Vanhasta kylästä ynnä muita kertomuksia

by Thomas Peter Krag

II.

Tullimies ei tiennyt, mitä uskoa ilmasta. Oli tosin vähän selkenemään päin, mutta mies ei vaan mennyt sisälle. Se seisoi yhä vaan ulkona sadetakkineen ja sateenvarjoineen. Mutta kun Röstiltä kysyttiin, oliko akka ulkona, ja hän vastasi ei — niin suuttuivat ihmiset koko ilmapuntariin.

Vai niin, vai ei hän ollut? Eikö hän ehkä ollut ihan terve, mitä? — — Niin, antakoon hän anteeksi, mutta he eivät, totta tosiaan, voineet ottaa kalosseja jalkoihinsa siitä syystä, että ämmä oli juonikas… Nythän selkeni. Pilvet erkanivat toisistaan kuin untuvat. Tuo sade häjyläinen vaan oli ollut ylhäällä niitä samentamassa.

Mutta kun aurinko puolipäiväsin tuli esille, tuijotti se vain ja paistoi. Lämpöä se ei antanut. Ja kaukana alhaalla merenkalvolla oli luoto väjyksissä, se vipatti vipattamistaan — ylös vai alas, sitä ei kukaan voinut niin varmaan sanoa.

Muutamia miehiä, jotka varhain polttivat tupakkaa Örnin telakassa, koska heidän oli kielletty kaduilla polttamasta, istui tänä iltapuolena muutaman halkopinon takana ympyrässä. Siinä noin istuessaan tähystelivät höyrylaivaa, joka hinasi kuunaria kaukana ulapalla ja tuumivat, kummallahan oli parempi elinkeino, kuunarinko kapteenilla vai höyrylaivan perämiehellä. Mutta istuessaan ja tähystellessään ulapalle välähtää heidän silmiinsä jotakin tuolta ihan molempain alusten takana olevalta luodolta. Tätä he eivät oikein voineet ymmärtää ja luulivat ensin, että se tuli majakasta. Mutta sitte välähtää uudelleen ja vieläpä niin kovasti, ettei moista milloinkaan voinut majakasta tulla.

Miehet eivät pitäneet tästä välkkeestä silmiinsä. He siirtyivät halkoläjän taakse ja sitte taas toiseen paikkaan — — —

Myöhemmin päivällä, kun alkoi pimetä, ottivat nuoret naiset Petra ja Hansine Gyldenlakken muutamia heleitä pyhäpukineita yllensä, läksivät ulos, kävelivät ja kiekailivat, että he miesväen mielestä näyttäisivät reippailta. Mahdollista kyllä on, että he myös vilkaisivat ylöspäin ja käyttivät silmiäänkin. Petralla ne olivat ruskeat ja Hansinella siniset. Ja sitte he nauroivat niin, että he kumartuivat sekä eteen- että taaksepäin.

Tätä ei kestänyt kauvaa, sillä kaksi merimiestä seurasi heitä. Miehet olivat ensin alussa vähin hämillään ja joka kerta, kun he joutuivat ihan tyttöjen kintereille nyhkäisivät he toisiansa ja kiraisivat vieraalla kielellään. Mutta kun sitte Hansine Gyldenlakken kääntyi, katsoi heitä molemmilla sinisillä silmillänsä ja nauroi niin asettui heti kakki mitä parhaampaan järjestykseen, ja he astuivat yhdessä kaksitellen, "jotteivät liikennettä estäisi."

Ensiksi astuttiin alas laiturille. Täällä osti Kristian leipurilta leivoksia, ison pussin täytenään. Sitte käytiin pitkin tietä, jolloin miehet saivat pitää heitä vyötäröistä, miten paljon vaan tahtoivat. Ja tuolla edempänä, missä he löysivät istuinpaikan, saivat he ottaa heidät kiinnikin ja suudella heitä, jolloin taas Petra ja Hansine kietoivat pehmeät käsivartensa heidän kaulansa ympäri.

Sinä iltana oli niin lämmin. Maasta nousi kuin höyryä, ja tuntui ihan siltä kuin olisi ollut Juhannus. Noilla kahdella ei ollut vähääkään sitä vastaan, että miehet suutelivat heitä.

Mutta istuessaan siinä ja kuiskaellessaan toisilleen asioita, joita ei kukaan toinen saanut kuulla, säpsähtävät he yhtäkkiä, sillä kova valo välähti tuolta ulapalta — tuolta meren mustasta pilvestä.

"Voi Jumala, tuolla salamoitsi," sanoivat nuoret naiset ja tahtoivat riipaista itsensä irti, sillä nyt he pelkäsivät.

"Ei se ole vaarallista — ne ovat vain kalevantulia," sanoivat miehet.
"Ne eivät jyrise. Ne eivät tee hivuskarvankaan vertaa."

He istuivat vielä ja pitivät Petraa ja Hansinea vyötäröstä ja käsiranteista sekä tahtoivat saada heidätkin jälleen istumaan; mutta eipäs, nämä eivät tahtoneet istua siinä näin, kun salamoitsi. Olivathan kalevantuletkin myös salamoita, ja salamoita he pelkäsivät hirveästi — — "Jumala! nehän voivat iskeä ihmisen hengettömäksi."

Heitä ei enää kauvemmin voinut pidättää. Ennen olivat he olleet niin ihmeen hyviä sylilapsia. Sekä Henrik että Kristian olivat saaneet luvan saada tavata heitä seuraavana iltana ja saada tavata heitä aina tuontuostakin. He olivat toistensa näköiset — olivat he sanoneet —, he eivät tahtoneet keitään muita armaita itselleen, y.m. tuollaisia imanteita. — Mutta nyt olivat he sangen kalpeita molemmat, he seisoivat ja tuijottivat eteensä yhtä kirkkain, pelkäävin silmin, ruskein ja sinisin, kuin kaksi pientä lintua.

Miehet seurasivat heitä kylään, vaan eivät saaneet lupaa koskea heihin — paras oli käyttäytyä siivosti nyt; entäs jos nyt tulisi tuomiopäivä — sanomissa oli seisonut, että muudan mies, joka eli useita vuosia sitte, oli sanonut, että se tulisi tänä vuonna; ehkä todellakin!…

Kun Petra ja Hansine oli mennyt kumpikin kotiansa, kävelivät miehet vielä hetken yhdessä. Tuo salama oli hieman kiusallinen; olipa tottatosiaan. Mutta viisi siitä; asiat selvenivät kai jälleen. Naisväki on aina vähän arkaa ukkoisilmalla. Piti vaan odottaa, kunnes tuli kaunis ilma.

He astuivat katua ylös ja alas muutaman kerran. Näkivät välistä, miten välähti etelässä päin — kerran ja sitten useita kertoja, viimeisenä kertana, kun tuolta alhaalta välkähti, luulivat he pitkän ajan perästä kuulevansa kumeata ääntä, semmoista, kun tykeillä kaukana ammutaan.

He eivät kuitenkaan siitä enempää välittäneet kuin äsken salamastakaan, ja kun he hetken perästä istuivat kotona ja paraikaa riisuivat vaatteita yltään, näkivät he kyllä jälleen välkähtävän ja kuulivat vieläkin kovemmasti jyrisevän; vaan he nukkuivat heti, kun olivat päänsä aluselle kallistaneet.

Mutta keskellä yötä heräsi koko kylä ukkoisilmaan, joka oli pidettävä tavattoman rajuna näin myöhäiseen vuodenaikaan. Kattoja ihan reviskeli, ja salamat olivat vallan korventaa, vaikka ummisti silmänsä kuinka tarkasti hyvänsä.

Entäs naisraukat Petra ja Hansine Gyldenlakken ja muut myöskin! Ne makasivat nyt ja värisivät patjojen alla kuin haavanlehdet.

Eikös käynyt niin, kuin he sanoivat; nyt kohtasi heitä rangaistus! Voi Jumala! nyt tuli varmaankin viimeinen tuomio! — Ja miten oli käypä heidän, jotka olivat niin syntisiä? — heidän, jotka olivat antaneet Kristianin ja Henrikin ottaa heitä vyötäröstä ja suudella heitä — ja jotka olivat puolittain luvanneet olla heidän armainaan — voi, mitä oli heidän nyt tekeminen? — Niin, jos vaan Herramme antaisi maailman jäädä asemilleen huomiseksi, niin he kyllä tekisivät kääntymyksen ja ottaisivat herätäksensä — — eivätkä he milloinkaan enää istuisi kenenkään sylissä eivätkä antaisi kenenkään suudella itseänsä — eipä totisesti, ei kenenkään maailmassa.

He makasivat pää oikein patjan alla ja pyysivät ja rukoilivat, ja he kutsuivat Herraamme hyväksi, jos hän heitä kuulisi ja niin he tekivät lakkaamatta — kunnes heistä ukkonen tuntui kuuluvan vähemmän vaaralliselta.

Sitte nostivat he päänsä kuumankosteasta patjasta ja huokasivat niin viehättävästi ja vapaasti — ja nukkuivat pois ihan tietämättänsä. —

Ja sittepä oli maa hyvässä kunnossa seuraavana päivänä.

Pilvet oli kuin pois puhallettu, ja sinisenä levisi taivas ilman ainoatakaan hattaraa. Ja päivä paistoi niin lämpimästi kuin kaikkein kauniimpana sydänkesänä.

Nyt tuli tullimiehen hienohelma ulos kaikkein sinisimmässä puvussaan, ja mies sateenvarjoineen korjasi luunsa, minkä kerkisi, vaikkei Röst häntä tölmäissyt edes pikkusormellaankaan.

Mutta tänä päivänä, jona kesä ikäänkuin kaukaa huusi: minä elän vielä! — tänä päivänä auttoivat kaikki puolestaan kesäntekoa vielä kerran tänä vuonna. Varpunen visersi puolialastomissa, kirjavissa puissa, päivän puolella pitivät muutamat kärpäset kesä-iloansa ja illempana istui sirkka laulaen heinikossa.

Ja niin on lopuksi sanottava, että tämä päivä kesäviesteineen päättyi jotensakin hiljaa, ja kuu nousi ylös särmikkäänä ja vähenevänä. Se seisoi ja katseli niin tylsästi, että toinen silmä enimmäkseen oli ummessa ja suu väärällänsä.

Nytkös ihmiset pääsivät jalkeille! Kaikkien piti päästä ulos näkemään, että oli saatu kaunis ilma, ja itsepä turvalaitoksen vanhat ontuvat ämmätkin seisoivat portailla ja sanoivat huoaten: "Voi Jumala sentään; nythän saapi itseänsä oikein päivällä paistattaa!"

Neiti Pelanderin, jota ei myöskään enää ollut kadulla näkyvissä, teki mieli aukaista ikkunat. Se oli merelle päin, ja kun hän näki tämän siinä kuutamossa lepäävän, niin huomasi hän äkistään, että merikin saattaa olla kaunis. Se ei ollut enää hurjana eikä uhottelevana; ei, se lepäsi tuossa niin lempeänä, melkein ikäänkuin anteeksi anovana — ja niin kumman vakaisena ja tyynenä.

Silloin pälkähti neiti Pelanderin päähän ajatus, että jos huomiseksikin tulisi kaunis ilma, niin tekisi hän pitkän kävelyretken pitkin meren rantaa, etsisi valkoisia kiviä ja näkinkenkiä, joilla hän sitte voisi koristaa kukkapöytänsä.

Hän tuli hyvälle tuulelle, kun hän vaan ajatteli tätä retkeä, sillä siitä oli jo niin hirveän pitkä, kun hän oli ollut oikein liikkeellä; pitkät ajat oli hänen ainoana päivätyönänsä ollut kamalat sähkösanomat myrskyistä ja haaksirikoista.

Mutta huomenna oli hän pyytävä vanhan Pedersenin seuraansa, ja sitte oli hän menevä pitkin meren reunaa ja palaava kotia vanhaa tietä, jonka molemmin puolin puita — — —

Hänen siinä seisoessaan ja miettiessään, tuli telegrafisti Meier sivutse kulkien ja nyökkäsi ylös. "No, seisotteko ihan siellä ylhäällä, kaiken kansan yläpuolella.

"Neiti Pelander?… Siinä teette muuten aivan oikein. Jumala varjelkoon teitä tulemasta ulos! Täällä näet tapellaan, kun tulee kaunis ilma. Siitä, kun läksin kotoa, tähän saakka olen nähnyt kolme taistelevaa paria. Kaksi paria heti täällä ylhäällä — makasi vieritellen itseänsä kadulla kolmas paineli toisiansa seinää vasten… se oli tuo porsas Peter Nasken ja postimies Paal — — — he seisoivat toistensa korvanpäitä repien — — niin, niin, vielä on urhoja Pohjolassa, neiti Pelander!"

Meier astui edelleen. Hän oli kovasti hienona tänä iltana: heleänsininen syystakki, hansikkaat ja hopeahelainen keppi. Suottapa hän ei ollutkaan itseänsä siistinyt; sillä nyt hän oli menossa neiti Maja Salvesenin luo, istuakseen hänen luonaan sohvassa. Kauppias oli näet Farsundissa eikä palannut kotia neljään päivään, eikä hänenkään sen vuoksi tarvinnut seisoa ulkona töhrimässä. Ei, hän saattoi tulla ihan sisälle, ja se oli paljoa säädyllisempää!

Telegrafisti ja neiti Salvesen eivät olleet ainoat, jotka tätä iltaa rakastivat. Kun kuu nousi korkeammalle ja levitti viheriänkeltaista valoansa hiljaiselle syysmaisemalle, näki se isoja nuorisojoukkoja siellä kulkemassa — sekä Henrikin ja Tetran että Kristianin ja Hansinen — hänet kultakutrineen. Niinpä niin, vanha kuu tunsi tuommoiset kultakutriset — se tunsi kaikki naiset, sekä vaaleat että tummat — ja ne olivat jotensakin yhdenlaiset: kaikki riippui vaan tuulesta.

Katsoppas nyt Petraa ja Hansinea! Paljon mahdollista, että he nuolivat huuliltaan muun kuin leivoksien jälkiä. He olivat ehkä unohtaneet sen, minkä he edellisenä yönä olivat luvanneet Herrallemme!

Juhla Fagerlannissa.

Talvi kokosi viimeiset harmaat turkkinsa ja läksi tiehensä yhtä sukkelasti kuin se oli tullutkin. Mutta missä se vaan kulki, murisi se ja oli ärtyisenä, sillä ei kukaan sitä kaivannut, niinkuin kesää kaivattiin. Tässä ei kuitenkaan tehty ihan oikein. Se oli tehnyt parhaansa, sekin — aivan yhtä hyvin kuin kesä. Eikä ilman sitä olisi ilma voinut puhdistua niin, kuin se oli puhdistunut.

Tavallaan oli vanha talvi oikeassa. Ilma oli todellakin niin kirkas ja raitis kuin suolainen meri. Ja aurinko nousi korkeammalle ja lämmitti, joten maa pehmeni ja ruoho alkoi puhjeta. Hetken perästä tulikin sitte näkyviin sinivuokkoja ja valkoisia kellokukkia, jotka loistivat kuin tähdet.

Kaikki virkosi. Nuoret miehet, joitten tänä vuonna piti ensimmäistä kertaa lähteä merille, harjoittivat itseänsä pureksimaan tupakkaa ja saivat samalla ison hatun ja merisaappaat — sillä näet kaikki tuohan oli ihan tärkeintä. Ja he ajattelivat maallepääsölupaa ja hurjistelua eivätkä koko yönä nähneet unta mistään muusta.

— Kesän alussa pidettiin kylässä juhla, sillä prinssi oli saapunut sinne. Siellä jyräyteltiin kahdella vanhalla tykillä linnasta niin, että tykkimiehien korvat kävivät kipeiksi pelkistä paukahduksista. Ja joka jyräykseltä huusi kansa "eläköön" ja heilutteli päähineitään niin, että hattumestari hymyili. Mutta tykkimies väänsi päätään ja tuumiskeli, tokko nuo ijänikuiset tykit voivat ajan pitkään kestää.

Siellä oli sekä lippuja ja viirejä että kuusenhavuista tehtyjä seppeleitä, joissa kukkia keskellä. Ja siellä oli lupapäivä kouluilla ja työpaikoilla, ja jokainen piti iloa niin kauvan kuin juhlaa kesti. Niin, se ei ollutkaan mitään arkijuhlaa, tuo juhla prinssin kunniaksi. Milloin hän oli jälleen tuleva, ei kukaan voinut tietää; sillä moisilla ihmisillähän on muuta tehtävää kuin kierrellä maan asukasten luona näkemässä, miten he elelevät.

Vallan saattojoukoin kuljettiin Fagerlantiin. Ensinnä kulki rumpari, joka heilutti puikkojansa niin, että pelotti rumpukalvojen halkeavan. Sitte tuli soittokunta torvineen ja hirveine jeerikolais pasuunineen.

Eikä viipynytkään kauvaa, kun jo oltiin Fagerlannissa. Täällä viritettiin isänmaanlaulu ja kuninkaanlaulu — mitään laulua prinssiä varten heillä ei ollut. Sitte hypeltiin siellä niin, että hiki valui. Niin, se oli työtä, jota useimmat tekivät täytenä totena. He eivät hymyilleet eivätkä nauraneet, vaan he ponnistelivat kuin ainakin ankarassa ottelussa. Alussa, kun polvitaipeet olivat voimakkaina ja jäntevinä, niin että he oikein voivat pistää laukaksi, niin ryntäsivät he matkaan hurjinta vauhtia äärimmäisille reunoille ja kaatoivat toisensa nurin; mutta sitä mukaa, kuin he väsyivät, pysyttelihen he yhä sisempänä, ja kun he viimein olivat lopen väsyksissä, seisattuivat he kesken posket vastatusten ja pyörivät hitaasti ympäri, hituistakaan näkemättä ja melkeinpä surullisen näköisinä.

Alinomaa pidettiin siellä puheita ihanalle Norjalle, kaikille sen tuntureille ja prinssille. Oli oikein kauniisti tehty, että hän halusi katsella ympärinsä, ja sen vuoksi oli tämä päivä säilytettävä kultakirjaimmin kaikkien sydämessä harvinaisena päivänä. Ja prinssin tuli saada monenkertaiset kiitokset ja vielä yhdeksät eläköön-huudot sen lisäksi.

Alitullimies Abel oli tänään enemmän juovuksissaan kuin muuten. Hän kulki koko ajan ympäri, puhui ja naureskeli, ja poikanaskalit pistivät neljä tyhjää olutpulloa hänen takalakkareihinsa, hänen sitä tietämättänsä. Tiesi Herra, miten hän keinotteli — mutta lopuksi joutui hän olutpulloineen puhujalavalle ja sanoi, että nyt tahtoi hän pitää puheen Norjan prinssille! Vaikkakin hän vaan oli halpa mies, niin tahtoi hän sittekin pitää puheen Norjan prinssille, sanoi alitullimies Abel. "Jumala varjelkoon minua — ja myöskin prinssiä".

Mutta kun hän oli ennättänyt näin pitkälle, veti vientikauppias häntä takaapäin niin, että hän kaatui seljälleen ja särki kolme tyhjää pulloa neljästä.

Ympäri nurmikolla istui väkeä juomassa. Ja muutamat kuuntelivat pöhnäistä ruotsalaisrenttua, joka hirmuisesti kerskuen ja mustalle paidalleen nyrkkiä puiden vakuutti, että hän oli parooni. Mutta jokainenhan tiesi, että kaikki ruotsalaisrentut ovat parooneja tai ainakin Upsalan ylioppilaita, ja senvuoksi ei tuosta niinkään hämmästytty. Ja vähää sen jälkeen ilmaisi mies sen, mitä hän oikeastaan tahtoi: pyysi kymmenen äyriä ryypyksi. Niitä hän sai kolme, ja sitte hän läksi tiehensä. Mutta hetken perästä täytyi poliisipalvelija Simon Skeienin ottaa hänet huostaansa, koska hän makasi pitkänään, juovuksissa kuin kissa.

Kuta myöhemmäksi aika kului, sitä hurjemmaksi kävi elämä. Naiset ja miehet hajaantuivat tiehensä kaikille suunnille, ja tuolla ylhäällä mäkien ja vuorten takana laulettiin ja tanssittiin käsiharmonikan sävelten mukaan.

Ja kun ilta tuli, ei ollut enää montakaan selvänä, ja kaikkialla tapeltiin, minne vaan silmänsä käänsi. Useinkin oli pari kolme toisiansa pyörittelemässä siksi kauvan, että oli ihan mahdotonta saada heitä eroon, ja yösydännä kulkivat juopot tieltä toiselle laulaen hullunkurisia sikamaisuuksia "kreolilaisnaisista ihanista, heidän poskistaan ruusunpunaisista, hiuksista kullankeltaisista".

Mutta kun ijänikuinen poliisimestari heräsi aravarahin aamulla — aurinko paistoi niin heleästi savutorville —, niin kuuli hän jonkun istuvan ulkopuolella ja puhuvan jotensakin kovalla äänellä, vaikkei kello vielä ollut yli neljän. Hän makasi hetken aikaa ja arveli, että tuo taukoisi, mutta eipäs, se päinvastoin yhä paheni. Sepäs vasta suutaan soitti; mutta hänen oli myös aivan mahdoton saada rauhaa.

Poliisimestari otti silloin housut ja saappaat yllensä, meni ikkunan luo ja kurkisti ulos. Silloin näki hän, että tuolla istui kaksi vastapäätä — rukoushuoneen portailla — ja joi ihan yhtenään. Toinen oli takitta, mutta siltä sangen urhea. Hän se olikin, joka niin pauhasi. Mutta kun pullo oli tyhjä, tapahtui hänessä muutos. Hän alkoi silloin huokailla, voivotella ja sanoa, että niin käy, kun varastaa pulloja toisen lakkarista, joka nukkuu. Silloin jää se, joka oli pullossa, ikäänkuin itsestänsä herättämään.

Eihän ollut lainkaan säädyllistä nähdä ihmisiä rukoushuoneen portailla juomassa. Ja pahinta oli, että he olivat syljeksineet koko portaat märjiksi. Poliisimestari avasi ikkunan ja kokosi kaiken äänen, mikä hänellä oli: "Hohoi, te siellä alhaalla! Olkaa hyvät ja korjatkaa luunne!"

Nuo kaksi katsahtivat ylös, ja kun he näkivät paidan ikkunassa, löivät he reisiinsä ja alkoivat nauraa min, että olivat miltei käpertyä. Päällepäätteeksi käänsivät he hänelle takapuolensa ja tekivät kaikenmoisia temppuja, ja toinen sanoi: "Tuolla on se, jonka minä tunnen; paha vaan, etten voi antaa hänelle yösijaa."

Toinen, takiton, käski poliisimestarin tulla alas. Hän saattoi tulla ihan sellaisena, kuin oli, sillä eihän kumpikaan heistä ollut naisväkeä. Ja sitäpaitsi olihan hän hänen isänsä, mitä? oliko hän unohtanut isänsä?

Sitte sanoi taas edellinen, että eihän sitä voinut tietää, vaikka se olisi nainen, joka tuolla seisoi. "Tule alas! Annappas meidän nähdä, onko sinulla partaa!"

Joka kerralta, kun ijänikuinen poliisimestari heille huusi, kävi asia vaan yhä hullummaksi. He kysyivät häneltä, prinssinkö kunniaksi hän tuollaisena seisoi? Vai luuliko hän, että nyt oli kahdeksantoistasataa neljätoista? Mutta lopuksi, kun he alkoivat rähistä hänelle runomitoin:

Kahdeksaatoistasataa neljäätoista muistaessaan seisoo hän paitasessaan!

niin sulki poliisimestari ikkunan ja kämpi uudelleen vuoteeseensa.

Mutta jolleivät nämä tätä ottaneetkaan kuuleviin korviinsa, niin saivat monet sitä tuta; sillä seuraavana päivänä ei saatu viinaa. Ihmiset saivat huvitella ilman sitä.

Mutta viina on sentään elämän vettä, ja kun heillä ei ollut sitä, joutui kaikki kuin seisaukseen; rasva oli poissa.

Jokainen kävi tietänsä mutisten, ja vähät oli apua siitä, että hienot ihmiset tulivat ulos ja hymyillen sanoivat, tänäänhän käy kaikki siivosti…

Aleksander, liikanimeltä suuri, ja Otto Mac Donald sekä Peter Nasken tulivat näkyviin iltapuolella, ja kun he näkivät, miten asiat olivat, täytti heidät kaikki kolme — suru. Mutta kun kapteeni Dührendahl tapasi heidät, nyökkäsi hän heille iloisesti hymyillen ja kysäisi Aleksanderilta, eikö hän pitäisi puhetta prinssille. Aleksander vaan rypisti otsaansa; mutta Otto vastasi sentään nauraen: Hän ei ainakaan pitäisi puhetta prinssille, eipä itse juhlapäivänäkään, käyköön prinssi kuinka monesti tahansa. Sillä mitä hyötyä oli juhlapäivästä, jolleivät he saaneet viinaa? Eiväthän he saaneet tippaakaan! Heidän piti tyytyä moiseen roskaan kuin tynnyriolueen ja lähdeveteen.

Niinpä tapahtui, että hieno kapteeni Dührendahl otti kirjan lakkaristaan ja raapusti siihen jotakin. Lehden repäisi hän irti, ja antoi sen Aleksanderille. Ja sitte läksivät kaikki kolme joutuisasti matkoihinsa, ja kapteeni katseli hymyillen heidän jälkeensä…

Ei kukaan voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, että Aleksander ja nuo kaksi muuta hetken perästä tulivat tallustaen Fagerlantiin, kullakin viinapullo kainalossa ja silmät kuin voitonriemusta hohtavina. Mutta niin he vaan tulivat kiersivät koko Fagerlannin ylös "Kransenille" saakka, missä Peter Nasken piti puheen kuningattarelle, toivottaen hänelle vielä monta prinsessaa (senkin mato! hän oli aina niin perso naisille).

Mutta alas tullessaan tapasivat he Simon Skeienin, jonka nenän alle he pistivät pullonsa ja kysyivät, luuliko hän niissä olevan lähdevettä? Simon koetti vaan päästä tieltä pois. "Minä en tahdo moisten kanssa olla tekemisissä!"

Eipä niinkään, se olikin parasta hänelle. Tänään olivat he vapaita ihmisiä kaikki kolme!

Myöhemmin illalla, kun, tähdet loistivat, istuivat he rannalla laivanomistaja Örnin telakassa, joivat pullonsa tyhjiksi ja ottivat kevättä vastaan.

Jakob Sjursen.

Minä luin kerran kauniin runon kalamiehestä, joka souti ulapalle valkeasta rannasta ja rupesi kalastamaan meren syvyydestä.

Hänen siinä hiljaa istuessaan ja syöntiä odottaessaan nykäiseekin siimaa. Hän vetäisee ylös ja luulee, että siinä on aivan varmaan jokin turska tai tuurakala; mutta kun hän saa koukun näkyviin, riippuukin siinä kultakala. Silloin hymähtää kalastaja parrassaan ja sanoo: "No olen minä eläessäni montakin lajia kalaa nähnyt, vaan en milloinkaan sellaista, jolla on kultaverhot yllään."

Tapahtuipa sitte se kumma, että kultakala rupesi puhumaan ihan selvin sanoin: "Kalamies," sanoi se, "heitä minut veteen jälleen. Minä olen kaikkien kalojen kuningas, ja minun linnani on tuolla alhaalla meren pohjalla, ja siinä on kaikki ylellistä ja komeata, kultaa ja simpukankuoria. Ja jos sinä tottelet minua, niin saat kaikki, mitä mielesi salajaa."

Kalamies totteli, irroitti koukun varovaisesti hienoista leukaluista ja antoi kalan mennä. Kun kalakuningas ui pohjalle takaisin, katsoi kalastaja sen jälkeen ja sanoi: "Jos useampia tuollaisia kaloja koukkuuni saan, niin on kai nähtävä nälkää, mun köyhän raukan, muu ei autakkaan."

Mikäli muistan, oli runossa edelleen: "Jörönä hän istui sen illan hytissään, eikä lausunut sanaa, jota mainita kävisikään;" mutta kuuleppas sitte edelleen suorasanaisin norjankielin: "Kun hän seuraavalla kerralla istui veneessä, nykäisee jälleen siimaa, ja kun hän vetää ylös, katsoo hän katsomistaan eikä ole oikein uskoa silmiään, sillä koukussa riippuu kultaraha. Silloin tuli ilo surun sijaan, tietysti, ja paras kaikesta: tulo ei päättynyt tähän yhteen. Ei, jokikinen päivä, kun hän kalasti, sai hän kultarahan koukussa. Se oli hänelle palkaksi siitä, kun kerran laski kalakuninkaan menemään."

Minä en tiedä, kuka tuon runon on kirjoittanut; mutta että sen seppänä on ollut taitava runoilija, sen voi nähdä koko teelmästä: siinä on suuri ajatus. Luulenpa melkein, että se on Wegerlandin tai Holberkin tekoa, sillä se on niin hienosti koottu, että en voi otaksua muuta kuin että se on mainiosta miehestä lähtenyt.

Joka kerta kun minä luen tuon runon kultakalasta ja kultarahoista, muistuu mieleeni myöskin Jakob Sjursen. Ja jos ken tahtoo moittia minua siitä, niin sanon vaan: Eikö suuri kalaparvi ole yhtä hyvä kuin kultaraha? Kysykääppä vain vientikauppias Salvesenilta — häneltä, jota kutsuvat Sakeukseksi —, niin saatte kuulla.

Jakob Sjursen, josta olen kertova, oli Simon Barkeriin tyttärenpoika. Kun äitin isä kuoli, peri hänet Jakob ja muutti Korrtangeniin vaimonsa ja Sivert poikansa kanssa. He ottivat viljelläksensä maata, joka oli heidän, ja Jakob kulutti enemmän kuin puolet äidin perintöönsä siihen, joten häpeäksi olisi ollut, ellei seuraavana vuonna olisi hyvin orastanut. Jakobille jäi vielä niin paljon rahoja ylikin, että hän voi ostaa itsellensä lehmän, jonka hän antoi kulkea vapaasti ympäri laitumella. Seuraavana vuonna osti hän porsaan ja maalautti samalla huoneensa punaiseksi, ikkunat heleänvihreiksi, joka teki, että rakennus tuli ihan uuden näköiseksi. Nyt saattoi Jakob Sjursenia, hänen omasta mielestään, kutsua omintakeiseksi mieheksi, eikä hänellä ollut enää mitään toivottavaa.

Talo, missä hän asui, oli ihan meren rannalla. Hetken matkan päässä sen edustalla oli pitkä luoto, missä Korrtangin kalastajat monen monituista vuotta sitte oli nähnyt merenväkeä. Jakob itse ei vielä ollut nähnyt mitään sellaista, mutta hän oli huomannut punaisen valon, joka hohti ja leimusi luodon takaa. Hän tuumi usein, mitä tuo valo oli, vaan ei keksinyt syytä siihen. Eräänä päivänä otti hän veneen ja kiersi soutaen sen paikan; vaan mitään muuta hän ei nähnyt kuin syvää, kirkasta vettä.

Mutta eräänä iltana käväisi hän maakauppiaan luona lahden toisella puolen. Kun hänen, asiansa toimitettuaan, piti astua veneeseen, näkee hän vanhan, köyhän ukon istuvan siinä ihan vieressä. Jakob antoi hänelle muutamia killinkejä ja sai kuulla, että hän oli tullut niemimaalta samana päivänä. Köyhä ukko auttoi hänen tavaransa veneeseen ja lausui hyvästit sekä kiitokset puolestaan. Mutta sitte yhtäkkiä viittaa hän ulapalle; "Tuolla hohtaa punaiselta merenemännän maalla tänä iltana!" "Merenemännän maa, — mikä se on?" kysyy Sjursen. "Se on se, missä merenväki asuu," vastaa mies. "Nyt valaisevat he illalliseksi… heillä on kyllin sekä vehnäleipää että herkkuja, sillä he ovat rikasta väkeä."

Jakob katsahti merelle, sinnepäin, mihin köyhä ukko viittasi, ja nyt näki hän punaisen luodon, jonka hän luuli samaksi, minkä hän ennen oli nähnyt.

Mutta kun hän souti takasin, tapahtui jotakin kummallista: kun hän tuli lähemmäs punaista valoa, hävisi se ikäänkuin hänen edestään, ja lopuksi näki hän vaan punaisen pilven, joka uiskenteli siinä iltahohteen jälkeen.

Egyptin maalla tuli ensin seitsemän lihavaa vuotta ja sen jälkeen seitsemän nälkävuotta, jolloin kaikki kuihtui. Ja nämä nälkävuodet nielasivat nuo lihavat, mutta eivät kuitenkaan käyneet sitä lihavammiksi. Niin seisoo lasten oppikirjoissa, ja siinä on kylläkin perää, sillä usein tapahtuu nykyäänkin samalla tapaa. Jaakobin kävi ihan samoin. Hän eli monta vuotta vapaana elatuksen murheesta; mutta sitte alkoi nuo laihat vuodet tulla, ja ne olivat kovia rakeineen ja kylmineen. Ohra ei ennättänyt muuta kuin puolikypsäksi, ja perunanvarret paleltuivat, niin että riippuivat märkänä nahkana, kun aurinko paistoi. Ainoana keinona oli turvautua säästöihin ja niin meni talari toisensa jälkeen, kunnes pohjalla oli vain muutamia markankappaleita jäljellä. Mutta ruokaa tarvittiin sittekin, ja niin meni, että kaikki oli myytävä, mitä myydä voitiin.

Aivan niin; muutamana kauniina iltapuolena nouti Jakob lehmän tuolta, missä se seisoi syömässä voikukkia ja tähkiöitä. Sivert seurasi koko ajan jäljessä ja itki, sillä Mustikki oli hänelle yhtä rakas kuin sisar.

Mutta kun porsaan pari viikkoa sen jälkeen täytyi lähteä matkaan, itki vaimo, — sillä sen porsaan veroista ei ollut niinkään helposti löydettävissä. Se lihoi ja kävi ympyriäiseksi, vaikkei se saanut ruoakseen muuta kuin hituja ja kalanperkeitä.

Jakob otti rahat, mitkä hän sai maakauppiaalta, ja sitoi ne lujasti povilakkariinsa. Sitte hän sanoi: "Miten on? — onko se samalla teurastettava?"

"Ei, ei nyt vielä."

Jakobia hieman lohdutti nämä kauppiaan sanat. Tosin hänellä ei ollut mitään toivoa saada porsasta takasin, mutta sittekin oli lohduttavaista kuulla, ettei sitä hetipaikalla aijottu pistää.

Ja Sjursen souti jälleen takaisin. Mutta joka aironvetämältä, minkä hän kiskaisi, kävi matka ikäänkuin yhä hitaammaksi, sillä eihän tuolla kotonakaan ollut kovin hauskaa.

Kun asuu noin omin neuvoinsa kuin Jakob ja hänen lähimpänsä, niin on otettava huomioon tuollainen porsaskin. Se oli tosin luonnostaan hieman sikamainen, mutta senhän se oli perinyt isältään ja emältään, joten sitä ei siitä käynyt parjaaminen. Ja kun se puolen päivän aikaan juoksi hetken matkan päähän, niin teki se sen siitä syystä, että saisi henkiä ja liikkua — tai oli sen vaikea seisoa paikallaan, tuijottaa, räpyttää, heiluttaa käyrää saparoansa, ikäänkuin ihan kaikkeen tylsistyneenä.

Eikä kenenkään pitänyt luullakkaan, että moiselta porsaalta puuttui älyä tai ymmärrystä. Voi voi, se ymmärsi liiankin hyvin! Miten se huusikaan ja kirkui, kun se pantiin säkkiin! Eikö se ollut ihan niinkuin eläin parka olisi sanonut, ettei se vielä tahtonut joutua teurastettavaksi? — — —

Seuraavana päivänä, heidän aamiaista syödessään, kysyy Sivert: "Onko sinulla antaa minulle koukkua, isä?"

"Mitäs sillä tahdot?"

"Minä aijon pyydystää sillä kaloja Pitkältäluodolta".

"Luuletko saavasi mitäkään?"

"Luulenpa niinkin! Minä näin niitä siellä joukon eilen iltapuolella."

Jakob seisoi hetken ääneti — ikäänkuin hän olisi jotakin ajatellut.

"Voisihan ehkä koettaa nuotalla," sanoi hän sitte, kun oli loppuun miettinyt.

Sivert tuli iloiseksi, kun isä vaan puhui kalastuksesta. Hän oli aina valmis veneeseen, ja kerran peräsimeen päästyään suuntasi hän aina ulapalle, kenenkään edes huomaamatta. Nyt juoksi hän kiireimmin kautta etehiseen, missä hän tiesi nuotan olevan. Sjursen tuli jäljessä, kovin hitaasti. Kyllä hänkin oikeastaan olisi nyt mielellään juossut, sillä hän oli hyvinkin malttamaton tässä suhteessa; mutta hän ei kehdannut sitä näyttää.

Heidän piti pitämän auki sekä ovet että ikkunat, saadakseen nuotan koolle kunnollisella tavalla, ja sen saatuaan, läksivät he veneelle, missä he sitte seisoivat kumarruksissa ja hääräsivät parhaansa mukaan puoleenpäivään saakka.

* * * * *

Aikaisin iltapuolella läksivät he vesille ja soutivat Pitkänluodon sivuitse kauvas länteen, sillä siellä oli Jakob edellisinä päivinä nähnyt tiiroja lentelevän. He soutelivat kauvan ympärinsä, mutta mitään lintuja he eivät nähneet, eikäpä siellä siis myöskään liene ollut kaloja. Ei, ne olivat kai siirtyneet muualle tänään, jolloin heidän piti niitä pyydystämän.

He sousivat ihan siihen saakka, kunnes aurinko laski ja pimeä alkoi lähetä; mutta alastomat luodot ja saaret olivat ainoat, mitä he näkivät. Kerran he sentään näkivät linnunkin, joka uiskenteli hetken matkan päässä; se oli varmaankin sukeltajia, sillä kun he soutivat lähemmäs, katosi se sen tiensä.

Siten täytyi heidän kääntyä paluumatkalle ja soutaa takaisin. Tämän he tekivätkin mielellään, sillä nyt olivat he jo kovasti nälissään ja väsyksissä; he ajattelivat vain illallispuuroa ja vuodetta — kaikki muu sai olla, miten oli.

Sjursen käski Sivertin mennä etukäteen ylös sanomaan, että he jo jälleen olivat kotona. Ja sitte istuutui hän itse nuottaa koolle sitomaan. Tämän tehtyään jäi hän vieläkin hetkeksi istumaan, sillä hänestä tuntui, että kaikki oli siksi kurjaa, ettei enää kannattanut mitään varten itseänsä liikauttaa.

Merta oli tuossa hänen edessään pitkältä, ja laineet loiskivat rantoja vasten, niinkuin ne ijätkaiket olivat tehneet; mutta yhtäkkiä rupesi hohtamaan punaiselta Merenemännänmaan takaa, ja nyt vielä kovemmin kuin tavallisesti.

Ja yhtäkkiä näytti Jakobista, kuin alkaisi meri liikkua ja käydä maata vastaan korkeampana kuin ennen. Ulapalta päin kohisi, ja viimein syntyi laulu, joka yhtyi laineitten loiskeeseen.

Jakob Sjursen, Jakob Sjursen!
Tahdotko parkita minun verkkoni, parkita minun verkkoni,
Jakob Sjursen?

Jakob ei arvellut kauvaa, vaan huusi merelle päin:

Sen otan tehdäkseni!

Mereltä vastattiin:

Jos parkitset minun verkkoni, parkitset minun verkkoni,
Ei sinua ole murheet eikä haikeudet kohtaava!

Seuraavana päivänä, kun Sivert leikki vanhan kalamajan luona, mikä Simon Barkenilta oli jäänyt jälkeen, näki hän miehen soutaen tulevan rantaa kohden kummallisen laakapohjaisessa veneessä, mikä vähin muistutti upoksissa olevaa alusta. Mies oli laiha, hivukset pitkät, vaaleat ja silmät pyöreät, ja Sivert oikein säikähti, kun hän näki sen läheltä. Mutta mies astui hiljaa esiin ja nyökkäsi hänelle, joten Sivert ei voinut muuta kuin jäädä paikalleen seisomaan.

Eikös Jakob Sjursen asu täällä?

Asuu.

Onko hän täällä?

Ei, hän on ylhäällä.

Tahtooko Sivert käydä häntä noutamaan tänne?

Kyllä, Sivert läksi ylös ja tapasi isän paraillaan kokoomassa vanhoja parkiksia halkovajasta. Hän kertoi vieraasta miehestä, ja ihmeekseen näki hän isän laskevan kädestään, mitä hänellä siinä oli, ja kysyvän, oliko hän varma siitä, mitä hän puhui.

Oli, Sivert oli ihan varma.

Sitte ei Jakob enempää kysellyt, vaan läksi äkkiä Sivertin kanssa, poika edellä kulkien. Mutta kun he tulivat rannalle, eivät he ketään nähneet. Varmuuden vuoksi menivät he perille saakka, vaan eivät he sittekään nähneet ketään ihmistä. Silloin viittasi Sivert ulapalle ja sanoi näkevänsä jonkin liikkuvan Pitkänluodon takana, ja heti sen jälkeen huusi hän ja näytti missä oudon miehen vene oli ollut, ja molemmin näkivät he nyt neljä valkoista verkkoa aivan samalla sijalla.

Jakob otti varovasti verkot ja asetti ne veneteloille, jotta ne siinä olisivat hyvässä korjuussa. Mutta kaikkiin kysymyksiinsä sai Sivert, vaan vastaukseksi, ettei pikku poikain tarvinnut semmoisia tietää. Sen verran isä kumminkin ilmoitti, että verkot oli parkittava, ja että hänen piti joutuin kantaa puita koolle. Sivert ei ollut niitä, joita tarvitsee pyytää. Hän kantoi alas puolen katoksellista, ja sillaikaa kun isä oli noutamassa mustaa parkkipataa, löysi hän rannalta kaksi suurta hirttä, jotka sammumatta olisivat kestäneet palaa vaikka seuraavaan aamuun saakka.

Illan tullen oli Sjursenilla kaikki valmiina parkitsemista varten. Molemmin puolin pataa oli isot läjät parkkia ja halkoja, ja Sivert oli täyttänyt padan vedellä. Sitte virittivät he molemmat tulen sen alle, ja pian leimusivat liekit korkealla ilmassa, ja honkapuista lähtevä sininen savu liiteli hiljoilleen illan tyynessä.

Veden lämmitessä menivät he ylös ja söivät iltaisensa, ja nyt oli Jakob niin hyvällä tuulella, että oli todellakin hauskaa. Hän istui enimmän ajan ja puheli, miten ihan salamain välähdellessä ja ukkosen paraillaan jyristessä saattaa tulla kaunis ilma, ja miten Herramme on hyvä, hän ei milloinkaan tahdo olla liian ankara. Nytkin se saatiin nähdä. Ehkä heistäkin tuli rikkaita ihmisiä, ennenkun siitä tiesivätkään.

Vaimo yhtyi mielellään siihen, että Herramme on laupias, mutta siihen, mitä rikastumiseen tuli, ei hän paljoa vastannut. Mutta Sivertin mielestä oli kaikki totta, mitä isä sanoi, ja hän kysyi, saisiko hän uuden puseron, kun niin pitkälle oli päästy — tuollaisesta kankaasta, sinisen?

Kyllä, sen kyllä varat silloin kannattaisivat.

Mutta sitte hetken perästä muuttui Jakob taas totisemmaksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän ollut liiaksi puhelijas. Ja kun hän oli syönyt ja kiittänyt ruoasta, meni hän hiljaa ulos, ja ovessa sanoi hän, että heidän oli paras mennä mitä pikemmin levolle. Ei ollut mitään syytä olla myöhempään ylhäällä.

Kun hän tuli alas rantaan, alkoi vesi juuri kiehua. Hän pani parkkia pataan, niin paljon kuin hän, mielestään suinkin tarpeellisena piti.

Ja nyt istui Jakob Sjursen ja keitti parkkilivettä Merenmiehen verkkoja varten. Oli, kuin kaikki olisi häntä tavallaan auttanut. Ei satanut, ei tuullut. Oli sangen hauskaa, ja tuolla kaukana hohti punaiselta Merenemännänmaan takaa.

Lipeen piti saada kiehua niin kauvan, ettei pinnalla mitään ollut uiskentelemassa. Silloin vasta se oli kelvollista. Mutta kun aamu idässä sarasti, oli se sellaista kuin sen piti olla. Sjursen ammensi sitte lipeen kahteen leveään astiaan ja laski verkot niihin, yhden kerrallaan. Sitte asetteli hän lautoja päälle, pitkittäin ja poikittain, ja viimein isot kivet painoksi näitten päälle. Nyt oli kaikki valmiina. Padan pohjalla tosin vielä kiehui ja porisi vähän parkkilivettä, mutta alla oli vaan joitakuita kekäleitä ja hieman tulituhkaa.

Jakob nousi ylös ja läksi tupaan, missä vaimo nukkui. Salvan nosti hän varovasti, ettei vaimo heräisi, riisuuntui ja asettui levolle. Mutta hän makasi kauvan unta saamatta; vilpas yöilma oli kai tehnyt hänet näin virkuksi.

Viimein yllätti hänet kuitenkin väsymys, ja hän näki nyt kauniin unen.

Hän oli seisovinaan Korrtangenin äärimmäisessä päässä ja näkevinään meren kuohuilevan maata vasten. Pilvenhattaroita oli taivaanrannalla, jotka jyrähtelivät ukkosesta, ja tummanpunainen valo hohti Merenemännän maan takaa, mutta tuollaista kummallisen kaunista sähköleikkiä ei Jakob konsanaan ollut ennen nähnyt. Se hohti ja loisti pitkin juomuin tuolla etäällä, aaltojen harjat hohtivat mitä puhtaimmalta hopealta ja heittivät toisinaan tätä hohtoaan ylös vuorenseinämillekin. Osa siitä jäi vuorelle kiiltämään, kuten välistä näkee leimaustenkin tekevän. Mutta kun Jakob katsoi tarkemmin, näytti hänestä, ikäänkuin ne olisivat olleet hopeakillinkejä — ihan varmaan, se oli hopearahoja, oli kun olikin, leimaus oli puhdasta hopeaa, sitä oli pitkin kaikkialla, ja meri heitteli sitä edelleen yhä enemmän maihin. Lopulta kilisi ja kalisi hänen yltympärinsä säkenöiviä uusia hopearahoja. Ja niin kauvas, kuin hän näki, oli merikin hopeata, vieläpä Korrtangenin alipäässäkin, missä laineet vaahtoon yhtyivät, loisti niin kirkkaasti, että hänen silmiänsä häikäisi.

Sitte kaikui mereltä hänen korviinsa hienointa laulua kuin hän milloinkaan oli kuullut; vaan sanoja hän ei voinut erottaa. Ja vähitellen pimeni taivas jälleen. Hohto katosi, ja valo Merenemännänmaan takana heikkeni. Yksi ainoa kirkas raha oli jäljellä kalliolla. Sen otti Jakob Sjursen, ja joku kuiskasi hänelle, että se oli Merenmiehen antama lahja.

Herättyään jäi hän vielä hetkeksi makuulle, katsoa tuijotti eteensä vähääkään ymmärtämättä. Siitä sitte selvittyään ymmärsi hän kyllä, ettei hänen unessaan ollut vähääkään perää Mutta hyvillään hän tästä unesta kuitenkin oli.

* * * * *

Kun verkot olivat kylliksi kauvan lionneet, nosti hän ne ylös ja pani ne samalle paikalle, mistä hän ne oli löytänytkin.

Illalla seisoi Jakob rannalla ja huusi ulapalle, että nyt ne olivat sellaisia kuin niitten piti olla. Hän ei saanut mitään vastausta, eikä myöskään mitään hopearahaa ollut niitten sijalla, kun ne seuraavana aamuna olivat poissa.

Mutta sen ja seuraavankin päivän kuuli Jakob ja Sivert tiirojen huutavan, ja merelle katsoessaan näkivät he niitä isoin parvin lentelemässä kaukana ulapalla.

Lähenemistään läheni kolmas päivä, ja silloin niitä oli niin paksulta, että ne näyttivät ihan lukemattomilta. Mutta illalla, kun aurinko laski pilviin, tuli kuitenkin vielä useita lisäksi, ja merenpinta näytti, ikäänkuin kihisevän kaloista, jotka hyppivät ylös, ja linnuista, jotka pistäytyivät alas.

Jakob seisoi Hyljevuorella ja varjosti silmiään kädellä. Nuotta oli hänellä veneessä; hän odotti nyt vaan, että kalat tulisivat lahdensopukkaan, niin että hän voisi salvata koko parven yhdellä kertaa. Hän luuli makrillien nyt olevan näin liikkeellä. Mutta yhtä seikkaa Sjursen vaan ihmetteli, sitä näet, että ne tulivat näin kauniisti sopukkaan. Jokin varmaan niitä sinne ahdisti, mutta valaita hän ei nähnyt, ja niinpä hän ei totta tosiaan ymmärtänyt, mikä niitä ahdisti.

Mutta pitkältä hänellä ei ollut aikaa tuollaisiin ajatuksiin. Hän huusi Sivertiä ja sanoi, että nyt oli aika mennä veneeseen, sillä kalat olivat ennen pitkää siellä, missä niitten pitikin olla.

He tekivät niin ja soutivat ulapalle. Ja pian löysivät he paikan, mikä heidän tuli salvata.

Niin laskivat he nuotan varovasti rannasta toiseen.

Mutta kuulkaas, mitä tapahtui. Kun Jakob aikoi soutaa Sivertin toiselle rannalle, jotta hän vetäisi nuotan toisesta köydestä, niin näkevät he seisomassa siellä miehen ilmi elävänä. Hän oli pieni ja aivan mahdoton tuntea, koska hänellä oli suuri ommeltu takki yli pään. Nimeänsä ilmoittamatta nyökkäsi hän vaan heille ja käski Jakobin vaan vetää sillä puolen, niin hän kyllä vetäisi toisella. "Ja sitte on paras, että Sivert soutelee nuotan kohdalla, etteivät kalat karkaa sen ylitse".

He tekivät, niinkuin hän käski; sillä se oli järkevästi puhuttu.

Niinpä souteli Sivert edestakaisin, ja Jakob sekä vieras mies vetivät nuottaa. Sjursen ajatteli itsekseen, että tuo mies oli tosin laiha ja pieni, mutta hänen ruumiinsa mahtoi sen sijaan olla parasta lajia, "prima tavaraa," sillä hänen vetonsa oli kerrassaan voimannäytettä. Jakob saattoi tuskin seurata häntä. Sopukkaan päin he astuivat, köydet kireinä olkapäillä, ja nuotta seurasi hiljalleen perässä. Mutta joka askelelta kävi se yhä raskaammaksi. Varmaankin tarttuivat kalat siihen kiinni; ja Sivertpä huutaen luikkasikin, että hän voi nähdä niitä siellä ihan valkoisena.

Viimein olivat he nuottineen perillä.

Mutta mikä Herran ihmetyö olikaan siinä heidän nähtävänään! Lukematon paljous kaloja, erinomaisia ja suuria, jommoisia he eivät milloinkaan olleet nähneet. Olipa tosiaan vaara lähellä, että nuotta oli mennä rikki, elleivät he pidelleet sitä varovasti Nyt oli vaan täysi työ saada kalat irti oikein varovasti ja viskata ne veneeseen.

Kun he viimeinkin olivat saaneet tämän tehdyksi, nousivat he ylös ja ojensivat itseänsä, sillä he olivat käyneet ihan kankeiksi istuessaan niin kauvan kumarruksissa. Silloin äkkäsivät he molemmin, että vieras mies oli heiltä kadonnut. Ja samalla huomasivat he, ettei hän loppuun saakka ollut heidän luonaan ollutkaan. Jakob sanoi, että tämä oli vähän harmillista! Hän olisi mielellään antanut hänelle vaivoistaan parisen kymmentä, johon Sivert vastasi ihan varmaan luulevansa, että tämä oli sama mies, joka äsken tuli soutaen Korrtangeniin noitten neljän valkoisen verkon kanssa.

Silloin ei Sjursen enää ollut pahoillaan; mutta hän ymmärsi jo yhtä ja toista, mitä hän ei ennen ollut ymmärtänyt. —

Luonnollistahan on, että siellä tuli tätä seuraavina päivinä paljo tekemistä. Kaikkein ensiksi lähetti Jakob sanan maakauppiaalle — nyt oli hänen vuoronsa komentaa — ja käski hänen tulla lahden yli ja ottaa mukaansa porsaan sekä Mustikin. Hän tulikin tuoden mukanaan nämä molemmat ja antoi ne sekä suuren läjän rahoja toisesta puolesta kaloja. Toisen puolen myi Jakob kylässä, ja niin täytti hän koko kistunpohjan paksuilla, kirkkailla talareilla.

* * * * *

Vilu viljan kasvattaa.

Tämä toteutui tälläkin kertaa. Sillä loppukesästä lämpeni ilma, ja viljat ottivat menestyäksensä, ikäänkuin maksusta. Näytti siltä, kuin kaikki hyvä olisi tullut taloon yhdellä kertaa. Milteipä pelottanut, ettei sitä kauvaa olisi kestävä.

Sitä ei nyt Sjursen ajatellut! Hän vaan teki työnsä ja iloitsi siitä, miten hyvin kaikki menestyi. Ja päivällislomalla, kun hän tuli maatöistä, oli hän niin iloisella tuulella, että ilvehti Sivertin kanssa, joka käveli hänen rinnallaan ja hikoili uuden uutukaisessa sinisessä puserossaan.

— Mutta muutamana iltana ollessaan laihoja katselemassa, nukahti kun nukahtikin Jakob uneen. Hän olikin hyvä unikeko, milloin hänellä vaan oli vähääkään syytä. Kun hän heräsi, oli keskiyö, ja hän makasi pitkän aikaa tähtiin tuijotellen, ennenkun hän tajusi, miten asiain laita nyt oikeastaan oli. Mutta kun hän sen tajusi, hymähti hän ääneen itseksensä, sillä oliko tuokaan nyt ihmisten tapoja maata aikansa noin ilman muuta. Mutta siinä maatessaan tuntee hän nenäänsä hyvän lämpimän maan, apilaruohon ja muitten reheväin kasvien hajun, ja yht'äkkiä tuntuu hänestä kaikki niin siunatun ihanalta.

Yhtäkkiä lähtee tähti lentoon ja vetää pitkän juomun perässään.

Sjursen tiesi vallan hyvin, että, kun tähti lentää, pitää ottaa lakki päästänsä ja toivottaa itsellensä jotakin, niin se käy toteen. Muullosti olisi hän pitänyt tuommoista ilveilynä, mutta tällä kertaa hän ikäänkuin muisti jotakin, ja hän nousi ylös ja otti lakin päästänsä. Mutta mitä hän toivoi, hän ei sanonut ääneen. —

* * * * *

Seuraavana vuonna orasti jälleen rehevästi pelloilla, ja lisäksi sai Mustikki vielä kaksi vasikkaa, joita Sivert hoiteli. Porsas otti tietysti myöskin menestyäksensä. Se paisui niin sikalihavaksi, että siitä rasva suoraan sanoen tiukkui, kun se vähänkään liikahti. Ja Elokuun alussa sai Jakob rikkaan apajan, mikä varmaankin oli Merenmiehen kiitos viimeisestä.

Mutta myöhemmin loppukesällä tuli pieni tyttönen maailmaan — tuollainen hennon pieni olento, jota tulee varoa, ettei siitä mitään riko. Mutta sitä ei tietenkään pantu Merenmiehen syyksi, eikös mitä, siitä vastasi Jakob kyllä itse.

Sjursen näki muuten, että piskuinen tuli taivaan valtakunnasta — sillä juuri tuollaista hän oli itselleen toivottanut sinä yönä, kun tähti lensi.

Aave.

En voi sanoa, että suuresti uskon kummituksia, mutta en voi sanoa toisinkaan kuin, että paljo tapahtuu semmoistakin, jota ei kukaan voi niin tarkoin selvittää. Ainoastaan pakanakansat, semmoiset kuin vapaa-ajattelijat ja "vapaamuurarit," eivät usko ijankaikkisuutta. Mutta tuo tapahtuu eniten siitä syystä, että he pitävät itseänsä niin kovin viisaina — niin, syy siihen ei todellakaan ole mikään muu. Sillä kun joku tekee murhan tai murhapolton eikä esivalta hänen eläissään saa häntä siitä kiinni, niin onhan mahdollista, että hän jäljestäpäin saa teostaan kärsiä.

Minä tapasin kerran miehen, joka arveli, että tuonelaiset ja peikot ovat samaa väkeä; mutta tuo minusta kuulustaa hieman uskomattomalta, enkäpä minä olekkaan aivan taikauskoinen. Uskonko minä merenmiestä? Uskonpa niinkin, mutta sehän onkin sentään ihan toista. Siinä on erotusta väessä, kuten sanotaan. Sillä merenmies on jotakin mahdollisempaa kuin peikot; sillä meressä hän saattaa käännellä ja kohotella itseänsä, mutta kuka hitto viitsisi värjätellä kovalla tunturilla? — — — Ei, se on pelkkää lorua, jommoista seikkailukertomuksissa tavataan!

Mutta minulla on kertomus eräästä yliluonnollisesta tapauksesta, joka kuuluu olevan uskottavan tosi. Olen tässä sitä muisteleva, jos se ehkä miellyttää.

Niin, kuten tiedätte, kuullaan usein puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät näkyjä, joilla on aaveita siitä, mitä heille tulevaisuudessa on tapahtuva. On aivan varma, että semmoista saattaa tapahtua, vakavainkin ihmisten on se myöntäminen, joten ei kenenkään tule sille nauraa.

Ja jotakin juuri semmoista tapahtui laivuri Bolstadille, josta nyt olen kertova.

Laivuri Bolstad asui Reposaarella pienessä huoneessa lähellä sitä paikkaa, missä Reposaarensalmi alkaa.

Eräänä talvena pari viikkoa ennen Joulua aikoi hän käydä veljensä
luona, joka oli maakauppiaana jossakin Löytösaarella. Hän pani sanan
Andres Aasenille, joka oli ollut hänellä kansimiehenä silloin kun hän
"Kahdella sisaruksella" kuljetti suolakalaa Bergeniin.

Tahtoiko hän tulla matkaan Löytösaarelle halvasta maksusta, josta he kyllä keskenään sopisivat? oli hän käskenyt kysyä.

Tahtoipa mielellään, antoi Andres vastaukseksi.

Seuraavana päivänä tuli hän rämpien isoissa turkissa, joissa kaulus oli kissannahasta, ja eväskäärö kourassa.

"Sinä olet ottanut nahkaturkit mukaasi," sanoo Bolstad; "siinä teit oikein. Mutta eväskäärön olisit saanut heittää kotiin; sillä tuleehan meidän yhtähyvin ottaa evästä täältä. Aikomuksena oli että saisit ruoan ilmaiseksi".

"No, ruokaa ei milloinkaan saa kylliksi," vastasi Andres hymyillen.

Seuraavana iltana pani vaimo lämmitä ja alkoi paistaa porsaan selkämystää, minkä Bolstad itseään varten oli valinnut. Sitte tuli kuivatun lihan ja häränkielen vuoro. Varma lienee, etteivät he matkallaan olisi nähneet nälkää.

Kun kaikki matkaa varten oli valmiina, oli kello lähemmäs kaksitoista. He kokosivat ne sitte kaikki yhteen ja kantoivat ne alukseen, jottei heillä niistä enää aamulla olisi vaivaa.

Ilma oli sangen hauskaa. Kuu seisoi aikoja tuolla ylhäällä hienon verhon peitossa ja ympärillään suuri valkoinen kehä. Oli niin valoisaa, että he jättivät lyhdyn paikalleen ja suoriutuivat ilman sitä.

Mutta juuri kun he olivat nousseet ylös aluksesta ja seisoivat rannalla, tuli heidän luokseen muudan mies.

"Hyvää iltaa, laivuri Bolstad," sanoo hän.

"Hyvää iltaa," sanoo Bolstad hieman epävarmana — — "no, sinäkö se olet, Simen Naes? — en sinua ensin tuntenut".

"Lähdettekö kauvas, Bolstad?"

"Aina vähän, aijoin veljeni luokse Löytösaarelle."

"Ja matka tulee huomenaamulla?"

"Niin, aamulla varhain".

"Tällä kertaa pitää teidän totella minua, kun sanon älkää lähtekö!"

"Mitä, enkö saa lähteä?"

"E-ei, ei pidä — — sillä," hän tuli lähemmäs ja sanoi hyvin hiljaa: "nyt tulee kova myrsky, laivuri — — — Uskokaa vaan, minä sen sanon".

"Tuleeko myrsky? — — Miten voit sinä sen tietää, Simen?"

"Niin, se on yhdentekevä. Te vain nauraisitte, jos minä sen kertoisin.
Mutta minä sanon vielä kerran: Olkaa varoillanne, olkaa varoillanne!"

"Älähän toki, rauhoitu, Simen," sanoi Bolstad noin puoleksi piloillaan, "oletko riivattu, koska otat myrskyn vaan noin omasta päästäsi — luulisipa melkein."

"Niin, niin, olkoon vaan niin! Minä vaan varoitan teitä."

"Kiitokset vaan siitä, että muistat meitä; mutta minä olen luvannut veljelleni, enkä tahdo lupaustani pettää, tulkoon sitte vaikka maanjäristyksiä ja ukkosia".

"No, niin ei minulla ole täällä enää mitään tekemistä, laivuri. Mutta muista, mitä sanoin," — hän puhui jälleen matalalla äänellä — "kun sinä näet valkoisen."

"Mitä lajia?"

"Minä sanoin: muista, mitä sanoin, kun sinä näet valkoisen. Jumala armahtakoon minua, jos uskallan enempää sanoa".

Ja Simen Naes nousi hetken matkan ylöspäin. — —

Bolstad seisoi silmänräpäyksen hiljaa ja mietti; sitte hän huusi:
"Simen Naes! mistä tiesit, että minun piti lähteä?"

"Sitä en uskalla sanoa, laivuri."

"Mutta sanoiko kukaan sinulle, että me olimme täällä — Andres ja minä?"

"Minä en uskalla sanoa mitään! Mutta" — hän tuli jälleen lähemmäs — "minä tulen Holevigistä tänään, enkä luule kovinkaan mahdolliseksi, että kukaan siitä mitään tietäisi. Mutta sittekin sain minä sen tietää, Bolstad."

"Hm, sinähän oletkin aina ollut tuollainen umpimielinen, Simen. No niin, kiitokset vaan ilmoituksestasi."

"Totteletteko minua, laivuri?"

Tiedäthän toki, ettei mies, joka on purjehtinut kovissa tuulissa sekä Pohjanmerellä että Atlantilla, ei voi olla lähtemättä, kun matka on vain Löytösaarelle. Nuo kaksi menivät jälleen kotia; mutta mies seurasi heitä koko ajan.

"Te olette kerran auttanut minua, laivuri Bolstad", alotti hän uudelleen, "enkä sitä ole unohtanut. Ja niin halusin tehdä jotakin vastavuoroa; mutta näyttää siltä, kuin en saisikaan tehdyksi sitä, mitä mielemmin haluaisin."

Laivuri astui hetken aikaa vastaamatta; mutta muistellessaan kaikkea sitä, mitä toinen oli sanonut, kävi hän itsekin vähän tavallista erinomaisemmaksi. Ja tämä ei niinkään vähää häntä suututtanut, koska hänen ei milloinkaan ennen ollut niin käynyt.

"Kuuleppas, Simen Naes," sanoi hän viimein miltei tylysti, "herkeä nyt jo noista lastenloruista… Muuten voi tapahtua, ettemme me kaksi ole enää yhtä hyviä ystävyksiä kuin ennen."

He olivat nyt Bolstadin asunnon edustalla.

Laivuri nyökkäsi äkisti Simenille, aukaisi sitte oven, työnsi Andresin edellään, astui itse sisään ja paiskasi oven perässään niin, että paukahti.

"Hänestä oli vaikeampi päästä erilleen, kuin luulinkaan." — —

— Kun he jälleen istuivat sisällä, kertoi Bolstad Andresille Simon Naesista. Tämä oli yksi niitä, jotka eivät milloinkaan olleet voineet oikein sopia ihmisten kanssa, vaikkei hän juuri tehnyt kenellekkään kiusaakaan. Ainoa, josta tämä piti, oli — häpeä sanon — hän itse — Bolstad. Rakkaus oli johtunut siitä, että laivuri kerran monia vuotta sitte oli puolustanut häntä muutamia ruotsalaisia kalastajia vastaan, jotka paraillaan kurittivat häntä, koska he luulivat hänen noituneen heille myrskyn.

Niin, suurimpana syynä siihen, etteivät ihmiset hänestä oikein pitäneet, oli se, että hänen sanottiin voivan noitua. Sen taidon sanottiin hänen perineen äidiltään, joka oli ollut pohjan puolelta.

"Minkälaista noitumista hän sitte harjoittaa, laivuri Bolstad?" kysyi
Andres… Hän istui vuoteen reunalla ja veti saappaita jalastaan.

"Kaikkea vielä, kuka sitä uskoo, mitä ihmiset puhuvat? — — — Niin, mitä mokomaa se on? — — — No niin, hän muka voi saa aikaan rivoa säätä mereltä päin, milloin vaan tahtoo; niin sanovat muutamat. Toiset taas kertovat, että hän itsessään tuntee, milloin sitä on odotettavissa. Kaikki pelkkää hullutusta ja lastenlorua — vaikkakin tahtovat pitää itseänsä kristittyinä ihmisinä".

"Ettekö te usko mitään yliluonnollista, Bolstad"?

"En, semmoista en usko. Enkä niissäkään tapauksessa usko sillä olevan mitään valtaa ihmisen ylitse niin kauvan kuin ihminen itse ei sitä mietiskele. Sen on laita ihan sama kuin pohjattomuuden, Andres! Sekin vetää puoleensa vaan silloin, kun siihen katsoo. Silmät ylös, mies! eikä sillä ole mitään valtaa — siihen oppiin minä luotan, ja se on auttanut minua tähän saakka".

Kello ei ollut viittä enempää aamulla, kun matami Bolstad nousi ylös, otti tulen ja viritti valkean kahvipannun alle. Sillaikaa kun se oli lävellään lämpiämässä, meni hän ulos ilmaa katsomaan. Oli niin tyven, ettei tuulenhenkeä liikahtanut. Hänen mielestään mokoma ilma oli liiankin hyvä. Niiden oli varmaankin pakko käyttää airoja — ellei ilma ulompana vaan ollut navakampi — — —

Seisottuaan siellä hetkisen, tuli hän jälleen sisälle, pani ulko-oven kiinni, mutta avasi oven miesten huoneeseen. Siitä heräsi Bolstad ja kysäisi, mikä siellä oli hätänä. Vaimo sanoi silloin, millainen ilma oli. Tähän vastasi Bolstad, että jahka he vaan pääsevät Reposaarensalmesta, niin kyllä tuulta tulisi. Vaikka ulompana oli kuinkakin navakkata, oli täällä sisempänä siltä miltei aina ihan unteloa.

Hetken perästä istuivat he kaikin kolmen aamiaisella sekä söivät hyvästi ja kauvan. Matami Bolstadin piti vielä antaa ryyppy heille kummallekkin, ja hän otti itsekkin tilkan lasin pohjalta. Kun aamiainen viimeinkin oli syötynä, veti Bolstad sarkanutun ylleen ja sen päälle öljytakin. Samanlaisen otti Andres taasen kissannahkaturkkinsa päälle. Sitte sanoivat he hyvästi vaimolle, hyvästi, näkemiin saakka! ja läksivät alas veneelle. Matami Bolstad astui perässä ja valaisi lyhdyllä, sillä kuu oli laskenut, ja oli melkein pimeä vaikkakin aamu oli koittamassa.

Miehet selviytyivät helposti. He irroittivat köydet ja varppeet, tarttuivat kumpikin airopariinsa ja olivat ennen pitkää keskellä Reposaarensalmea. Siitä he kulkivat edelleen tasaisin vetäyksin, ja hetken perästä tulla sutkahti Sauvasaari näkyviin, ja silloin oli heillä näköala vapaana länttä kohden. He näkivät nyt kuunkin matalalla, laskeutumaisillaan. Se ei valaissut, riippui vaan tavattoman suurena pilven takana ja hehkui tulipunaisena.

Ei paljoa puuttunut, etteivät nyt toivoneet tuulta, mutta siinä he pettyivät. Kaikki oli niin hiljaista kuin konsanaan huoneessa. Koko meri lepäsi raskaana ja hervottomana, vähääkään liikkumatta.

Tiettyähän on, että moinen rasvatyven ilma ulkona merellä on jotakin tavatonta. Se tekee olennon alakuloiseksi ja panee odottamaan jotakin, joka ei ole hyvä. Samoin nytkin. Ei kumpikaan heistä puhunut, ja se, minkä he lausuivat, tuntui miltei pakolliselta. Niinpä, kun Andres hymähtäen kysyi, minne maailmassa se kova tuuli oli jäänyt? hymähti myöskin Bolstad — mutta muuten ei siitä asiasta sen koommin puhuttu.

Koko pitkän talviyön istuivat he soutaen. Aika tuntui heistä sekä raskaalta että pitkältä. Yhden ainoan kerran lauloi Andres laulun, minkä mukaan he sitte tahdissa soutivat:

Kuule joutsenta, kuule joutsenta, joka valittaa saarella
hiljaisella hoi i hoi, ho i hoi, ho i hoi!

Kohta olen minä kulkeva merellä tuulisella ho i hoi, ho i hoi ho
i hoi!

mutta muuten ei kuulunut muuta kuin airojen kolaukset hankapeukaloita vasten.

— Kun aamu koitti, oli kaikki yhtä hiljaista kuin ennen. Ainoastaan pari kertaa olivat he tunteneet muutamia kosteita henkäyksiä lännestä päin, mutta niitä varten ei käynyt purjeita nostaminen. Heidän piti kulkea soutaen koko aamupuoli; ja vielä päivällislevonkin jälkeen, minkä he pitivät Juustokivellä, oli heidän airoihin turvautuminen.

Mutta myöhemmin iltapuolella — kello lienee ollut noin neljän paikkeilla — Andres yhtäkkiä viittasi muutamiin lännen puolella oleviin asuinkerroksiin, joita eivät he kumpikaan sitä ennen olleet huomanneet. Ne ajelehtivat merenpinnalla kuin ilkeä, käryävä savu; alimpana alhaalla näkyi muutamia pitkiä, tummanpunaisia juomuja, jotka kävivät yhteen meren kanssa.

He käännähtivät tuontuostakin päänsä näihin pilviin päin, ja joka kerralta tuntui heistä, kuin pilvet olisivat käyneet suuremmiksi. Ja kummankaan heistä etukäteen tietämättä silmänräpäystäkään, tuli heitä vastaan kylmä tuulenpuuska, ja silloin koko meri musteni.

Tämän yhden puuskan jälkeen oli ilma aivan tyven ja liikkumaton niinkuin ennenkin, ja sittekin luulivat he tuntevansa siinä muutoksen tapahtuneen. Molemmin he myöskin huomasivat, että kaksi merilintua tuli lentäen maalle päin. "Krii, krii!" huusivat ne molemmat ja tuijottivat veneeseen, liitäessään miltei aivan sen päällitse.

"Nosta purjepuu, Andres, käy kiinni, minkä jaksat! hoi!"

Bolstad ja Andres saivat purjepuun pystyyn yhdellä nostamalla. Mutta heidän siinä purjetta levittäessään tuli uusi tuulenpuuska niin, että keula vaahtoa viilsi.

Nyt alkoi myöskin meri kuohua ja käydä sekä vihreäksi että valkeaksi. Välistä tuli leveä laine rynnäten ja nostatti pauhun, keulaan osuessaan; mutta jatkoi matkaansa sitte edelleen maata kohden ja kohisi raskaasti mennessään.

Yhä useampia merilintuja turvautui maalle päin; milloin tuli niitä monta yhdessä parvessa ja luikaten, milloin taas vaan yksi ainoa mykkänä yksinänsä. Lopulta ei ollut ulkona keitäkään muita kuin he: mutta niin kauvan kuin päivää kesti purjehtivat he pulskasti eteenpäin.

Illempana kiihtyi tuuli kuitenkin rajummaksi. Ja pahinta oli, että se useasti tuli mitä ilkeimpinä vihureina, niin että heidän täytyi äkkiä kääntää vastaiseen, jotteivät menisi nurin.

Heidän täytyi vähän vähentää purjeita.

Niin purjehtivat he sitte hetken aikaa; mutta vähän ajan perästä täytyi heidän uudelleen vähentää purjeita; sillä myrsky kiihtyi.

Istuttuaan hetkisen tämän jälkeen, sanoo Andres:

"Minä pelkään, että tuuli kääntyy enemmän länteen, kuin olisi suotava."

"Niin, se on vähin kääntynyt viime hetkinä. Voitko jotakin erottaa, missä me olemme?"

"Lienemme kai Ristikarin paikkeilla."

"Varokaamme siis matalikkoa itäpuolella."

He olivatkin aivan oikein Ristikarin luona; sillä heti sen jälkeen näkivät he majakan, minkä he molemmat tunsivat — —

Kului muutamia tunteja, ilma pimeni ja myrsky kiihtyi. Ja meri kävi niin hurjaksi ja valkeaksi, että oli mahdoton erottaa, mikä oli tyrskyä ja mikä aavaa ulappaa.

Mutta kerran huutaa Bolstad:

"Oletko siellä, Andres?"

"Olen, täällä minä istun, laivuri."

"Etkö se ollut sinä, joka istuit tässä ihan vieressäni?"

"En, minä olen istunut täällä keulassa."

"Minusta tuntui juuri kuin joku olisi istunut tässä ihan vieressäni."

"Miltä se näytti?"

"Se oli musta".

"Se ei liene kuitenkaan ollut mitään."

"Eipä suinkaan — uskoakseni".

Bolstad oli tuskin saanut sen sanotuksi, kun tuli tuulispää niin kova, etteivät moista milloinkaan olleet kohdanneetkaan Alus kallistui niin, että vesi loi kauvas vartaan ylitse, ja vaahto purskusi kuin tihkusade.

Kun se oli ohitse ja alus jälleen pystyssä, riisuivat he joka purjetilkan, mikä riisua voitiin.

Niin jatkettiin matkaa vielä hetki aikaa; mutta sitte muuttui ilma niin raivoisaksi, etteivät he voineet kuulla toisiansa, jos he tavallisesti puhuivat. Yhtäkkiä huutaa Andres hyvin kuuluvasti: "Laivuri! Minusta on, kuin kuulisin jonkin soivan tuolta vastaamme".

"Vaikka kuuntelen, en minä kuule mitään" sanoo Bolstad.

Hetken perästä sanoo Andres jälleen: "Nyt kuulen kellon vielä selvemmin".

"Niin, nyt kuulen minäkin sen," sanoo Bolstad, "tämä on meidän viimeinen matkamme Andres — me olemme aivan Rokan kohdalla — me olemme laskeneet liiaksi pohjoiseen. Mikset laske ulommaksi, Andres. Tyrskyt nielaisevat meidät."

"Onko se varoituskello, — — minkä he ovat pystyttäneet, varoittaakseen ihmisiä — Rokasta —"

"On niin."

"Niinpä onkin se tyrskyä, minkä tuolla sisempänä näen. Käännä vene, laivuri! Minä näen sen hohtavan valkealta; minä kuulen sen jyrisevän kuin tuomiopäivänä."

He käänsivät veneen, mikäli mahdollista, se alus olikin sellainen lintu, että se käänne käänteeltä nousi tuuleen.

Mutta sittekin kuulivat he kellon soiton pitkät ajat kaikuvan heidän korviinsa; mutta sitte heikkeni soitto heikkenemistään, eivätkä he kuulleet muuta kuin laineitten pauhun.

Yhtäkkiä hellittää Bolstad peräsimen ja huutaa:

"Nyt se on harmaa, Andres!"

"Mikä on harmaa?"

"Minusta se näytti harmaalta! — Se on varmaan se musta, jonka minä äsken näin; mutta tällä kertaa se oli harmaa."

"Pitäkää varanne, laivuri, tuolta tulee turma ihan perän puolelta!"

Heillä ei ollut pitkää aikaa tointuaksensa, ennen kuin se tuli hirveällä ryskeellä ja jyräyksellä, mikä työnnähti aluksen pitkän matkaa päistikkaa.

Siitä hetkestä tarttui Andres peräsimeen. Laivuri Bolstad ei kyennyt enää mihinkään.

Andres antoi mennä, kunnes hän näki edessäpäin pistävän esiin jotakin mustaa, minkä hän luuli Harmaasaareksi. Sitte teki hän, voimiaan ponnistaen, uudestaan käänteen.

Hän luuli ihan varmasti heidän jo osaksi päässeen paremmalle puolelle; mutta vähää sen jälkeen kuuli hän kellon jälleen läppäävän, ja vieläpä lähempänä kuin edellisellä kerralla. He eivät siis olleet käänteestä mitään hyötyneet. Eivätpä niinkään, veneen painolastihan oli pieni ja tyrsky painoi kovasti.

Niin ei ollut jäljellä muuta keinoa kuin uskaltaa yritys, jota hän kauvan oli ajatellut: koettaa saada vene sisälle Messukuiluun. Jos hän vaan voisi päästä sinne, olivat he turvassa kaikelta vaaralta, sillä siellä sisällä oli vesi tyventä; sen hän tiesi entisestään.

Sen hän ilmaisi Bolstadille, mutta tämä vastasi vaan jotakin epäselvästi, että kullakin aluksella on oma määrätty aikansa.

Joka hiven otettiin nyt alas. Andres Aasen luuli ennen pitkää huomaavansa, että hän oli oikealla tiellä. Mutta juuri kun hän oli näkevinään leveän kuilun edessään häämöittämässä, huudahti Bolstad: "Nyt se on valkoinen!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä tölmäisi alus jotakin kovaa vastaan, niin että molemmat lensivät päistikkaa eteenpäin.

Aasen tunsi, miten kylmä vesi huuhtoi hänen päänsä ylitse, miten hän viskautui korkealle ylös, ja heti sen jälkeen rupesi koko hänen ruumistansa särkemään. Kun hän sitte tunnusteli eteensä, tarttui hänen kätensä johonkin märkään kankeen tai kanervaan, minkä päälle hän arvatenkin oli pudonnut. Hän makasi hetken siinä, mutta sitte hän yhtäkkiä muistikin, että hänen tuli ottaa selko Bolstadista. Vaivoin hän siitä sitte nousi ja tirkisteli ympärilleen… Laineita loppumattomassa jonossa oli ainoa, mitä hän näki. Ne olivat häntä sangen likellä, niin että hänen oli sukkelasti vetäytyminen niistä etemmäs, jotteivät ne peräytyessään veisi häntä mukanaan.

Mutta siinä tirkistäessään ja tähystäessään, ja epätoivon häntä siinä ahdistaessa, luuli hän näkevänsä jotakin, mikä näytti ihmiseltä, makaamassa muutamalla penkereellä lähinnä merta aivan suuren kiven takana, mikä varmaankin oli estänyt laineita sitä mukaansa vetämästä. Se ei voinut olla kukaan muu kuin Bolstad.

Aasen oli rohkea mies ja ennen kaikkea väkevä. Soveliaalla hetkellä, kun meri vetäytyi takaisinpäin, heittäytyi hän äkkiä alas penkereelle ja nosti sen ylös oikealla voimannäytteellä. Mutta miten raskas oli hänen laivurinsa! näytti siltä kuin olisi henki poissa. Vaikka hän ravisti häntä ja puhalsi henkeä häneen, pysyi hän edelleen liikkumattomana. Mutta sitte yhdeltä kertaa huomasi Andres oikeassa ohimossa pahan haavan, mikä ulottui kauvas päälakea kohden ja mistä vuoti verta; se oli kai syynä hänen raukeaan voimattomuuteensa.

Aasen otti silloin esiin nenäliinansa, levitti sen ja sitoi pään ympäri, niin hyvin kuin voi, verenvuotoa tyrehdyttääkseen. Sitte veti hän kissannahkaturkkinsa yltänsä ja kääri sen hänen ympärinsä, ettei häntä palelisi, ja sitte lausui hän puoliääneen, jotta, jos mahdollista, Bolstad tajuaisi: "Kestä hetkinen, laivuri! kyllä ne pian tulevat pyydyksiään kokemaan."

Sitte otti hän sairaan pään syliinsä ja istui ja lämmitti sitä, minkä voi.

Verenvuoto Andresta nyt vaan enin huoletti. Sitä tihkui nenäliinan läpi ja valui maahan raskain paksuin pisarin.

Toisinaan otti hän myöskin kädellä päähänsä, ikäänkuin olisi tuntenut siinä jotakin märkää, mutta eniten makasi hän ihan hiljaa, ja kun Andres kysyi, särkikö sitä, ei hän vastannut mitään.

Pari tuntia kului tällä tapaa. Ne kuluivat, hitaasti, niinkuin arvata sopiikin. Laivuri Bolstad ei äännähtänyt vähääkään, ja ellei hän olisi ollut siksikin lämmin, olisi Andresin ollut uskominen istuvansa siinä kuolleen miehen kassa. Mutta äkkiä heilautti hän päätänsä ja alkoi ponnistaa kuuluviin jotakin, vaikkakin suurella vaivalla: "Andres, Andres!… Minä olen kauvan nähnyt sen häilyvän silmieni edessä… minä luulen, että se on äiti vainajani… tai sitte se on kuolema itse…"

Tämän jälkeen makasi hän raskaampana Andresin käsivarsissa, ja tämä luuli huomaavansa, että hän kylmenemistään kylmeni. Kasvoihin ilmestyi tuommoiset kummat piirteet; oli, kuin kaikki olisi kovennut ja jäykistynyt. Hän ei sanonut enää mitään eikä välittänyt enää mitään kuullakkaan, Aasen sanoi vielä kerran: "Teidän on kestäminen hetkinen, laivuri — kunnes ne tulevat pyydyksiään kokemaan."

Mutta hetken perästä kohottautui sairas mies puoleksi istualle ja katsoi ikäänkuin kummastuneena ympärillensä. "Mutta nehän ovat vain vanhoja airoja, joita täällä on, Andres. Vain vanhoja airoja ja haroja… Pyydä äitiä hiukkasen siivoamaan;… nythän on jo Joulu aivan lähellä, ja kun veljeni tulee, ei sovi, että kaikki tämä törky on tässä ympärinsä… Entäs lehmä sitte, mitä sillä on täällä tekemistä? onko mokomaa ennen tapahtunut?… Sen vaan sanon, etten huoli lehmästä huoneeseen… Sehän likaa kaikki, mitä täällä on… Eikö se hyvällä lähde tiehensä? eikö… niin olen, totta tosiaan, antava sille, että tietää… Mutta otappas pois tuo raskas mytty rinnaltani… voi, ota se pois, Andres, niin olen sulle oikein kiitollinen, sillä se on niin tukala… minun täytyy niin surkeasti ähkiä, kun se on siinä…"

Hän makasi hetken ja ähki raskaasti; mutta vähää sen jälkeen luisti hengitys tasaisemmin, ja Andres luuli hänen nukkuvan.

Vähän ajan perästä alkoi hän kumminkin uudestaan puhua syvällä, miltei tuntemattomalla äänellä. Mutta silloin näytti hän tajuavan, mitä sanoi: "Sinä kyllä tästä selviät. Andres, sillä sinä et saanut tärähdystä päähäsi… se oli minun loppuni. Mutta sano eukolle, ettei hänen tule olla pahoillaan… ja kiitä häntä siitä, että olemme yhdessä olleet… ja sitte muistakoon hän Herraa, joka ruokkii linnunpojatkin, ja joka sanoo: minä annan rauhan sinulle, koskas huudat minua… mutta nyt ei minulla varmaankaan enää ole pitkältä jäljellä…"

Sen jälkeen makasi hän niinkuin ennenkin. Verta valui vielä päästä, mutta vähemmin sentään kuin ensin. Sitte tuli viimein kuoleman taistelu, jolloin hän kiristi hampaitansa ja voivotti. Vaan sitä ei kauvaa kestänyt. Andres ihan huomasi, milloin se loppui. Siinä hänen ympärillään syntyi kummallinen hiljaisuus… hänestä näytti, kuin olisivat laineetkin tyyntyneet.

Mutta kummalliselta tuntui istua siinä kuolleen miehen kanssa! siinä valtasi hänet oikea juhlallisuus, ja hän rupesi rukoilemaan ääneensä, rukoilemaan, jota hän ei ollut tehnyt koko elämänsä aikana. Niin, kerrankin hän huusi, minkä suinkin jaksoi; — se oli silloin, kun hän rukoili, että laivuri Bolstadin saisi olla niin hyvä kuin suinkin olla saattoi.

Tämän jälkeen hän rauhoittui ja puheli ikäänkuin tuttavallisesti ja hiljaa Herramme kanssa, ikäänkuin arvelisi hän, että he kaksi kyllä keskensä sopisivat. — —

Kun aamu sarasti, talttui tuuli yhtä nopeaan kuin se oli yltynytkin. Andres läksi silloin jalan kiertämään karia, pysyäkseen lämpimänä ja tähystelläkseen veneitä. Edellinen oli täysin yhtä tarpeellista kuin jälkimmäinenkin, sillä vaikka ilma keskitalven ilmaksi ei ollutkaan kylmää, vilutti häntä sittekin niin, että polvitaipeet tärisivät.

Viimein puolenpäivän aikaan tuli kaksi venettä soutaen — toinen heti toisen jälkeen. Aasen huusi niille, ja ne tulivat kumpikin lähemmäksi.

Ensimmäisessä veneessä istui väkeä, joka tunsi sekä hänet itsensä että Bolstadin. Kolme miestä heistä otti ruumiin varovasti veneeseen ja levitti purjeen sen ylitse.

Mutta koko sinä aikana eivät he paljoa puhuneet eivätkä voivotelleet. He katsoivat vaan toisiinsa ja nyökkäsivät päätänsä, ikäänkuin olisivat he tämän jo edeltäpäin arvanneet.

Neljäs tuki Andresta, sillä tämä oli todellakin heikkona. Oli ikäänkuin osa kuolemaa olisi hänet yllättänyt. "Mutta tuollaiseksi käy, kun noin kauvan istuu ruumiin luona," sanoi vanhin miehistä. "Hän kyllä toipuu jälleen." — — —

Simon Naes oli se, joka oli saanut molemmat veneet matkaan. Hän oli käynyt rannassa aamulla, kun Bolstad ja Aasen läksivät, vielä kerran neuvoaksensa heitä pysymään kotona. Mutta he olivat silloin jo lähteneet ja näkymättömiin häipyneet.

Mutta kun laivuri Bolstad haudattiin muutamia päiviä myöhemmin, kulki Simen sen pienen joukon jälkimmäisenä, joka ruumista seurasi. Hän ei tahtonut laiminlyödä saattamasta maahan sitä miestä, joka oli ollut hänelle hyvä ja ojentanut hänelle kätensä silloin, kun kukaan muu ei ollut tahtonut sitä tehdä. —

Lännetär.

Muistuu mieleeni eräs sieltäpäin — niin, mikä hänen nimensä olikaan? Se nimi saattoi meidät kaikki niin kovaan pulaan; meidät kaikki neljän oikealla puolella olevan huoneen asujamet.

Sillä hän oli meidän "palvelijattaremme".

Mutta kun oikein muistelen, oli hänen nimensä varmaankin Teodine, jonka nimen me keksimme lyhentää Dinaksi.

Tämä tapahtui rouva Holmsenin "täyshoidossa." Istuessamme kerran illallisella aukeni ovi hiljaan ja huoneen kautta kulki pieni palvelustyttö, noin kahdeksantoista-, kaksikymmentä-vuotias. Se ei ollut rohkean kristiaanialaispiian alituista juoksemista; ei, se oli varovaisen ihmislapsen astuntaa, joka liikkui sangen siivosti, kummallekkaan puolelle katsomatta. Vieläkin on silmissäni, mitenkä hän meni suoraan ulos ja pani oven hiljaa kiinni perässänsä.

"Mutta hyvä rouva Holmsen," sanoi kaunis bergeniläisnainen laulaen, "mikä se oli?"

"Se on teidän uusi palvelijattarenne, neiti Eva. — — — Hän tuli tänne eilen, ja minä otin hänet heti palvelukseeni. Hän näyttää niin siistiltä ja hiljaiselta. Hän on kaiketi lännetär, lännestä kotoisin."

"Totta tosiaan, hän näyttää hiljaiselta. Muuten on hyvä, että pääsimme eroon Karenista. Hänen paksua kopistiansa en voinut kärsiä — — hän oli aina porttikäytävässä tähystyksellä, kun minä tulin kotiin."

"Asianajaja hän muuten olikin."

"Ei, eipäs ollut. Serkkuni tuntee hänet."

"Mutta minä tunnen hänet persoonallisesti."

Ja niin joutui "medisinaari" ja neiti Eva väittelyyn siitä, oliko paksu "juristi" kopisti vai asianajaja, — ja pieni palvelustyttö unohtui toistaiseksi. — —

Hän sai siis osalleen ne neljä huonetta oikealla puolella. S.o. hänen tuli palvella yhtä medisiinaria, yhtä luutnanttia, taid. op. neiti Evaa ja minua.

Minä näin hänet monta kertaa päivässä ja sain silloin kuulla, että hän oli Listerin puolelta, vaan että hän oli tullut Kristianiaan, koska täällä saatiin suurempaa palkkaa.

Hänellä oli muuten kovin raskasta rouva Holmsenilla. Uskokaa pois, että meidän kävi usein häntä sääli. Useammasti kuin kerran tapahtui, että luutnantti itse työnsi hiiliä uuniin, että medisiinari itse kävi ostamassa oluensa, ja että minä itse — niin minä tein todellakin paljon tuota pientä säästääkseni.

Mutta minkä me miesväki ymmärsimme, sitä ei ymmärtänyt bergeniläisnainen. Hän oli hyvä ihminen, — mutta palvelusta hän vaati, paljon palvelusta; ihan pienimmästäkin syystä hän soitti kelloa.

"Missä ovat minun kenkäni, Dina? — ei ne, ei, vaan ne kiiltävät, joissa varvaskoristeet — ne melkein uudet. Kun eivät vaan ole sängyn alla, niinkuin viimekin — aivan totta tosiaan! ne ovat vallan seinustalla. Voi, Dina, otatteko ne esille, niin olette hyvä."

Niin tuli ryömiminen ja konttaaminen.

"Tuhat kiitosta; muistakaa nyt viimeinkin, ettette pistä jalkineita sängyn alle. On niin ilkeä saada niitä sieltä esille taas. Kiitoksia vaan; ei mitään muuta tällä kertaa."

Ja neiti Eva pani jalkaansa ne uudet kengät, missä oli varvaskoristeet, hellitti vähän paksua, keltaista palmikkoansa ja läksi ulos harjaantuaksensa "ranskankieliopin poikkeuksissa."

Mutta kun hän tuli takaisin, oli hänellä aina mukanansa tumma ystävätär, ja nämä istuivat sitte juoden ja polttaen niin, että hajustettujen naispaperossien käry tunkeutui minun puolelleni avainreijän kautta.

"Mutta se on totta, Eva, annappas meille muutamia päärynöitä."

"Lieneekö niitä enään jäljellä. Minä koetan."

Hän soitti.

"Voi rakas Dina, tuokaa muutamia päärynöitä. Kolme tai neljä."

"Tuokaa neljä, Dina!" huusi tumma.

Neiti Eva oli joku aika sitte saanut lähetyksen päärynöitä, oikein suuria, hienoja päärynöitä isältään Bergenistä. "Joita hänen ei pitänyt käyttää ahmien niitä syödäkseen," kirjoitti isä, "vaan ainoastaan vilvoittaakseen itseään niillä, kun hän teki työtä otsansa hiessä." — Mutta nyt teki Eva työtä sangen vähän eikä hikoillut milloinkaan. Miten tuli hänen siis menetellä? Hän selvisi koko pälkähästä siten, että pisti kirjeen tuonne kauvas pesukaapin taakse, tuonne muitten ikävien kirjeitten joukkoon, missä varoitettiin: menemästä ulos: klo 7 jälkeen ja, ennen kaikkea, olemasta "uudenaikainen": juoda punssia ja polttaa paperossia yhdessä herrain kanssa kuutamon lumoavassa valossa j.n.e. Sitte avasi hän käärön ja söi päärynöitä jokainoa tunti päivässä. Mutta neiti Eva sai vatsataudin, päärynät olivat huvenneet, ja sitte vasta, kun niitä oli enää vain muutamia jäljellä, uskoi hän ne Dinan haltuun ja antoi tämän tuoda niitä hänelle muutaman kerrallaan, milloin päärynähalu hänessä oikein pahaksi paisui, —

Talvi meni, kevät tuli ja viimein myöskin kesä. Kaikki meni tasaista kulkuansa. Dina oli vielä meillä. Hän kestikin paremmin, kuin minä alussa olisin voinut uskoakkaan, ja oli kovasti iloissaan, että saisi käydä kotonaan, jahka hyyryläiset olisivat poissa ja talo tyhjänä.

Mutta sitte rupesi hän muutamana päivänä käymään alakuloiseksi ja näyttämään kelmeältä. Rouva Holmsen kysyi, oliko hänen ikävä. "No ei, eipä niin vaarallisesti". Niin meni muutamia päiviä, mutta hän kävi ennemmin huonommaksi kuin paremmaksi. "Tuntuiko hänestä täällä raskaalta?" "Ei, nyt oli hän siihen tottunut, ettei se liian raskasta ollut."

Mutta eräänä päivänä kokoushuoneessa istuessamme, tuli hän sisälle ja kysyi, saisiko hän heittäytyä vuoteelle, sillä hänen ei ollut oikein hyvä olla.

"Mikä häntä sitte oikeastaan vaivasi?"

Hän seisoi ja hypisteli neuvottomana esiliinaansa. Sitte sanoi hän jotakin epäselvästi siihen suuntaan, että hänen laitansa ei ollut oikein hyvin siitä illasta saakka, kun hän portailla lankesi ja loukkasi itsensä.

Hänen siinä seisoessaan päivänvaloa vastaan, näimme me kaikin, ettei hän suinkaan terveeltä näyttänyt. Hän oli kuihtunut paljon viime aikoina.

Ja niin sai hän mennä sisälle lepäämään. —

— Se oli "Taiteitijalinnan" aikoina. Vähää ennen olimme me nähneet pitkän jonon ratsastavan pitkin katuja ja kuulleet linnanherran lausuvan kansan tervetulleeksi. Ja me nuoret kävelimme ja vietimme aikaamme tuolla ylhäällä linnanpuistossa valoisan kesäyön toisensa jälkeen.

Sillä siellä oli paljo nähtävää: punasilmäisiä, kesyjä jalopeuroja, jotka kiljuivat ja ampuivat pistooleilla ja kävelivät kahdella jalalla ihan yhtä hyvin kuin neljällä. Ja laulavia lehmiä ja iloa ja paljo riemua. Koko kaupunki oli siellä ylhäällä. Ne, jotka eivät saaneet tilaa "linnassa", ajelehtivat ympäri Linnanpuiston käytävillä.

Eräänä iltana tapasi pari meistä neiti Evan siellä ylhäällä yhdessä tumman ystävättärensä kanssa. He olivat mainion näköiset molemmat; toinen niin vaaleana, toinen niin tummana täydensivät he toinen toisensa mainiosti.

Ehkä sentään tumma voitti.

Hänellä oli yllään tummanpunainen hame vyötäröllään kiiltonahkainen nikkelivyö, joka luisti raskaasti alas lantioitten yli joka askelelta, minkä hän astui.

Heillä molemmilla oli ollut oikein perinpohjin huvia! He olivat juoneet samppanjaa Evan sedän kanssa; mutta sitte yhtäkkiä oli setä huomannut, että nyt heidän piti lähteä. Siihen eivät he mitenkään tahtoneet suostua, ja hetkisen perästä pistäytyivät he syrjään hänestä: tumma tunsi ikäänkuin jotakin olevan irroillaan, ja Evan piti auttaman häntä sitomaan sitä paikoilleen, ei, hänen ei pitänyt olla siinä läsnä; se ei soveltunut herroille.

Niin pyysivät he hänen menemään hiljaa edelleen, jotta he voisivat hänet jälleen saavuttaa.

Ja niin juoksivat he tiehensä.

Sillä eihän todellakaan sentään ollut aikomus mennä kotia. — —

Me kiersimme linnan yltympärinsä, kunnes kaikki oli lopussa. Mutta tämä yö oli sentään niin kovin kaunis.

Ja sitte me menimme alas ystäväni jasmiinihuvilaan ja istuimme siellä, kunnes päivä idästä sarasti.

* * * * *

Mutta sillaikaa makasi Teodine, jota myöskin Dinaksi kutsuttiin, kotona ja kuoli.

Eräänä aamuna kiersi "pensionaatissa" sanoma, että hän oli kuollut. Että hän makasi vuoteellaan ihan kankeana, silmät auki. Siellä syntyi tietysti ihmettelyä ja liikettä kaikkialla. Miten kaikessa maailmassa saattoi se oli mahdollista? kuolla — noin ilman mitään enempää! —

Seuraavana päivänä vietiin hän hospitaaliin, missä ruumiintarkastus oli toimitettava. Mutta tämän ruumiintarkastuksen jälkeen katosi hän meiltä.

Rouva Holmsen ei ymmärtänyt vähintäkään. Hänellähän oli ollut niin paljo hommaa, ettei hänellä ollut todellakaan vähintäkään aikaa pitää huolta Dinan sairaudesta. Vallankaan koska Dina itse ei virkkanut mitään. Edellisenä iltapuolena kuuli hän tosin toiselta palvelijattarelta, jolla nyt oli medisiinarin tyhjä huone, ettei sairas viime aikoina ollut ruokaan kajonnut. Lisäksi vielä, että hänen silmänsä olivat niin kiiltävät. Mutta eihän tosiaankaan mokomasta kuolla tarvinnut. Olipa rouva Holmsen edellisenä päivänä itsekin ollut hänen luonaan kysymässä, miten hänen oli, ja silloin oli hän vastannut, että hän "miltei uskoi voivansa hieman paremmin." Mutta hän halusi saada vettä.

Ja rouva Holmsen oli itse tuonut hänelle vettä — koko ruuskallisen! Muuten hän ei voinut häntä oikein nähdä, sillä ikkunan eteen oli ripustettu vaatteita, niin että huoneessa oli melkein pimeä.

Hetkiajan kuluttua saimme me kuulla — Jumala tiesi mistä — epäselviä huhuja, että Dina sittekin oli kuollut tärähdyksestä, minkä hän kerran oli saanut sydänalustaansa silloin, kun hän oli portailla langennut ja loukannut itseänsä. Sitte huhuiltiin vielä sekavammin jonkinlaisista höyryistä, joita häneen muka oli kerääntynyt. Se mahtoi kaikissa tapauksissa olla tuskaista tautia! Hän lienee kärsinyt paljon, vaikkapa hän olisi valitellut vielä vähemmin kuin mitä oli tehnyt.

Ehkei hän ollut huomannut paljoa kovempaa sinä valoisana kesäyönäkään, jona hän kaikessa hiljaisuudessa erosi.

* * * * *

Ennenkun lopetan, tahdon vielä kertoa, mitä pappi sanoi kun rouva Holmsen kysyi, luuliko hän Dinan pääsevän autuaaksi, kun hän kuoli noin vallan heidän käsistään.

Pappi sanoi: "Enhän minä voi sanoa mitään varmasti, mutta kuolihan hän asemassansa, ja se on kaunista."

Minun johtui ehdottomasti muistiini päärynä, minkä hän joka ilta toi neiti Evalle.

Missä ruoho kuihtui.