IV.
Talo suon toisella puolen ei painunut. Se seisoi tänään sellaisenaan kuin kuusikymmentä vuotta sitte. Luutnantti Brede Arnesenin isä ei ollut ollut niin kevytmielinen, että olisi rakentanut talonsa hiekalle; siinä oli kallio alla.
Sen vuoksi eivät asujamet kukistumistaan peljänneet. Niitä oli vaan kolme: puolivälissä kuudettakymmentä vuotta oleva luutnantti, hänen sisarensa ja vanha sotamies, joka oli seurannut herraansa siitä saakka, kun tämä oli saanut eronsa.
Brede Arnesen oli vallan nuorena tehnyt jotakin hirveätä, mutta ei kukaan saanut tietää, mitä se oli; säädyn kunnia oli pelastettava.
Kun luutnantti oli pitkillä kävelyillään iltapuolisin, kutsui hänen sisarensa sotamiehen sisälle ja luki hänelle kappaleen raamatusta. Sen jälkeen antoi hän hänen mennä ulos toimittamaan talon tehtäviä, ja itse istui hän yhä edelleen hartauttaan pitäen.
Lohduttavaista oli vanhalle neidille tietää omassa itsessään, että hän joka päivä antoi Herralle, mikä Herran oli. —
Ennenkuin hän alotti hartaushetken, antoi hän sotamiehen kääntää kanta-isän kuvan, joka riippui seinällä; sillä tämän ylpeät piirteet vaivasivat häntä, kun hän oli jumalisella tuulella, ja saattoivat helposti häiritä häntä hänen hartaudessaan.
Se oli ylpeän majurin kuva. Hän oli ollut mielessään vakuutettuna siitä, että hän oli vanhaa saksalaista aatelia, ja kuvan alle oli hän itse kirjoittanut suurilla göötiläisillä kirjaimilla:
"Kunnon upseeri hän on ja hyvää aatelista. Ei moukka kurja talonpoikais-porvarista."
Mutta kuvan käännettyä pääsi hän rauhaan. Hän istui siinä valkoinen, silitetty tanu päässänsä sekä joutsenuntuvainen liina hartioillansa ja lauloi virttä, jonka hänen äiti armaansa oli kuolinvuoteellaan sepittänyt. Sitä käytti hän joka päivä, sillä sen sydämelliset sanat ja sen ihanat, pehmeät äänet tuotti hänelle tuon rauhan.
Laulaessaan noudatti hän äänteessä äiti armaansa vanhanaikaista kirjoitustapaa.
"Ole vastaajan' viimeis' päivän',
Syntin' piinas kautt' peitä,
Suo minua armost' iloon käyvän,
Pyhäis seuraan minua heitä.
Sinä sanot: päälles kuin uskova on,
Hän kuolemast' koht' eloon käy,
Eik' tuomion all' näy;
Ehk' ajaisest' kuoleva on,
Ei heitet' helvetin hautaan.
Hänt' vapahdan väkeväll' kädell'
Kuoleman kauhian kidast',
Taivaan iloon hänt' panen tähdell',
Näin pois päästän hänt' vihast'.
Jesus Christus, aut' minua visust',
Sinun tuloos odottamaan
Uskoll', ja saamaan
Osaa luvatust' ilost'
Sinne minua vie täält' ulos".
Näinä iltapuolihetkinään oli vanhan neiden oikein hyvä olla. Unenhorroksissa oli hän nojatuolissaan hartauden päätyttyä, sillaikaa kun sotamies puuhaili keittiössä iltaista kuntoon. Hän kuuli hänen silloin tällöin kalistavan kupilla, tai hän kuuli vesikattilan kihisevän. Ne olivat semmoisia ääniä, jotka eivät herätä, mutta eivät myöskään pane nukkumaan.
Ja hän saattoi levätä näin rauhassa, sillä hän oli antanut Jumalalle, mikä Jumalan oli.