Vanhasta kylästä ynnä muita kertomuksia

by Thomas Peter Krag

V.

On syysilta, ja pimeä tulossa.

Lokit ja varikset lentävät kukin kotiinsa. Toisilla on pesä hongassa, toisilla kauvempana muualla.

Pimeä tulee myöskin taloon suon taakse; hiipii sisälle pienistä ruuduista ja asettuu paikoilleen tummille huonekaluille ja matoille, väistää vähän ennen muinoin kirkkaiksi kullatuita kehyksiä, mutta himmentää niitäkin yhä enemmän. Tivistyy vanhan neiden ympäri, niin että lopulta voi nähdä vain siinteen hänen valkoista ommeltua nuttuansa ja harmaana hattarana vain sen kohdan, missä joutsenuntuvainen liina on levällään.

Hän nukkuu silmänräpäyksen, mauskuttaa ihan säännöllisesti huulillaan joka hengenvedolta. Mutta sitte aukaisee hän äkkiä silmänsä, ikäänkuin siinä olisi ollut joku, joka hänet herätti. Hän kuuntelee portaille päin hetkisen, sitte nojaa hän päänsä jälleen taaksepäin ja huutaa: "Olavi, Olavi!"

Sotamies tulee sisälle.

"Sinä voit asettaa lampun sisälle, ja käännä sitte majuri, sillä nyt tulee luutnantti pian."

Meri.

Meriusvassa.

Me olimme usvassa. Silloin tällöin menimme me eteenpäin propellin hitaasti pyöriessä, mutta useammin olimme me ihan paikoillamme. Se ei väistynyt, tuo sankka meri usva. Päivittäin oli se siinä. Joka aamu, kun me heräsimme ja katsahdimme ulos, kohtasi se silmäämme. Eipä sillä hyvä, se tunkeutui päällemme niinkuin jokin määräämätön, joka painaa ilman että sitä voi luotaan torjua.

Ja ollessamme suljettuina usvan valkeaan kehään pelkäsimme me aina tölmäisevämme yhtä tai toista vastaan. Sen vuoksi olimme me aina tähystämässä — ja saimme silmämme hämärtäviksi, muljottaviksi.

Niin, lopulta ei kukaan meistä ollut oikein terve. Me tunsimme itsemme kummallisen pöhöttyneiksi, samoin kuin arvatenkin ne harmaat elävät, jotka oleksivat kosteissa, pimeissä paikoissa; me puhuimme ainoastaan vähän toistemme kanssa ja aterialla istuimme me ruokaa inhoten ja pistäen sisäämme mitä vain, lainkaan maistamatta. —

Usein tapaa usva, illan tullen, vyöryä yhdelle koolle ja liukuaa tiehensä, niin että tähdet tulevat näkyviin — sen olen useammasti kuin yhdesti kokenut. Tässä ei käynyt niin. Päinvastoin. Kun tulet sammutettiin iltaisin, oli se siinä miltei vielä sankempana kuin muulloin; en mokomaa pimeyttä milloinkaan ennen ollut nähnyt.

Ja keskellä yötä saatoimme me säikähtyä pitkästä vihellyksestä, joka tunki kuin terävä veitsi kaiken kuulevan läpi — taikka myöskin läppäystä, monta sataa tuskallista lyöntiä! Sitä saattoi kestää hyvin kauvan, käännyimme kyljeltä toiselle, vedimme villaisen peiton päämme päälle ääntä tukehduttaaksemme, koetimme mahdollisesti myöskin antaa lyöntien vaikuttaa nukuttavasti, laskimme tahdissa niitten kanssa aivojamme väsyttääksemme, niin että ne rauhoittuisivat ja raukeaisivat. Mutta ei, se ei auttanut; sillä usein tuli lyönti edellisiä kovempi, joka kerrassaan keskeytti, ja me makasimme siinä vallan valveillamme. Tämä kävi lopulta ihan kamalaksi; ei mitään apua hädässä. Tunti toisensa jälkeen meni, ja me yhä vaan makasimme kopissamme, kääntelimme ja vääntelimme itseämme, voimatta nukkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Niin, lopulta olimme joutua ihan epätoivoon tästä loppumattomasta laulusta, joutua kiusaukseen, juosta ylös kannelle ja tehdä vastustusta. Eräänä yönä kuulin minä yläpuolellani olevan kopin asujamen itkevän ja huutavan: "Nyt pitää teidän lopettaman, kuuletteko te! — — — Olkaa nyt hiljaa, te siellä ylhäällä!" Ja päällepäätteeksi kiipesi hän alas ja haki saappaansa, millä hän läimäytti kattoon ja toisti entiset sanansa.

Viimein aamuhämärässä saatoimme me päästä rauhaan. Tai me saatoimme, kellon alituisesta laulusta huolimatta, lyykistyä kokoon kuin kaatuneet miehet ja painua alas syvään, kuolemanraskaaseen horrokseen.

Ja niin me vähitellen tylsyimme, että me, lähempänä puolta päivää herätessämme, useimmiten olimme unhottaneet kaikki, mitä tapahtunut oli, ja ihmettelimme, että koko ruumiimme tuntui niin taudin ruhjomalta.

Mutta kun me tuntia myöhemmin istuimme päivällispöydässä, saattoi joku joukosta havahtua ja kysäistä. "Mutta kapteeni — eikö jotakin ollut hätänä viime yönä?"

Iso, punakka kapteeni kertoi silloin, että me olimme kulkeneet vaarallisella paikalla, missä yhteentörmäyksiä oli usein tapahtunut — joku tarkkasilmäinen mies oli nähnyt jotakin laivahylyn tapaista — — melkein aivan lähellä — — ja sen vuoksi olivat he viheltäneet ja kellolla soittaneet.

Nyt olivat kaikki selvillä: "Aivan niin, viime yö oli ollut levotonta, tavattoman meluista, sen vuoksi olivatkin he niin surkeassa tilassa herätessänsä".

* * * * *

Kun meri lepää kiiltävänä ja tyynenä usvapeitteen alla? on se minusta harvinaisen yhtänäköinen kuin iso, sammunut silmä.

Minä kuulen syviä huokauksia alhaaltapäin vaikka ilma onkin tyyni; on kuin se liikkuisi jostakin, ei kukaan meistä tiedä, mistä.

Ja kun minä makaan valveillani yöllä, sattuu korviini nielauksia, niinkuin monen pienen pakahtuneen sydämen imennästä.

Tai ääniä jotka minusta tuntuvat tulevan ihmisistä, joitten puhelua luulen kuulevani milloin etempää, milloin taas aivan läheltä.

Usein saattaa tämä minut kokonaan vallata, niin että asetun istualle ja sanon itsekseni, että noin käy, kun päiväkausin elelee purjehtivassa laivassa, silmiensä edessä vain tuo tyhjä, harmaa avaruus, kun samalla tuntikausin henkii salongin raskasta ilmaa, tätä sanatonta höyrylaiva-ilmaa, missä on sekaisin pahanhajuista öljyä ja pölyä punaisesta sametista.

Siinä tarvitaan huvitusta.

Ja minä koetan huvittaa itseäni alan keskustella yhden ja toisen matkustajan kanssa. Mutta minä huomaan, että he ovat yhtä raukeita kuin minäkin ja me mykistymme kukin soppeemme, niinkuin siivet linnulta, joka on märkänä.

Sitte koetan minä lukea; vaan ne ainoat kirjat, joita täällä löytyy, ovat muutamia puolivanhoja englantilaisia romaaneja, mitkä eivät usva-ilmalla kelpaa höyrylaivassa luettaviksi. Silloin on tarpeen voimakkaampaa ravintoa. Eilen löysinkin minä muuten erään kovin "voimakkaan" kirjan: Novellikokoelman, missä oli monta "jännittävää" kertomusta. Se oli todellista alkoholia. Tästä otan minä usein itselleni hutikan koko tunniksi.

Maita raukeus seuraa jäljestä. Kun panen kirjan pois, tunnen minä olentoani painostavan, ja minä vaivun syvään uneen, missä mieli kuvittelee semmoista, jota tuskin milloinkaan olen lukenut tai ajatellut. Tai haaveksin minä jotakin, jota en milloinkaan ole kotona kuullut, jotakin, jota en ole lukenut enkä ajatellut.

Jumala tiesi, mistä se tulee.

Väkeä, jota en milloinkaan tässä maailmassa ole nähnyt, käy sivuitseni ja puhuu minulle paljon käsittämätöntä, josta koetan saada selvää ja johon vastaan, niin hyvin kuin voin. Kunnes muudan vanha toveri, joka, mikäli muistan (hän on monia vuosia sitte matkannut Rioon) asettuu päälleni ja painaa minua, jotta olen tukehtua ja herään painajaisesta…

Ja niin makaan minä puolikosteella samettisohvalla, helteisenä ja sairaana, ja ihmettelen, että tätä tällaista sentään voi kestää. Voiko sitä kestää pitkältä? Mitenhän meidän laitamme on huomenna tähän samaan aikaan? — — —

Tänä aamuna tuli aivan oikein muudan hampurilainen "pufettiin" ja tilasi paloviinaa, "sillä nyt teki ilmapuntari nousua." Päivällispöydässä oli hän puhelijas ja iloinen. Hän kertoi jutun, joka muka oli sukkela: neekeristä, joka eräänä iltana tuli kotia ja sanoi vaimolleen: "Eikö sinulla ole ruokaa minulle?" johon tämä vastasi: "mene tuonne ja ota lautanen; siinä on vielä kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa."

Loppuponnen, "kappale jäähtynyttä lähetyssaarnaajaa," toisti hän vähintään kuuteen kertaan. Hän näytti selvästi juoneen koko joukon.

Mutta iltapuolella tuli hän tupakkahyttiin ja sanoi, ettei ilmapuntari noussutkaan ja että tämä matka johdatti hänen muistiinsa Gerstäckerin "Matkaseikkailut," jotka osaltaan olivat kirjallisuutta "Dickensin malliin."

* * * * *

Juuri nyt kuljimme me majakan sivutse. Me emme nähneet mitään, vaan kuulimme usvatorven törähtävän jostakin sieltäpäin. Ja välistä haukahti koira, joka haistoi paikan, missä se oli. —

Nyt seisoo höyryalus hiljaa; me odotamme luotsia. Aivan varmoja paikasta me emme suinkaan vielä ole, sillä tuontuostakin tunnustelemme me eteemme riipalla.

Väliajoin, vallankin juuri sinä hetkenä, kun äänet ovat haihtuneet, palaa hiljaisuus hiipien takaisin ja valtaa tuskastuttavasi mielet. Siinäpä se, elävää ääntä halutaan; mahdollisesti koetetaan puhua ääneen itsekseen. Mutta yhden ääni jää niin pieneksi ja yksinäiseksi. —

— Tänä iltana ovat useimmat matkustajat nousseet kannelle, ja kukin valitsee soppensa, siinä torkkuaksensa, tai oman paikkansa, siinä liikkuaksensa.

Askelet kuuluvat, yksi kerrallaan, miehen epäselvän haahmon nähdään viimein pistävän esiin ja katoavan.

Ja etukannelta kuuluu merimiesten raskaitten saappaitten kopina, heidän siellä tehdessä työtä vilkkulyhtyjensä valossa, joita he kantavat rinnallaan.

Mutta vähitellen asettuvat kävelijät levolle. He pistäytyvät tupakkahyttiin, missä heitä aina on useampia. He eivät paljoa puhu; vihdoin kertoo muudan vanhempia herroja samanlaisesta tapauksesta, minkä hän oli joutunut kokemaan noin — — hänen piti ajatella — — varmaankin kym — tai ehkä kaksitoista vuotta sitte. Silloin hän ei luullut mokomasta hengissä pääsevänsä, mutta nyt oli ehkä asiat vielä hullummin kuin silloin.

Toinen hymähtää ja kysyy, eikö kävisi keksiminen jotakin — — mitä? — nythän ihmiset olivat niin viisaita, tai olivathan he olevinaan niin viisaita. Usvapillit ja vilkkumajakat — hyvät olivat nekin, vaan eivät silti riittävät. Ei, jotakin sähköalalla oli saatava, ettekö usko, että jotakin sähkölläkin saisi aikaan — mitä?

Niin! — —

Hetken perästä soitetaan iltaiselle. Me astumme hitaasti alas portaita ja asetumme ruoalle, koska niin kerta on tehtävä.

Rannikolla.

Me olimme kaukana meren ulapalla.

Mutta höyryalusta matkallaan eivät estäneet laineet eikä tuuli. Se kulki varmasti ja tyynesti; sillä meri lepäsi. Ei lintuja eikä purjehtijoita — pelkkää taivasta ja merta.

Illan tullen istuin minä kannella yhdessä muutaman matkatoverin kanssa. Me emme paljoa puhuneet, istuimme vaan ja tuijotimme kaukaisuuteen. Oli kuitenkin, kuin olisimme toisemme käsittäneet; kuin olisimme ymmärtäneet ja hyväksyneet toistemme ajatukset, vaikkemme niitä julki lausuneetkaan.

Viimein rupesi toveri rinnallani puhumaan puoliääneen itseksensä, kauvas eteensä yhä edelleen katsellen: "On todellakin kummallista, miten paljon kaunista tästä merestä on sanottu. — — Ja kuitenkin on samaisessa meressä jotakin vallan kauheata. Katsokaappa vain sitä! Eikö se näytä isolta, mustalta hirviöltä, jolla on pitkät, limaiset pyydysrajat — — tuollaiselta, joka voi käydä kiinni ja tukehduttaa — noin aivan hiljaa — aivan pehmeästi."

Me istuimme hetkisen ja katselimme merelle. Jumala tiesi, mutta tänä iltana uskoin, mitä hän sanoi.

Vähän ajan perästä jatkoi hän hitaasti ja matalalla äänellä: enimmiten vain puolin, katkonaisin lausein: "Minä en ole milloinkaan pitänyt merestä oikein. Se on liian synkkä ja liian raaka. Ja kaikkea, mikä haiskahtaa raakuudelta, vihaan minä. Se on ehkä heikkoutta, mutta siinä tapauksessa ainakin synnynnäistä. Niin on ollut laitani aina lapsuudesta saakka. — — — Siitä ehkä tullee, etten milloinkaan ole pitänyt merimiehistäkään. Ne ovat kyllä sangen kunnollisia ja rohkeita, Jumala paratkoon, — mutta alituisesti on heissä jotakin tätä raakuutta, joka sisintä olentoani inhoittaa… Katsokaa vaan tuota miestä — niin tuota tuossa, roimahousuissa… täytyypä kaiketi olla merimiehenä pitkät ajat ennenkuin moiseksi käypi. Ja näkyyhän se hänestä muutenkin kaikin puolin… Hän näyttää, Jumala paratkoon, parkitulta koko mies… No, onhan se muuten ihan luonnollistakin… Onhan meri itsekin mokoma parkkikoura, ei viisastu milloinkaan — polkee vaan jalkoihinsa kaikki, mitä tapaa. Sanokaa minulle, oletteko milloinkaan myrskyssä tullut luotsi- tai kalapaikalle ja nähnyt ihmisiä seisovan rannalla tähystämässä isää, tai puolisoa tai veljeä, mykkinä ja kauhistuneina. Luuletteko te, että niillä ihmisillä on silmiä näkemään, miten perhanan komeita viheriät järvet ovat?… Tai minkälaiselta luulevat meren tuntuvan sen mielestä, joka on uppoavassa laivassa kaukana maalta?… kun hirvittävää vettä tunkeutuu rakoihin, ja laiva painuu alas tuuma tuumalta, kunnes syvyys aukeaa ja vetää sen hitaasti alas — ihmisten seistessä kannella rukoilemassa Jumalaa heitä pelastamaan.

"Ja viimein ovat he syvässä alhaalla suolaisessa, kylmässä vedessä ja tukehtuvat. Vallan nuorista alkaen vanhoihin ja harmaihin saakka… niin, nuoret taistelevat kai kauvimmin. Ajatelkaa kaikkea tätä hirvittävää kauneutta — kaikkia niitä nuoria naisia, jotka meri on vetänyt kitaansa, heidän ruumistensa kiemurrellessa… Voi, te olette nuori, ettekä vielä inhoa sitä mustaa eläintä, joka meitä ympäröi!

"Minä olen kerran seisonut meren rannalla ja parkunut! Minua ahdisti pelko, pelko, joka on pahempi kaikkia muita. Se, joka tunkee sisään, niin että parku pääsee aivan itsestään… Ja silloin oli kuutamo. Kuutamoyö meren rannalla… Minä muistan sen niin selvästi tänä iltana. En tiedä, miksi; on melkein kaksikymmentä vuotta, sittekun se tapahtui."

Hetken perästä jatkoi hän hitaasti kuin ennenkin ja yhtä matalalla äänellä: "Eikö teillä ole muistoja, joita ette milloinkaan ole muistikirjaanne kirjoittanut" koska ne kirjoitettaessa menettäisivät sen kummallisuuden, sen pyhyyden, mikä niille on omituinen, hiiri kauvan kuin ne ovat teidän eikä kenenkään muuri? Muistoja, jotka ovat sen laatuisia, että te mieluimmin toivoisitte vaan hyräilevänne niitä omina sävellyksinänne pitkin, pehmein puoliäänin?

Niin on laita minun "Kuutamoyöni" ensimmäisen osan.

Kuvitelkaa nyt mielessänne maisemaa jossakin tuolla Välimeren rannikolla. Oletteko te ollut etelässä? Ette — no, niin ette myöskään täysin tiedä, minkälainen maapallomme ihana kesä on… No niin, aurinko täällä pohjoisessa saattaa kyllä paahtaa kovasti. Se voi tehdä ihmiset punaisiksi parin viikon ajaksi; mutta kasvot eivät, niinkuin tuolla etelässä, heistä itsestään mitään auringosta ottamaansa omaa valoa. Ja aurinko täällä pohjoisessa voi vielä tuleennuttaa kovia omenia, mutta se ei voi, niinkuin etelässä, levittää niin läpeensä lämmintä, ilmakehää maan päälle, että rypäle paisuu ja punertuu. Ajatelkaa siis etelämaan kesää hedelmällisessä maisemassa säihkyvine päivineen ja hämärine öineen, jolloin linnut valveillaan laulavat. — Ja sitte edessä, merenlahtea leveine, sinertävine juomuineen — vettä niin kiiltävän kirkasta, että jokainoa sen pisara näyttää hohtavan ja loistavan.

Eräänä kesänä monta vuotta sitte tulin minä isäni kanssa muutamaan pieneen kylpypaikkaan Välimeren rannalla (eri syystä en tahdo sanoa, missä). Luonnollisesti minä suuresti hämmästyin kaikkea, mitä täällä sain nähdä. Moisia ruskeita, iloisia kasvoja, jotka auringonvalossa hymyilevät lumivalkeine hampaineen mustien viiksien takana. Entäs sitte pehmeätä kieltä, joka soi kuin laulu pehmeästi lirisevästä suihkulähteestä. Ja lisäksi vielä väkevää tuoksua monista hedelmistä ja kukkasista.

Alussa valtasi kaikki tämä uutuus minut niin voimakkaasti, etten siellä ympäri liikkuessani toivonut mitään. Mutta kovin kauvaa ei kestänyt, ennenkuin tunsin itseni yksinäiseksi. Ketään ikäistäni ei minulla ollut, jonka kanssa puhella, ei ketään, jonka kanssa yhdessä hymyillä. Ja niinpä lopulta huomasin itseni kamalan liikanaiseksi noitten monien iloisten ihmisten joukossa.

Mutta eräänä kauniina iltana kuljeskelin minä kaupungin syrjäpuolilla. Kun väsyin, istahdin minä kivelle tien viereen, ja auringon hiljaa mennessä mailleen tuntui seutu minusta niin suurelta ja minä itse min pieneltä ja yksinäiseltä, että minut valtasi halu mennä matkoihini, mennä vaan kauvas pois, kunnes tapaisin ihmisiä, joita paremmin ymmärsin. Mutta yhtäkkiä minä havahduin. Tuolta tuli nuori nainen minua kohden. Hän astui joutuun eikä katsonut ylös — lauloi laulun kielellä, jota minä en ymmärtänyt. Lähemmäs hän tuli, vaan vielä hän ei minua nähnyt. Viimein, kun hän oli vallan lähellä, huomasi hän minut, säpsähti hieman, mutta hymähti samalla; ja hän oli sivuitse.

Minä katsoin hänen jälkeensä. Niin nuortean notkeana astui hän siinä, tumman keltaiset hivukset hajallaan pitkin selkää. Hänen silmänsä olin nähnyt, kun hän katsahti ylös. Ne olivat isot ja tummat silmäripsit mustat. Kuvitteleppas, mustat silmät ja keltainen tukka, tumman keltainen häiveeltään, ikäänkuin tummaa merenpihkaa yltympärinsä.

Minä istahdin paikoilleni ja toivoin hänen palaavaksi takaisin. Kun hän vain palaisi takaisin, en muuta pyytäisikään. — —

Vaan hän ei tullut.

Seuraavana päivänä otin ylleni puvun, joka sopi minulle parhaiten — olin ollut, mikäli sanotaan, sillä kertaa kaunis — ja astuin samaa tietä siitä sivuitse, missä edellisenä päivänä istuin. Pitkältä ei kestänyt, ennenkun saavuin jotenkin suurelle talolle, jota puutarha ympäröitsi. Kaikkien ikkunain edessä riippui verhot; sillä aurinko paahtoi parhaallaan. Minä pysähdyin ja katselin puutarhaan. Siinä ei ollut semmoista rikasta kukoistusta kuin tavallisesti etelämaisissa puutarhoissa — ei, se oli hiljainen, vakava yrttitarha, siellä täällä vain korkeita puita.

Hetken matkan päässä näin saman nuoren neitosen kuin eilenkin olin nähnyt. Hän istui puutarhatuolilla, tummasta marmorista tehdyn ison pöydän edessä. Hänen rinnallaan istui vanhanpuoleinen, mustiin puettu nainen.

Nuoren neitosen pää oli kumarruksissa jonkin käsityön ylitse. Silloin tällöin vetäisi hän ulos pitkän punaisen langan, tehden aina silloin kädellään ja käsivarrellaan ihmeteltävän kauniin liikkeen. Miten joustavilta näyttivätkään hänen valkoiset sormensa, kun ne siinä taipuen kuljettivat neulaa sisään ja ulos esineestä, jota hän ompeli.

Hetken perästä läksi vanhempi nainen astumaan taloa kohden, ja nuori neitonen nousi ylös ja kokosi sekä lankansa että muut kapineensa. Sitte kääntyi hän äkkiä minua kohden ja katsoa tuijotti minua kauvan, vähääkään hämmästymättä — ikäänkuin olisi hän tiennyt, että minä olin siellä seisomassa. Ja sitte hymähti hän, ja lähettäen minulle pitkän, viivähtävän katseen, heitti hän sormellaan vielä suutelonkin ja läksi sitte tuon vanhemman jälkeen.

Minä jäin katsomaan hänen peräänsä, kunnes hän katosi näkyvistäsi, seisoin paikallani sittekin vielä herkeämättä aina yöhön saakka. Viimein palasin kotia onnellisen, kirjavan alakuloisuuden valtaamana, jommoista en milloinkaan ennen ollut tuntenut, ja jota en olisi vaihtanut kaiken maailman kaikkein heleimpäänkään iloon. — — —

Mutta sitte seurasi kokonaista kolme päivää, joina häntä en nähnyt.
Minä olin masentua ikävästä, minä kuljeksin ympäri mitään tuntematta.
Kaikki kävi minusta niin äärettömän välinpitämättömäksi.

Neljäntenä päivänä kävelin minä myöskin puutarhan sivutse; vaan se oli edelleen tyhjänä ja kuollunna, kuin vanha kirkkomaa.

Käveltyäni pitkät ajat siinä ulkopuolella edestakaisin, astuin viimein edelleen ja pitkän matkan päähän. Hämmästyksekseni jouduin kapealle merenlahdelmalle. Minä seisoin kauvan rannalla, heittelin litteitä kiviä ja kummastelin — suuresti kummastelin -, miten monta kertaa ne laineilla hyppivät; kunnes eräs mies, jota en ollut huomannut, seisoi aivan takanani ja oli vihoissaan siitä, että noin tein. Hän nähtävästi pelkäsi, että minä täyttäisin lahden pohjia myöden ja siten laittaisin sillan litteistä kivistäni.

Minä läksin takaisin jälleen. Aurinko oli laskenut, ja lauha iltatuuli puhalteli laimeasti taajassa lehvikossa, lehtiä hiljaa heilutellen. Puutarhan kohdalla minä pysähdyin, mieli raskaana, ja katsahdin sinne varmaankin jo sadannen kerran. Sitä en tehnyt suinkaan siinä toivossa, että saisin nähdä hänet, aivan noin vaan ehdottomasti minä siinä pysähdyin. Mutta sitte minä yhtäkkiä säpsähdin; siellä istui hän samalla paikalla kuin neljä päivää sitte ja ihan yksinänsä.

Jäin paikalleni häntä katsomaan, epävarmana, mitä minun piti tehdä. "Hän on ehkä ollut matkalla," arvelin minä. Poskilla oli terve kullanvaalea väri; otsa vain mustien silmien yläpuolella oli valkoinen. Mutta hetken perästä käänsi hän päätänsä, ikäänkuin jotakuta katsoaksensa, tai ehkä jotakuta odottaen nähdäksensä. Ja kun hän huomasi minut, hän ikäänkuin hytkähti. Hän nousi heti ylös ja viittasi minulle. Minä tottelin, ja melkeinpä hieman juhlallisena astuin minä pehmeätä hiekkaa, mikä peitti vanhan puutarhan käytäviä.

Hän astui edellä ja minä perässä, ja ennen pitkää olimme me neliskulmaisella viheriällä nurmikolla, jota joka puolelta ympäröi joukko tiheälehtisiä jalavia. Hän istahti penkille, joka oli yhdessä kulmakkeessa; minä istahdin myöskin. Minä tunsin itseni yhtäkkiä ymmästyneeksi, melkeinpä heikoksi; enkä voinut saada sanotuksi sanaakaan. Istuin vaan ja katselin häntä ja hänen kumarassa olevaa päätänsä, jota tuuhea keltainen tukka varjosti.

Mutta sitte kohotti hän äkkiä päätänsä ja katsahti minuun tulisin, kostein silmäyksin — ja, tietämättäni itsekkään, tartuin hänen käteensä ja vedin hänet luokseni. Vastustamatta antoi hän minun näin tehdä, hän painoi päänsä raskaasti minun olkapäähäni ja sulki silmänsä. "Je vous aime!" kuiskasin minä, "je vous aime! Minä rakastan teitä, je vous aime, je vous aime," hoin taukoamatta — en tiennyt muuta sanoa, ja minua huvitti sanoa noin; sillä itsekkin kuulin, että se kuului niin pehmeältä minun suustani. Ja hän vastasi — jotakin, jota en erottanut — — — joka kaiketi merkitsi samaa — minä tunsin sen.

Ja minä pidin häntä käsivarsissani, lujasti käsivarsissani ja minä suutelin häntä, ensin otsalle, sitte suulle ja lopulta vain suulle — noille punaisille huulille, jotka olivat yhtä makeat kuin hänen kotimaansa hedelmät.

Minä en tiedä, miten kauvan me siinä noin istuimme; ehkä tunnin, ehkä kaksi — — — vähitellen kävi ympärillämme pimeäksi, ja tuolla ylhäällä tuikkivat tähdet. Ja minä pidin häntä vielä sylissäni; häntä, tuota hienoa nuorta neitosta, joka oli tuntunut minusta joltakin semmoiselta, jota ei saa kajota, vaan ainoastaan ihailla — — Jumala tiesi, nyt pidin häntä käsivarsissani, ja hän katsoi minua silmiin, ja hän painoi suunsa minun suutani vasten.

Silloin tällöin lausuimme aivan ehdottomasti jonkun sanan, kumpikin omalla kielellämme — ne kaikuivat niin tukehtuneesti lämpimässä yössä. Äänenpainon me tajusimme; itse sanoja me muuten emme ymmärtäneet, paitsi ehkä yhtä ainoata poikkeusta; sitä näet, kun hän viittasi itseensä ja sanoi hymyillen: "Juanna".

Mutta viimein heittäytyi hän kiihkeästi puoleeni, niin että tuuhea tukka kutkutti kasvojani, ja kuiskasi pienen, soman, käsittämättömän sanan korvaani — ja nousi ylös. Minä tajusin, että hän tahtoi lähteä, ja nousin myöskin. Ja siellä, missä kaikki oli hiljaista, eikä kenkään ollut meitä näkemässä, lausuimme me toisillemme hyvästit. Sitte läksimme me matkaan, hän edellä, pitäen kättäni omassaan.

Kun tulimme ison marmoripöydän kohdalle, pysähdyin minä ja viittasin siihen: "Huomenna, Juanna, huomenna." Hän hymyili ja nyökkäsi, ikäänkuin hän olisi tarkoin ymmärtänyt, mitä minä sanoin.

Seuraavana iltana tapasimme me toisemme ja kahtena sen jälkeen. Joka kerta jäin hänen luokseen tunnin verraksi. Me istuimme nyt yhdessä puhellen ja, huvitimme itseämme koettamalla saada toisemme kaikin tavoin sanojamme ymmärtämään, ja todella opinkin minä häntä yhä paremmin ymmärtämään ja hän tietysti minua — — — No niin, puheaineemme eivät olleet kaukaa, eikä se, mitä me sanoimme, ollut järkeä kovin rasittavaa, mutta Jumala, tenhovia lapsia me sittekin olimme viisitoista- ja kaksikymmentävuotiaina.

Mutta neljäntenä iltana häristi hän minulle, heti kun tulin, ja viittasi taloon päin. Minä huomasin kohta että sieltä oli vaara tulossa. Siitä huolimatta istuimme me tämänkin illan yhdessä jalavien juurella; mutta hän käyttäytyi kuitenkin nyt toisin kuin edellisinä iltoina! Hän oli levoton, nousi usein ylös ja katsoi taloon päin. Mutta lopulta sain minä hänet kuitenkin rauhoitetuksi, "Armaani, mitä tämä on? miksi olet niin levoton?" — Äänenpaino ilmoitti hänelle, mitä tarkoitin, ja kiitokseksi hän hymyili minulle ihanilla kasvoillaan.

Ja lopulta hän karkoitti kaiken pelkonsa. Hän laverteli ja hymyili, hän siveli tukkaani ja lausui joukon tuntemattomia sanoja, jotka pyöreäin, lavertavain äänten tavoin haihtuivat yöhön — — —

— Entäs tätä oletteko joskus huomannut? Oletteko joskus tuntenut jonkun olevan saapuvilla siinä, missä ette häntä lainkaan tahtoisi saapuvilla olevaksi? Kun kaikki äkkiä käy niin hiljaiseksi, että itse hiljaisuus huutaa, kun verenne taukoaa kiertämästä, ja te vaan istutte ja tuijotatte eteenne tuhmasti kummastellen? —

Minä huomasin ensin, että hän yhtäkkiä kävi sangen vakavaksi; olin näkevinäni hänen kalpenevan pimeässä; minun käteni heltisivät hänen vyötäröiltänsä, hän pääsi lipuamaan sylistäni ja joutui istumaan aivan mykkänä minun viereeni penkille. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi edessämme pieni nainen ihan mustiin puettuna, kaulassa vain valkoinen röyhykaulus. Hän kävi aivan silmäini alitse; minä näin, että hän oli keski-ikäinen ja että hänellä oli ankarat piirteet. Sorahtaen sanoi hän jotakin ja viittasi ulos. Minä nousin hitaasti, otin Juannaa käteen ja katsoin kysyvästi häneen, ikäänkuin hänestä riippuisi, mitä olin tekevä. En tiedä syytä, mutta yhtäkkiä olin muuttunut ihan rauhalliseksi — — —

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi hiljaa; minä puristin hänen kättänsä ja tunsin vastaukseksi puristuksen omassani — ja niin minä läksin.

Kuljettuani kappaleen matkan kotiapäin, valtasi minut hämärä pelko, epämääräinen tuska siitä, että kaikki tuo saattoi arveluttavampaan, kuin alussa luulinkaan. Tämä tuska se syöpyi minuun kiinni, ja esti minua yöllä nukkumasta. Ja kun uni tuli, oli se levotonta: aamupuolella nousin sijaltani, hapuilin ympärilleni ja huusin hänen nimeänsä — ja heräsin sanomaton kaiho mielessäni.

Seuraavina päivinä en minä nähnyt häntä. Voi, miten helppo on sanoa: seuraavina päivinä, seuraavina päivinä — — ne eivät olleet mitään tavallisia päiviä — ne olivat pitkiä hetkiä, jotka kulkivat ohitseni, hiljaisina ja harmaina, toinen toisensa perästä. Ne olivat hetkiä, joina minä ajelehdin ympäri, ohaukset pakottavina ja suulaki kuivana, kiroten koko katolilaista maailmaa kaikkine mustine, vanhanpuoleisine naisineen, joilla kaulassaan on valkeat röyhykaulukset.

— Minä luulin hänen ikuiseksi poistuneen; mutta minä näin hänet sentään jälleen. Se tapahtui eräässä puistossa keskellä kaupunkia, missä muutamat maailmaa kiertelevät "musikantit" soittivat. Hän käveli siellä yhdessä vanhanpuoleisen naisen kanssa, saman naisen, jonka rinnalla hän istui ensimmäisenä päivänä puistossa. Tämä piti kyllä häntä silmällä. Mutta joka kerta, kun minä näin Juannan tulevan, tähystin minä häntä; hän puolestaan tähysti myöskin — suoraan ihan silmiini; me tähystimme syvemmäs ja syvemmäs, toisiamme läheten. Moneen kertaan astuivat he puiston päästä päähän, ja minä pidin aina varani päästäkseni häntä lähelle, joka kerta kun tulimme vastakkain. Sitte katsoimme toisiamme silmiin — ei mitään muuta. Me emme hymyilleet, emme nyökäyttäneet. Hänen katseissaan oli jotakin niin kumman suruista, että minua melkein alotti pelottaa. Kerran, kun tulimme vastatusten, puri hän alahuuleensa ja katsoi minuun suurin, tyvenin silmin, ja toistemme ohi ja vielä edelleenkin mennessämme, tunsin ikäänkuin itsessäni, etten varmaankaan enää milloinkaan pääsisi hänen luoksensa, etten saisi tulla häntä enää lähemmäksi.

Ja minusta tuntui, kuin olisivat puitten lehdet lakastuneet, ja kuin olisi etelän sininen taivas muuttunut harmaaksi ja kylmäksi.

Tämä kerta olikin viimeinen. Ja kaikki etsimiseni niinä kahtenatoista päivänä, jotka siellä vielä olin, oli aivan turhaa. Hän oli ja pysyi poissa.

Mutta vuosia sen jälkeen muistelin minä niitä iltoja, jotka yhdessä istuimme jalavien takana, ja minä olin tuntevinani hänen makeat, kosteat huulensa minun huulillani, ja minä olin näkevinäni hänet edessäni — vallankin hänen silmänsä minä selvästi erotin. Nämä kummat mustat silmät keltaisen tukan alla.

* * * * *

Luulenpa täytyvämme myöntää, jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, että vanha Mefistofeles on oikeassa, sanoessaan: "Kummallinen on kaikissa tapauksessa se suku, joka johtuu Aatamista ja Eevasta".

Minä puolestani olen aina sen siksi kokenut ja minä luulen monien muitten tehneen samoin: kun minä olen ollut suruisena ja alakuloisena, olen toivonut, että käsissäni olisi elämän iloiset päivät, joina saisin loikoa päivänpaisteessa, suruttomassa toimettomuudessa. Mutta kun ne sitte ovat tulleet, nuo päivät, niin olen minä, totta puhuen, jonkinlaisella tuskallisella ikävällä muistellut entisyyttä ja tuudittautunut niihin suruisiin aikoihin, joista vasta olen päässyt.

Sen voin todistaa esimerkillä omasta elämästäni.

Kun minun isäni kuoli noin viisi vuotta tuon etelään tehdyn muistorikkaan matkan jälkeen, perin minä häneltä niin paljon, että sillä kävi eläminen säädyllisesti, vieläpä sellaisen "suurenkin herran," Jommoisesta minä siihen aikaan mielelläni halusin käydä. Mutta itselleni voin sittekin antaa sen kiitoksen, ettei mieleni koskaan halannut toimettomuutta, ja koska minulla oli synnynnäinen taipumus piirustukseen ja yleensä käytännöllisiin tieteisiin, päätin ruveta valmistautumaan arkkitehdiksi ja matkustin siinä tarkoituksessa Pariisiin. Mutta te tiedätte, miten käypi; on rahoja, joudutaan "seuraan," laiminlyödään velvollisuudet ja mitäs tiedän minä. Puoli vuotta myöhemmin oli arkkitehti kaukana helkkarissa, minä itse istuin varieteissä tutkistelemassa kiikarini läpi ihmisruumiin verratonta rakennusoppia — eritoten naisten.

Ennen muita olimme me tarkanneet muutamaa solakkaa, pehmeää venakkotanssijatarta. Meidän pöytäkuntamme risti hänet Ylang-Ylangiksi, koska kaikki hänessä tuoksui tältä hajuvedeltä. Pari kuukautta sitte kutsuimme erästä englantilaista tanssijatarta Patscholyksi.

Tämi Ylang-Ylang oli sangen sievä. Hänessä oli jotakin itämaisnaisten tapaista, niinkuin yleensä usein voitte slaavilaisissa naisissa huomata. Minä tutustuin hänen kanssansa kulissien takana ja sain kunnian lähettää hänelle rannerenkaan, mikä yltympärinsä oli koristettu intialaisilla helmillä. Suureksi tyytyväisyydekseni hän ei myöskään ollut ottamatta vastaan kukkavihkojani ynnä muuta sellaista. Tehän tunnette mokoman joutavan lieheilyn. Luulee olevansa koko helkkarin mies — ja itse asiassa joutuukin vaan narriksi viekkaalle naiselle, joka ihan kauppamiehen tavoin panee pienen osan suurta rakastettavuus-pääomaansa "liikkeeseen". Luulee olevansa "valittu" — ja samaan aikaan onkin nainen puuhaillut neljän muun kanssa.

Salaa kaiketi sentään tunsin itse asiassa olevani jotenkin vähäpätöinen olento, sellaisena kuin olin, ja kaikkien muidenkin saattavan olla yhtä mokoma mies kuin minä, jos heillä vaan oli kyllin rahaa, ja sitä paitsi halua semmoiseen.

Lisäksi saattoi vielä silloin tällöin elpyä joku muisto, joka sekin osaltansa vaikutti, että minä kyllästyin kaikkeen. Muisto kummallisen kirkkaasta rakkaudesta, jommoista ei kukaan paitse niitä kahta, joita se yksin oli koskenut, ollut aavistanut tai tuntenut. Rakkaus, joka oli syntynyt kuin kedon villi kasvi avoimen taivaan alla, joka ei kysellyt entisyyttä eikä tulevaisuutta ja joka ei ollut kullalla ostettavissa.

— Eräänä aamuna nousin minä selväajatuksisena ylös ja päätin itsekseni, että tästä vetelästä elämästä oli tuleva loppu.

Minun piti matkustaa, lähteä kauvas pois tästä kaikesta, karistaa se kerrassaan yltäni. Antaa meren suolaisten tuulten puhallella minut terveeksi, palata sitte vasta ja alottaa jotakin uutta.

Mutta yhtäkkiä pälkähti päähäni, että minun piti lähteä tuonne pikku kauppalaan rannikolle. Siellä tahdoin minä kuljeksia vanhaa tietä, nähdä jälleen talon ja marmoripöydän, jonka vieressä hän istui, ja ehkäpä jonakin iltana, kun ei kukaan näkisi, mennä hiljaa jalavien siimekseen.

Minä matkustin, ja tuossa ne jälleen olivat edessäni, ruskeat kalliot merta vastassa ja korkeat vuoret taustassa. Ja siinä olivat kylän talot, joista muutamia saatoin muistaa, niinkuin esim. ravintolan, jonka ulkopuolella riippui kullattu viinirypäle.

Ja tien näin minä jälleen, ja vanhan talon myöskin — se seisoi siinä täsmälleen samanlaisena kuin ennen ja marmoripöytä myöskin.

Puutarhanportin ulkopuolelle pysähdyin ja jäin siihen seisomaan pitkäksi aikaa — — —

Asetuin paikkakunnalle lepäämään, ostin pienen, hoikkamastoisen purjealuksen, ja sillä purjehdin minä ympäri usein päiväkaudet. Oli niin rauhallista kuljeksia ulkona merellä, missä laineet syrjivät ja kuolivat miltei samassa silmänräpäyksessä.

Ja tuolla ulkona, kuunnellessani aaltojen laulua ja nähdessäni auringon laskevan vielä pronssiakin punaisempaan mereen, syntyi minussa ajatus, että siellä varmaankin löytyi elämä, ihanampi kuin se, mistä ihmiset uneksivat, mikä liukui noin rauhallisesti menoansa, kunnes ihmiset jonakin kauniina päivänä pääsivät lepoon ja lausuivat kiitokset edestänsä.

Mutta missä se oli löydettävissä, siitä en ollut selvillä. Mutta aina, kun tätä ajattelin, johduin muistamaan häntä, joka oli lahjoittanut minulle elämän höystejuoman, rakkauden.

Ja unen tavoin kiitivät ohitseni ne kirjavat tunnit, joina hänen päänsä raskaana lepäsi olallani, ja kellertävät hivukset koskettelivat poskeani, tai ne suruiset hetket, joina minä viimeisen kerran sain katsoa noihin eloisiin, kosteisiin silmiin.

Minä en hakenut seuraa kaupungissa. Ollen vielä jotenkin perehtymätön sikäläiseen kieleen, tuntui minusta turhalta puuttua mihinkään säännölliseen keskusteluun. Ja niin istuin mielemmin aluksessani ja luin Childe Haroldia tai Prometeusta. Komeat säkeet ja laaja lahdelma viehättivät minua äärettömästi paljoa enemmän kuin tyhjät sanat kaikesta, — eikä mistään.

Mutta pelkästä sattumasta tein tuttavuuden, joka tuli minulle tärkeäksi. Muutaman rankkasateen aikana turvauduin vanhain telineitten suojaan ja hetken perästä tuli eräs nuori mies samaan paikkaan. Odottaessamme sadetta taukoavaksi vaihdoimme me muutamia sanoja, ja ennen pitkää olimme me täydessä keskustelussa. Hän tuntui olevan niitä miehiä, jotka aina ovat oma itsensä, ja joiden seurassa siitä syystä tuntee itsensä suloisen turvalliseksi.

Sivumennen sain kuulla, että hän oli lääkäri sillä paikkakunnalla.

Monta päivää ei kulunut ennenkuin me olimme hyviä tuttuja. Me kävelimme yhdessä, ja hän tuli kanssani monesti minun meriretkilleni. Eräänä iltana, kun me tulimme myöhään maihin, kerroin minä hänelle, mitä siellä oli minulle seitsemän vuotta sitte tapahtunut.

Kun olin lopettanut kertomukseni, katsoi hän eteensä ja sanoi: "Niinpä olette te onnellisempi kuin useimmat muut. Teillähän on jotakin, johon voitte taaksepäin katsoa, johon voitte uskoa."

Ollessamme seuraavalla kertaa yhdessä, keskeytti hän oman puheensa, välinpitämättömästi huomauttaen: "Se on totta; minä tunnen osaksi sen nuoren naisen, josta te viimeksi kerroitte. Hän oleilee nykyään jossakin luostarintapaisessa. Santa Marton, luostarissa, noin kymmenkunnan peninkulman päässä täältä."

"Mistä te sen tiedätte?"

"No niin — me lääkärit saamme aina tietää yhtä ja toista. Naispotilaat tahtovat mielellään puhella, kun heidän tilansa ei vaan ole peräti huono. — — Muistaakseni kuulin sen eräältä rouva Paganilta. — Hän tuli luultavasti sattumasta tästä kertoneeksi — Kaiken hänen puheensa pääasiallinen sisällys oli seuraava: 'Teidän Juannanne äiti on kuollut. Hän oli italialaista aatelia. Hänen miehensä, eräs juopporenttu englantilainen kapteeni, elää vielä. Hän on arvatenkin nykyään tuolla ylhäällä vanhassa sumulassa, viinaa ja olutta juomassa. Heidän avioliittonsa solmittiin vastoin vaimon omaisten suostumusta.' — No niin, tällä kertaa olivat omaiset oikeassa. Kapteeni oli toinen Laban. Hän karkasi vaimonsa luota, sittekuin hän ensin oli nyppinyt enimmän osan hänen omaisuuttansa. Mutta kun mies oli siksi katala, että karkasi tiehensä eikä jääneellä ollut toista miestä saatavissa, rupesi hän äkkiä kovin jumaliseksi. — Meidän etelämaisilla naisillamme, vallankin noilla viehättävillä 'naisellisilla', tulee olla jotakin, johon he panevat rakkautensa, johon he voivat sulautua — — heidän tulee saada tunnepäihtymys tuontuostakin, heidän tulee päästä tunnekohmeloon vähintänsäkin kerran viikossa, ilman sitä he eivät voi elää. — No niin, hän teki suuren katumuksen ja sai synninpäästön. Kun hän kuoli kymmenen vuotta myöhemmin, uskoi hän tyttärensä erään tekopyhän naisen huostaan — tämän piti tehdä lapsi 'hurskaaksi naiseksi', kerrassaan pyhimykseksi, jos se vaan olisi mahdollista. Mutta — sanoi rouva Pagani ja ravisti päätänsä — Juanna oli saanut vaarallisen luonteen — jotakin sekä isästä että äidistä (joka oli ollut sangen maailmallinen, ennenkuin hän tuli katuvaiseksi) — ja siten mokoman 'ristiriitaisuuden', — — se vaan oli varma, että hän oli kevytmielinen lapsi, jonka eräänä yönä tuo tekopyhä kasvattajatar odottamatta yllätti. Ja siitä syystä istuu hän nyt siis luostarissa parannuksilla".

Minä istuin kauvan aikaa mitäkään vastaamatta. Kaikki tuo tuli niin odottamatta.

"Ja miten on hänen siellä olla?"

"Sitä ei tietäne kenkään. Moinen luostari on kuin suljettu linna. Minä luulen, että hän jääpi sinne koko elinajakseen. Käypi oikein sääli häntä ja monia muita myöskin. — — Me lääkärit olemme kuin olemmekin mieleltämme hieman kerettiläisiä — ainoa, jolle hattua kohotamme, on se, mikä kokonaan perustuu luonnollisiin syihin. Sen vuoksi voimme me antaa anteeksi syntiselle naiselle; vaan emme milloinkaan äidille, joka antaa telkeä nuoren tyttärensä, joka kaipaa elämän iloa, paksujen muurien sisäpuolelle, missä hän saa nähdä nuoruutensa hiljakseen haihtuvan."

Minä kerrassaan hypähdin pystyyn paikalta, missä istuin. Olihan innoittavaa, että lääkärit puhuivat noin. Hehän olivat ensimmäisinä panemassa vastalauseensa siinä, missä luontoa vastaan rikottiin. — Lääkäriä oltiin aina valmiit kuuntelemaan.

"Voi, hyväiseni," vastasi ystäväni tyynesti. "Te ette tunne täkäläistä papistoa. Se ympäröi sitkeänä renkaana kaikkea, ja se pitää niin lujasti yhtä. Voi, ihmiset kyllä varovat itsensä, etteivät rupea siellä penkomaan. Syntyisi 'skandaali.' Löyhkä kävisi sietämättömäksi. Tietäkää, että siellä tässäkin silmänräpäyksessä löytyy monta nuorta 'katuvaista' ihmistä, jotka nääntyvät maan alla, niin että tylsistyvät ja käyvät heikkomielisiksi. Nuoriso, jolta niin luonnollinen asia kuin puhuminen on kielletty. Voi, löytyy koko läjä uskomattomia asioita, joita täältä voitaisiin koota. Vaan siitä ei ole apua. Jokainoa siihen suuntaan käyvä ilmoitus painuu itsestään alas — ja kaikki jää entiselleen."

Sinä iltana menin kotia niin kumman hajanaisena. Ensin tunsin mielessäni surua ja tuskaa. Ja kaikkein sisimmässä polttava ikävä häntä. Ikävä saada hänet luokseni, saada hänet mukaani ikuiseksi.

Pieni raju aate syntyi päässäni ja se kiintyy sinne. Se oli noita pälkähdyksiä, jotka vaikuttavat niin voimaperäisesti, että me ryhdymme asiaan, jaksamatta tekoamme lainkaan punnita. Niin, minä kävin kovin kiihkeäksi. Minä en tuuminut mitään vähempää kuin matkustaa luostariin vielä samana iltana. Voitteko uskoa, minä juoksin alas rantaan ja puhuttelin kahta merimiestä, jotka seisoivat siellä. — Eivätkö he voisi saattaa minut Santa Martan luostariin? Vaan he ravistivat päätänsä ja vastasivat, että he eivät tienneet mitään Santa Martan luostaria — —

Seuraavana päivänä keksin minä keinon. Muutamat kalastajat aikoivat seuraavana aamuna matkalle sitä tietä. Minä voisin päästä heidän mukaansa ja he laskisivat minut maalle puolen peninkulman päähän luostarista.

Minä olin ensimmäisenä heistä kaikista alhaalla rannassa.

Matkalla sinne koetin minä saada tietoja asioista, jotka koskivat luostaria. Mutta suuria he eivät siitä tienneet, ja kuulusti siltä, että he pitivät itseänsä tavattoman likaisina sikoina niiden rinnalla, jotka asuivat siinä pyhässä rakennuksessa. "Se ei ole semmoisia syntisiä varten kuin me olemme", sanoi muudan vanha kaljupää eukko, joka istui perän puolella soutamassa.

Oli miltei jo ilta, kun saavuimme kalastajien majapaikalle. Minä luulin saavani maata yön jonkun heidän luona, vaan ei kukaan heistä tahtonut ottaa minua majaansa (he olivat yleensä taipumatonta väkeä), "käy vaan pieni kappale, niin tulet paremmille asunnoille kuin meidän ovat." Tähän nähden olivat he kaikin yhtä mieltä.

Niin täytyi minun käydä edelleen huonoa tietä, jolta usein pelkäsin eksyväni. Viimein tunnin perästä saavuin minä asumukselle, missä ihmiset olivat kylläkin ystävällisiä, ja missä minä sain oman huoneen itseäni varten.

Minä sain kuulla, että Santa Martan luostari oli vain tuhatkunnan askelen päässä.

Miten hyvästi muistan tämän ensimmäisen illan. Huone, missä minä istuin, näytti autiolta. Siinä oli vain yksi vuode ja yksi istuin; ei edes pöytääkään. Ja sitte oli siinä omituinen kalkin ja maan haju, semmoinen, kuin on tavallinen huoneissa, missä ihmisiä ei asu.

Kun otin valkean, tuli joukko isoja koiperhosia lennellen katosta ja nurkista, sekä liitelivät valkean ympärillä, niin että se vaikutti häiritsevästi. Minä sammutin sen, niin pian kuin taisin, ja menin viimein uneen.

Aamulla heräsin siihen, että joku kävi huoneessa. Minä käänsin kylkeäni ja näin, että se oli keski-ikäinen talonpoikaismies, joka varmaankin tahtoi tarkastaa minua. Kun hän huomasi, että minä olin hereilläni, tervehti hän ylen nöyrästi sekä kutsui minua kenraaliksi ja ylhäisyydeksi. Minä kysyin, voisinko täällä saada asunnon joksikin aikaa. Olin näet oppinut, joka tahdoin tutkia luostaria. Kyllä, jos voisin tulla toimeen tällä huoneella, niin oli se käytettävissäni. Mutta luostariin en mitenkään pääsisi, sanoi talonpoika; sitä lupaa ei annettu kenellekkään, sillä tuolla ylhäällä valmistivat he itseänsä ijankaikkisuutta varten. He eivät nähneet ketään sieltä — paitse yhtä pyhää isää silloin tällöin.

Minä sanoin, etten tarvinnutkaan muuta kuin nähdä luostaria ulkoapäin.

"Vai niin? — mutta sitä rakennusta eivät ihmiset ole tehneet".

Ja hän rupesi kertomaan, että eräs pyhä nainen monta vuotta sitte oli eksynyt tälle paikalle. Kun yö tuli, oli hän ruvennut levolle sille paikalle, missä luostarinportti nykyään oli. Mutta unissaan oli hän loukannut päänsä jotakin terävää kiveä vastaan, niin että jokunen määrä verta oli vuotanut maahan. Tästä verestä taas oli syntynyt lähde, joka oli kuljettanut paikalle soraa ja kiviä ja rakentanut luostarin valmiiksi — hän kertoi paljon muutakin samaan tapaan; kerrassaan hirveätä sekasotkua, mitä pyhät varmaankin olivat levitelleet saadakseen talonpojat kunnioituksella katselemaan tuota laitosta.

Kuten voitte huomata, sanoin itseni "oppineeksi" vaan siinä tarkoituksessa, että olisin saanut kaiken epäluulon omaa persoonaani kohtaan haihdutetuksi. Minä olin yleensä sangen varovainen. Jos joskus astuin tietä luostariin päin, oli minulla aina muistikirja kädessäni, ja kun joku tuli, tein minä siihen aina joitakuita sangen syvämietteisiä viivoja ja katselin luostaria niin tarkkaavasti kuin konsanaan todellinen asiantuntija.

Eräänä iltapuolena tuli vastaani vanhanpuoleinen mies. Minä otaksuin hänet heti puutarhuriksi, sillä hänellä oli kädessään suuret sakset, semmoiset, joilla puita oksitaan. Se oli varmaan sama mies, jonka minä monesti olin nähnyt käyvän luostariin päin. Tällä kertaa nyökkäsin hänelle ja lyöttäydyin hänen kanssansa puheisiin. Sain tietää, että hän oli jonkinlainen portinvartija tuolla ylhäällä ja että hän vartioitsi puita pihassa, joista kolme oli pyhää. Minä koetin saada hänet puhumaan enemmän, vaan varmaankin loukkasin häntä jollakin sanalla — oli miten oli, mies kävi häijyksi. Päälle päätteeksi hän mennessään haukkui minua kreikkalaiseksi.

Mutta kun tapasin hänet kaksi päivää myöhemmin, valtasi minut yhtäkkiä kuumeentapainen kiihko saada asia yhdellä kertaa ratkaistuksi. Otin esiin, muistaakseni, vähän kultaa ja hopeaa sekä muutamia paperirahoja. Se oli, lyhyesti sanoen, kaikki silloinen rahasäästöni? Ja kysäsin aivan kurillani, kelpasivatko nämä rahat täällä. Sitte annoin kullan ja hopean helähdellä paperirahain päällä, ja kysyin ikäänkuin leikillä, tekikö hänen niitä mieli. Tahtoiko hän ansaita oikein paljon rahoja, niin että hän voisi lähteä pois tästä inhasta paikasta ja elää rauhassa lopun ikäänsä.

Vaikka sanoinkin tuon kevyen välinpitämättömällä äänellä, huomasi hän sittekin hyvin, että sanani tarkoittivat täyttä totta, ja yhtäkkiä tarttui hän käsivarteeni ja astui edelläni muutamaan lähimpään pikkuhuoneeseen. Hän näkyi tuntevan siellä paikat, aukaisi oven lukosta ja laski minut edellänsä sisään.

En muista niin tarkoin, mitä minä siellä sisällä sanoin, mutta ääneni minä ainakin koetin niin kauvan kuin mahdollista säilyttää kevyenä. Mutta sittekin sen väre ilmaisi liikutukseni, ja niin heitin hymyilyni tiehensä ja rukoilin häntä kiihkeästi, lupasin hänelle kaikki, mitä hän halusi, jos hän vaan tahtoisi auttaa minua. Ja minä selitin hänelle, mitä tämä apu oli oleva. — — Hänen piti sanoa Juannalle — — tunsiko hän hänet — — nuori nainen — — nyt oli hän kai vähän yli kahdenkymmenen — — no niin, hänen piti sanoa hänelle, mutta, parasta oli kai, että hän sentään itse kirjoitti hänelle muutaman sanan…

Ja minä otin esille paperia ja kirjoitin seisoallani jotakin kaihosta monena vuonna, jalavista ja Jumala tiesi mistä. — Kirje näytti varmaankin kummalliselta, mutta hän oli kai sen ymmärtävä.

Puutarhuri piti kaikkea tätä sangen huvittavana; hän pisti paperin lakkariinsa ja lupasi, että minä huomenillalla saisin tavata jälleen tuon naisen. Olisittepa nähnyt, kuinka arvokkaan näön tämä mies yhtäkkiä otti yllensä. (Luultavasti siitä syystä, kun näki minun olevan innoissani) hän oli kerrassaan kuin joku pyhä isä… puhui syvällä kurkkuäänellä, jota hänen en ennen ollut kuullut käyttävän… Kun minä tahdoin saada tarkempaa vastausta siihen, miten minun tuli käyttäytyä, viittasi hän minulle estellen:

"Älkäämme syventykö pikku seikkoihin, hyvä ystäväni. Huomenna olen näyttävä teille, että asia on onnistuva". — — —

— Seuraavana päivänä pysyttäydyin enimmäksi ulkona. Minä menin kauvas, pitkän matkan päähän, ja minusta tuntui, kuin olisi ollut sapatti. Ilma oli niin tyven, ja kaukaa kaikui kellon ääni.

Kun ilta läheni, palasin minä kotia. Minusta tuntui aivan mahdottomalta voida käsittää, mitä siellä nyt oli tapahtuva. Minä olin melkein liiaksi jännityksissäni, voidakseni olla oikein iloinen. —

Sisällä huoneessa istui tuolilla ihmeekseni puutarhuri. Hän näytti odottaneen minua, sillä hän nousi heti ylös, tarttui minua käsivarteen ja viittasi ulos: Minun piti mennä alas merenrannalle ja seurata sitä, kunnes tulin luostarin kohdalle; siellä olin näkevä keltaisen huoneuksen ihan tämän alapuolella; sinne piti minun mennä ja odottaa.

Läksin heti matkaan ja huomasin mielihyväkseni, ettei käyntiäni huoneukselle voitu huomata luostarista, koska ei siinä ollut ainoatakaan ikkunata sillä puolella. Hetkisen perästä istuin minä sisällä pienessä maapermantoisessa huoneessa, jonka lattialla oli peite ja kaksi kirjavata nahkaa. Minä katselin ympärilleni. Seinällä, ihan minun yläpuolellani riippui vanha lamppurauska, oikealla ovi toiseen huoneeseen, minkä minä avainreijästä kurkistaessani huomasin pimeäksi kuin kellarin. Istuin hiljaa hetken ja odotin, enkä tuskin voinut ajatuksiani pitää koossa. Sitte kuulin minä oven tuohon pimeään huoneeseen aukenevan, ja jonkun äänen sanovan: "Täälläkö?" Ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi mustiinpuettu nuori nainen sisällä samassa huoneessa kuin minä. Ovi sulkeutui hänen perässänsä.

Heti oven auvettua olin minä noussut seisoalleni; minä huomasin heti, että se oli hän. Ja kun hän ei puhunut, otin minä hänen päänsä käsiini ja vedin hänet varovasti ikkunalle ja katsoin hänen silmiinsä iltahämärän valossa.

Aivan oikein, ne olivat hänen kasvonsa, eivätkä kuitenkaan olleet samat. Jotakin vierasta oli tullut lisäksi. Elämänhaluisen onnenlapsen hempeät piirteet olivat kasvoista kadonneet, samoin kuin myös silmistä nuoruuden vallaton alakuloisuus. Minä näin nuoren naisen, jolta jotakin oli murtunut, ja joka kohtaloonsa oli alistunut. Eikä punaa poskille ollut tuottanut aurinko tai raitis tuuli, vaan ahkera polvistuminen savustuksista raskaassa ilmassa.

Se painoi häntä ehkä vieläkin raskaana, tuo ilma. Hän ei näyttänyt mistään suuresti välittävän. Ja kun hän rupesi puhumaan, kävi se omituisen väsyneeseen tapaan. Minä en muista sanoja, mimmoisina ne tulivat; vaan minusta ne kuulustivat ikäänkuin nuhteelta.

"Miksi herätit minut? — nyt olin minä saanut rauhan".

Yleensä oli hänessä jotakin, mikä sai minut pelkäämään, että hänen elämänsä oli kuihtunut, ettei hän siitä enää välittänyt. Ja tämä teki minut niin sanomattoman murheelliseksi. Mutta kun minä hetkisen olin puhellut hänelle, muistutellut häntä elämästä tuolla ulkona, niistä illoista, jotka me istuimme yhdessä tuolla puistossa; — ja kun minä vedin hänet luokseni niinkuin silloinkin ja suutelin häntä niinkuin silloinkin, niin oli kuin hän nyt vasta olisi silmänsä oikein aukaissut ja ruvennut katselemaan ympärillensä.

Ja ennenkuin ensimmäinen tunti oli kulunut, oli hän kuin muuttunut. Hän tahtoi jäädä luokseni heti, sanoi hän; taivaan Jumala! oli, kuin aurinko olisi palannut. Hän ei tahtonut enää pimeyteen. Tuntui raskaalta ajatella sitä taaksepäin. Nyt tahdoimme me olla aina yhdessä.

Ja hän kävi melkein raivoksi. Hän tahtoi meitä pitämään kiirettä; hän värisi; — — "nyt käy pian liian myöhäksi," sanoi hän.

Minä selitin hänelle, että meidän piti odottaa jokin aika, että meidän piti käyttäytyä varovasti. Minä olin pitävä huolta, että kaikki saatiin rivakasti kuntoon, joten voimme päästä matkustamaan muutaman päivän perästä. Minun kiihkoni oli yhtä suuri kuin hänen. Minähän olin etsinyt häntä pitkät ajat. Tänään tahdoimme vain olla onnelliset…

Ja me olimme onnelliset — sekä tämän illan että kaksi seuraavaa. Kaikki välillämme oli niin ihanata. Kenties olimme me ajattelemattomia, mutta ajattelemattomuutemme oli niin suloista, me ikäänkuin rakkaudessamme hellyimme muita kohtaan. Me unohdimme koko maailman ja annoimme sille anteeksi. — — —

Eräänä aamuna palasin minä jälleen kauppalaan ja tilasin pienen höyryveneen käytettäväkseni kahden päivän perästä. Sen tuli laskea maihin kappaleen matkan päässä — huomiota välttääksensä. Kun tuli pimeä, piti Juannan ja minun kävellä jalan tuo pieni matka sinne, missä höyryvene oli, ja niin piti hänen sanoa hyvästit luostarille ikuisiksi ajoiksi.

* * * * *

Puutarhuri tapasi aina kello seitsemän iltaisin käydä luonani huoneessani; siellä puhelimme toistemme kera hetkisen, ennenkuin minä läksin yhdyntäpaikalleni. Hän tuli aina hyvin säännöllisesti; sillä hän ei milloinkaan lähtenyt köyhempänä kuin oli tullut.

Kun minä senvuoksi palasin kauppalasta (olin monta tuntia istunut aasin seljässä) toivoin ilokseni jälleen saavani tavata häntä samalla kellonlyömällä; vaan hän ei tullut. Istuuduin kärsivällisesti odottamaan, mutta kello läheni kahdeksaa, eikä häntä vaan vieläkään kuulunut. Menin sitte ulos ja kyselin talonväeltä ja sain tietää, että hän oli ollut täällä aamulla minua kysymässä, vaan ei sen jälkeen.

Silloin valtasi minut hämärä ajatus: Olisiko jotakin tapahtunut?

Menin ovelle ja katsoin ulos. Kun oli tuolla ylhäällä, ja kuin kirkkaimmalla päivällä näin kauvas yltympärini; vaan en huomannut ainoatakaan elävää ihmistä. Menin takaisin ja koetin rauhoittua — Herra Jumala, eihän hän toki luullut minun palaavan ennen huomista päivää.

Ja minusta tämä selitys oli luonnollinen.

Kello oli kai kymmenen vaiheilla, kun kahdesti kopautettiin ikkunaruudulle. Astuin ikkunalle ja katsahdin ulos. Aivan oikein, hän se oli. Minä aukaisin ikkunan: no mikäs nyt? "Ettekö tahdo tulla ulos, teidän ylhäisyytenne?" "Etkö sinä voi tulla tänne sisälle?" "Voi, en, teidän ylhäisyytenne".

Ei milloinkaan ole tuo kaunis sana "teidän ylhäisyytenne" kaikunut niin ilkeältä kenenkään korvissa. Vai oliko se se säälivä ääni, millä hän sen lausui? — — yhtäkaikki, mieleni kävi heti kerrassaan kovin murheelliseksi, tartuin hattuuni ja ryntäsin ulos, sammuttamatta valkeata.

— "No, mikä hätänä? Miksi tulet näin myöhään?"

"Voi, teidän ylhäisyytenne, nyt meidän käypi hullusti, Juanna raukka!"

Minä kerrassaan syöksyin hänen päällensä.

"No sano edes, mitä on tapahtunut? — sano se suoraan — — ja, Juanna raukka — — missä hän on?"

"Voi, te pidätitte hänet liian kauvan viime kerralla — he kaipasivat häntä — itse paholainen oli liikkeellä — he pitivät tutkintoa hänen kanssansa — sitte löysivät he vielä teidän kirjeenne — mutta sittekkään hän ei tahtonut tehdä katumusta — hän on tosin syntinen — vaan katua hän ei tahtonut. Eikä sitä voi ihmetelläkkään, ennen hän kyllä oli tehnyt katumuksen, vaikka hänen sitte olisi pitänytkin elää koko ikänsä huoneessa, joka on niin pimeä, ettei teillä siitä voi olla käsitystäkään, ja vielä sitte niin kovin pieni! — ainoastaan pari kyynärää — ja istua siellä sitte vuosikausia ainoastaan paita yllään — se on hirveätä, teidän ylhäisyytenne — Kahdesti on tapahtunut, että he siellä sisässä ovat punoneet paidastaan nuoran ja hirttäneet itsensä. Ja tiedättekös, mitä hän teki… hänpä vielä suorastaan kerskuikin synnistänsä… hymyillen hän kertoi heille, että hän oli tavannut teidät kolmena edellisenä yönä — oletteko mokomata kuulleet? Ja hän sanoi välittävänsä viisi heidän puheistansa… ja kun noviisi uhkasi lyödä häntä ruoskalla, niin tuli hän hulluksi, hyvä ystävä, hän kerrassaan kävi hurjaksi… hän sanoi noviisille, että koettakoonpa, niin oli hän heti hänet kietova yhdellä ainoalla sanalla: hän oli toimittava, että noviisi hetipaikalla oli potkaistava ulos… No, Herra Jumala, minä tiedän mitä hän tarkoitti… Noviisi oli näet kerran käyttäytynyt päinvastoin kun olisi pitänyt… ja nuo kaksi eivät ole milloinkaan olleet oikeita ystäviä; mutta puhua sittekkään tuolla tapaa. — Minä en tiedä, miten tämä on päättyvä… en tottatosiaan. Minä lähden nyt veljeni luokse… hän on toimeentuleva mies… hän voi kyllä hankkia minulle työtä. Minä en uskalla olla täällä kauvempaa… Teidän sitä vastoin ei ole niin vaarallista. Saattepa nähdä, että hänet kyllä vielä kerran tapaatte, mutta paetkaa sitte samalla! Hänen ei käy enää oleminen tuolla, sittekun hän kerta on päässyt maallisen makuun"…

Mahdotonta oli saada tarkempia tietoja, — tarkemmin ei hän itsekkään tiennyt, sanoi hän. Tämän kertomansa oli hän kuullut eräältä vanhemmalta nunnalta. —

Seuraavana päivänä tuli höyryvene. Minä annoin sen palata takaisin. Minä en mitenkään voinut lähteä tieheni, huolimatta vaarasta, mihin ehkä jouduin sinne jäädessäni.

Mutta sitte johtui mieleeni koettaa saada hänet pois luostarista oikeudenkäynnin avulla — Juanna raukka! hän luotti varmaankin minuun — muuten hän ei varmaankaan olisi käyttäytynyt noin ylpeästi kuin hän käyttäytyi.

* * * * *

Kuvitelkaa itsellenne kuutamo-ilta, jolloin seutu on kuin kirja, mikä on puoleksi auki ja puoleksi kiinni. Jolloin kaikki esineet hypähtävät esiin ja peräytyvät takaisin samassa silmänräpäyksessä. — Minä olin juuri käväissyt tuossa pienessä rakennuksessa ja astuin nyt edelleen pitkin pajuaitaa — tai mitä se lienee ollut. Muistaakseni nojauduin sitä vasten sillä kohtaa, missä äyräs merta vastaan oli jyrkkä. — Ja yhtäkkiä minä näen miehen tulevan pitkin rantaa, kantaen jotakin hartioillansa. Luulin näkeväni sen naisolennoksi. Mutta minä en ollut varma siitä, vallankaan koska en erottanut etäisintäkään ihmisääntä; en huutoa, en valitusta. Mies astui veneeseen, joka siinä oli aivan lähellä, laski kantamuksensa veneen perään ja souti ulapalle. Minä en tätä lainkaan ymmärtänyt — mitä kaikessa maailmassa?

— Jäin paikalleni tähystämään venettä. Noin viidenkymmenen sylen päässä rannasta vedettiin airot sisään ja mies nousi pystyyn. — Ja nyt tapahtui jotakin, jota minun on aivan mahdoton kertoa; minä en näet nähnyt sitä samalla tavalla kuin tässä istun ja näen teidät edessäni, ei, minä näin sen hirveänä virvakuvana. —

Ensiksikin tietäkää, että samalla, kun mies nousi seisoalle, kuului korviini naishuutoa, ensin tukehtuneena, mutta sittemmin kovempana ja läpitunkevana. Ja minä kuuntelin, sillä äänen luulin tuntevani. Mutta samalla oli mies paikalla, ja heti tukehtuivat huudot, ja näytti silta kuin kaksi olisi ollut ottelemassa siellä veneen perässä; minä näin sen kuin himmeänä varjokuvana valoisata taustaa vastassa — toinen taisteli päästäksensä ylös.

Ja heti sen jälkeen kuulin mulskauksen meressä — — ja kaikki kävi ihan hiljaiseksi — — mutta veneessä oli mies, nähkääs, siellä seisoi hän kumarruksissa laidan yli ja ikäänkuin painoi toista veden alle. Ja noin jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa, asettui viimein jälleen paikoilleen ja souti tiehensä, suoraa eteenpäin.

Minä luulen suistuneeni päistikkaa ensimmäisessä kuolontuskassani, sitte nousin ylös ja löin ympärilleni niin, että käteni veristyivät. Konttasin sitte henkeni ja ruumiini kaupalla alas rantaan ja kahlasin kauvas veteen. Ja minä huusin, häristin ja tein jos jotakin — hampaita purren. Tämä ehkä lievensi kauhuani ja epätoivoani, samoin kuin itku keventää surullista.

Aamu oli koittamassa, kun minä hiivin takaisin asuntooni. Laskin rahan ainoalle siellä olevalle tuolille ja menin maisin kauppalaan. Tunturien yli, erämaitten kautta; kuta koleampaa, sitä parempi. Minä halusin saada tyhjentää raivoni loppuun saakka.

Vielä muistan jotakin, — sangen hämärästi muuten: Minä puhelin ystäväni lääkärin kanssa ja kysyin, eikö hän tahtoisi auttaa minua nostamaan hälinää! Tässähän piili rikos.

Hän vastasi ja sanoi tahtovansa neuvoa minua olemaan vastaiseksi aivan hiljaa koko asiasta. Vallankin, koska olin kietoutuneena juttuun siinä määrässä kuin olin. Ehkeipä se ollutkaan mikään "rikos". Noviisihan saattoi ottaa raamatun avukseen; Juanna raukka oli tehnyt törkeän synnin ja päälle päätteeksi pilkannut heitä, korskeillut… hän ei ollut suututtanut yhtä, vaan monta noista pikku nunnista, ja sen vuoksi oli hän upotettu meren syvyyteen… eikö totta?… "muista niitä kiihkeitä ihmisiä, jotka kerran salpasivat Vestanneitsyet muuriin."

* * * * *

Tässä hän vaikeni, ja me istuimme molemmin paikallamme, vaan emme puhuneet. Meri oli edessämme. Oli kuin sillä ei olisi ollut mitään vastattavana. Kohoili vain silloin-tällöin levein hyökylainein, missä höyryn mahtava runko kiikkueli.

"Ja siten," sanoin minä, "rupesitte te vihaamaan tätä kylmää merta, joka veti helmaansa nuoren, lämpimän naisen — — — ja heti sen jälkeen menitte te ehkä kuitenkin rannalle, missä laineet vyöryivät; tai laivaan ja purjehditte kauvan ympärinsä — ja täällä löysitte te sittekin paraimman rauhan."

Hän vastasi hitaasti:

"No niin, olette ehkä oikeassa… kummallista kylläkin… jotenkin niin minä todella teinkin…"

Ja me jäimme istumaan ja katselemaan merta, tuota ijankaikkisuudesta olevaa, joka vielä on ja ikuisesti tulee olemaan.