Perjantaina 13 p:nä: Romaani

by Thomas William Lawson

I.

"Perjantai 13 päivä: pitihän minun se arvatakin. Jos Bob on päässyt vauhtiin, menee kaikki päin helvettiä, mutta saanpahan nähdä, voinko minä tehdä mitään tässä asiassa."

Laskiessani telefoonin kuulotorven kädestäni, tuntui siltä kuin olisi ääneni kaiku hajoittanut viisivuotisen sumun, ja silloiset ajat muistuivat mieleeni yhtä selvinä kuin eilinen päivä.

Olin istunut sisällä konttorissani ja antanut sormieni välitse liukua sähkösanomanauhan, joka tuuma tuumalta ilmoitti yhä yltyvää pörssikauhua, kun minulle sanottiin, että Brownley pörssisalista tahtoi heti paikalla puhutella minua telefoonissa. Brownley oli osakas toiminimessämme ja pörssiasiamiehemme. Hän oli innoissaan. Herroilta pörssikauppiailta kyllä puhe sujua silloin kun pörssikauhu vallitsee.

"Mr Randolph, täällä kiehuu ja porisee ja yhä kuumemmaksi käy sekunti sekunnilta. Helppo arvata — se on Bob. Jos hän tätä tahtia pitää kaksikinkymmentä minuuttia, tulvaa laavavirta 'Kadulle' [Wall Street] ja sieltä pankkeihin ja yhä edelleen yli koko maan, eikä kukaan voi arvata, kuinka suuri alue on huomenna poroksi poltettu. Pojat ovat pyytäneet minun kysymään, ettekö te tahtoisi ottaa häntä hillitäksenne. He panevat yksimielisesti viimeisen toivonsa teihin."

"Tiedättekö varmaan, Fred, tämän olevan Bobin työtä", kysyin minä. —
"Oletteko tavannut hänet?"

"Olen, tulen juuri hänen konttoristaan, ja iloinen olinkin, kun sieltä pääsin. Hän on sotatuulella, mr. Randolph, synkempänä kuin koskaan olen nähnyt. Hänen viimekertanen hyökkäyksensä oli vain lasten leikkiä tämänpäiväseen verrattuna. Aamulla lähetti äitini mulle sanan jo eilisiltana huomanneensa hyökkäyksen olevan tulossa. Bob oli käynyt hänen ja sisarieni luona, ja hänen puheistaan oli äiti päätellyt hänen aikovan kadota taas. Kun äitini kuvaili hänen mielialaansa, ja minä muistin päivän merkityksen, rupesin pelkäämään pahinta. Muuten kuulin hänen olleen ulkona aamupuoleen yötä. Avatessani hänen konttorinsa ovea tänään, hyökkäsi hän kimppuuni kuin pantteri. Sanoin poikenneeni sinne saamaan määräyksiä, ja koska oli tehty sangen edullisia kauppoja, haluaisin tietää, tahtoisiko hän ottaa osaa niihin. 'Edullisia kauppoja', karjui hän. 'Etkö sinä tiedä, että tänään on perjantai 13 päivä? Mene takaisin sinne helvetin luolaan ja myy, myy, myy!' 'Mitä ja kuinka paljon?' kysyin minä. 'Mitä tahansa, kaikki. Anna niille heittiöille jokaikinen osake, jonka tahtovat, ja kun ovat saaneet kitansa täyteen, alenna kaikki, mitä olet myynyt, kunnes heidän on pakko oksentaa ulos kaikki viimeisen kolmen kuukauden kuluessa ostamansa.' Ulos tullessani kohtasin Jim Hollidayn ja Frank Swanin, jotka hyökkäsivät sisään. He toimivat nähtävästi Bobin asioilla ja ovat kokonaisen tunnin ajan syytäneet markkinoille Anti-People-obligatsiooneja. Muutaman minuutin kuluttua ovat he täällä taas, ja minä pidin varmimpana soittaa teille, ennenkuin aloin myydä. Mr. Randolph, ostovoima on jotenkin pieni, ja jos alan myydä osakkeita mistä hinnoista hyvänsä, on ratkaiseva isku sattunut kymmenen minuutin sisällä ja tusinan verran konkursseja julistetaan. Kello on nyt kahtakymmentä vailla yksi, ja jumala tiesi, mitä ennen kello kolmea saattaa tapahtua. Nyt, mr. Randolph, toivon teidän tarttuvan asiaan käsiksi, meillä ei ole minuuttiakaan liikaa."

Istuessani hypistelemässä sähkösanomanauhaa ja nähdessäni arvopaperien laskevan viisi kymmenelle miljoonalle joka viides minuutti, olin tuntenut tämän varmasti olevan Bob Brownleyn työtä. Eikä kukaan muu koko Wall Streetillä ollut kyllin mahtava, voimakas ja julma repimään ja raatelemaan siten kuin viimeisten kahdenkymmenen minuutin aikana oli revitty ja raadeltu. Edellisenä iltana olin sattunut sivuuttamaan Bobin teatterikäytävässä. Katsahtaessani tutkivasti häneen, huomasin hänen kasvoillaan ilmeen, jonka merkityksen älysin paremmin kuin kukaan muu. Suuret ruskeat silmänsä tuijottivat avaruuteen, kauniin suun sopissa oli terävä piirre — aivan kuin suupielet olisivat painojen vaikutuksesta venähtäneet. En voinut häntä silloin seurata, vaimoni näet oli mukanani, mutta kotiin tultuani soitin hänen asuntoonsa ja hänen klubeihinsa pyytääkseni häntä tulemaan luokseni polttamaan sikaarin, mutta mistään en saanut häntä käsiini. Aamulla koetin uudestaan yhtä turhaan, ja kun kahdentoista aikaan sähkösanomanauha alkoi hyppiä, surista ja kiertyä, muistin ilmeen Bobin kasvoilla ja mitä se ennusti.

Fred Brownley oli Bobin nuorin veli, kaksitoista vuotta häntä nuorempi. Hän oli ollut Randolph & Randolphin palveluksessa aina siitä asti kun jätti yliopiston ja toista vuotta oli hän ollut luotettavin välittäjämme. Kun Bob Brownley oli oma itsensä piti hän yhtä paljon "pikku veljestään", kuten hän tätä nimitti, kuin hänen kaunis, etelämaalainen äitinsä piti heistä molemmista; mutta kun paholainen meni Bobin sisään ja se oli tapahtunut jo monta kertaa viiden viimeisen vuoden aikana — ei äiti eikä veli merkinneet hänelle enempää kuin kaikki muutkaan, silloin Bob ei välittänyt sukulaisista eikä ystävistä. Tällöin oli koko avara maailma hänen mielestään aarniometsä täynnä petoeläimiä ja käärmeitä, joita hän hätyytti, joiden kanssa taisteli, joita repeli ja tappoi.

On melkein liikaa selittää, mikä Randolph & Randolph oli. Yli kuudenkymmenen vuoden ajan oli se nimi puhunut puolestaan joka maailman kolkassa, jossa dollarilla oli merkitystä. Ei yksikään rautatie pyydä käyttövaroja, ei panna alkuun ainoatakaan suurta teollisuusyritystä johtavain miesten, vanhan tavan mukaan, paljastamatta päätään Randolph & Randolphille ja rukoilematta toiminimen suojelusta, ja kun valtiot hakevat lainoja rahamarkkinoilla, tietävät ne, että ylhäisimpäin amerikalaisten pankkiirein suosio on hyvinkin huomioon otettava seikka. Minä kehasen itseäni sanomalla, että nyt kun olen neljänkymmenen kahden vuoden ikäinen ja kymmenen vuotta seisonut Randolph & Randolphin liikkeen peräsimessä, en ole tehnyt mitään tätä suurta isäni ja setäni luomaa nimeä halventavaa tekoa, vaan päinvastoin vähän lisännytkin sitä kunnioitusta, jota sen rehellinen toiminta, peloton rohkeus, vanhat tavat ja kaikinpuolinen kunniallisuus on aina herättänyt. Bradstreets ja muut kauppamaailman toimistot antavat Randolph & Randolphista seuraavan todistuksen: "Viidenkymmenen miljoonan arvoinen, vähän enemmänkin, rajaton luotto." Tämän tähden minä en itseäni kehu, sillä todistus oli melkein samanlainen jo silloin, kun minä jätin yliopiston ja tulin konttoriin "perehtyäkseni liikeasioihin." Mutta isäni ja setäni seuraajana voin sanoa ja otan Luojani todistajaksi sanaini totuudesta — että Randolph & Randolph eivät ikinä ole lainanneet dollariakaan miljoonistaan korkeampaa kuin laillista 6 % vastaan vuodessa; että he eivät koskaan ole kartuttaneet varallisuuttaan muilla kuin rehellisillä ja kunniallisilla liiketavoilla; että pahin kaikista kirouksista, rahakiihko, ei vielä ole saanut jalansijaa vanhan kilven alla, jonka värit ovat musta ja kulta, ja jonka isäni ja setäni omin käsin ovat naulanneet sisäänkäytävän yläpuolelle.

Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin tutkinnon suorittaneena Harvardin. Luokkatoverini ja paras ystäväni Bob Brownley Richmondista suoritti tutkinnon samalla kertaa. Hän oli luokan runoilija, minä urheilunjohtaja. Ennen Harvardiin tuloamme olimme olleet yhdessä neljä vuotta St. Paulissa. Kihlattu pari ei koskaan ole rakastanut toistaan enemmän kuin me.

Minun sukulaisillani oli yllin kyliin rahoja ja sen lisäksi pohjoismaalaisille ominainen terve ja raudanluja luonne. Brownleyn sukulaiset olivat köyhiä kuin kirkonrotat, mutta heillä oli vanha etelämaalainen harvainvallan lahjakkaisuus ja miehekkyys, jonkinlainen romantinen itsetunto ja eteläamerikalainen ylpeys, sellaisena kuin se oli esiintynyt ennen sotaa, jolloin etelämaalainen tuhlaavaisuus ja etelämaalainen vierasvaraisuus oli tavattavissa kaikkialla, ja naiset olivat kauniita, miehet mielellään kurkistelivat pikarin pohjaan.

Bobin isä, yksi Etelävaltioitten ylimystön suuria, valkoisia tukipylväitä, oli marssinut läpi maansa kongressin ja senaatin sävelen "Rahoja tääll' ei säästetä" tahdissa, ja seuraus oli, että hän erkani maailmasta jättäen leskensä, kolme nuorta tytärtänsä ja pienen pojan kokonaan riippuviksi Bobista, joka oli lapsista vanhin.

Monena lämpimänä kesäiltapäivänä, kun Bob ja minä meloimme pitkin Charles-jokea ja monena pakkasiltana istuessamme metsästysmajassani Kap Codin rannalla, juttelimme tulevaisuussuunnitelmistamme. Minä istuisin konttorissa hoitamassa Randolph & Randolphin suurta pankkiliikettä, ja Bob, kun niin tarvittiin, edustaisi isäni toiminimeä pörssisalissa. "Minä kuolisin ikävään konttorissa", oli Bobin tapana sanoa, "ja pörssisali on juuri se liesi, jossa mieluimmin paahdan maissikakkuni." Kun ihanat opintovuodet olivat lopussa, otti viisas terävä-älyinen isäni meidät konttoriin kuulustellakseen ja teki meille muutamia konstikkaita kysymyksiä. Ja ylpeitä me todella olimmekin, kun isäni sanoi: "Jim, sinä ja Bob olette viisaasti valinneet. Sinä, Jim, olet juuri oikea mies astumaan minun sijaani, ja Bob sopii kuin valettu seisomaan pörssisalin lattian ruudulla." Ylpeät me olimme, emme juuri niin paljon isäni päätöksen johdosta tulevaisuutemme suhteen, sillä me kyllä ennakoltakin tiesimme voivamme tulla asioissa toimeen, kuin sentähden, että oma päätöksemme oli saanut kannatusta mieheltä, jota me molemmat pidimme liikeasioissa niin erehtymättömänä kuin ikinä ihminen olla voi.

Bob oli silloin kahdenkymmenen kahden, ja minä vuotta vanhempi — minä, tuollainen laiha New Englandin poika, joka ei juuri voinut kauneudellaan kerskailla, mutta joka juoksukilpailuissa uskaltaa mitellä voimiaan kenen kanssa tahansa luotettavaisuudessa ja kestäväisyydessä; Bob, kaunis kuin päivä, kuusi jalkaa pitkä tervakengissä, suora kuin keihäs, vartalo kuin intiaanilla, kasvot puhtaat, miehekkäät, sydämelliset, vilpittömät, hymyilevät, sellaiset, jotka saavuttavat miesten ystävyyden ja naisten ihailun. Silmät hänellä olivat suuret ja pyöreät, tummanruskeat kuin englantilaisen bulldogin, käsittämättömät, lempeät ja samalla ankarat lapsellisine, kummastuneina ilmeineen; hänen nenänsä oli suora kuin mestarin muovailemassa kreikkalaisessa korkokuvassa, hienot, kaarevat huulet; sitten oli hänellä korkea, leveä otsa, jonka valkeutta lisäsi tuuhea, sysimustalta näyttävä tukka, mikä kuitenkin oli samaa harvinaista tummanruskeata väriä kuin silmätkin. Kauneinta kaikista oli kuitenkin Bobin tapa pitää päätään pystyssä. Ken kerran on nähnyt lauman kaksivuotiaita varsoja rehevää ruohoa kasvavassa hevoshaassa Kentuckyssä, kun neekeripoika pitkään viheltäen kutsuu niitä, muistaa varmaan, kuinka joku varsoista nostaa päänsä kenoon oikein kuullakseen, kutsuttiinko vai ei. Siinä ilmenevät sulous, voima, teeskentelemätön, luontainen johtajaominaisuus. Jotain sentapaista näkyi Bobinkin kaunismuotoisen pään asemassa, hänen notkeassa vartalossaan, ja sokea ja nahjus olisi tosiaankin se mies tai nainen ollut, joka ei heti olisi huomannut tämän miehen etevämmyyttä ja hallitsijaluonnetta.

Kuten juuri sanoin, oli Bob Brownley epäilemättä kauneimpia miehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, sitä paitsi oli hän luotettava, miehekäs, teeskentelemätön mies, rehellinen kuin teräs, rohkea kuin leijona ja paras toveri, mitä ystävä saattoi itselleen toivoa.

Raskas nuoruudenaika, jota painoi isän kuoleman aiheuttamat velvollisuudet pitää huolta ja hoitaa perheen tukalia taloudellisia asioita, oli kai syynä siihen, että Bob piankin liikkui uudella alallaan kuin kala vedessä. Molemmat me samana päivänä astuimme toiminimi Randolph & Randolphin palvelukseen, ja samana päivänä vuoden kuluttua kutsui isäni meidät konttoriin jotain selitystä varten. Kumpikaan meistä ei oikein tiennyt, mitä tuleman piti. Ihastuimme sentähden ikihyviksi, kun isäni sanoi:

"Jim, sinä ja Bob olette tosiaankin onnistuneet paremmin kuin osasin odottaakaan. Minä olen pitänyt silmällä teitä molempia ja tahdon sanoa teille, että se äly liikeasioissa ja ahkeruus, jota olette osoittaneet, olisi voittanut tunnustusta missä pankkiiriliikkeessä hyvänsä 'Kadun' varrella. Minä tahdon kiinnittää teidät molemmat toiminimen palvelukseen — Jimin, jotta hän perehtyisi kaikkiin asioihin täällä ja voisi sitten tulla minun seuraajakseni, ja sinut, Bob, ottaaksesi haltuusi toiminimen pörssiasiat."

Bob punastui ja kalpeni pelkästä ilosta ja tarttui isäni käteen.

"Minä olen teille sangen kiitollinen, sir, paljon enemmän kuin sanoin voin ilmaista, mutta ensin haluaisin puhua Jimin kanssa tästä ehdotuksesta. Hän tuntee minut paremmin kuin kukaan muu, ja minulla on mielessä jotain, josta tahtoisin keskustella hänen kanssaan."

"Puhu suusi puhtaaksi vaan, Bob", sanoi isäni.

"Niin, sir, asian laita on se, että tuntuisi paljoa paremmalta, jos saisin syöksyä tuohon pyörteeseen ja tulla toimeen omin neuvoin. Nähkääs, jos voisin ansaita vähän itse ja ostaa sitten itselleni paikan ja vähän sananvaltaa pörssissä, ja hankkia pienen omaisuuden, ei voitaisi sanoa, vaikka te kerran tarjosittekin minulle paikan liikkeessänne, että minun on ylenemisestäni kiittäminen ainoastaan teidän ystävyyttänne. Te tiedätte, mitä minä tarkoitan, sir, ettekä pidä minua tyhjänpäiväisenä ylvästelijänä, jos pyydän teitä kirjoittamaan yhden pörssipaikan hinnan minun laskuuni, uskotte minulle muutamia toiminimen tehtäviä sitten kun olen perehtynyt uuteen asemaani. Minä olen siinä tapauksessa yhtä kiitollinen teille ja Jimille, ja itselläni on oleva paljon hupaisempaa."

Ymmärsin Bobin tarkoituksen; isäni teki samoin, ja me suostuimme kernaasti hänen pyyntöönsä, vaikka isäni itsepintaisesti tahtoikin antaa Bobille jäsenyysmaksun lahjaksi, koska pörssin perussäännöissä oli määrätty, ettei hakija saanut tätä summaa lainata. Neljä vuotta senjälkeen, kun Bob Brownley oli saanut paikan ja sananvaltaa pörssissä, oli hän maksanut takaisin ne neljäkymmentätuhatta korkoineen päivineen. Hänellä oli sitäpaitsi viisikymmentätuhatta Randolph & Randolphilla, ja lähetti kotiin kuusituhatta dollaria vuodessa eläen itse, kuten leikillään sanoi "toimeen tulevan miehen vaatimuksien" mukaisesti. Bob oli sangen suosittu mies pörssissä, samoinkuin oli ollut koulussa ja yliopistossakin. Ja kolmenasatana päivänä vuodessa oli hänellä liiankin paljon tehtäviä. Paitsi Randolph & Randolphin tärkeimpiä tehtäviä, oli hänellä kahden sangen vaikutusvaltaisen joukkokunnan melkein kaikki salaiset luottamustoimet huolenaan.

Minä olin juuri täyttänyt kolmekymmentäkaksi vuotta, kun rakas vanha isäni äkkiä kuoli. Edellisten kuuden vuoden aikana olin valmistunut tämän tapauksen varalta, s.t.s. minä olin tottunut kuulemaan isäni sanovan: "Jim, ota viipymättä selko liikkeemme koneiston kaikista eri osista, jotta, jos minulle jotain sattuisi tapahtumaan, ei mitään häiriötä Randolph & Randolphin toiminnan suhteen sattuisi 'Kadulla'. Minä haluan niin pian kuin suinkin ilmoittaa maailmalle, että liikkeemme minun kuolemani jälkeen tulee jatkumaan samalla tavoin kuin tähänkin asti. Minä tahdon siis hommata sinut niitten yhtiöitten johtajaksi, joissa me olemme osalliset ja myöskin asettaa sinut isännöitsijä- ja holhoojavirkaani."

Isäni kuollessa ei siis tapahtunut pienintäkään häiriötä asioitten kulussa, eikä tämä rahamaailmassa huomiota herättänyt tapaus vaikuttanut vähääkään muutosta "Randolphin" nimellä kulkevissa arvopapereissa. Minä perin isäni koko omaisuuden, lukuunottamatta neljää miljoonaa, jotka hän oli määrännyt jaettaviksi sukulaisille ja hyväntekeväisyystarkoituksiin. Minä tulin johtajaksi liikkeeseen, josta minulla oli kahden ja puolen miljoonan vuotuiset tulot.

Taas pyysin Bobia liittymään toiminimeen.

"En vielä, Jim", vastasi hän. "Minä olen saanut jäsenyyteni ja minulla on noin sadantuhannen pääoma, mutta minä en tahdo sitoa itseäni, ennenkuin olen haalinut kokoon edes miljoonan omin neuvoin; sitten asetun sinun luoksesi, ukkoseni, ja tartun auran kurkeen siellä, ja jos silloin sattuisi joku kiltti tyttö tulemaan tielleni — niin, silloin on kyllä vielä aikaa antaa valtaa hellille tunteille."

Hän nauroi, ja niin tein minäkin. Bobin ystävät pitivät häntä melkein parantumattoman ujona naisten seurassa. Jokainen hänen tielleen osunut nainen, olipa tämä sitten vanha tai nuori, oli tuntenut hänessä tuota miehen lumousvoimaa, joka naisia niin vastustamattomasti viehättää: kunnian lakien johtaman sielun ja sydämen lämpimän kuin auringon hehku — mutta sitä hän itse ei ensinkään näkynyt huomaavan. Vaimoni — minä olin ollut naimisissa kolme vuotta, ja minulla oli kaksi pikku Randolphia, jotka osoittivat Katherine Blairin ja minun tietävän avioliiton merkityksen — vaimoni tapana oli sanoa: "Bob raukka, hän on sokea naisten suhteen, ja näyttääpä siltä kuin ei hän ikinä saisikaan näköänsä…"

"Näetkös, Jim", jatkoi Bob kovin totisena, "on olemassa pieni salaisuus, jota en koskaan ole sinulle ilmoittanut. Asian laita on se, etten minä ole vielä täysin luotettava — niin luotettava, että voisin esiintyä vanhan Randolph & Randolphin puolesta. Niin, naura sinä vaan, sinä, joka aina olet ollut niin luja ja vakava kuin vanha pronssiukko John Harvard yliopiston linnanpihalla, sinä, joka maanantai-aamuna tiedät sanoa täsmälleen, mitä olet tekevä lauvantai-iltana ja kaikkina välillä olevina päivinä ja öinä ja joka myöskin teet sen. Jim, senjälkeen kun aloin toimintani pörssissä, olen huomannut saman, Etelävaltioitten lapsille ominaisen pelihimon, joka piili iso-isäni veressä ja saattoi hänet, palatessaan eräältä New-Yorkin matkaltaan, vaikka hänellä ei ollut enempää maata eikä orjia kuin tarvitsi, panemaan peliin maansa ja orjansa — vieläpä nekin, jotka olivat isoäitini omia, jossa pelissä hän menetti kaikki, ja tämä tapaus muutti Brownleyn perheen koko tulevaisuuden, näitä samoja pelihimon mikroobeja on minunkin veressäni. Ja kun ne alkavat kalvaa ja kynsiä, on minun vaikea hillitä itseäni; ja, Jim" — nyt alkoivat suuret mustat silmät äkkiä säihkyä — "jos ne mikroobit pääsevät valloilleen, syntyy siitä häväistysjuttu pörssissä — usko se!"

Bob oli nakannut kauniin päänsä taaksepäin, ja hienot sieramensa laajenivat, aivankuin olisi hän vainunnut taistelua. Huulet avautuivat juuri senverran, että valkeain hammasrivien syrjät näkyivät ja silmien syvyydessä tuikahti tummanpunainen liekki tehden melkein samanlaisen vaikutuksen kuin yöllä katsellessa mustaa tietä pitkin äkkiä mutkan takaa vilahtaisi veturin merkkilyhty esiin.

Kaksi kertaa ennen, kauvan sitten, ylioppilasaikoinamme, olin sattumalta äkännyt tämän Bobin häijyn kiusaajan. Ensimäisen kerran, pelatessamme pokeria huoneessamme, kun muutamat luokkatoverit New-Yorkista olivat koettaneet parempien kassojensa avulla tehdä hänestä puti puhtaan; toisen kerran Pequot Housessa New Londonissa vähää ennen erästä yliopistojen kesken pidettävää kilpasoutua, jolloin eräs salaliitto Yalesta oli yhtynyt Bobia vastaan rahan ja pilkan voimalla kukistaakseen hänet. He saivatkin tuon muuten niin maltillisen nuorukaisen pois suunniltaan, ja hän peloitti minua, jolla oli käytettävänäni yhtä monta dollaria kuin hänellä senttiä, merkitsemällä tavattomia vetosummia, ennenkuin oli puhdistanut huoneen yalelaisista ja tullut järkiinsä kalpeat kasvot kylmän hien peitossa. Tämän tapauksen olin jo unohtanut, sillä ne olivat olleet mielestäni tavallisia hairahduksia, joihin kuumaverinen nuorukainen sellaisissa olosuhteissa helposti tekee itsensä syypääksi. Mutta kun katselin Bobia tänään hänen koettaessaan vakuuttaa minulle, ettei Randolph & Randolphin asiat olleet varmat hänen käsissään, täytyy minun tunnustaa ällistyneeni aikalailla. Minä olin pitänyt vanhaa opintotoveriani en ainoastaan ymmärryksen puolesta paraiten varustettuna miehenä, minkä konsanaan olin nähnyt, vaan myöskin mitä arimman kunniantunnon, sellaisen vanhoissa satukirjoissa esiintyvän kunniantunnon elähyttämänä miehenä enkä voinut ajatella hänen voivan joutua kiusaukseen menetellä vilpillisesti toisen omaisuudella. Minulla oli aina ollut tapana antaa Bobin tehdä kuten hän itse tahtoi, enkä siis nytkään enään koettanut houkutella häntä toiminimeemme yhtiötoverina liittymään.

Viiden vuoden kuluttua, jona aikana meille oli kauppa- ja yhteiskunnallisessa suhteessa käynyt niin hyvin kuin konsanaan Bob tai minä olimme voineet toivoa, aijoin uudestaan ottaa ystäväni lujille osoittaakseni hänelle nyt jo olevan ajan hänen toden teolla ruveta minua auttamaan. Mutta juuri silloin tapahtui jotain ihmeellistä — yksi niitä selittämättömiä tapauksia, joita Jumala näkee joskus hyväksi johdattaa lastensa teille — näille teille, jotka tähän asti ovat olleet suorat ja selkeät kuin kuninkaan tiet, joilla ei ole tarvis käyttää kiikaria nähdäkseen, mihin tie vie; yksi näitä tapauksia, jotka niitä jäljestä päin tarkastellessa käyvät yli ihmisen ymmärryksen.

Oli kaunis lauvantaipäivä heinäkuussa, ja Bob ja minä olimme juuri "pakanneet" siksi päiväksi ja valmistautuneet kohtaamaan mrs Randolphia minun aluksellani tehdäksemme hänen kanssaan retken maatilallemme Newportiin. Astuessamme ulos hänen konttoristaan, ilmoitti eräs kirjanpitäjistä erään naisen juuri tulleen sisään ja pyytäneen saada puhutella mr Brownleyta.

"Kuka hitto se mahtaa olla, joka tulee näin päivin lauvantaina, juuri kun kaikki ihmiset kiiruhtavat vaihtamaan liike-elämän helteen ja saastan ruokaan ja raittiiseen ilmaan maalla", mutisi Bob. Sitten sanoi hän: "Käskekää naisen tulla sisälle."

Tuossa tuokiossa sai hän vastauksen kysymykseensä. Eräs nainen astui huoneeseen.

"Mr. Brownley?" Nainen odotti silmänräpäyksen ajan tullakseen vakuutetuksi, että tämä mies oli virginialainen.

Bob kumarsi.

"Minä olen Beulah Sands, Sands Landingista Virginiassa. Teidän sukunne tuntee minun sukuni parahiksi hyvin, jotta voitte antaa minulle paikan."

"Tuomari Lee Sandsin tytär", kysyi Bob ojentaen kättänsä.

"Hänen vanhin tyttärensä", vastasi nainen suloisimmalla äänellä, mitä konsanaan olen kuullut, tällä pehmeällä sorisevalla äänellä, joka muistuttaa rastasta, sitten saattaa meidät viivähtämään lammen reunalla putouksen alapuolella kuuntelemassa sammalesta ja vesikrassista kyhättyä soitinta, joka lähettelee poreilevia loppulirityksiään alas kuohuun ja pyörteisiin. Etelämaalainen murre ehkä, joka nakutteli kulmia ja syrjiä toisista sanoista ja sangen huolimattomasti antoi toisten sanojen solahtaa yhteen, antoi äänelle sen viehättävän kirkkauden — varma vaan on, että tämä oli hämmästyttävimpiä ja harvinaisimpia ääniä, mitä milloinkaan olin kuullut. Ennenkuin tulin täysin tietoiseksi tytön erinomaisesta kauneudesta, tämä hänen äänensä loihti tiensä aivoihini kuin jonkin itämaisen lumoavan olennon henkäys. Luonto, ympäristö ja täydellisen avioliiton turvallisuus ovat aina yhdessä pitäneet minut uskollisena valitulleni, mutta kuitenkin kun seisoin siinä äänetönnä kuin mykkä, imien itseeni tämän nuoren muukalaisen suloisuuden yksityiskohtia, tuon tytön joka oli niin äkisti lehahtanut konttoriini, minusta tuntui, että juuri tällainen nainen oli tarkoitettu valistamaan miehiä, jotka eivät voineet ymmärtää tuota vasamaa, joka kaikkina aikoina on varoittamatta lävistänyt miesten sydämiä ja sieluja — rakkautta ensi silmäyksellä. Ellei Katherine Blairia, vaimoa ja äitiä, olisi ollut — Katherine Blair Randolphia, joka täytti rakkaus-maailmani kuten elokuun keskipäivän aurinko täyttää vanhanaikuisen kaivon raukaisevalla lämmöllä ja levollisella varjolla — tämän väliajan jälkeen katsoen ajassa taaksepäin, uskallan tehdä kysymyksen — kuka tietää, vaikka minäkin olisin saattanut joutua tuuliajolle hitaan jenkkivereni turvallisesta ankkurista ja kellunut syville vesille?

Kauneus, kyynikko hymähtää, on katselijan omassa silmässä tai näkökentän kulmassa — pelkkä valonheittäjän tuotos, näkökanta, halu — mutta Beulah Sandsin kauneus oli moitteen ulottumattomissa, kaiken analyysin yläpuolella, niin ehdoton kuin iltatähden tuike hämyisellä taivaalla. Hän oli keskikokoinen, tyttömäinen, mutta vartaloltaan kypsän muotoinen, ihastuttavan täyteläinen ja pyöristynyt, kuitenkin suhteiden täydellisyyden estäessä vähäisimmänkään "tukevuuden" vaikutelman. Pää, runsaan tummahkon kullankarvaisen tukan ympäröimänä ja kruunaamana, lepäsi kaulalla, joka olisi näyttänyt lyhyeltä, jos sen hento kaarekkuus olisi saanut alkunsa vähemmän sirosti alla olevien poven ja olkapäiden suloisista linjoista. Tarkastelijan katse viipyi kuitenkin vääjäämättömästi kasvoissa ja lopuksi silmissä — ruusunhohtoisissa kasvoissa pisamineen kummassakin täyteläisessä poskessa; nämä esittivät nauravan protestin sitä surullista kuoppaa vastaan, joka veti hieman alas suun reunoja, suun, joka olisi ehkä tuntunut kaunottarelle liian suurelta, ellei huulten korallinen kaari olisi ollut niin ehdottoman täydellinen. Suora, ohutsieraiminen nenä, leveä otsa, tukeva täyteläinen leuka, ulottuen miltei yhtä alas kohdissa, joissa se yhtyi korviin samoin kuin poskillekin, tekivät arvokkuuden ja päättäväisyyden vaikutelman yhtyneenä naisessa harvinaiseen määrätietoisuuteen. Otsan, nenän ja leuan yhdistelmä tuli harvoin näkyviin. Jos se olisi ollut miehen ominaisuutena, olisi se varmasti saattanut hänet valitsemaan telttakenttien elämän ammatikseen. Mutta Beulah Sandsin suurin sulo olivat hänen silmänsä, suuret, pyöreät, hyvin harmaat, hyvin siniset, eloisina kaikkea persoonallisuutensa loistokkuutta, täynnä hymyilyä, kyyneleitä, henkevyyttä ja intohimoa; ne olivat yhtenä hetkenä täysin viattomat kuvastaen vaalean Madonnan kasvoja, toisena hetkenä, nähtynä mustien hienosti piirtyvien kulmakarvojen alapuolella olevien huomiotaherättävien, pitkien, pikimustien silmäripsien läpi, ne hyväilivät, keimailivat, viettelivät. Jälkeenpäin havaitsin, että suuri osa tuon tytön puhtaasti fyysillisestä viehätysvoimasta perustui tuohon outoon englantilaiseen vaaleuteen sekoittuneena andalusialaiseen väritykseen, vaikka hänen viehkeytensä hallitseva piirre oli varmaankin hengen ylevyys, mistä hän saattoi tehdä tylsimyksenkin tietoiseksi. Kun hän tuolloin puolipäivän jälkeen vuosia sitten, seisoi konttorissa katsellen Bobia miellyttävän avomielisesti, yllään harmaa puku, päässä baretti harmaine höyhentöyhtöineen, kaula ja käsivarret pehmeitten pitsien ympäröiminä, teki hän sangen hienostuneen, viehättävän vaikutuksen ja vaikkakin oli puhtaasti etelämaalainen ei hän ensinkään ollut Etelävaltioitten ruskeaihoisten tyttöjen kaltainen.

Tuo tyttö, joka sinä heinäkuun lauvantai-iltana tuli konttoriimme, juurikun Bobin ja minun piti lähteä aijotulle retkellemme, ja joka oli määrätty vaikuttamaan ystäväni tähän asti sangen tasaiseen elämänkulkuun ja muuttamaan sen kuohuvien koskien ja tyynien suvantojen vaihteluksi, oli todellakin verrattoman suloinen olento. Bob oli samaa mieltä minun kanssani, sillä hän katseli herkeämättä tytön kasvoja. Tämä loi alas pitkät hunnuntapaiset silmäripsensä ja jatkoi:

"Mr Brownley, minä olen juuri tullut Sands Landingista. Tahtoisin mielelläni puhua teidän kanssanne eräästä liikeasiasta. Minulla on teille kirje isältäni. Jos teillä on muita tehtäviä, voin kyllä odottaa maanantaihin, vaikka", ja nyt loi hän mustan hunnun ylös näyttäen puoleksi hymyilevät, puoleksi rukoilevat silmänsä, "minä kyllä tahtoisin niin pian kuin suinkin toimittaa asiani."

Hänen ihastuttavassa äänessään oli melkein rukoileva ilme, joka oli aivan vastustamaton. Molemmat olimme halukkaat unohtamaan aterian odottavan meitä Tribesmanilla.

"Astukaa konttoriini, miss Sands, minä olen teidän käytettävissänne", sanoi Bob avaten huoneittemme välisen oven. Lähetettyäni vaimolleni kirjekortin, jossa ilmoitin tulevamme vasta noin parin tunnin kuluttua, istuin odottamaan Bobia yleisöä varten olevaan konttorihuoneustoon, ja pitkäksi se odotus sitten tulikin. Puolitunnista tuli tunti, ja senjälkeen kului vielä tunti, ennenkuin Bob ja miss Sands tulivat ulos. Sitten asetti Bob tytön istumaan eräisiin ajopeleihin ja ilmoitettuaan kuskille hänen hotellinsa nimen, sanoi minulle omituisen merkitsevällä äänellä:

"Jim, minun täytyy puhua kanssasi, sinun täytyy antaa minulle hyvä neuvo. Emmekö mielestäsi voisi lähteä alukselle nyt, ja tahtoisitko sinä sitten aterian jälestä sanoa Katelle, että meidän on neuvoteltava asioista? Minä en tahdo antaa tuon tytön odottaa vastausta kauvemmin kuin tarpeellista on, enkä voi sitä antaa hänelle ennenkuin olen neuvotellut kanssasi." — Aterian jälkeen istuimme keulaan yläkannelle, ja Bob kevensi sydäntään. Tämä lausetapa on oikea, sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän oli asettanut miss Sandsin ajopeleihin istumaan, olivat hänen ajatuksensa ilmeisesti — vaimonikin sen huomasi — olleet kokonaan muualla kuin meidän pienellä huviretkellämme.

"Jim", alkoi hän vapisevalla äänellä, vaikka koettikin sitä hillitä, "ei maksa vaivaa koettaakaan salata tämän asian minua syvästi liikuttaneen ja tahtovani tehdä kaiken voitavani tämän tytön hyväksi. Minun ei tarvitse sanoa sinulle, kuinka pyhänä meidän on pitäminen hänen äsken minulle antamaansa luottamusta. Sen pyhyyden olet itsekin huomaava, kun nyt esitän asian sinulle, ja tiedän sinun käsittävän asian samalla tavalla kuin minä itsekin. Miss Sandsin täytyy tulla autetuksi huolistaan.

"Tuomari Lee Sands, hänen isänsä, on vanhan virginialaisen Sands-suvun päämies. Sandsit Virginiassa ovat epäilemättä etevin suku siinä maassa ja muuallakin, mitä todelliseen arvoon tulee. He ovat olleet arvossa pidetyt lahjakkuutensa, laajojen tietojensa, rikkautensa ja korkean yhteiskunnallisen asemansa tähden aina niistä ajoista asti, jolloin Virginiaan alettiin siirtokuntia perustaa. He ovat maamme parasta väkeä. Virginiassa on tullut sananparreksi, että Sands Landingin Sands voi kohota tuomarin arvoon, Yhdysvaltain senaattiin tai kuvernöörin istuimelle, jos vaan tahtoo, ja melkein kaikki tämän suvun miespuoliset jäsenet ovatkin olleet jossain näistä viroista jo monta miespolvea taaksepäin. Nykyinen tuomari on ollut niissä kaikissa. Minä en tunne häntä persoonallisesti, vaikka meidän molempain suvut ovat jo vuosia sitten olleet sangen läheisessä ystävyydessä keskenään. Sands Landing sijaitsee James-joen varrella, noin viisikymmentä engl. penikulmaa ylempänä meidän maatilaamme. Tuomari, Beulah Sandsin isä, on noin seitsemänkymmenen vuoden ikäinen, ja minä olen kuullut vanhempaini kertovan, että hän on miesten mies, puhdas virginialainen joka suhteessa. Rikkautensa nojalla — me kutsumme Virginiassa rikkaudeksi jo miljoonaa tai niillä vaiheilla — on hän toiminut sangen paljon liikeasioissa, ja minä tiesin, ennenkuin tytär minulle sanoikaan, hänen olevan melkein kaikkien tällä puolen maata olevien paraitten tiluksien uskottu mies. Tyttären puheista päättäen hän näyttää erityisesti harrastavan hiilikaivostemme ja rautateittemme parantamista ja innokkaasti puuhailleen merenrannikkoisen ilmaradan muodostamista. Sinä tunnet sanotun rautatien, sillä isäsi kuului aikoinaan sen johtajiin, ja luulen sukusi luovuttaneen edeltäkäsin suuren summan sitä varten. Nyt on asian laita niin, että tämä tyttö raukka, joka varmaankin näihin asti on toiminut isänsä sihteerinä, juuri nyt on saanut tietää Reinhartin ja hänen puolueensa tekemän kepposen saattaneen hänen isänsä perikadon partaalle. Hintain laskeutuminen on niellyt hänen omat varansa ja, mikä vielä pahempi, miljoonan tai puolitoista hänen haltuunsa uskottuja rahoja, ja vanha tuomari — no niin, sinä ja minä voimme hyvin käsittää hänen tilansa. Taikka, se on totta, sinä et ehkä voikaan sitä käsittää, sillä sinä et olo perehtynyt meidän elämäämme Virginiassa etkä tiedä, kuinka suuresti kunnioitettu sellaisen miehen kuin Sandsin asema on. Sinun täytyy täysin käsittää se voidaksesi oikein kuvitella, minkälaisessa kiirastulessa ukko nyt elää ja hänen tyttärensä kauhean aseman, sillä minusta näyttää tuomari turvautuneen tyttärensä apuun pysyäkseen rohkeana ja keksiäkseen uusia keinoja kadotettuaan maaperän altansa. Keskustelustani tyttären kanssa olen tullut siihen johtopäätökseen, että tällä on aivan ihmeellinen varasto ajanmukaisia käsitteitä liikeasioissa, ja hänen kuvauksistaan tulin vakuutetuksi vanhuksen aseman toivottomuudesta. Tiedätkö, Jim, kun tuo vanhus keikahtaa, tulee siitä konkurssi, joka tärisyttää valtiotamme monissa kohdin.

"Tähän asti on tyttö kestänyt taistelun miehen tavalla ja hänen on onnistunut vaikuttaa isäänsä siinä määrin, että tämä on pitänyt ryhtinsä ja saanut täten torjutuksi kaikki epäluulot raha-asiainsa huonosta tilasta, vaikka tyttö sanookin, että Reinhartilla ja tämän asiamiehellä Baltimoressa, päättäen heidän armottomasta tavastaan käyttää ruuvipihtejään päästäkseen käsiksi hänen Ilmarata-osakkeisiinsa, on mahtanut olla jonkinlainen aavistus tuomarin asioitten todellisesta tilasta. Vanha herra voi pysyä pystyssä kuusi kuukautta panematta alttiiksi hänelle uskottuja varoja, jotka nousevat pariin miljoonaan, ja hänen vaimonsa, sairas ja heikko, tietää varmaan miehellään olevan huolia, mutta tämän todellisesta asemasta hänellä ei ole aavistustakaan. Hänen tyttärensä sanoo, että kun isku silloin pörssikauhupäivänä sattui, ja Reinhart painoi osakkeitten hinnan alimmilleen ja heitti hänen isänsä pankkiirit ja yhtiötoverit, Wilsonit Baltimoressa, tielle, täytyi hänen ponnistaa viimeiset voimansa estääkseen isäänsä menettämästä järkeään. Hän kertoi pitäneensä tätä kolme vuorokautta suljettuna heidän huoneeseensa hotellissa Baltimoressa, jotta ei hän pääsisi hakemaan käsiinsä Reinhartia ja tämän lakiasiamiestä Rettybonea tappaakseen heidät. Vihdoin oli tyttö saanut hänet rauhoittumaan, jonka jälkeen he yhdessä olivat tehneet suunnitelmiansa.

"Tiedätkö, Jim, oli sangen omituista istua tuolla kuuntelemassa, kuinka tuo vanha herra ja nuori tyttö, sillä hän on tuskin täyttänyt kahtakymmentäyhtä, koettivat harkita, millä tavoin tästä pälkähästä pääsisivät. Kyyneleet vierivät poskilleni kuunnellessani hänen sanojaan, minä en voinut sille mitään, ja sinun olisi käynyt samalla tavalla, Jim. Mutta vihdoin tulivat nämät kaksi siihen päätökseen, että kaikkien heidän ehdotustensa joukossa oli vaan yksi ainoa, josta tuikahti toivon kipinä, ja vakavasti tästä edes puhuakseni, Jim, saisi sinut jossain toisessa tapauksessa uskomaan joutuneemme tekemisiin hullujen kanssa. Tyttö on kuitenkin saanut minut vakuutetuksi maksavan vaivan yrittää. Niin, Jim, se on totta, ja minä olen sanonut hänelle toivovani Jumalan suovan, ettei sinun terävä, käytännöllinen järkesi saattaisi sinua hylkäämään hänen ehdotustaan."

Bob Brownley oli ponnahtanut seisaalleen; tuo etelämaalainen, tulinen, romantillinen intohimo sai hänessä vallan, intohimo, jota yliopistovuodet ja Wall Street olivat opettaneet häntä hillitsemään. Hänen silmänsä iskivät tulta. Hänen sieramensa värisivät kuin peuran syksyllä metsässä.

"Jim Randolph", jatkoi hän, "kuullessani tämän tytön kuvailevan sitä kauheata julmuutta ja saatanallista petollisuutta, jota ne hyenat ihmishaamussa harjoittavat, joiden kanssa sinä ja minä seurustelemme, ihmishyenat, jotka saastaisten dollarien himossa — ainoa asia, josta heillä on vähääkään käsitystä — käyvät erämaan petojakin julmemmiksi — kun kuulin hänen puhuvan, vakuutan sinulle, että uskoin voivani ilman vähintäkään omantunnon vaivaa ampua Reinhartin, tuon luikertelevan konnan, ja samalla tavalla olisin tehnyt hänen neuvonantajalleen, asianajajalle, joka häpäisee hyvän nimen, hyvän ammatin ja isiltä perityn terävä-älyisyyden, jonka Kaikkivaltias on määrännyt jalompaan tarkotukseen kuin virittämään pauloja niitten uhrien tielle, joitten kukkaroihin hänen katuojasta ylennyt herransa on iskenyt ahnaat silmänsä. Ja kuunnellessani hänen sanojaan muistui mieleeni joukko vanhoja ystäviä — ystäviä, joita en ole nähnyt sitten Harvardiin lähtöni, ystäviä, joitten parissa olin viettänyt monta onnellista hetkeä vanhassa kodissani Virginiassa, mielikuvitukseni synnyttämiä ystäviä, miehekkäitä, ankaroita ristiretkeilijöitä, varustetut miekalla, ristillä ja lipulla, johon on kirjoitettu 'Kunnian ja Jumalan puolesta'. Vanhoja ystäviä, jotka kävivät luonani, ollessani nuori poikanen ja sanoivat: 'Bob, älä unohda mieheksi tultuasi, että päämääräsi on tahraton kunnia ja laki: tee muille, mitä tahdot muittenkin sinulle tekevän. Älä unohda, että miljoonat ovat halveksittavan ihmisen vaakunamerkki'. Ja tiedätkö, Jim, minusta tuntui kuin olisivat ystäväni katsoneet minua nuhtelevasti ja sanoneet: 'Sinä olet jo hyvällä alulla, Bob Brownley, ja aikaa myöten tulevat sinun sydämesi ja sielusi kantamaan käärmeenmuotoisen S:n tavaramerkkiä, ja sinusta tuleekin vaan kiihkoisa soturi Limaisen Dollarin sotajoukossa'. Jim, Jim Randolph, kuullessani sydäntäsärkevän kertomuksen siitä, kuinka tämän tytön taivas muuttui helvetiksi, hälveni se sädekehä, jonka sinä ja minä olimme olleet näkevinämme Randolph & Randolphin kilven ympärillä. Minä on nähnyt sitä enään, Jim, mutta minä näin itseni, eikä se näky suinkaan tehnyt minua ylpeäksi. Jumalani, Jim, onko mahdollista, että sinä ja minä olemme liittyneet 'Limaisen Dollarin' aateliskoplaan? Onko mahdollista, että jätämme elämämme polulle yhtäläisiä jälkiä kuin Reinhart on jättänyt tuohon kotiin Virginiassa, sellaisia jälkiä, joita tuo tyttö on minulle näyttänyt?"

Bob oli äärimmilleen kiihtynyt. Ikinä en ollut nähnyt häntä niin liikutettuna kuin nyt, jolloin hän seisoi edessäni ja melkein kirkuen huusi tämän ankaran itsesyytöksen.

"Jumalan tähden, Bob", pyysin minä, "hillitse itsesi. Kapteeni tuolla komentosillalla tuijottaa sinua silmät selällään, ja pian kai tulee Katherine ylös katsomaan, mitä on tapahtunut. Ole nyt ihmisiksi, ja puhukaamme järkevästi tästä asiasta. Sinun nykyisessä tilassasi on meidän mahdotonta tehdä mitään ystäviesi avuksi. Ja mistä sinä ja minä oikeastaan voimme itseämme syyttää? Emmehän me ole mitään ruumiinrosvoja, eivätkä meidän dollarimme ole rahanhimon tahraamat. Isäni, tiedäthän sen, halveksi Reinhartia ja hänen kaltaisiaan yhtä täydellisesti kuin sinä ja minäkin. Maltahan mielesi. Mitä tämä tyttö sinulta pyytää? Jos se on kohtuullista, myönnetään se, sillä sinä tiedät, että mielelläni teen, mitä tahansa pyydätkin."

Bobin kiivaus alkoi haihtua. Hän istahti viereeni liistesohvalle.

"Tiedän sen, tiedän hyvänkin, Jim, anna minulle anteeksi kaikin mokomin. Asia on näet se, että Beulah Sandsin historia on herättänyt eloon koko joukon ajatuksia, jotka ovat olleet kätkössä viime vuosien aikana, sillä totta pulmakseni, tunnen silloin tällöin pieniä, epämiellyttäviä tunnonvaivoja ajatellessani meidän dollaripeliämme."

Huomasin hänen helposti kuohahtavan verensä jo alkavan jäähtyä, ja muutaman minuutin kuluttua olisivat hänen ajatuksensa yhtä selvät kuin ennenkin.

"Mitä hän tahtoo sinun tekemään", kyselin itsepintaisesti. "Onko kysymys rahoista, tahtooko hän meitä auttamaan hänen isäänsä perikadosta?"

"Ei tule kysymykseenkään, Jim. Sinä et tunne ylpeätä virginialaista verta. Ei tämä tyttö eikä hänen isänsä ottaisi keltään raha-apua. Ennemmin tulkoon vaikka konkurssi taikka kuolema."

Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi sitten taas vilkkaasti:

"Näin hän ehdottelee. Hän ja isänsä ovat haalineet kokoon muutamia arvopapereita, joita hän on testamentin kautta saanut, ja muuttaneet ne rahaksi, joka summa nousee kuuteenkymmeneentuhanteen dollariin, ja nyt on tyttö saanut isänsä suostumuksen matkustaa tänne katsomaan, eikö hän voisi tulevan kuuden kuukauden aikana tehdä muutamia uskaliaita yrityksiä rahamarkkinoilla, siten mahdollisesti voittaakseen senverran, että isän haltuun uskotut varat voitaisiin pelastaa. Niin, tiedän kyllä, se on hurja ajatus. Sanoinkin sen hänelle heti, vaikka se oli aivan tarpeetonta, hän tiesi sen itsekin, sillä hän on, paitsi hyväpäinen, vielä parhaimpia liikeneroja, mitä olen nähnyt naisissa. Se on kuitenkin enään ainoa mahdollisuus, Jim, ja kuunnellessani hänen todistelujaan, yhdyin minäkin hänen mielipiteisiinsä."

"Mutta kuinka hänen mieleensä on voinut johtua lähteä sinun luoksesi näine tavattomine aikeineen", kysäsin minä.

"Kas näin. Hänen isänsä, joka tunsi Randolph & Randolphin liikkeen isäsi sekaantumisen kautta rannikkoradan asioihin, tiesi minun suhteeni toiminimeen ja antoi hänelle minulle tuotavaksi kirjeen, jossa pyydetään minua tekemään, mitä suinkin voin auttaakseni hänen tytärtään aikeittensa toteuttamisessa. Hän tahtoo saada paikan meidän luonamme, mikäli mahdollista on, kirjurin tai jonkin muun luottamushenkilön toimen tai minkä tahansa, kunhan hän vaan jonkin syyn nojalla saa jäädä konttoriin. Hän näkyy olevan harjaantunut pikakirjoitukseen, koneella kirjoittamiseen ja kirjeenvaihtoon, hän on myöskin kirjoitellut aikakauskirjoihin. Jos hänen asiansa on autettavissa, tahtoo hän omalla vastuullaan määrätä tilaisuuden ja arvopaperit ja siten laskea markkinoille viimeisen jäännöksen Sandsien omaisuudesta, ja, tiedätkö, Jim, hän on kerrassaan ihmeellinen. Tuo hirvittävä isku näkyy muuttaneen lapsen tavattoman voimakkaaksi naiseksi, ja totta puhuen, ukkoseni, alan minä jo aavistaa, että hän on pelastava tuomarin. Sinä ja minä tiedämme esimerkkejä, kuinka pienempikin summa kuin kuusikymmentätuhatta on muuttunut miljooniksi ilman sitäkään apua, joka hänellä on nyt tarjona, sillä kyllä minä aijon tehdä, mitä suinkin voin hänen hyväkseen, kun on kysymyksessä viedä tämä viimeinen mahdollisuus onnelliseen loppuun."

Bob oli innostuksensa valtaamana kokonaan unohtanut sen tosiasian, että hän nyt tahtoi olla avullisena sellaisen ehdotuksen toimeenpanossa, jonka hän hetki sitten oli selittänyt vahingolliseksi, ja kummastuksekseni näin, mitä tämä äkkinäinen käänne merkitsi. Jos se suunnitelma, jonka rajapiirteet hän oli äsken esittänyt, toteutuisi, tulisivat Bob ja tuo kaunis Etelä-valtioitten tyttö ehdottomasti sangen paljon tekemisiin toistensa kanssa ja lähempi tuttavuus heidän keskensä välttämättömästi syventäisi sitä hämmästyttävää vaikutusta, jonka Beulah Sands jo oli tehnyt minun muuten niin selvä-älyiseen ja viisaaseen toveriini. Katsellessani tavattomasta ja vastustamattomasta innostuksesta hehkuvaa ystävääni, tunsin sydänjuurieni vavahtavan, ja minä tulin ajatelleeksi, kuinka äkkiarvaamatta heidän polkunsa elämässä olivat risteytyneet. Minäkin tunsin tuon tytön ihmeellisen kauneudenloiston vaikutusta ja hänen syvästi surullinen asemansa koski minuun yhtä syvästi kuin ystäväänikin. Vaikka tiesin Bobin menettävän loputkin halustaan punnita asiaa ymmärryksen vaa'alla, en kuitenkaan voinut olla sanomatta:

"Bob, minä en moiti sinua siitä, että suostut tämän tytön tuumiin. Jos minä olisin sinun sijassasi, tekisin ihan samalla tavalla."

Kyynelsilmin tarttui Bob käteeni ja sanoi:

"Jim, kuinka voin koskaan palkita sulle kaiken hyvän, jonka minulle olet tehnyt — se on aivan mahdotonta."

Nyt ei ollut aikaa antautua tunteittensa valtaan ja Bobin koettaessa voittaa liikutustaan, sanoin minä:

"Palaa nyt maan päälle takaisin, ja katselkaamme asiaa sellaisena kuin se on. Meidän asemamme markkinoilla tekee mahdolliseksi, että me voimme tehdä paljonkin saadaksemme tuon kuusikymmentätuhatta kasvamaan suuremmaksi luvuksi, mutta kuusi kuukautta on sangen pieni aika ja miljoona tai kaksi ei ole niinkään pieni summa."

"Kyllä hän sen tietääkin", sanoi Bob, "ja aika on paljon lyhempi ja tie pitempi kuin luuletkaan. Tämä tyttö on korkealle viritetty kuin E-kieli Stradivariusviulussa ja hän on sanonut ei ottavansa vastaan almuja tai erityisiä suosionosoituksia meiltä enempää kuin muiltakaan. Mutta ei puhuta siitä nyt, jotta emme tulisi alakuloisiksi. Tehkäämme kuten hän käskee ja luottakaamme asian onnelliseen ratkaisuun. Tahtoisitko sinä, Jim, ottaa hänet konttoriisi jonkinlaiseksi käsikirjoittajaksi. Jos sen teet, pidän minä huolta hänen laskuistaan, ja yhdessä me sitten teemme hänen ja hänen isänsä hyväksi niin paljon kuin kaksi miestä suinkin tehdä voi."