VIII.
Monta kertaa seuraavana vuotena ja vihdoin Sandsien perheessä tapahtuneen murhenäytelmän vuosipäivänä johti Bob pörssin ihan kauhun rajalle lopuksi kuitenkin kääntäen markkinain suunnan ja pelastaen "Kadun." Hän voitti suunnattomia summia. Hänen omaisuutensa arvioittiin jo nousevan yli kahdensadan miljoonan ja oli maailman suurimpia. Hänen nimensä synnytti pelkoa kaikkialla, missä osakekeinottelua harjoitettiin. Wall Street oli tottunut pitämään hänen jokaista yritystään, siitä saakka kun hän vehkeilynsä alotti, ehdottomasti onnistuneena. Silloin tällöin ilmestyi hän markkinoille, kun joku rohkeimmista nurkkakunnista vehkeili hintojen alentamiseksi, ja särki koko heidän suunnitelmansa ostamalla kaikki tarjolla olevat osakkeet ja korottamalla tarjouksiaan, jotta näytti tavallisesti toimeenpanemiensa hinnan alennusten sijaan aikovan nyt saada aikaan yhtä tavattoman ylennyksen. Näissä tilaisuuksissa oli hän pörssin epäjumala, sillä pörssi jumaloi miestä, joka korottaa hintoja yhtä paljon kuin se vihaa miestä, joka alentaa ne. Kerran sotauutisten liitäessä Washingtonista tulevia lennätinlankoja pitkin ja huhun kertoessa ministeristön jäsenien, senaattorien ja kongressin miesten aikaisten tiedonantojen johdosta laajentaneen liiketoimiaan, ja kun 'Standard Oilin' pankit pyysivät 15 % lainaamistaan rahoista ja välttämätön keikaus näytti olevan tulossa, pilasi Bob yhtäkkiä lainausmarkkinat tarjoomalla sadan miljoonan lainan 4 %:lla ja ostamalla sekä samalla korottamalla hintoja löi pakosalle koko Washingtonin koplan ja sen rikostoverit New-Yorkissa ja tuotti heille miljoonain tappion. Hän jatkoi tätä menettelytapaansa yhä väkivaltaisemmin ja yhä kasvavilla voitoilla aina murhenäytelmän neljänteen vuosipäivään asti. Edellisenä vuosipäivänä olin osaksi omain etujeni tähden, osaksi pelosta, että hän todellakin kukistaisi koko pörssin ja Wall Streetin syöksynyt joukkoon ja sananmukaisesti vetänyt hänet ulos sieltä. Mutta minun vaikutukseni häneen väheni samassa määrässä kuin hänen hurjuutensa kasvoi. Jokaisen uuden hävitysretken perästä kävi minulle yhä vaikeammaksi saada häntä taivutetuksi tahtoni mukaan.
Ja niin tuli neljäs vuosipäivä pörssikauhuineen, joka näytti uhkaavan entistä turmiollisemmalla hävityksellä. Hän kieltäytyi kerrassaan kuulemasta minun pyyntöäni ja sanoi minulle aikovansa viedä tahtonsa perille, vaikka itse Randolph & Randolphiakin perikato uhkaisi. Pörssissä tiedettiin minun olevan ainoan, jota Bob vähänkin totteli hulluuden puuskauksissaan, pörssin jäsenet huomasivat valppailla silmillään minun yritykseni koettaa taivuttaa häntä luopumaan tuumistaan. Kun hänen kiivaat liikkeensä ja kova äänensä — sillä hän oli viinin ja peli-innon kiihottamana eikä välittänyt salata aikomuksiaan — kun siis liikkeensä ja äänensä ilmaisivat, etten voinut saada häntä taipumaan, hyökkäsivät kaikki välittäjät myyntipaikoille päästäkseen osakkeistaan, ennenkuin Bob saapuisi. Mutta äkkiä, ja käännettyäni lohduttomana hänelle selkäni, pälkähti päähäni valoisa ajatus. Asema oli epätoivoinen. Olin hullun kanssa tekemisissä ja katsoin olevani oikeutettu yrittämään viimeistä keinoa. Juoksin takaisin hänen luokseen. "Bob, jää hyvästi!" kuiskasin hänen korvaansa. "Jää hyvästi! Kymmenen minuutin perästä saat kuulla Jim Randolphin katkaisseen kurkkunsa." Hän horjahti ikäänkuin olisi saanut puukonpiston, löi otsaansa jotta kajahti ja — hänen hurjissa silmissään näkyi värähtävän pelko.
"Odota, Jim, Jumalan tähden, älä sano niin, Minun kalkkini on jo muutenkin täpö täynnä. Älä sano, että saan vielä senkin rikoksen tunnolleni." Hän mietti hetkisen. "Minä en tiedä, Jim, tarkoitatko sitä, mitä sanot, mutta minä en voi sitä mahdollisuutta ajatella, en vaikka koko maailman rahat olisivat kysymyksessä — en edes kostaakseni. Odota täällä, Jim." Hän huusi välittäjiään, ja useita niitä juoksi hänen luokseen joka taholta huonetta. Hän lähetti ne takaisin väkijoukkoon kiiruhtaen itse amalgaamiosakkeitten myyntipaikalle. Pelastus oli siksi päiväksi taattu.
Hetkisen kuluttua palasi hän luokseni. "Jim, minun täytyy puhua kanssasi", sanoi hän. "Tule mukaani konttoriini." Sinne päästyämme väänsi hän oven lukkoon ja asettui eteeni. Hänen suuret silmänsä katselivat kiinteästi omiini. Opintoaikoinamme olin aina katsellessani niitten ruskeaan syvyyteen näkevinäni, kuten taikavoiman loihtimina, onnellisesti päättyvien haltijatarsatujen sankarit ja sankarittaret, aivankuin lapsi luulee näkevänsä loihdittuja olentoja joululieden loimussa. Mutta tänään ei suinkaan ollut ilahduttavaa katsella Bobin suurien silmien syvyyteen.
"Jim, sinä pelotit minua hirveästi", sammalsi hän. "Älä tee sitä toista kertaa — minulla ei ole paljoa jäljellä, jota varten eläisin. Tietysti tunnen vähän hellyyttä äitiäni, Frediä ja sisariani kohtaan. Mutta sinua kohtaan tunnen rakkautta, jonka ainoastaan rakkaus Beulahiin voittaisi, jos olisin saanut hänet sellaisena kuin hän ennen oli. Ajatus, että olen tuhonnut elämäsi ja kaikki, mitä sinulla sitä varten on, katkaisisi viimeisenkin säikeen, jolla elämässä riipun. Eloni on kiirastuli. Beulah on vaan alituisesti läsnäoleva kiroukseni — haamu, joka repelee sydäntäni ja sieluani, toisena hetkenä kiihdyttää kostonhimoani kärsimiensä vääryyksien tähden, toisena hetkenä jähmettää minut omantunnontuskilla, koska en vielä ole kostanut hänen puolestaan. Jos ei Beulahia olisi minulla, voisin kenties ajan pitkään unohtaa tämän kaiken; ehkä voisin keksiä jonkun suunnitelman auttaakseni ihmisraukkoja, joiden elämän köyhyys tekee sietämättömäksi ja niillä miljoonilla, jotka olen vetänyt tuon helvetin alimmasta pohjukasta, saisin toimeen jotain hyvää, joka edes antaisi rauhan sielulleni; mutta se on mahdotonta nyt, kun Beulah Sands elävältä kuolleena on alituisesti silmäini edessä, ja tuo helvetillinen koneisto surisee aivoissani ja laulaa lakkaamatta: 'Kosta hänen puolestaan ja hänen isänsä puolesta, itsesikin puolesta kosta!' Mahdotonta on luopua siitä. Minun täytyy kostaa. Minun täytyy seisauttaa tämä koneisto, joka vuosittain musertaa useampia amerikalaisia sydämiä ja sieluja kuin koko maailman muut rahankiristäjät yhteensä. Ja samassa suhteessa kuin tekoni tuonnemmaksi siirrän, kasvaa minun kostonhimoni. Jim, älä luule minun tietämättäni muuttuneen syvyydenhengeksi. Kun myöhempinä aikoina olen joskus katsahtanut peiliin, olen kauhistunut. Ajatellessani, mikä olin silloin, kun isäsi otti meidät kuulustelulle konttoriin ja asetti meidät tähän sydäntäkutistavaan ja sieluakovettavaan ammattiin, ja mikä nyt olen, täytyy minun turvautua konjakin apuun, jotta en tulisi hulluksi. Ymmärrät, mitä minulle merkitsee sanoa tätä kaikkea, minulle, joka olen alkanut urani ylpeänä kuten Brownleyt ainakin; mutta niin se on, Jim. Äskettäin eräänä iltana menin kotiin, sieluani jähmetti muistellessani menneitä aikoja, konjakki poltti aivojani ja minä päätin tehdä lopun kaikesta. Otin revolverini ja herätin Beulahin. Mutta kun sanoin hänelle, 'nyt tappaa Bob Beulahin ja itsensä', nauroi hän niin iloisesti ja lapsellisesti, taputti käsiään ja sanoi: 'Bob on niin kiltti, Bob leikkii Beulahin kanssa', ja minä tulin ajatelleeksi, että Reinhart roisto ja muut 'Järjestelmän' paholaiset saisivat jäädä esteettömästi jatkamaan työtänsä enkä voinutkaan tehdä sitä. Minun täytyy kostaa; minun täytyy rikki ruhjoa tuo sydämiä musertava koneisto. Sitten voin lähteä ja ottaa Beulahin muassani. Olkaamme siis siitä asiasta selvillä, Jim, kerta kaikkiaan."
Omantunnonvaivat ja muut miettimiset olivat nyt tiessään ja Bob oli taas raivoisa intiaani. "Minä hävitän tuon lisähelvetin jonakuna päivänä ja se tapahtuu sinä päivänä, jolloin ensi kerralla käyn asiaan käsiksi. Älä puhu minulle, älä ymmärrä minua väärin. Tänään sinä estit minua. Minä en tiedä, oliko uhkauksesi täyttä totta, enkä minä siitä nyt väiltäkään. Ei tee mitään, vaikka keskeytinkin työni, sillä 'Järjestelmän' koneisto on aina löydettävissä. Se ei menetä mitään perkeleellisyydestään, ei mitään tuhoavasta taidostaan jauhaa murskaksi sydämiä, päinvastoin sinä tiedät vauhdin lisääntyvän päivä päivältä sen käynnissä ollessa. Nyt sanon sinulle, Jim Randolph, että sinun on järjestettävä omasi ja toiminimen asiat siten, ettei sinulle tapahdu mitään vahinkoa, kun ensi kerralla menen tuohon rotankoloon, sillä sieltä ulos tultuani ovat New-Yorkin arvopaperipörssi ja 'Järjestelmä' saaneet selkärankansa katkaistuksi. Niin, ja minä revin sydämenkin heidän rinnastaan. Ei kukaan heistä enään koskaan kykene ryöstämään Amerikan kansalta sen voimakkaita miehiä ja jaloja naisia ja antamaan heille korvaukseksi loppumatonta tuskaa. Minä olen täysin rehellinen sinua kohtaan, Jim; viimeisen kerran minä tästä asiasta puhun. Tästälähin on sinulla yhtä suuri vaara kuin toisillakin, jotka ovat tekemisissä tuon kirotun laitoksen kanssa. Kun ensi kerralla isken, ei säästetä ketään. Minä aijon tuhota 'Kadun' ja viattomat saavat kärsiä syyllisten kera, jos heillä sattuu olemaan osakkeita siinä pelissä.
"Minun valtani, Jim, on rajaton; ei mikään voi masentaa sitä. Minä en aijo sen tarkemmin selitellä sinulle. Olet nähnyt minut työssä. Sinun täytyy tietää voimani olevan suuremman 'Järjestelmän' voimaa, ja sinä, minä ja 'Katu' olemme aina tienneet 'Järjestelmän' olevan hallitusta mahtavamman. Se on mahtavampi kuin tuomioistuimet, lakiasäätävät kokoukset, kongressi ja Yhdysvaltain presidentti yhteensä, se hallitsee rajattomasti sitä perustusta, jolla se lepää — kansakunnan rahoja. Mutta minun valtani on suurempi, tuhat, jopa miljoona kertaa suurempi kuin heidän. Jim, väitetään minun ansainneen rahoja enemmän kuin yksikään mies koko maailmassa. Väitetään minun omistavan viisisataa miljoonaa dollaria, mutta niillä hölmöillä ei ole minun vehkeeni selvillä. He vaan tietävät minun hankkineen viisisataa miljoonaa julkisilla otteluillani, joista he ovat olleet tilaisuudessa tehdä laskujaan. Mutta minä sanon sinulle, että olen voittanut vielä enemmän salaisilla toimillani. Minun lähettilääni ovat olleet rahoillani varustettuina jokaisessa yrityksessä, jokaisessa varkaudessa, minkä 'Järjestelmä' on näyttämölle asettanut. Koko maailma päivitteli ja kauhistui, kun Carnegie, seppä Pittsburgista, sieppasi itselleen kolmensadan miljoonan saaliin tuolla terästempulla — niin, minä kutsun sen saaliiksi, Jim. Älä rypistä otsaasi, ikäänkuin aikoisit ruveta torumaan minua sopimattomain lausetapojeni tähden. Minä olen oppinut kutsumaan sitä peliä, jolla me huvittelemme, oikealla nimellään. Se ei ole liikeyritys, jonka tuloksena on ansaittu voitto, se on konnantöitten suunnittelua, jonka tarkoituksena on saalis ja ryöstö.
"Minä vetäydyin takaisin, kun teräs loikkasi 105:stä 50:en ja 50:stä 8:an eikä kukaan tiennyt minun voittaneen siinä dollariakaan. Sinä ja 'Katu' luitte viime vuonna joka aamu arveluita, keitä ne olisivat, jotka olivat kohmanneet sadat miljoonat hinnanlaskussa itselleen. Sanomalehdet ja pörssitiedonannot olivat tietävinään toisinaan sen olleen Standard Oilin, joskus taas Morganin, sitten Frickin, Schwabin, Gatesin ja niin mentiin luettelo ulkoa alusta loppuun. Tietysti ei kukaan kieltäynyt tästä kunniasta; oli hyvin tärkeätä näille maantieritareille saada maailman silmissä hankituksi miljoonia, vaikkeivät olisi nähneet vilaustakaan rahoista. Dick Turpin ja Jonathan Wild eivät olisi voineet olla enemmän mielissään tullessaan syytetyiksi toisten maantierosvojen tekemistä rohkeista väkivallantöistä kuin nämät nykyaikaiset rosvot, silloin kun heidän luultiin tehneen ne sydämettömät työt, joihin heillä ei ollut mitään osaa. Mutta, Jim, minä se olin, joka myin Pennsylvania-osakkeita jokaikinen aamu kautta vuoden, jona aikana sanomalehdistö selitteli myyntiä seuraavin sanoin: 'Cassat kukistaa Gouldin lennätinlankapylväät. Gould ja ukko Rockefeller myyvät Pennsylvania-osakkeita kostaakseen.' Jim Randolph, tänä päivänä on minulla biljoona dollareja, ei Rockefellerin ja Carnegien tavoin, vaan todellinen biljoona. Vaikka ei minulla olisi muutakaan mahtia kuin huomispäivänä vaatia saada tämä biljoona rahassa, riittäisi sekin tuhoamaan koko rahamaailman ennen iltaa. Sinä, Jim, saat kernaasti ottaa niin paljon kuin tahdot tästä summasta, ja mitä enemmän otat, sitä onnellisemmaksi teet minut, mutta kun tästä lähtein isken, älä silloin koeta hillitä minua, sillä se ei kuitenkaan hyödyttäisi mitään."
Vähän sen jälkeen matkusti Bob Euroopaan Beulahin kanssa. Eräs etevä saksalainen aivotaudin tuntija oli antanut parantumisen toiveita — kuuden kuukauden oleskelu hänen parantolassaan Berliinissä riittäisi Beulahille järkensä takaisin saamiseen. He palasivat takaisin elokuussa. Matka oli aivan hyödytön. Näin heti Bobin olevan saman rajattoman epätoivon vallassa olevan miehen kuin lähtiessäänkin, toivottomamman, onnettomammankin ehkä kuin varoittaessaan minua ja ilmoittaessaan minulle päätöksensä.
Bobin lähtiessä Euroopaan hengähti koko "Katu" helpotuksesta, ja kun aika kului eikä hänen levottomuutta herättävää vaikutustaan ollut huomattavissa markkinoilla, alkoi "Järjestelmä" taas samota eteenpäin myöhästyneine toimenpiteineen. Aika oli tullut, sopiva paulojen virittämiseen mitä vahingollisimmiksi suunniteltujen osakekeinottelujen hyväksi. Koko maailmalle oli annettu tiedoksi Tom Reinhartin, nykyään kahdensadan miljoonan omistajan, aikovan yhdistää omat ja monien muitten yritykset yhdeksi ainoaksi jättiläistrustiksi, jonka pääoma nousisi kahteentoista biljoonaan. Hänen Union- ja Southern Pacific-rautatiensä, hiilensä, Etelävaltio-ratansa ynnä höyrylaivayhtiönsä, lyijy-, rauta- ja kuparikaivoksensa yhdistettäisiin teräs-, veturi-, kaasu- y.m. yrityksiin, joiden omistajina olivat hän ja "Standard Oil". Trustista piti muodostua suunnattoman laaja-alainen yhtiö, jonka vertaista eivät rohkeimmatkaan liikemiehet vielä olleet edes uneksineet. "Järjestelmän" pankit samoinkuin trusti- ja vakuutusyhtiötkin yli koko maan olivat kauvan valmistauneet tätä varten keskittämällä maan rahavarat tämän trustin eduksi. Sanomalehdissä ja uutistoimistoissa hoettiin Reinhartin ja hänen salaliittonsa ostaneen miljoonia yritykseen kuuluvien eri liikkeitten osakkeita, ja yleisesti tunnettua oli, että näistä hommista onnellisesti suoriuduttuaan, lähentelisi Reinhartin omaisuus biljoonaa. Lokakuun 1 p:nä jaettiin Anti-People-trusti, jonka pääoma oli 12,000,000,000 dollaria, 120,000,000 osakkeeseen, merkittyinä listoille New-Yorkin, Lontoon ja Bostonin arvopaperipörsseissä sekä Saksan ja Ranskan pörsseissä ja kauppaa näillä osakkeilla alettiin heti käydä kiihkeällä vauhdilla. Ilmoitus, että yksi biljoona kahdestatoista oli varattu markkinoilla olevain osakkeitten turvaamista ja niillä keinottelua varten, oli niin yleisesti tehty tunnetuksi, ettei pahinkaan hurjapää rohjennut myydä etukäteen.
Oli päivän selvää osakepeliin osaaottavalle maailmalle, että tästä tulisi "Järjestelmän" suuri kepponen, ja sen toimeenpantua heräisi kansa äkkiä tietoisuuteen siitä, että sen säästöt olivat sijoitetut yhdistettyihin amerikalaisiin teollisuusyrityksiin, joiden arvot olivat kovin liioiteltuja, että muutamat harvat pitivät käsissään todelliset rahat, ja että kansan jokaista yritystä saada määrätä ja tarkastaa tätä uutta ryöstöjärjestelmää kohtaisi tappio — ei "Järjestelmää" vaan kansaa.
Olin tavannut Bobin vaan muutaman kerran hänen palattuaan Euroopasta. Ennen lokakuun 1 päivää ei häntä oltu nähty pörssissä eikä "Kadulla." Vähän jälkeen uuden trustin, jota "Katu" kutsui nimellä "Piru periköön kansan", registeriin panoa alkoi hän säännöllisesti saapua konttoriinsa. Tällä kannalla olivat asiat silloin, kun Fred Brownley puhui minulle telefoonissa, jonka seikan mainitsin jo tämän kertomuksen alussa, vaikka nyt vasta huomaan jutelleeni kovin hitaasti.
Salamannopeudella olivat ajatukseni kiitäneet viimeisten viiden vuoden ja niitten edellisten viidentoista läpitse ja jokainen ajatus oli synkentänyt henkisen näköpiirini yllä lepäävää mustaa pilvenlonkaa. Keskellä näitä mietteitäni kilisi telefooni taaskin.
"Mr Randolph, ettekö te, taivaan nimessä, vielä ole tehnyt mitään?" Ääni oli Fred Brownleyn. "Tila on täällä peloittava. Bobin välittäjät myyvät osakkeita viiden- ja kymmenentuhannen suuruisissa kimpuissa. Barry Conant johtaa Reinhartin joukkiota. Hän väittää saaneensa määräyksen rajattomasti suojella Anti-People-osakkeita, mutta Bobin on onnistunut pelästyttää Reinhartin koplaa aika tavalla. Swan on juuri omakätisesti antanut Conantille satatuhatta kymmenentuhannen nipuissa ja hän sanoi minulle lähtevänsä pyytämään Bobia itseä hyökkäämään Barry Conantin kimppuun. Osakkeet ovat ylimalkaan alennetut kaksikymmentä pistettä, vaikka he eivät ole päästäneet Anti-Peoplea laskemaan edes kahdeksannestakaan. He ovat arvioinneet ne 106:ksi, mutta paha huhu on liikkeellä, että Bob yleisen hyökkäyksen varjossa ampuu Anti-People-osakkeet Reinhartin sivustaa vastaan Rogersin ja Rockefellerin päälle, ja se huhu alkaa jo vaikuttaa. Yksin Barry Conantkin on alkanut käydä vähän levottomaksi. Viimeinen huhu kertoo Reinhartin lainailevan sadoin miljoonin Anti-People-osakkeita varten ja lainoja sähkötetään joka taholle. Tiedättekö, että Reinhart on maatilallaan etelässä Virginiassa eikä voi saapua tänne ennen huomisiltaa. Jos Bobin onnistuu alentaa Anti-Peoplen merkin, tulee siitä keikaus, jonka vertaista ei vielä ole nähty."
"Hyvä, Fred", vastasin minä. "Minä lähden nyt Bobin luo. Minusta on vaikeata tehdä sitä, mutta muuta keinoa ei enään ole."
Laskin kuulotorven kädestäni ja kiiruhdin Bobin konttoriin. Kulkiessani läpi kirjanpitohuoneen, sanoi eräs kirjanpitäjistä: "Ne ovat juuri alentaneet Anti-Peoplen 90:en sen johdosta, että on saapunut tieto Tom Reinhartin vaimon ja ainoan tyttären saaneen surmansa automobiilionnettomuudessa maatilallaan Virginiassa. Ensin kerrottiin Reinhartinkin kuolleen. Tämä on todistettu vääräksi ja viimeiset viestit kertovat hänen olevan sängyn omana sairaana."
Naputin Bobin konttorin oveen. Aavistin taistelun olevan tulossa kuullessani hänen käheästi ärjäisevän: "Sisään!" Hän seisoi sähkölennättimensä luona paperinauha toisessa kädessään ja toisella painaen telefoonin kuulotorvea korvaansa vasten. Jumalani, kuinka kuvaava näky! Hänen komea vartalonsa oli suorassa, jalkojen asento luja, ikäänkuin koko mies olisi pronssista valettu, olkapäät taaksepäin kuin rynnätessään pörssin kaikkia määräyksiä vastaan, silmissä paloi synkkä, kuluttava tuli, ja leuvat olivat yhteenpuristetut niin, jotta epätoivoiset piirteet, jotka viime aikoina olivat painaneet leimansa hänen kasvoihinsa, entistä selvemmin tulivat näkyviin. Hänen leveä rintansa kohoili aivankuin hän olisi ollut ruumiillisia voimia kysyvässä ottelussa. Hänen erittäin luonteva "smokinginsa" oli rinnalta auki, ja matalan, alaspäin taivutetun kauluksen keskestä kohosi kaula ja pää, joka muistutti metsän kuningasta, kun tämä kalliolla seisten odottaa koirain ja metsästäjäin tuloa.
Seisahdin silmänräpäykseksi kynnykselle hengähtääkseni ja katselin tuota pelättävää olentoa. Jos Bob Brownley olisi ollut viholliseni, olisin heti paikalla paennut, ja minun täytyy kuitenkin sanoa, etten ole muita pelkurimpi. Itsekseni kiitin Jumalaa siitä, että Bob oli konttorissa eikä pörssissä. Hän oli hirvittävän näköinen. Jokainen piirteensä osoitti hänen olevan miehen, joka ei ollut peräytynyt kenenkään edestä, ennen hän olisi vaikka tappanut jonkun, joka aikoi estellä häntä, ja jonka hän katsoi täytyvänsä raivata tieltänsä. Hän oli kamalimman mielipuolisuuden ruumiillistunut kuva. Hän ei edes minut huomatessaan osoittanut vähintäkään liikutuksen merkkiä, vaikka tuloni oli yllätys hänelle.
"Vai niin, oletko se sinä, Jim Randolph, oletko sinä täällä?" Hänen äänensä oli käheä, ja siinä oli kova sointu, joka tunki luihin ja ytimiin. Koko ystävyytemme ajan oli Bob Brownley aina puhutellut minua ystävällisellä ja huomaavalla äänellä. Minä katselin häntä kovin hämmästyneenä. Hänen täytyi huomata kuinka loukkaantunut minä olin. Mutta jos hän sen huomasikin, ei hän näyttänyt välittävän siitä. Hänen silmäinsä ilme katsellessaan minua suoraan silmiin ei muuttunut vähintäkään, ihan kuin olisin ollut hänen verivihollisensa.
Taas korotti hän äänensä: "Mitä varten sinä olet tullut tänne? Onko sinun aikomuksesi sen varoituksen perästä, jonka sinulle olen antanut, taas ruveta tuon Reinhart-konnan puolustajaksi?"
Pusersin tietämättäni käsiäni yhteen, kunnes tunsin kynsien tunkeutuvan lihaani. Minä rakastin Bob Brownleyta. Olisin tehnyt mitä tahansa voidakseni tehdä hänet onnelliseksi, olisin kernaasti elämänikin uhrannut suojellakseni häntä itseltään ja muilta, mutta tämä mielipuoli, tämä raivoisa peto ei ollut enään se Bob Brownley, jonka olin tuntenut, enempää kuin joulukuun ulvova koillismyrskykään on elokuun lempeä, kaivattu länsituuli, ja minä tunsin hänen raa'asta sisunpurkauksestaan niin suuttuneeni, että minun oli vaikea hillitä itseäni. Kovalla ponnistuksella karkoitin kuitenkin tämän tunteen luotani ja koetin olla ajattelematta muuta kuin hänen kauheata onnettomuuttansa ja menneitten aikojen Bobia.
Lujalla äänellä sanoin hänelle: "Bob, niinkö sinä puhuttelet minua konttorissasi?" Koska tahansa muulloin olisivat ääneni ja sanani koskettaneet hänen ritarillista mieltään, mutta nyt vastasi hän karkeasti: "Helvettiin kaikki tunteellisuus. Mitä —" Hän ei kääntänyt katsettaan minusta, mutta ymmärsin hänen kuuntelevan ääntä telefoonissa. Silmänräpäys vielä — sitten puhkesi hän hurjaan nauruun, joka mahtoi kuulua etuhuoneeseenkin.
"Kahdeksankymmentä, ja se vyöryy eteenpäin kuin virta keväällä", sanoi hän puhetorveen, "ja pojat ihmettelevät, miksi en tahdo lopettaa jo, kun Reinhartille on käynyt niin nolosti. Menkää takaisin ja tunkekaa heihin niin paljon kuin ikinä tahtovat, kunnes tukehtuvat, aina 60:en asti. Se on vastaukseni. Sanokaa heille, että vaikka Reinhartilla olisi vielä lisäksi kymmenen vaimoa ja tytärtä, ja vaikka ne saisivat surmansa jokaikinen, minä edelleenkin repelen rikki hänen kurjan trustinsa haihduttaakseni hänen suruansa. Antakaa määräykseni toisien osakkeitten myyjille, että minä tahdon passittaa Reinhartin sellaiseen paikkaan, että hän kiroaa huonoa onneaan, joka ei sallinut hänen muun perheensä keralla kuolla automobiilionnettomuudessa.
"Helvettiin kaikki tunteellisuus!" Tämä sanottiin taas minulle. "Mitä sinä tahdot? Jos olet tullut tänne kerjäämään armoa Reinhartille ja hänen keltaisille penikoilleen, olet saanut jo vastaukseni. Minä en lakkaa hätyyttämästä tuota epäihmisellistä hyenaa, vaikka hänen vaimonsa ja tyttärensä ja kaikki 'Järjestelmän' miesten kuolleet vaimot ja tyttäret tulisivat takaisin käärinliinoissaan ja rukoilisivat minua sitä tekemään. Minä en sallisi yhdenkään ainoan osakkeen hinnassa yletä.
"Koskahan nuot miesten ryöstäjät ja naisten rauhan häiritsijät ovat lopettaneet vehkeilynsä kuolemantapauksen tähden? Koska on kuultu puhuttavan heidän malttaneen odottaa, kunnes edes ruumis on ehtinyt kylmetä, kun he taas ovat alkaneet repiä sydämiä uhriensa rinnoista. Nyt on minun vuoroni, ja jos minä hiuskarvankaan verran taivun, niin kirous kohdatkoon silloin minua ja Beulahia, ijankaikkinen kadotus tulkoon osaksemme."
Nyt en kestänyt enää kauvempaa. Jos jäisin tänne, tulisin minäkin hulluksi. Tartuin ovenripaan, mutta ennenkuin ehdin avata, hyökkäsi Bob kimppuuni kuin susi. Hän tarttui olkapäihini ja mielipuolen voimalla työnsi minut takaisin keskelle huonetta. Minä lyykähdin tuolille.
"Ei, Jim Randolph. Sinä et pääse täältä. Sinä tulit tänne sanoaksesi jotain, ja, jumalauta, minä tahdon tietää, mitä se oli. Sinä tunnet minut. Olet ainoa ihminen, joka minut tunnet. Sinä tunnet minut, Jim Randolph, ja tiedät, olenko minä tällaista ansainnut. Sinä tiedät, olinko tehnyt pienintäkään vääryyttä yhdellekään miehelle, naiselle tai lapselle hamaan siihen päivään saakka, jolloin nuot rahahullut koirat rikki repelivät minun sieluni. Sen sinä tiedät ja nyt aijoit hiipiä täältä ja jättää minut kuin raivohulluksi tulleen Reinhart—Standard Oil-rotuisen koiran."
Hän seisoi katsellen alas minuun, kamalana ja kuitenkin epätoivossaan valtavasti vaikuttavana. Hänen sinkauttaessaan nämät sanat silmilleni, tunsin itseni vakuutetuksi siitä, että hän oli mielenhäiriössä. Edessäni oli mielipuoli. Mutta tämä tunne kesti ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Minun kauhuni ja vihani muuttui suureksi, valtavaksi sääliksi Bobia kohtaan, ja minä kätkin kasvot käsiini ja itkin. On vaikeata myöntää sitä — mutta minä itkin hillittömästi. Samassa tuli huoneessa aivan hiljaista, ikäänkuin nyyhkytykseni ja vaikeroimiseni olisivat sen vaikuttaneet. Minä huomasin sen, häpesin, mutta en voinut pidättää itkuani. Telefooni kilisi lakkaamatta, kimakasti, hurjasti, mutta kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä niin painostavaksi, että vihdoin sain rauhoittuneeksi. Huoahdin, minusta tuntui kuin möhkäle kurkussani olisi tukehduttamaisillaan minut, ja avasin hitaasti silmäni.
Bobin kookas vartalo oli edessäni. Päänsä oli eteenpäin kumarruksissa ja kätensä oli hän pannut ristiin rinnalleen. Jos hän ei olisi seisonut niin suorana, olisin luullut hänet kuolleeksi, sillä hän ei liikahtanutkaan. Hypähdin seisomaan ja katsahdin hänen kasvoihinsa, joita pitkin suuret kyyneleet vierivät. Tartuin häntä olkapäähän.
"Bob, rakas vanha ystäväni, Bob, anna minulle anteeksi. Jumalan tähden anna minulle anteeksi, että olen ahdistanut sinua onnettomuudessasi."
Katsoin häntä, enkä ikinä unohda ilmettä, jonka näin hänen kasvoillaan. Murtunut nainen ei olisi voinut näyttää valjummalta. Hän kohotti hitaasti päänsä, horjui ja sai kiinni telefoonista, johon nojausi.
"Älä sano niin, Jim, älä sano niin, älä pyydä minulta anteeksi. Oi, Jim, Jim, vanha ystävä, anna minulle anteeksi, että olen käyttäytynyt kuin mielipuoli; unohda, mitä äsken sanoin sinulle, unohda peto, jonka äsken näit edessäsi, ja ajattele minua sellaisena kuin olin ennen, jolloin olisin mieluummin reväissyt kielen suustani kuin sanonut yhdenkään pahan sanan paraalle, todellisimmalle ystävälle, mitä konsanaan ihmisellä voi olla. Jim, unohda kaikki. Minä olin mieletön, olen nytkin vielä ja olen ollut jo kauvan, mutta pianhan se on jo lopussa. Sitä ei voi kestää enään kovin kauvan, Jim, ja minä pyydän sinua monivuotisen ystävyytemme, St. Paulin ja Harvardin aikaisten muistojen, noitten toivon ja onnen armaitten, menneitten päivien, jolloin rakentelimme tulevaisuussuunnitelmiamme, muistojen nimessä, koeta ajatella minua sellaisena kuin tunsit minut silloin, ja jollaisena olisin pysynytkin, sinä tiedät sen, jos ei 'Järjestelmä' olisi sattunut tielleni."
Bobin liikeapulaiset naputtivat oveen, monta miestä näkyi ovilasin takaa. He olivat kokoontuneet sinne Bobin puhuessa matalalla, surullisella äänellään — äänellä, jonka ei olisi voinut luulla lähtevän samoilta huulilta, joilta äsken oli virrannut sellainen karkea sydämettömyyden tulva.
Bob meni ovelle. Koko konttori oli kuohuksissaan. Pari — kolmekymmentä Bobin välittäjää oli siellä epätoivoissaan, kun eivät olleet saaneet vastausta telefoonisoittoihinsa. Useita heistä töytäsi sisään etuhuoneen läpi. Bob katseli kylmästi heitä. "Mistä on kysymys", sanoi hän. "Olemmeko tosiaankin joutuneet niin pitkälle, että arvopaperipörssi hyökkää suin päin yksityisen miehen konttoriin, jos tämän telefooni on joutunut epäkuntoon?"
Hänen tuimuutensa ei heitä pettänyt. Pörssivälittäjiä ei helposti vedetä nenästä, ainakaan sitä lajia, jota Bob käytti palveluksessaan, silloin kun aikoi päästää kauhun riehumaan. Mutta hänen kylmyytensä tyynnytti heitä, ja nähdessään minut he mahdollisesti arvasivat, miksi ei Bob ollut kuulevinaan heidän soittojaan — arvasivat minun lähteneen "Katua" puolustamaan.
"No, kuinka ovat asiat?"
Frank Swan vastasi koko seurueen puolesta. "Kauhu on valloillaan. Se riehuu kellarista aina katon rajaan saakka. Keskimäärin ovat osakkeet laskeneet 40:een tai allekin. Anti-Peoplen ovat 35:ssä ja liitävät edelleen kuin höylänlastut murtuneen padon yli. Barry Conantin toiminimi ja tusina muitakin Reinhartin salaliitosta on joutunut häviölle. Hänen pankkinsa ja trustiyhtiönsä romahtelevat tuon tuostakin. Koko 'Katu' on purjehtinut kumoon ennen sulkemista. Johtokunta on päättänyt kokoontua koettaakseen, olisiko kenties paras sulkea pörssi täksi ja huomiseksi päiväksi."
Bob kuunteli ikäänkuin olisi seisonut peräsimessä myrskyn raivotessa ja kuunnellut käskynalaistensa tuomia tiedonantoja.
Ei näkynyt nyt enää jälkeäkään hänessä äskeisestä mielenliikutuksestaan. Hän oli kylmä ja käskevä kuin kokenut merikarhu, joka tietää, että huolimatta meren raivosta, myrskyn ulvonnasta on ruoriratas totteleva hänen kättänsä, laiva peräsintänsä. "Jim, tule pörssiin", sanoi hän. Toiset tulivat perässä. "Meillä on vaan hetkinen käytettävänämme", sanoi hän hiljaa minulle, "mutta minun täytyy saada kuulla sinun sanovan antavasi minulle anteeksi. Tiedän kyllä sinun ymmärtävän kaiken, mutta minun täytyy sanoa sinulle, kuinka kauheasti kärsin siitä, että mielettömyydessäni olen voinut unohtaa sen ihailun, kunnioituksen ja rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, niin, jopa kiitollisuuden velkanikin sinua kohtaan siinä määrin, että sanon sellaista, mitä äsken sinulle sanoin. Nyt turvaudun ainoaan jälellä olevaan keinoon sovittaakseni sen, mikä on tapahtunut. Minä hillitsen kauhun ja hyvitän minkä voin kärsittyjä vahinkoita. Kun nyt olen kukistanut Reinhartin, en enään aijo olla missään tekemisissä täällä."
Hän puristi voimakkaasti vahvalla, rehellisellä kädellään omaani ja astui pitkin askelin pörssiin välittäjäjoukon seuraamana. Kaikkialla vallitsi sekasorto, vaikka toimeliaisuus oli vaihtunut synkäksi alakuloisuudeksi. Niin monta liikettä, pankkia ja trustiyhtiötä oli kukistunut, että ei kukaan tiennyt, voisiko liikemies, jonka kanssa oli aikaisin aamulla tehty jokin sopimus, enään huomenna täyttää sitoumuksiaan. Mies, jolla aamulla oli ollut osakkeita hallussaan ja joka oli myynyt ne ennen keikausta ja katsoi nyt olevansa tästä riippumaton, äkkäsikin jälleen omistavansa jo myymänsä paperit — ostajan tekemän konkurssin tähden olivat ne joutuneet takaisin myyjälle — ja hinta oli laskenut puoleen entisestä. Mies, joka oli myynyt etukäteen ja muutama minuutti sitten jo innokkaasti laskenut voittojaan, tiesikin nyt voiton vaihtuneen tappioksi, koska henkilö, jolle hän oli lainannut hankintapaperinsa ei voinutkaan maksaa niitä seuraavana päivänä, jolloin lainanantajan piti saada ne takaisin. Se, jolla ei ollut osakkeita, oli siis tullut niitten omistajaksi, sillä hänen täytyi pitää, mitä oli ostanut, voidakseen täyttää sitoumuksensa. Alentamalla hintoja oli hän sotinut omia etujaan vastaan, vaikka luuli "bulleja" vastaan taistelleensa. Kaikki oli paljasta sekasotkua ja mustaa lohduttomuutta. Itse asiassa ei voikaan tavata synkempää huonetta kuin pörssisali, jossa kauhun hirmumyrsky juuri on raivonnut ja jonka sopissa tuulispäät vielä kiiriskelevät ja äskeisestä rymäkästä pelastuneet eivät tiedä, vieläkö se nytkin kokoo voimia uuteen hävitystyöhön ryhtyäkseen.