VII.
Eräs vanha pelaaja, joka oli koko elämänsä ajan viettänyt kuuntelemalla kierivän rulettikuulan ratinaa, sai kerran uhrattuaan viimeisen dollarinsa tuon armottoman tiikerin kitaan, onnettomuustoveriltaan kuulla pelihelvetin omistajan pitävän jalkaansa sähkönapin päällä, joten voi pysäyttää kuulan siihen, missä hänen panoksensa ei ollut. Hän sanoi silloin vaan: "Jumalan kiitos. Minä luulin tuon pääpetturin, jota kutsutaan Kohtaloksi, ja joka koko elämäni ajan on painanut jalallaan sähkönappia minun pelatessani, tehneen minulle tämän kepposen." Pitkälliset kärsimykset olivat saattaneet vanhan pelaajan turvautumaan filosofiaan, onnettomien raamattuun. Ihmisviekkautta vastaan taistellakseen hän vielä toivoi keinoja löytyvän, mutta Kohtaloa vastaan ei käynyt sotiminen.
Bob Brownley oli huomannut itsellään olevan huonon onnen, kun silmänsä avautuivat näkemään sen tosiasian, että hän oli joutunut puille paljaille ihmisten tekemän vääryyden tähden, mutta kun Kohtalo painoi sähkönappia hänen pelissään, havaitsi hän ihmisten aikaansaaman helvetin olevan vaan heikon jäljennöksen tämän rinnalla ja — taipui, taipui kuten taipuvat kaikki, jotka tuntevat elämän pelin — koska hänen täytyi. Bobin voimakas pää taipui, hänen raudanluja tahtonsa murtui, ja sielunsa kuiskasi nöyrästi: "Tapahtukoon sinun tahtosi."
Samana iltana vihittiin hän Beulah Sandsin kanssa. Pappi, joka yhdisti täysikasvuisen miehen ja naisen, joka oli kuin vastasyntynyt lapsi, ei nähnyt mitään tavatonta tässä liitossa. Minulle, joka toimitin sulhaspojan, morsiustytön ja morsiamen isän ja äidin virkaa, kuiskasi hän: "Me saamme nähdä merkillisiä asioita, me suurkaupungin papit, mr Randolph. Tämä pieni herttainen nainen näyttää olevan vähän omituinen." Minun selitykseni, että hän ja mr Brownley olivat ainoat henkiin jääneet päivän kauhean murhenäytelmän perästä, riitti hänelle. Hän oli tyytyväinen, kun kysymykseensä: "Tahdotko ottaa tämän Robert Brownleyn aviomieheksesi?" sai vastaukseksi vaan suloisen, lapsellisen hymyn ja näki tytön painautuvan lähemmäksi Bobia.
Bob ja hänen nuori vaimonsa matkustivat seuraavana päivänä etelään Bobin äidin ja sisarien luo. Hän jätti minun huolekseni selvittää asiansa pörssissä. Hän pyysi minun tallettamaan 3,000,000 Beulah Sandsin voittona ja ylijäämästä ottamaan muutamia viikkoja sitten minulle antamainsa velkakirjain lunastamiseen tarvittavan summan. Omalle osalleen jäi sitten vielä yli 5,000,000.
Wall Streetin johtava lehti lopetti pörssikauhun johdosta pitämänsä saarnan seuraavilla sanoilla:
"Wall Street on kokenut monta kovaa perjantaita. Muutamat niistä ovat sattuneet kuukauden 13 päiväksi, mutta ei mitään almanakkaan merkityistä perjantaista, lauvantaista, maanantaista, tiistaista, keskiviikoista tai torstaista, jotka ovat menneisyyteen vaipuneet, hänen saatanallinen majesteettinsa ole suuremmalla riemulla tervehtinyt kuin eilispäivää. Rukoilemme Korkeinta, ettei mikään vastatulevista päivistä mitä tiikerimäiseen julmuuteen ja inhimilliseen tuhoamiseen tulee, voittaisi eilispäivän ennätystä. Väitetään mr Brownleyn Randolph & Randolphin liikkeestä omaan tai suojattiensa laskuun voittaneen kaksikymmentäviisi miljoonaa. Otaksumme tämän olevan liian vähän. Ne tappiot, joita toiset tulivat kärsimään Robert Brownleyn hirvittävän menestyksen tähden nousevat varmaan yli viidensadan miljoonan. Wall Street ja koko maa tekevät parhaiten pannessaan eilispäivän markkinoista saamansa siveellisen opetuksen sydämelleen. Tämä opetus on seuraava: Rikkauden keskittyminen muutamain amerikalaisten käsiin on uhkaavaa meidän raha-asiaimme rakenteelle. 'Kadulla' on vallalla se mielipide, ettei Robert Brownleyn ikinä olisi onnistunut alentaa sokeri-osakkeitten hintoja sillä tavalla kuin hän eilen teki Camemeyeria ja 'Standard Oilia' vastaan, jos ei hänellä olisi ollut käytettävänään 50-100 miljoonaa dollaria. Jos suuri joukko rahamiehiä vakaalla aikomuksella yhtyy sellaiseen hyökkäykseen, joka eilen menestyksellä suoritettiin, miksi ei sellaista hävitystä voitaisi uudistaa koska tahansa, millä osakkeilla tahansa ja vaikka näillä osakkeilla olisi takanaan minkälainen tuki hyvänsä?"
Luettuani tämän ja kuunneltuani keskusteluja tähän samaan suuntaan, tulin ihan päästä pyörälle. En kuolemaksenikaan olisi voinut käsittää, mistä Bob Brownley olisi saanut viiden tai kymmenen miljoonan takauksen tätä hyökkäystä varten, vielä vähemmän viisikymmentä tai sata. Tunnustaa täytyi kuitenkin hänellä olleen jotain varalla, sillä kuinka hän muutoin olisi voinut aikaansaada sen, minkä olin nähnyt hänen tekevän?
Bob jätti vaimonsa äitinsä luo matkustaakseen itse Sands Landingiin hautajaisiin. Kun vanha tuomari ja hänen uhrinsa olivat haudatut ja sukulaiset kokoontuneet Sandsin suuren herraskartanon kirjastoon, ilmoitti Bob heille, minkälaiseen tilaan heidän nuori sukulaisensa oli joutunut ja että tämä oli nyt hänen vaimonsa. Hän tahtoi ehdottomasti maksaa kaikki tuomari Sandsin velat, joista yli 500,000 dollaria oli hänen haltuunsa uskottuja Sandsin suvun jäsenien varoja. Ennenkuin Bob palasi äitinsä kotiin, oli hän suuressa onnettomuudessaan valmistanut iloa monelle. Koko seudun väestö oli suuresti rakastanut tuomari Sandsia ja hänen perhettään, mutta hänelle sattunut onnettomuus oli ollut vähällä aikaansaada tuhoa laajalla alalla, joten odottamaton puolentoista miljoonan korvaus tuli kuin lahja korkeudesta iloa synnyttäen.
Kaksi päivää hautajaisten jälkeen huomasi Bob rakkaimman toiveensa tyhjiin raukeevan. Hän oli käskenyt järjestää Sandsin maatilalla kaikki entiseen tapaansa. Beulah Sandsin sedät, tädit ja serkut olisivat häntä vastaan ottamassa ja tekisivät kaiken voitavansa herättääkseen hänen häiriintynyttä ajatuskykyään. He vakuuttivat Bobille, että vaikka Beulahin isä, äiti ja sisar olivatkin poissa, olisi täällä kuitenkin paljon, joka voisi houkutella esiin hänen kadonneen muistinsa. Bob ja hänen vaimonsa astuivat laivasta puistokäytävän päässä olevalle laiturille. Tämä puistokäytävä juuri vei suoraan viiniköynnöksien peittämään, valkoisilla pylväillä varustettuun holvikkoon. Bobin epätoivo mahtoi olla rajaton, kun Beulah lapsellisen iloisesti taputtaen käsiään huudahti: "Oi, Bob, kuinka kaunis paikka!" Ei mikään osoittanut hänen tuntevan tätä suurta sisäänkäytävää, josta hän oli tullut ja mennyt lapsuudestaan saakka. Bob vei hänet muassaan kirjastoon, hänen äitinsä huoneeseen, omaan huoneeseensa, lastenkamariin, jossa hänen lapsuudenaikaiset nukkensa ja leikkikalunsa olivat vielä tallella, mutta hän ei millään tavoin näyttänyt tuntevansa niitä, hän vaan riemuitsi lapsellisesti. Hän näki tätinsä, setänsä ja serkkunsa, joiden parissa oli viettänyt koko ikänsä ja ihmetteli, miksi niin paljon vierasta väkeä oli tässä muuten niin rauhallisessa paikassa. Vihdoin he taluttivat sisään hänen vanhan mustaihoisen hoitajattarensa, joka oli pitänyt huolta hänestä pienenä, leikkinyt hänen kanssaan hänen suuremmaksi tultuaan ja sitten myöhemmin aina pysynyt hänen suosikkinaan. Kirjastossa ei ainoankaan silmä pysynyt kuivana, kun Beulah eukkoraukan ilonpurkauksiin vastasi hämmästyneenä katsellen häntä kuin ymmärtämätön lapsi. Vanhan neekerivaimon suru oli todella liikuttavaa katsella, hänen huomatessaan olevansa vieras "pienelle mesilintuselleen." Lapsi kummasteli hänen suruaan. Päivän selvää oli, että Sandsien koti ei merkinnyt mitään perheen ainoalle jälkeenjäänelle jäsenelle.
Bob vei Beulahin New-Yorkiin takaisin ja haki apua vaimolleen monelta kuuluisalta lääkäriltä Amerikassa ja Vanhassa maailmassa. Lääkärit olivat sangen huvitetut tästä omituisesta lajista mielisairautta, sillä eräissä kohdin oli Beulahin sairaus heille aivan uutta, ennen tuntematonta, mutta parantumisen toiveita ei antanut kukaan. Kaikki päättelivät yksimielisesti jonkun sydäntä ja aivoja yhdistäneen johtolangan palaneen poikki, kun julma "Järjestelmä" laski liikkeelle sellaisen virran, että lanka ei kyennyt sitä kuljettamaan. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että tämä suuri lapsi ei koskaan vanhenisi, jos ei mahdollisesti jotain sisällistä käännettä tapahtuisi, joka on mahdotonta ihmisvoimin aikaansaada. Muutamat lääketieteelliset kuuluisuudet viittasivat erääseen mahdollisuuteen, mutta se oli liian kamala Bobin voidakseen kiinnittää siihen huomiota.
Avioliittonsa ensimäisenä vuosipäivänä olivat Bob ja hänen vaimonsa muuttaneet uuteen, komeaan taloonsa Viidennen avenyn varrella. Hän oli ostanut ja revittänyt alas kaksi taloa 42:n ja 43:n kadun välistä ja rakennuttanut niitten sijalle palatsin, joka oli ainoa laatuaan New-Yorkin ihmeellisten rakennuksien joukossa. Ensimäisessä ja toisessa kerroksessa oli kaikkea, mitä hienostunut maku ja rajattomat tulot voivat aikaansaada. Eivätkä nämä komeat kerrokset ilmaisseet kenellekään niitä ihmeellisiä asioita, joita niitten lisäksi siellä oli olemassa. Hillitty loisto vallitsi salongeissa, kirjastossa ja ruokasalissa. Näyttäessään minulle niitä sanoi Bob: "Näetkös, Jim, voihan Beulah jonakin kauniina päivänä tulla terveeksi ja takaisin minun luokseni, ja silloin tahdon itselläni olevan kaikki kuten hän olisi halunnut, ja kuten hänellä olisi ollut, jos ei kirous olisi kohdannut meitä." Kolmas kerros oli Beulahin hallussa. Erittäin hieno makuuhuone, järjestetty kuten lapselle; tämän rinnalla kaksi huonetta hoitajattaria varten; sitten oli siellä vielä pieni kouluhuone, suuri leikkihuone nukkineen, nukkekaappineen ja kaikenlaisine ylellisine leikkikaluineen, aivankuin ne todella olisivat olleet muutaman vuoden ikäisen lapsen tavaroita. Käytävän toisella puolen oli kolme konttorihuonetta, ihan kuin minun, Bobin ja Beulah Sandsin huoneet Randolph & Randolphilla. Kun ensin sain nähdä ne, en tahtonut oikein päästä selville siitä, etten ollut siinä paikassa, joka edellisenä vuonna oli ollut niin kauheitten tapausten näyttämöpaikkana. Bob oli pienimpiä seikkoja myöten jäljitellyt meidän "työpajamme" alhaalla kaupungilla. Seisoessani Beulah Sandsin työhuoneen ovella, näin edessäni matalan kirjoituspöydän, jonka ääressä hän oli istunut sinä iltapäivänä, jolloin vasta näin "Järjestelmän" toiminnan kamalat seuraukset. Olin melkein näkevinäni pienen, harmaan olennonkin iltapäivälehti käsissään. Kauhistuneena katsahdin tuolin viereen lattiaan etsien Bobia tuskallisine kasvoineen ja kohotettuine käsivarsineen. Kun ensi kerran seisoin tuossa Bobin jäljittelemässä paikassa, olin kuulevinani puoliksi tukahutetut nyyhkytyksetkin.
"Jim", sanoi Bob, "minä olen saanut päähäni, että Beulah jonakuna päivänä herää ja katselee ympärilleen luullen nukkuneensa muutamia minuutteja. Jos niin tapahtuisi, ei täällä saa olla mitään, joka muistuttaa asian todellista laitaa. Minä olen edeltäkäsin neuvonut hänen hoitajattariansa, jotka vuorottain pitävät häntä silmällä yötä ja päivää ja pyytänyt heitä koettamaan totuttaa häntä istuutumaan vanhan kirjoituspöytänsä ääreen; minä olen sanonut heille, että heidän täytyy olla aina valmiit hänen heräämisensä varalta, ja kun se hetki lyö, pitää heidän sulkea kerroksen ja talon muut huoneet, kunnes olen ehtinyt sisälle hänen luokseen. Kas, tässähän onkin Beulah."
Lastenkamarista tuli nyt hymyilevä, onnellinen pienokainen naisen haamussa. Huolimatta hänen kehittyneestä, naisellisesta vartalostaan, joka oli säilyttänyt ihmeellisen kauneutensa, viehättävistä kasvoistaan, kullanruskeasta tukastaan ja suurista sinisistä silmistään, jotka olivat yhtä lumoavat kuin sinä päivänäkin, jolloin hän ensikerran astui Randolph & Randolphin konttoriin; huolimatta vartalonmukaisesta harmaasta puvusta hienoine alaspäin käännettyine pitsikauluksineen, täytyi minun väkisinkin uskoa, että tämä nainen oli pieni lapsi. Silmät kysyvinä, hilpeästi nauraen juoksi hän Bobin luo, heittäysi hänen kaulaansa ja peitti hänen kasvonsa suuteloilla.
"Kiltti Bob on tullut kotiin leikkimään Beulahin kanssa", sanoi hän. "Beulah tiesi hänen tulevan. Ne sanoivat Bobin lähteneen metsään kukkia poimimaan, mutta Beulah tiesi, että jos Bob olisi mennyt metsään, olisi hän vienyt Beulahin muassaan. Nyt täytyy Bobin leikkiä Beulahin kanssa koulua." Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja avasi aapisen. Teeskennellen ankaruutta sanoi hän: "Bob, k-i-s-s-a, mikä siitä tulee?" Puolen tunnin ajan istui Bob ja leikki vuoroin oppilasta vuoroin opettajaa kärsivällisesti kuin hellä isä. Minun oli vaikeata pidättää kyyneleitäni katsellessani tätä surullista näkyä.
Ensimäisenä vuotena naimisiin menonsa jälkeen näimme Bobin harvoin konttorissa. Pörssissä hän näyttäytyi vielä harvemmin. Pari, kolme kertaa oli hän tullut pörssisaliin, mutta ei tehnyt mitään kauppoja siellä ja näytti muutenkin sangen vähän huvitetulta koko hommasta.
"Katu" tiesi Bobin menneen naimisiin tuomari Lee Sandsin, Tom Reinhartin Rannikko-ilmaratavehkeilyjen uhrin, tyttären kanssa. Muuten ei kukaan tätä asiaa sen tarkemmin tuntenut. Bobin ystävät eivät koskaan tavanneet hänen vaimoansa. Joskus kohtasivat he Brownleyn vaunut avenyllä tai puistossa, ja kun olivat varmat, että Bobin seurassa oleva kaunis nainen oli hänen vaimonsa, päättivät he Bobin tehneen hyvän kaupan. Muuten olikin luonnollista, että mrs Brownley karttoi seuraelämää kamalan tapauksen perästä kodissaan Virginiassa. Mutta he eivät voineet käsittää, miksi tuo viehättävä olento Bobin rinnalla vaunuissa aina oli harmaisiin puettu, vaikka hänen oikeastaan olisi tullut kantaa surupukua. Jonkun ajan kuluttua alettiin kuiskailla jotain olevan hullusti Bobin kodissa. Mutta vähitellen taukosivat ystävät ja tuttavat kuiskailemasta vieläpä ajattelemastakin hänen asioitaan. Monien pahojen puoliensa rinnalla, joita New-Yorkilla on yhtä lukuisasti kuin kirkontorneja ja hyväntekeväisyysmyyjäisiä, on sillä toki yksi kaikki sovittava avu. Jos vaan annat New-Yorkin olla rauhassa, saat olla varma siitä, että New-York puolestaan maksaa samalla mitalla, vaikka asuisit keskellä sen kiihkeintä kuhinaa.
Väkirikkaimmissa ja uudenaikaisimmissa kortteleissa voi joku henkilö mennä ja tulla koko elinaikansa kenenkään koko "sakissa" tietämättä, koska tämä meneminen ja tuleminen lakkaa. Kun new-yorkilainen lukee sanomalehdestä, että joku naapuritalossa asuva mies on tullut murhatuksi ja lyhdynsytyttäjä, veronkantaja, teurastaja, leipuri tai joku muu on sattunut löytämään tämän ruumiin, ei hänelle juolahda mieleenkään mitenkään lyöneensä laimin velvollisuuttansa naapuriaan kohtaan.
Sanaa "naapuri" tai "lähimmäinen" ei ensinkään löydy New-Yorkin kaupungin sanakirjassa. Mahdollisesti oli se siellä ennen, mutta silloin on siitä jo kauvan aikaa tai käyttivät sitä piikkilanka-aidantolppana henkilöt, joitten tunnuslauseena on: "Pysykää loitommalla, me teemme samoin, kunnes olemme oppineet tuntemaan teidät." Kerrotaan eräästä maalaispapista, vanhanaikaisesta amerikalaisesta, joka oli tullut erääseen New-Yorkin seurakuntaan papiksi, että hänen lähtiessään tervehtimään pitäjäläisiään hänet vangittiin erään, sivistyneen käsityksen mukaan, lähimmän naapurinsa eteisessä. Hänet vietiin Bellevuehen tarkastettavaksi, oliko hän mielisairas ja päätös kuului: "Mielenhäiriössä. Ei voinut näyttää suosituskirjeitä eikä kuulunut seurapiiriin."
Vähän jälkeen häittensä ensimäisen vuosipäivän luopui Bob Randolph & Randolphin palveluksesta ja avasi oman konttorin. Hän sanoi luopuvansa välittäjähommista ja käyttävänsä aikansa omiin asioihinsa. Konttorin avattuansa tuli hänestä taas innokas pörssimies, vaikka hänen toimeliaisuutensa oli hyvin säännötöntä. Voi kulua viikkokausia hänen ensinkään näkymättään pörssissä tai "Kadulla." Mutta sitten palasi hän takaisin. Suoritettuaan joukon loistavia keinotteluja suurella menestyksellä, katosi hän taas pörssistä. Ennen pitkää oli hän tunnettu onnellisimpana keinottelijana Wall Streetillä ja jokainen uusi yritys oli merkkinä hänen lukuisille puoluelaisilleen seuraamaan hänen jälissään.
Silloin tällöin sain tietoja Beulah Sandsin tilasta. Hän ei ollut parantunut, muutamia asioita ainoastaan oppinut kuten pieni lapsi. Mutta mitään toivoa ei ollut hänen ymmärryksensä palaamisesta.
Konttoriini saapui kummallisia viestejä Bobin hommista. Pitkät ajat oli hän kadoksissa. Hänen vaimonsa hoitajattaret, veljensä, äitinsä, sisarensa, joille hän oli ostanut komean talon muutamia kortteleja ylempänä omaa taloaan, eivät tällöin kuulleet hänestä hiiskahdustakaan. Mutta sitten hän palasi taas ja hänen hurja katseensa ja kuihtuneet kasvonsa todistivat pitkällisestä, epätoivoisesta sieluntaistelusta. Hän juopotteli usein nykyään, sitä tapaa hänellä ei ennen ollut. Kymmenen päivää häittensä toisen vuosipäivän edellä oli hän ollut kadoksissa. Vuosipäivän aamuna nähtiin hänet taas pörssissä. Kasvonsa olivat uhmailevat ja silmissä paloi hurja tuli. Markkinat olivat viikko viikolta vilkastuneet ja olivat nyt kiihkeimmillään. Tom Reinhart ja hänen puolueensa "Järjestelmässä" olivat keksineet uuden yleisön nylkemistavan Unionin ja Northern Pacificin osakkeilla. Gong-gongin kumahtaessa otti Bob haltuunsa Union Pacific-osakkeitten myyntipaikan ja puolessa tunnissa oli hänen säälimättömän myymisensä tähden pörssikauhu päässyt valloilleen. Liikkeessämme oli paljon Pacific-osakkeita vaikkakaan emme olleet missään yhteydessä Tom Reinhartin ja hänen salaliittonsa kanssa. Heti kun sain tietää Bobin olevan syynä tähän hävitystyöhön, hyökkäsin pörssiin, tunkeuduin joukon läpi ja pyysin puhua pari sanaa hänen kanssaan. Hän oli alentanut nämät paperit viisikymmentä pistettä osakkeelta, ja kauhu raivosi parhaillaan salissa. Hän katsahti vihaisesti minuun, mutta seurasi sentään perässäni käytävään. Aluksi hän ei tahtonut kuullakaan minun pyyntöäni, mutta sanoi vihdoin: "Jim, en kuolemakseni luopuisi tästä tuumasta. Minä olen päättänyt hävittää kartalta tämän saatanallisen laitoksen, mutta jos tällä vahingoitan toiminimeä, saan nyt tilaisuuden tehdä jotain sinun hyväksesi — sinun, joka olet tehnyt niin paljon hyvää minulle. Siis — koko käännös!" Hän syöksähti Union Pacific-joukkoon annettuaan määräyksiään välittäjille, jotka silmänräpäyksessä hajaantuivat muutamiin muihin myyntipaikkoihin. Tuossa tuokiossa hälveni kauhu, ja useat erilaiset osakkeet kohosivat kahdesta viiteen pisteeseen kerrallaan. Bob osti edelleen Union Pacific-osakkeita ja hänen välittäjänsä suurin määrin toisia osakkeita. Koskaan ei oltu nähty niin äkkinäistä käännettä markkinoissa. Hänen ostokykynsä näytti olevan rajaton. Laskettiin hänen itsensä ja välittäjänsä ostaneen yli puolen miljoonaa osaketta, ennenkuin hän tuli ulos ja yhdessä minun kanssani lähti pörssistä.
Katselin häntä kummastellen. "Bob, minä en ymmärrä sinua", sanoin vihdoin kääntyessämme Broad Streetilta Wallille. "Sinä näyt osaavan loihtia. Kaikki, mihin kosketat, muuttuu kullaksi."
Hän käännähti kiivaasti minuun päin. "Niin, Jim, olet oikeassa. Kullaksi, sydämettömäksi, sieluttomaksi kullaksi. Mutta mihin se roska kelpaa? Mitä hyvää minulla siitä on? Otaksun tehneeni tänään vaikeimman työn, mitä 'Kadun' historia tietää kertoa yhden miehen suorittaneen. Minulla on nyt noin 25 miljoonaa kullassa enemmän kuin aamulla, ja minä olin silloinkin kyllin rikas sulkeakseni itäisen virran ja huomattavan osan pohjoistakin. Mutta sano minulle, sano, Jim, mitä voisin tässä maailmassa kullalla ostaa sellaista, jota minulla ei jo ennestään ole? Minä olin terve ja onnellinen, täysin terve ja täysin onnellinen, kun ei minulla kaikkiaan ollut tuhattakaan dollaria. Nyt minulla on viisikymmentä miljoonaa dollaria, ja minä tiedän, miten voin hankkia viisikymmentä, vaikkapa viisisataa viisikymmentä lisäksi koska hyvänsä vaan suvaitsen ottaa ne, mutta nyt kärsin helvetin tuskia ruumiillisesti ja henkisesti. Ei yksikään kerjäläinen ole onnesta köyhempi kuin minä. Sano minulle, sano, Jim, Jumalan nimessä, jos hän on olemassa — sillä tämä kultapeli ryöstää minulta uskon Jumalaankin — mistä saan ostaa pienen, hyvin pienen murusen onnea kaikella tällä kirotulla, saastaisella kullallani? Ja mitä tällä kullalla teen tulevassa elämässä, Jim Randolph, mitä se minulle siellä valmistaa? Jos olisin kuollut köyhänä ollessani, myönnä, että minulla silloin olisi ollut paremmat toiveet päästä taivaaseen, jos se on olemassa. Mutta päivänä tällaisena, jolloin näet toimintani tulokset, tulokset tämän rajattoman kullan paljouden käsittelemisestä, olet varmaan kanssani yhtä mieltä siitä, että jos nyt kuolisin, olisi minulle todennäköisesti varattu helvetissä paikka, jossa tulikivi pahimmin käryää ja kuumuus on polttavin."
Me seisoimme Randolph & Randolphin sisäänkäytävässä Bobin päästäessä ilmoille tämän katkeran sanatulvan. Hän katsoi minuun, kuten kuvittelen vangin tyrmässä katsovan vartijaansa pyytäessään vastausta kysymykseensä: "Missä on vapauteni?" En voinut vastata sanaakaan. Huomatessani uuden elämänsä vaikuttamat muutokset hänen jokaisessa kasvonpiirteessään, ankaran kovuuden, vainotun, epätoivoisen, hulluutta ennustavan ilmeen, en minäkään voinut ymmärtää, mitä iloa hänellä oli miljoonistaan. Hiuksensa, ennen niin sileät ja huolellisesti hoidetut, riippuivat sekaisina suortuvina, paikotellen näkyivät jo alkaneen harmetakin. Vieläkin oli Bob Brownley kaunis, tenhoavampikin nyt, jolloin myrkky oli alkanut tunkeutua hänen sieluunsa, mutta hänen kauneutensa oli kuin häkkiin suljetun leijonan, joka raivostuu mielettömäksi muistaessaan kadotettua vapauttaan.
"Jim", jatkoi hän huomatessaan, etten voinut vastata, "otaksun, ettet tiedä, missä voisin vaihtaa tämän keltaisen saastan johonkin Gileadin voiteeseen. En tahdo enään väsyttää sinua valituksillani. Lähden ylös kaupungille tapaamaan pikku tyttöä, jonka onnen Tom Reinhart tarvitsi kauppa-asioissaan. Minä lähden hänen luokseen näyttelemään hänelle tämänviikkoisesta Collier's lllustrated'ista kuvia siitä kauniista parantumattomain sairaitten kodista, jonka Reinhart niin jalomielisesti ja komeasti on rakennuttanut uhraten siihen kaksi ja puoli miljoonaa! Ehkä se pieni tyttö saa paremmat ajatukset Reinhartista, kuullessaan, että isänsä rahat ovat käytetyt niin hyvään tarkoitukseen. Kenties tuo suuri rahanero nimittääkin talon 'Tuomari Lee Sandsin Sairashuoneeksi' ja hakkauttaa sisäänkäytävän yläpuolelle hänen isänsä, äitinsä ja sisarensa korkokuvat ja näitten puoliksi katkaistujen, roikkuvien päitten päälle sanat: 'Usko, Toivo ja Rakkaus'."
Bob Brownley purskahti kamalasti nauraa hohottamaan tämän sanottuaan. Sitten löi hän olalleni kädellään ja lisäsi käheällä äänellä: "Jim, ilman sinua olisin rutistanut tämän shakaali-ihmisystävän ja hänen liittolaistensa sielut. Mutta samantekevä. Odottakoon toistaiseksi, kunnes taas saan hänet käsiini. Jokainen elonpäivänsä tekee hänet yhä sopivammaksi paistinvartaaseen pistettäväksi. Näitten kahden lyhyen vuoden kuluessa, hänen lakattuaan paahtamasta Lee Sandsin sielua, on hän yhä enemmän tullut ansainneeksi sen kohtalon, minkä aijon hänelle valmistaa. Näen sanomalehdistä hänen ylimyksellisen vaimonsa kullan ihmeitä tekevän voiman avulla parantaneen Newportin sen tavasta mainita Reinhartin nimen hänen kyökkipiika-aikojensa yhteydessä ja saaneen nyt pääsyn hienoimpiin seurapiireihin. Luin hiljakkoin hänen tyttärensä menneen naimisiin englantilaisen aatelismiehen kanssa ja löydetyn vanhan Reinhartien vaakunakilven, jossa on kuvattuna panssaroittu käsi pidellen kaksiteräistä tikaria ja lentoon lähtevä korppikotka. Tunnuslauseena siinä on: 'Mikä pistää selkään, se pistää usein'."
Bob jätti minut, ja hänen naurunsa kaikui korvissani. Minua värisytti astuessamme vanhan nimikilpemme ohitse, tuon kilven, jonka värit olivat musta ja kulta, ja jonka setäni ja isäni olivat naulanneet konttorikäytävän yläpuolelle ennen vanhaan, jolloin Wall Streetin miehet puhuivat kunniasta ja kullasta eikä yksin kullasta ja yhä vaan kullasta.
Kertoessani vaimolleni päivän tapahtumista, täytyi minun ilmaista hänelle kalvavat ajatukseni. "Kate", sanoin minä, "Bob tulee varmaankin tekemään kamaloita jonakuna päivänä. Minun mielestäni on hänen tilansa ihan toivoton. Hän käy yhä mielettömämmäksi alituisesti pohtiessaan kurjaa tilaansa. En ikinä olisi voinut aavistaa ihmisolennon joutuvan sellaiseen kiirastuleen täällä maan päällä — rajaton, säälimätön voima toisella puolen, pohjaton, sammumaton helvetti toisella."
"Jim, mitenkä hän menettelee voidakseen saada aikaan sellaista sekasortoa? Minä en voi lukemistani enkä kuulemistani ymmärtää, kuinka hän herättää nämät pörssikauhut ja hankkii itselleen rahoja niin suunnattomasti."
"Ei sitä käsitä kukaan", vastasin minä. "Ymmärrän minäkin pörssipelin, mutta vaikka olisi henkeni kysymyksessä, en osaisi selittää, miten hän menettelee. Mikään suurista rahamahdeista ei ole hänen kanssaan liitossa, se on varmaa, sillä hänellä on jo pari vuotta ollut sellaiset ajatukset niistä, että ei olisi voinut yhdessä työskennellä niitten kanssa, vaikka saisi sielunsa autuuden palkakseen. Heti kun jotakuta 'Järjestelmän' suurmiehistä mainitaankin, joutuu hän raivoihinsa. Hän on tänään ansainnut enemmän rahoja kuin ainoakaan mies maailman alusta saakka on yhtenä päivänä ansainnut, ja hän oli juuri alottanut työnsä jättäessään sen vasta sikseen, tehdäkseen minulle mieliksi. Seisoessani pörssisalissa ja katsellessani hänen hommiaan, näyttää hänen menettelytapansa aivan tavalliselta ja yksinkertaiselta. Jälestäpäin se käy yli ymmärrykseni. Jos hän tähän tapaan jatkaa, ovat Rockefellerin, Vanderbildin ja Gouldin rikkaudet yhteenlaskettuina vähäpätöiset niihin verraten, jotka hän on hankkiva muutamassa vuodessa. Minä en suoraan sanoen osaa sitä laskeakaan ja päätäni rupeaa kivistämään jo sitä ajatellessanikin."