VI.
Kulkiessani konttorini läpi muutamia minuutteja myöhemmin kuulin Bobin äänen Beulah Sandsin huoneesta. Se oli kohonnut intohimoisen kaunopuheliaisuuden asteelle.
"Kyllä, Beulah, olen tehnyt sen aivan yksinäni. Olen ristiinnaulinnut Comemeyerin, 'Standard Oilin' ja 'Järjestelmän', jotka naulitsivat minut ristille muutamia viikkoja sitten. Sinulla on kolme miljoonaa, ja minulla seitsemän. Nyt sinun tarvitsee vain mennä kotiin isäsi luo ja sitten palata luokseni. Takaisin luokseni, Beulah, takaisin luokseni tullaksesi vaimokseni."
Hän pysähtyi. Ei kuulunut ääntäkään. Odotin; sitten, pelästyneenä, astuin Beulah Sandsin huoneen ovelle. Bob seisoi juuri ja juuri kynnyksen sisäpuolella, mihin hän oli pysähtynyt kertoakseen tytölle ilahduttavat uutiset. Tämä oli noussut ylös työpöytänsä äärestä ja katseli häntä tuskallisella tuijotuksella. Bob näytti jähmettyneen paikalleen hänen katseestaan, rakkauden purkauksen villi hurmaus heijastui yhä hänen silmistään. Beulah sanoi juuri saavuttuani oven luo.
"Bob, autuutesi tähden, kerro minulle, että sait nuo rahat ilman vääryyttä, rehellisesti."
Bobin on täytynyt käsittää vasta nyt ensimmäistä kertaa, mitä hän oli tehnyt. Hän ei puhunut mitään. Hän vain tuijotti tytön silmiin. Tämä oli nyt hänen vieressään.
"Bob, hermosi ovat riekaleina", hän sanoi, "Olet käynyt hirvittävän tulikokeen läpi. Olen viimeisen tunnin ajan lukenut tiedonantoja kaatuneista pankeista ja trusteista sekä konkurssiin menneistä pankkiiritaloista. Olen lukenut, että sinä sait tuon aikaan; että sinä olet ansainnut miljoonia — ja tiesin, että teit sen minun ja isäni tähden; mutta kaiken iloni, kiitollisuuteni, rakkauteni keskellä — sillä, oi Bob, minä rakastan sinua —" hän pisti väliin intohimoisesti, "tuntuu siltä kuin rakastaisin sinua yli ihmissydämen kaiken kyvyn rakastaa. Minusta näyttää, että saadakseni oikeuden olla sinun tämän elämän yhden ainoankin hetken, olisin hymyillen valmis kestämään kaikki ikuisen kidutuksen tuskat ja kurjuudet. Kyllä, Bob, oikeudesta, että kutsuisit minua omaksesi, kun vain kuulisin sanankin, olisin valmis tekemään mitä tahansa, Bob, mitä tahansa, joka on kunniallista."
Beulah oli vetänyt Bobin käden alas lähelle kasvojaan, ja hänen suuret, siniset silmänsä tutkivat Bobin silmiä, ikäänkuin tunkeutuakseen aivan sieluun asti. Hän oli aivan kuin lapsi yksinkertaisessa vetoomuksessaan saada nähdä hänen sydämensä, nähdäkseen, ettei siellä ollut mitään mustaa.
Tuijotuksen jatkuessa hänen kauniit kätensä leikittelivät Bobin hiuksilla kuten äidin tyynnytellessään sairasta lastaan.
"Bob, puhu minulle, puhu minulle", hän pyyteli, "kerro minulle, ettei noiden miljoonien hankkimiseen liittynyt mitään kunniatonta. Kerro minulle, ettei kukaan ole joutunut kärsimään kuten isäni ja minä itse olemme kärsineet. Kerro minulle, etteivät itsemurhaajat ja tuomitut, häpeään raahatut tyttäret ja hullujenhuoneeseen lähetetyt äidit, jotka ovat tämän pörssikauhun seurauksia, ole sinun keksimäsi, epärehellisen, kunniattoman juonen uhreja. Bob, oi Bob, vastaa minulle! Kiellä, tai minun sydämeni särkyy muutoin; tai, Bob, jos olet erehtynyt, jos olet tehnyt jotain, jota palavassa halussasi auttaa minua ja isääni pidit luvallisena, mutta jonka nyt huomaatkin vääräksi, niin puhu se minulle rakas Bob, ja yhdessä sitten koetamme auttaa asiaa. Koetamme keksiä jonkun keinon sovittaaksemme vääryyden. Me annamme joka miljoonan viimeiseen ropoon asti niille, jotka olet onnettomuuteen saattanut. Isäni tappio ei merkitse mitään. Me lähdemme yhdessä kotiin hänen luokseen, kerromme mitä olemme tehneet, mitä olemme saaneet aikaan, tunnustamme erehdyksemme ja nähdessään meidän epätoivomme unohtaa hän omat surunsa. Sillä niin suuresti kammoo minun isäni kaikkea häpeällistä, että hän pitää kurjuutensakin onnena saadessaan tietää tyttärensä hänen opetuksiaan noudattaen sovittavan tämän suuren vääryyden. Ja sitten, Bob, menemme naimisiin, ja sinä ja minä ja minun vanhempani asumme kaikin yhdessä ja tulemme — oi, me tulemme niin onnellisiksi ja alamme elämän vasta uudestaan."
"Beulah, herkeä! Jumalan ja rakkautesi nimessä pyydän sinua: ei sanaakaan enään! Miehen kärsimyksillä on rajansa, vaikka tämä mies sitten olisikin suuri, vahva peto, kuten minä. Ja Beulah, tämän rajan olen minä saavuttanut. Tämä päivä on ollut raskas minulle."
Hänen äänensä heltyi ja kävi pehmeäksi kuin lapsen.
"Minun täytyy lähteä takaisin kadun hälinään ja melskeeseen, yhtyä pauhaavaan joukkoon ja koettaa hillitä hermoni, saada takaisin ajatuskykyni. Sitten voin ajatella taas oikein ja minä tulen takaisin sinun luoksesi ja yhdessä punnitsemme, olenko tehnyt jotain, joka tekee minut arvottomaksi koskettamaan Luojan luomista kauneimman naisen poskea, käsiä ja huulia. Beulah, sinä tiedät, että en tahtoisi pettää sinua, vaikka ruumiini ja sieluni olisivat kysymyksessä, ja minä lupaan sinulle, että jos olen tehnyt sinun ja isäsi mielestä väärin, teen kaikki mitä käsket sovittaakseni rikokseni."
Hän otti tytön käden omiinsa hiljaa ja kunnioittavasti ja kosketettuaan huulillaan hänen ihanaa kullankarvaista tukkaansa lähti huoneesta.
Beulah Sands kääntyi minun puoleeni. "Mr. Randolph, pyydän teitä, lähtekää hänen muassaan. Hän on aivan suunniltaan. Eikä voi tietää, mitä levoton, myrskyisä mielensä hänet saattaa tekemään. Minäkin olen tuntenut kiusauksia öisin kuumeen kourissa ajatellessani isäni tilaa. Saatanan käskyläiset vainoovat onnettomia, kun ei kukaan näitä rakastava olento ole lähellä. Olen monta kertaa ajatellut, että useat kauheat onnettomuudet olisi voitu estää, jos joku hyvä, säälivä ystävä olisi ratkaisevassa, turmiota tuottavassa silmänräpäyksessä seisonut kärsivän sivulla lohduttamassa, viittaamassa ylös, kohti aurinkoa, joka nyt on hetkellisesti pilviin peittynyt, ja pimeys sentähden tuntunut sietämättömältä. Menkää kaikin mokomin, mr. Randolph, hänen jälissään, jotta voisitte olla käsillä, jos hän epätoivoissaan siitä, mitä on aikaansaanut, aikoisi vahingoittaa itseään. Sanokaa hänelle, että peljätty huomispäivä ei koskaan ole niin kamala kuin se edeltäkäsin saattaa näyttää."
Minä tapasin Bobin heti konttorin edustalla. En puhunut hänelle mitään, sillä arvasin, ettei hän ollut halukas antautumaan keskusteluun. Kuljin aivan hiljaa hänen perässään ja olin päättänyt pitää silmällä häntä. Kello oli vähää vailla yksi. Wall Street oli hulluutensa huipulla, jokaisen oli vallannut raivoisa kiihko. Päivän suuren tapahtuman johdosta oli tämä ainakin vilkasliikkeinen rahamiesten katu tulvillaan väkeä. Sanomalehtipojat myyskentelivät iltapäiväpainoksia. "Hirveä pörssikauhu Wall Streetillä. Yksi mies kaikkia muita vastassa. Robert Brownley kukistanut 'Kadun'. Ansainnut kaksikymmentä miljoonaa tunnissa. Pankkeja täytynyt sulkea. Hävitystä ja raunioita kaikkialla. Mr Snow, Asterfield Nationalin toimeenpaneva johtaja tehnyt itsemurhan." Bob ei näyttänyt kuulevan mitään. Hän kulki eteenpäin pitkin, tasaisin askelin, pää pystyssä ja avaruuteen tuijottaen — hän vaan ajatteli, ajatteli sielunsa pelastusta. Ohikulkijat katsoivat häneen, muutamain silmissä kuvastui sammumaton viha ja he näyttivät aikovan karata hänen kimppuunsa. Toiset taas huusivat hänelle ystävällisiä sanoja nauraen iloisesti; toiset kääntyivät uteliaina taakseen katsomaan häntä. Helposti voi eroittaa haavoittuneet voitonriemuisista ja niistä, jotka vaan välinpitämättöminä kuuntelivat tuon suuren vauhtipyörän huminaa, jonka vaikutus ulottui laajalle rahamaailmaan. Bob ei huomannut ketään. Mihin hän aikoi? Hän tuli kadun päähän, kadun, jonka tunnusmerkkinä ovat raha ja rikokset, ja kulki yli Broadwayn. Vihdoin joutui hän vanhan Trinityn kirkkomaata ympäröivän aidan viereen. Pidellen molemmin käsin aidanliisteistä, tuijotti hän mammonan vartijoitten haudoilla oleviin lahonneisiin patsaisiin, miesten, jotka olivat eläneet maan päällä ja taistelleet sankaritaistelujaan kuten hänkin eli ja taisteli, mutta, jotka nyt eivät enään tienneet mitään kymmenenlyönneistä eivätkä kolmen lyönneistä, ja joita ohikulkevat pörssipelaajat ja dollarin edessä ryömijät ajattelivat yhtä välinpitämättöminä kuin heidän hautamerkkiensä alustoja kalvavia matoja. Muutaman minuutin ajan seisoi hän liikkumattomana, sitten lähti hän astumaan eteenpäin pitkin Broadwayta. Hän meni Tykistöpuistoon. Joka penkillä istuskeli ihmishaaskoja, joita New-Yorkin mahtavat likaviemärit oksentavat tuhansittain ilmoille auringonnousun aikana: tässä juopunut raukka nukkumalla haihduttaen humalaansa, tuossa italialainen nainen, jota ympäröi puolentusinaa dollarikuninkaitten alkuja ja tulevia salonkikuningattaria, vaatetuksestaan päättäen äsken tulleet siirtolaislaivalla satamaan. Bob Brownley ei näyttänyt huomaavan mitään. Mutta sitten seisahtui hän äkkiä. Eräällä penkillä istui lempeäkasvoinen äiti pidellen nukkuvaa kapalolastaan käsivarsillaan. Pieni vaaleakiharainen poika nojasi päätään hänen polveensa ja nukkui uneksien satumaailman hurmaavista metsistä ja kiemurtelevista käytävistä. Naisen kasvoilla oli ilme, jossa kuvastui puoliksi nuoren tytön luottavaa toivoa ja puoliksi varttuneen ihmisen kokemia pettymyksiä ja suruja. Ne olivat kauniit kasvot, nähtävästi oli Luoja luonut niitten omistajan iloista, huoletonta elämää varten, mutta nyt oli suurkaupungin leima niissä selvästi huomattavissa.
"Mr. Brownley —" Nainen aikoi nousta seisomaan.
Bob painoi hänet ystävällisesti takaisin penkille varoen herättämästä lapsia heidän suloisesta unestansa.
"Mitä te täällä teette, mrs —?" Bob oli unohtanut hänen nimensä.
"Mrs Chase. Jätettyäni paikkani Randolph & Randolphin konttorissa, jouduin naimisiin John Chasen kanssa. Muistatte kenties, hän oli kirjanpitäjä. Kotimme oli niin onnellinen, mieheni niin hyvä; minun ei enään tarvinnut työskennellä kirjoituskoneen ääressä. Nämät ovat meidän lapsemme."
"Mitä te täällä teette?"
Naisen silmistä rupesi vierimään kyyneleitä. Hän ei vastannut.
"Älkää kaunistelko, puhukaa kaikki, vaimo! Minunkin sydämessäni riehuvat pimeyden voimat, joita en tahdo maailmalle ilmaista. Kertokaa minulle elämänne; taitaa olla minun hyväkin saada kuulla se, taitaapa olla."
Olin istahtanut vähän matkan päässä olevalle penkille. He olivat niin innostuneet, etteivät huomanneet minua eikä ketään muutakaan. En kuullut mitä he puhuivat, mutta kauvan sen jälkeen kun satuin mainitsemaan entisen koneella kirjoittajamme Bessie Brownin nimen Bobille, kertoi hän kohtauksensa tuon naisen kanssa Tykistöpuistossa. Tämän mies oli heidän naimisiin mentyään joutunut pörssipelihimon saaliiksi, himon, joka yötä ja päivää kalvaa uhrinsa sydäntä ja sielua, jossa kuumeentapainen rikastumisen halu kasvamistaan kasvaa. Mies oli pannut peliin kaikki heidän yhteiset säästönsä ja joutunut häviölle. Ikävistä syistä oli hän sitten menettänyt paikkansa ja lopulta joutunut likakaivoon — suuren pörssihelvetin laskuojapaikkaan. Sieltä oli hänet varkaudesta syytettynä viikko sitten lähetetty vankeuteen, ja eilen oli isäntä karkoittanut onnettoman vaimon kadulle lapsineen. — Minä näin Bobin ottavan muistikirjansa taskustaan ja kirjoittavan siihen jotain. Sitten repäsi hän lehden irti, ojensi sen naiselle, nosti hattuaan ja lähti ennenkuin tämä ennätti estää häntä. Minä näin naisen katsahtavan paperiin, lyövän otsaansa, katsovan taas paperiin ja sitten Bob Brownleytä, joka oli jo etäällä. Ja minä näin hänen vanhassa Tykistöpuistossa, rankkasateessa kaikkien nähden laskeuvan polvilleen rukoilemaan. Kauvanko hän rukoili, en tiedä. Tiedän vaan, että kun minä lähdettyäni Bobin perässä katsahdin taakseni, näin hänen olevan vielä siellä polvillaan. Minusta tuntui tämä kaikki niin monimutkaiselta ja luonnottomalta. Sittemmin tulinkin huomaamaan, että tässä inhimillisten kärsimysten maailmassa ei ole mitään monimutkaista eikä luonnotonta; että inhimillinen kärsimys tekee kaiken sellaiselta näyttävän aivan jokapäiväiseksi. Seuraavana päivänä tuli Bessie Brown konttoriimme ja kysyi Bobia. Kun ei hän voinut saada tätä tavata, pyysi hän puhutella minua.
"Mr Randolph, olkaa hyvä ja sanokaa minulle, mitä tällä teen", sanoi hän. "Minä tapasin mr Brownleyn Tykistöpuistossa eilen. Hän näki minun olevan puutteessa ja antoi tämän minulle, mutta hän mahtoi erehtyä", ja hän näytti minulle tuhannen dollarin osoitusta maksettava Randolph & Randolphilla. Minä maksoin sanotun summan, ja nainen lähti.
Tykistöpuistosta lähti Bob lastauslaitureille, Boweryyn, Five Pointsiin, näihin ansareihin, joissa Amerikan kansan pohjasakasta kohoava rikkaruoho paraiten menestyy. Hän näytti aikovan etsiä pääkaupungin pahimmat kurjuuden pesät. Kaksi tuntia hän näin kuljeskeli, ja minä seurasin jälessä. Monta kertaa aijoin puhutella häntä, mutta jätinkin sen sikseen. Minä huomasin ankaran taistelun raivoavan hänen sielussaan ja ymmärsin sen ratkaisusta riippuvan Bobin pelastuksen. Sielun taisteluissaan etsivät useat metsien rauhaa, lehtien viihdyttävää suhinaa, puron hilpeätä lirinää, mutta Bobin metsänä näytti olevan kurjuuden pimittämä rotko, lehtien suhinana ihmisjoukkojen käheä porina ja lirisevänä purona suuren kaupungin kurjuuden lasten kyyneleet ja kärsimykset, sillä hän pysähtyi yhtä mittaa puhelemaan tiellä kohtaamiensa hylkiöitten kanssa. Trinityn tornikello oli neljä meidän palatessamme Randolph & Randolphin konttoriin. Bob kulki pitkin, kiireisin askelin; häntä nähtävästi kannusti palava halu kohdata Beulah Sandsia. Viimeisen neljänneksen kuluessa oli minun ollut vaikea seurata häntä. Oliko hän tehnyt jonkun päätöksen ja minkä? Näin kyselin itseltäni luoviessani eteenpäin väkijoukossa.
Bob meni suoraa päätä Beulah Sandsin työhuoneeseen, minä menin omaani. En ollut siellä minuuttiakaan, kun aloin kuulla syviä tukahutettuja valitushuutoja. Minä kuuntelin. Ääni alkoi käydä yhä kovemmaksi. Se kuului Beulah Sandsin työhuoneesta. Yhdellä harppauksella olin ovella. Jumalani, mikä näky minua kohtasi siellä! Se on vieläkin ihka elävästi silmieni edessä, vaikka vuodet ovatkin sitä hiukan himmentäneet. Kaunis, rauhallinen, harmaapukuinen olento, joka oli käynyt meille niin rakkaaksi, istui matalan kirjoituspöytänsä ääressä keskellä huonetta. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet oveen päin. Kyynärpäänsä nojasivat pöytään; käsissään oli sanomalehti, jota hän luultavasti oli lukenut Bobin sisään astuessa. Jumala tiesi, kuinka kauvan hän oli sitä lukenut, ennenkuin Bob tuli huoneeseen. Tämä oli polvillaan tytön tuolin ääressä, kädet kohotettuina ikäänkuin tuskalliseen rukoukseen, jonka sisältöä tulkitsivat vaikeroivat valitushuudot. Kasvoillaan kuvastui sanomaton kauhu ja ankara tuska; silmät olivat pullistuneet ulos kuopistaan ja tuijottivat tyttöön aivankuin vankilakomerosta olisivat katselleet murhatun uhrin haamua. Hänen rintansa kohoili kuten koettaessaan särkeä näkymättömiä, henkeä salpaavia kahleita. Ja joka henkäyksellä pusertui siitä kauhea valitushuuto, jotka äsken olivat kuuluneet konttoriini ja pakoittaneet minut tänne tulemaan. Beulah Sands oli vähän kääntänyt päätään, joten hänen lempeät silmänsä katselivat nyt Bobia lapsellisen säikähtyneinä. Minä katselin hämmästyneenä, kuinka hän, aina niin nopea-ajatuksinen ja selvä ymmärrykseltään, voi pysyä välinpitämättömänä nähdessään tällaista tuskaa. Mutta — kauhistuksien kauhistus! — Silloin äkkäsin minä jotain puuttuvan näistä suurista sinisistä silmistä. Minä näin — olin tukehtua. Olisikohan se mahdollista? Harppasin hänen luokseen. Taas katsahdin näihin silmiin, jotka aamulla olivat olleet niin älykkäät, niin jumalalliset, niin ihmiselliset. Niiden sielu, niiden elämä oli poissa. Beulah Sands oli hengetön nainen, ei ruumiiltaan vaan sielunsa puolesta; hengenkipinä, tuo selittämätön, oli sammunut. Hän oli vaan tyhjä kuori — nainen elävästä lihasta ja verestä; mutta elämän ydin, ymmärryksen valo oli poissa. Hän, ennen nainen, oli nyt lapsi. Minä painoin käsilläni kosteata otsaani. Suljin silmäni ja avasin ne taas. Bob oli siinä yhä polvillaan kohotetuin käsin ja särkynein katsein. Ja yhä kaikuivat huoneessa kamalat, tukahutetut valitushuudot. Beulah Sands hymyili — pienen kehtolapsen hymyä. Hän päästi sanomalehden kädestään ja silitti Bobin pronssinruskeata poskea, kuten pienokainen palleroisilla käsillään hyväilee äitinsä kasvoja. Kauhulla odotin hänen alkavan leperrelläkin kuin pieni lapsi. Tietämättäni lienen kääntänyt katseeni hänen kasvoistaan, sillä äkkiä sattui silmiini suuri musta päällekirjoitus, joka ulottui poikki koko yläsivun lehteä, jota Beulah oli äsken lukenut:
"Perjantai 13 päivä"
Ja sen alapuolella eräällä palstalla:
"Kamala tapaus Virginiassa."
"Valtion etevin kansalainen, entinen Yhdysvaltain senaattori, entinen kuvernööri, tuomari Lee Sands Sands Landingista, on mielenhäiriössä, joka johtui hänen omaisuutensa ja haltuunsa uskottujen miljooniin nousevain varain menetyksestä, leikannut kurkun poikki rammalta vaimoltaan ja tyttäreltään ja lopuksi itseltään. Kaikki kolme kuolivat silmänräpäyksessä".
Ja eräällä toisella palstalla:
"Robert Brownley on aikaansaanut turmiollisimman pörssikauhun, mitä Wall Streetin historiassa tunnetaan, levittäen hävitystä ja tuhoa yli koko maan."
Hirvittävä kuva eri vivahduksineen painui mieleeni, sydämeeni, koko sieluuni. Se kuvasi rahanpalveluksen elo-juhla-näytelmiä, kaikkine satoineen. Ja pääosan siitä muodosti elävältä kuollut, jossa yhä vielä henki säilyi vainotakseen maalareita, joista yksi makasi maahan masennettuna synkän, verisen taulunsa edessä.
Se sanataituri, joka erään hulluinhuoneen portin päälle kirjoitti: "Ihmisen kärsimyksillä on määrätty rajansa, jonka yli käytyään hän saa rauhan", ymmärsi hyvin Jumalan ihmeellisen viisauden. Beulah Sands oli päässyt rajan yli ja saavuttanut rauhan.
Hirvittävä valitus taukosi ja tuhanharmaa kalpeus levisi Bob Brownleyn kasvoille. Ennenkuin ehdin tarttua kiini häneen, kaatui hän lattialle selälleen kuin kuollut. Bob Brownleykin oli astunut rajansa toiselle puolelle. Minä kumarruin Bobin puoleen ja kohotin hänen päätänsä suloisen naislapsen polvistuessa hänen viereensä peittäen hänen kasvonsa suuteloilla ja huudellen hänelle kuin pieni tyttö nukelleen: "Bob, rakas Bob, herää, herää! Beulahisi tahtoo puhella kanssasi." Kun painoin käteni Bobin sydämelle ja tunsin sen alkavan sykkiä yhä kovemmin ja kuunnellessani Beulah Sandsin lapsellista ääntä, jolla hän niin iloisen luottavaisena huuteli ainoata, mikä hänellä oli enään jäljellä entisestä elämästään, haihtui kauhu vähän mielestäni. Sen sijalle tuli suuri, yhä kasvava tunne Jumalan ihmeellisestä viisaudesta. Ajattelin kiitollisena äitini mielilausetta, että sovitus on Jumalan ja luonnon korkein laki. Minä annoin Bobin pään vaipua Beulahin polvelle ja hänen levollisesta, tasaisesta hengityksestään päätin hänen vahingoittumatta päässeen ohi ratkaisevan hetken, sekä ettei enään ollut hengenvaaraa pelättävissä kuten ensin olin luullut.
Bob nukkui. Beulah Sands lakkasi huutelemasta häntä, nosti hymyillen sormen huulilleen ja sanoi hiljaa: "Vait, Bob nukkuu." Yhdessä sitten valvoimme nukkuvan rakastetun ja ystävän luona, Beulah onnellisena kuin lapsi, jolla ei ole mitään heräämisestä pelättävissä, minä vavisten ajatellessani, mitä silloin tapahtuisi. Minä olin päivän kuluessa nähnyt ihmissielun siirtyvän tuntemattomiin maihin. Tulisiko toinenkin seuraamaan sitä tällä matkalla? En todellakaan tiedä, kauvanko odotimme, ennenkuin Bob heräsi. Minusta tuntui tämä aika kokonaiselta ijäisyydeltä, vaikka sitä kellosta päättäen oli kestänyt vaan tunnin. Bobin vahva ruumiinrakennus, hänen terve verensä ja loistava ajatuskykynsä auttoivat häntä astumaan uuteen maailmaansa, joka oli täynnä sydämen ja sielun kiduttavia falskia. Hän avasi silmäluomensa ja katsoi minua ja Beulah Sandsia niin surullinen, kammoksuva ja synkkä katse silmissään, että jo olisin toivonut niitten ainiaaksi sulkeutuneen, tai avautuvan yhtä lapsellisen ilmeettöminä kuin tytönkin silmät olivat. Vihdoin pysähtyi hänen katseensa tämän silmiin ja huulensa kuiskasivat: "Beulah!"
"Niin, Bob, minä kyllä arvasin sinun tietävän, että nyt on aika herätä." Hän kumartui suutelemaan Bobin silmiä sydämellisesti ja innokkaasti kuin lapsi suutelee rakastamaansa olentoa.
Bob nousi hitaasti seisomaan. Näin hänen silmistään ja koko hänen ruumistaan puistattavasta vavahduksesta huomatessaan sanomalehden, että hän oli täydellisesti tajuissaan eikä ollut nukuttuaan unohtanut päivän tapahtumia. Hän suoristi vartalonsa, kohotti päänsä ja pullisti rintaansa — hetkiseksi vaan ja vanhan tavan mukaan. Sitten sulki hän Beulah Sandsin syliinsä ja painoi päänsä hänen olkapäälleen. Hän nyyhkytti kuin isä lapsensa ruumiin ääressä.
"Bob, Bob, sillä tavallako sinä kohtelet Beulahiasi, kun hän antaa sinun nukkua, jotta silmäsi oikein kirkastuisivat häiksi? Onko oikein käyttäytyä sillä tavoin tämän ystävällisen miehen läsnäollessa, joka tahtoo seurata meitä kirkkoon? Paha, paha Bob!"
Minä katselin häntä ja sitten katsahdin kauhistuneena Bobiin. Nyt alkoi minulle oikein toden teolla selvitä, että tämä nainen oli täydellisesti kuollut. Ensi hetkestä alkain olin tiennyt hänen ymmärryksensä valon sammuneen, mutta näkeminen vaikuttaa usein vahvemmin kuin tietäminen. Hän ei edes tuntenut minua. Hänen sielunsa oli kuollut kaikelle muulle paitsi sille miehelle, jota hän rakasti, jota hän kärsimyksensä pitkinä päivinä oli salassa jumaloinnut. Kaikesta muusta paitsi hänestä oli tyttö tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi.
Kuullessaan sanat "häät" ja "kirkko" nosti Bob hitaasti päänsä tytön olalta. Tajusin hänen päätöksensä samassa hetkessä kuin katseemme kohtasivat toisensa; ymmärsin vastustamisen olevan hyödytöntä ja pelko ja kauhu sydämessä kuulin äänen, viihdyttävänä kuin isä pienelle lapselleen, puhuvan: "Niin, rakas Beulahini, minä olen nukkunut ihan liian kauvan. Bob on ollut paha, mutta hän tahtoo sensijaan nyt kiirehtiä. Ota hattusi ja takkisi, niin kiiruhdamme kirkkoon, muuten myöhästymme."
Iloisesti hämmästyneenä nauraen juoksi tyttö kaapille, jossa pieni harmaa hattu ja soma harmaa takki riippuivat. Bob otti ne naulasta ja ojensi hänelle.
"Ei sanaakaan enään, Jim", sanoi Bob käskevästi. "Jumalan ja ystävyytemme nimessä pyydän sinua, älä sano enään sanaakaan. Beulah Sandsin täytyy tulla vaimokseni, niin totta kuin löydän papin, joka vihkii meidät. Se on parasta. Se yksin on oikein. Sen tahtoo Jumala, mikäli minä voin oikean väärästä eroittaa. Joka tapauksessa sen täytyy tapahtua. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ei sisarta, ei ainoatakaan ihmistä, joka suojelisi ja puolustaisi häntä. 'Järjestelmä' on riistänyt häneltä kaikki elämässä, hänet itsensäkin, kaikki, Jim, paitsi minua. Minun täytyy koettaa voittaa hänet jälleen itselleen tai luoda hänelle uuden maailman, onnellisen maailman — onnellisen ainakin hänelle itselleen."