San Luis Reyn silta

by Thornton Wilder

TOINEN OSA

MONTEMAYORIN MARKIISI; PEPITA

Jokaisen espanjalaisen koulupojan täytyy nykyisin tietää doña Mariasta, Montemayorin markiisittaresta, enemmän kuin veli Juniper kykeni saamaan selville monivuotisilla tutkimuksillaan. Vuosisadan kuluessa hänen kuolemastaan ovat hänen kirjeensä tulleet erääksi espanjalaisen kirjallisuuden muistomerkkejä, ja hänen elämäkertansa on siitä pitäen aina ollut pitkällisten tutkimusten kohteena. Mutta hänen elämänsä kuvailijat ovat yhdessä suhteessa erehtyneet yhtä suuresti kuin munkki toisessa. He ovat koettaneet omistaa hänelle joukon suloja, siirtää hänen elämäänsä ja persoonallisuuteensa jotakin siitä kauneudesta, joka uhkuu hänen kirjeistään, kun taas kaiken todellisen tiedon tästä ihmeellisestä naisesta täytyy lähteä siitä hänelle nöyryyttävästä tosiasiasta, että häneltä on riisuttava kaikki sulot paitsi yksi.

Hän oli verkakauppiaan tytär, ja isä oli hankkinut itselleen limalaisten rahat ja vihan kivenheiton päässä torilta. Tytön lapsuus oli onneton; hän oli ruma ja änkytti; äiti ahdisteli häntä pistosanoilla yrittäessään herättää hänessä jotakin seurapiireissä tarvittavaa viehkeyttä ja pakotti hänet liikkumaan kaupungilla todellisessa jalokivihaarniskassa. Hän eli yksinään ja mietiskeli yksinään. Monta kosijaa ilmaantui, mutta niin kauan kuin hän kykeni, hän taisteli aikansa sovinnaisuuskäsitteitä vastaan ja päätti jäädä naimattomaksi. Kotona oli hermostuneita kohtauksia äidin kanssa, syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista. Vihdoin hänet kuusikolmattavuotiaana kytkettiin avioliittoon korskean ja köyhtyneen aatelismiehen kanssa, ja Liman tuomiokirkko oikein suhisi hänen vieraittensa naureskelusta. Hän eli yhä yksinään ja mietiskeli yksinään, ja kun hänelle syntyi kaunis tytär, hän kiintyi tähän epäjumaloivalla rakkaudella. Mutta pieni Clara tuli isäänsä, ollen kylmä ja järkeilevä, korjaili kahdeksanvuotiaana tyynesti äitinsä puhetta ja alkoi pian katsella häntä kummastuneena ja inhoten. Säikähtynyt äiti kävi säyseäksi ja nöyräksi, mutta ei silti voinut hillitä itseään ahdistelemasta doña Claraa huomaavaisuudella ja väsyttävällä rakkaudella. Taaskin oli hysteerisiä syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista.

Naimatarjouksista, jotka doña Claralle tehtiin, hän valitsi harkitsevasti sen, joka vaati hänen siirtymistään Espanjaan. Ja Espanjaan hän siis lähti — maahan, josta sai vastauksen kirjeeseen vasta kuuden kuukauden päästä. Hyvästijättö näin pitkän matkan edellä muodostui Perussa varsinaiseksi kirkkojuhlaksi. Laiva siunattiin, ja alan laajentuessa aluksen ja rannikon välillä lauloivat molemmat ryhmät virttä, joka täällä ulkoilmassa ei voinut olla kuulumatta heikolta ja aralta. Doña Clara lähti purjehtimaan ihmeteltävän tyynenä, jättäen äitinsä katselemaan kirkasvärisen laivan jälkeen ja puristamaan kädellään milloin sydäntään, milloin suutansa. Hänen sumentuneissa silmissään hämärtyi kirkas Tyynimeri viiruiseksi, samoin kuin sen yläpuolella alati liikkumattomana riippuvat äärettömät helmiäispilvetkin.

Yksikseen Limaan jääneen markiisittaren elämä kääntyi yhä enemmän sisäänpäin. Hän kävi yhä huolimattomammaksi puvussaan ja, kuten kaikki yksinäiset ihmiset, haasteli ääneensä itsekseen. Koko hänen elämänsä kohdistui hänen sielunsa palavaan keskukseen. Tällä asteella kehittyi loppumattomia vuoropuheluja hänen tyttärensä kanssa, tehtiin mahdottomia sovintoja, sattui alati uusia katumuksen ja anteeksiannon näytelmiä. Kadulla nähtiin vanha nainen, punainen tekotukka hiukan kallellaan toisella korvalla, vasemmassa poskessa vihaista spitaalimaista ihottumaa, oikeassa taas vastaavasti ihomaalin punaa. Hänen leukansa ei ollut koskaan kuiva, hänen huulensa eivät koskaan liikkumatta. Lima oli eriskummaisuuksien kaupunki, mutta täälläkin hän tuli yleiseksi ivan aiheeksi ajellessaan sen kaduilla taikka laahustaessaan ylös sen kirkkojen portaita. Hänen arveltiin olevan alati humalassa. Pahempaakin hänestä puhuttiin, ja alituisesti esitettiin anomuksia, että hänet pantaisiin telkien taakse. Kolme kertaa hänet annettiin ilmi inkvisitiolle, eikä ole mahdotonta, että hänet olisi poltettu, jos hänen vävyllään olisi ollut vähemmän vaikutusvaltaa Espanjassa ja jollei hän tavalla tai toisella olisi kerännyt joitakuita ystäviä varakuninkaan hovissa, jotka sietivät häntä hänen eriskummaisuutensa ja laajan oppineisuutensa vuoksi.

Äidin ja tyttären katkerat välit pahenivat vielä väärinkäsityksistä raha-asioissa. Kreivitär sai sievoisen vuosieläkkeen äidiltään ja runsaasti lahjoja. Doña Clarasta tuli pian Espanjan hovin älyllisesti huomattavin nainen. Kaikki Perun rikkaus ei olisi riittänyt siihen suurenmoiseen tyyliin, jota hän tavoitteli. Omituista kyllä, hänen tuhlaavaisuutensa johtui eräästä hänen luonteensa parhaimmasta piirteestä: hän piti ystäviään, palkollisiaan ja kaikkia pääkaupungin mielenkiintoisia ihmisiä ikäänkuin lapsinaan. Maailmassa näkyi olevankin vain yksi henkilö, jonka hyväksi hän ei ystävällisen avuliaasti uhrautunut. Hänen suojattiensa joukossa oli kartan piirustaja De Blasiis (jonka teos Uuden maailman kartasto omistettiin Montemayorin markiisittarelle Liman hoviherrojen nauraa hohottaessa, kun he lukivat, että tämä oli »kotikaupunkinsa ihailun esine ja lännestä nouseva aurinko»); toinen oli tiedemies Azuarius, jonka käsikirjan nesteiden ominaisuuksista inkvisitio kielsi liian kiihottavana. Vuosikymmenen ajan kreivitär kirjaimellisesti kannatti kaikkia Espanjan taiteita ja tieteitä, eikä ollut hänen syynsä, ettei sillä ajalla mitään ansiokasta valmistunut.

Nelisen vuotta doña Claran lähdön jälkeen sai doña Maria häneltä luvan käydä Euroopassa. Molemmin puolin odotettiin vierailua itsemoitteen höystämin hyvin päätöksin: toinen mieli olla kärsivällinen ja toinen hillitty. Kumpikaan ei siihen kyennyt. Kumpikin kidutti toistaan ja oli menettämäisillään järkensä itsemoitteen ja suuttumuksen purkausten vuorottelevissa vaiheissa. Vihdoin doña Maria nousi eräänä aamuna ennen päivänkoittoa, tohtien ainoastaan suudella ovea, jonka takana hänen tyttärensä nukkui, astui laivaan ja palasi Amerikkaan. Tämän jälkeen täytyi kirjeiden korvata kaikki hellyys, jota hän ei voinut elämässä toteuttaa.

Hänen kyhäämiänsä ovat ne kirjeet, jotka hämmästyttävästi ovat tulleet koululaisten lukukirjoiksi ja kieliopintutkijain muurahaispesäksi. Doña Maria olisi keksinyt neronsa, jollei se olisi ollut hänelle synnynnäinen: niin välttämätöntä oli hänen rakkaudelleen herättää etäisen lapsensa huomiota, kenties ihailuakin. Hän pakotti itsensä lähtemään seuraelämään poimiakseen talteen sen naurettavuuksia, totutti silmänsä tekemään havaintoja, luki kielellisiä mestarituotteitaan kokeakseen niiden vaikutuksen, ja hankki itselleen pääsyn niiden seuraan, jotka olivat kuuluisat keskustelutaidostaan. Yön toisensa perään hän kirjoitteli ja uudestaan kirjoitteli eriskummaisessa palatsissaan noita uskomattomia sivuja, pusertaen epätoivoisesta sielustaan esille älyn ja sulouden ihmeitä, hienoja kuvauksia varakuninkaan hovin elämästä. Tiedämme nyt, että hänen tyttärensä vain vilkaisi näihin kirjeisiin ja että niiden säilymisestä saamme kiittää hänen vävyään.

Markiisitar olisi kummastunut, jos olisi saanut kuulla, että hänen kirjeensä olivat kuolemattomia. Kuitenkin ovat monet arvostelijat moittineet häntä siitä, että hän muka toisella silmällään vilkui tulevaisuuteen, ja osoittelevat monia kirjeitä, joissa ilmeisesti tavoitellaan loistavaa esiintymistä. Heistä näyttää mahdottomalta, että doña Maria olisi tyttärensä huikaisemiseksi uhrannut niin paljon vaivaa kuin useimmat taiteilijat uhraavat huikaistakseen yleisöä. Kuten hänen vävynsäkin he ymmärsivät häntä väärin: kreivi luki mielihyvin hänen kirjeitään, mutta luuli, että hän nautittuaan niiden tyylistä oli poiminut niistä kaiken niiden rikkauden ja tarkoituksen, tajuamatta — kuten useimmat ihmiset eivät sitä tajua — kirjallisuuden koko sisältöä ja ydintä, mikä on sydämen erittelyä. Tyyli on sittenkin vain halpa astia, jossa katkera neste maailmalle tarjotaan. Markiisitar olisi myöskin hämmästynyt kuullessaan, että hänen kirjeensä olivat varsin hyviä, sillä tällaiset kirjoittajat elävät aina oman henkensä ylevässä ilmapiirissä, ja tuotteet, jotka meistä näyttävät ihmeellisiltä, ovat heistä tuskin muuta kuin tavallista jokapäiväistä näpertelyä.

Tämä oli se vanha nainen, joka tuntikausia istuskeli parvekkeellaan, vanhan kummallisen olkihatun luodessa sinipunervan varjon hänen juovikkaille ja kellertäville kasvoilleen. Kuinka usein hän käännellessään kirjoittamiaan sivuja jalokivin koristetuilla käsillään kysyikään itseltään melkein huvittuneena, oliko hänen alituisella sydämentuskallaan elimellinen pohja! Hän kummeksui, voisiko taitava lääkäri viiltämällä haavan tuohon ahdistettuun valtaistuimeen asti vihdoinkin keksiä merkin ja vilkaistessaan ympärilleen luentosalissa huudahtaa oppilailleen: »Tämä nainen on kärsinyt, ja hänen kärsimyksensä on painanut merkkinsä hänen sydämensä rakenteeseen!» Se ajatus oli niin usein juolahtanut hänen mieleensä, että hän kerran mainitsi siitä eräässä kirjeessään; ja hänen tyttärensä torui häntä itseensä sulkeutumisesta ja surun palvonnan kohottamisesta uskonnoksi.

Tietoisuus siitä, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta, vaikutti hänen mielipiteisiinsä kuin vuoksi kallioihin. Hänen uskonnollisiin vakaumuksensa se ensiksi koski, sillä kaikki, mitä hän voisi pyytää joltakulta jumalalta tai toivoa sielun kuolemattomuudelta, oli sellainen siunattu paikka, missä tyttäret rakastaisivat äitejään; taivaan muista ihanuuksista hän ei piitannut vähääkään. Sitten hän menetti uskonsa ympärillään häärivien ihmisten vilpittömyyteen. Salatussa mielessään hän kieltäytyi uskomasta, että kukaan (häntä itseään lukuunottamatta) rakasti ketään. Kaikki perheet elivät tapojen sieluttomassa ilmapiirissä ja jakelivat välinpitämättöminä toisilleen valheellisia suudelmia. Hän näki, että tämän maailman lapset hyörivät itsekkyyden rautapaidassa, humaltuneina oman itsensä ihailusta, janoten imartelevaa ylistystä, kuullen vähän siitä, mitä heille sanottiin, järkkymättä lähimpiä ystäviään kohdanneista onnettomuuksista, peläten kaikkia velvollisuuksia, jotka voisivat keskeyttää heidän pitkän seuranpitonsa omien halujensa kanssa. Tällaisia olivat Aatamin jälkeläiset, pojat ja tyttäret, Cathaystä Peruun asti. Ja kun hänen ajatuksensa siellä parvekkeella kääntyivät tälle tolalle, vääntyi hänen suunsa monestikin häpeästä, sillä hän tiesi, että hänkin teki syntiä ja että vaikka hänen rakkautensa tytärtä kohtaan oli kyllin laaja sisältääkseen kaikki rakkauden eri vivahdukset, ei se kuitenkaan ollut ilman tyranniuden häivää: hän ei rakastanut tytärtänsä tyttärensä tähden, vaan itsensä tähden. Hän halusi vapautua tästä epäjalosta kahleesta; mutta intohimo oli liian voimakas taltutettavaksi. Ja sitten värisytti tuolla viheriällä parvekkeella omituinen sota tätä inhottavan rumaa, vanhaa naista, kummallisen turha kamppailu kiusausta vastaan, johon lankeamiseen hän ei koskaan saisi tilaisuutta. Kuinka hän voisi hallita tytärtään, kun tytär piti huolen siitä, että seitsemättätuhatta kilometriä erotti heidät toisistaan? Kuitenkin doña Maria taisteli kiusauksensa peikon kanssa ja koki joka kerta tappion. Hän halusi saada tyttärensä oikein omakseen, toivoi kuulevansa sanat: »Sinä olet äideistä ehdottomasti parhain»; hän ikävöi myös kuulevansa kuiskauksen: »Anna minulle anteeksi!»

* * * * *

Noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän palasi Espanjasta, tapahtui sarja vähän silmäänpistäviä seikkoja, joilla oli suuri merkitys markiisittaren sisäisessä elämässä. Vain mitä heikoin vihjaus niihin esiintyy hänen kirjeenvaihdossaan, mutta kun se tavataan kirjeessä XXII, joka sisältää muitakin merkkejä, teen parhaani esittääkseni kirjeen alkupuoliskosta käännöksen, liittäen selittäviä huomautuksia:

»Eikö Espanjassa ole lääkäreitä? Missä ovat ne flanderilaiset kunnon miehet, jotka sinua ennen niin suuresti auttoivat? Oi, aarteeni, kuinka voimme kylliksi rangaista sinua siitä, että olet sallinut nuhasi pitkittyä näin monta viikkoa? Don Vicente, rukoilen sinua saattamaan lapseni järkiinsä. Taivaan enkelit, rukoilen teitä saattamaan lapseni järkiinsä. Nyt kun voit paremmin, pyydän sinulta, että ensimmäisen vilustumisoireen sattuessa otat hyvän höyrykylvyn ja menet vuoteeseen. Täällä Perussa minä olen avuton; en voi tehdä mitään. Älä ole itsepäinen, rakkaani. Jumala suojelkoon sinua! Minä liitän tämänpäiväiseen käärööni erään puun pihkaa, jota Santo Tomasin sisaret kaupustelevat ovelta ovelle. Onko siitä juuri apua, sitä en tiedä. Vahinkoa siitä ei voi olla. Sanotaan noiden hupsujen sisarten luostarissaan hengittävän sen käryä keuhkoihinsa niin ahkerasti, etteivät tunne suitsutuksen hajua messussa. Kelpaako se mihinkään, en tiedä; koetahan sitä.

»Ole huoleti, sydänkäpyseni, minä lähetän Hänen Katolisimmalle Majesteetilleen täysikultaiset ketjut.» Hänen tyttärensä oli kirjoittanut hänelle: »Ketjut saapuivat hyvässä kunnossa, ja minä käytin niitä Infanten ristiäisissä. Hänen Katolisin Majesteettinsa oli kyllin armollinen niitä ihaillakseen, ja kun kerroin, että sinä olit ne minulle antanut, pyysi hän onnittelemaan sinua hyvästä maustasi. Älä laiminlyö lähettää hänelle mahdollisimman samanlaisia; lähetä ne heti kamariherran välityksellä.» »Hänen Majesteettinsa ei tarvitse koskaan saada tietää, että minun niiden hankkimiseksi täytyi mennä erään kuvan luo. Muistatko, että San Martinin sakaristossa on Velasquezin maalaama muotokuva varakuninkaasta, joka perusti luostarin, ynnä hänen vaimostaan ja kakarastaan ja että hänen vaimollaan on kultaketjut? Minusta ainoastaan ne ketjut kelpaisivat. Niinpä minä kerran keskiyöllä pujahdin sakaristoon, kiipesin vaatepöydän yli kuin kaksitoistavuotias tyttö ja astuin sisälle. Kangas kesti hetkisen, mutta sitten maalari itse astahti esille avustamaan minua väriaineen läpi. Sanoin hänelle, että Espanjan kaunein tyttö halusi lahjoittaa maailman hienoimmat kultaketjut maailman armollisimmalle kuninkaalle. Niin yksinkertaista se oli, ja siinä me neljä seisoimme haastelemassa hopeanharmaassa hämärässä, jollaisessa Velasquezin taulut niin edukseen esiintyvät. Nyt mietiskelen kullanhohteisempaa valoa, ajattelen mielessäni palatsia: minun pitää viettää iltani Tizianin galleriassa. Sallisikohan varakuningas sen minulle?

»Mutta hänen ylhäisyytensä potee jälleen luuvaloaan. Sanon 'jälleen', koska imarteleva hovi väittää, että hän ajoittain on siitä vapaanakin. Kun tänään on Pyhän Markuksen päivä, lähti hänen ylhäisyytensä yliopistoon, jossa leivottiin kaksikymmentäkaksi uutta tohtoria. Hänet oli tuskin kannettu leposohvaltaan vaunuihin, kun hän parkaisi ja kieltäysi menemästä kauemmaksi. Hänet kannettiin takaisin vuoteeseensa, jossa hän mursi mitä herkullisimman sikaarin ja lähetti noutamaan Pericholen. Ja meidän kuunnellessamme pitkiä oppineita puheita, jotka olivat enemmän tai vähemmän latinaa, hän kuuli meistä kaikki enemmän tai vähemmän espanjaksi kaupungin punaisimmalta ja häijyimmältä huuliparilta.» (Doña Maria rohkeni sittenkin lausua näin, vaikka hän juuri oli tyttärensä viime kirjeestä lukenut: »Kuinka monesti minun täytyykään sinulle sanoa, että pitäisi olla varovaisempi siinä, mitä kirjeissäsi kerrot? Niissä huomaa usein merkkejä siitä, että ne ovat matkalla avatut. Mikään ei voisi olla harkitsemattomampaa, kuin huomautuksesi siitä ja siitä henkilöstä Cuzcossa — tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Sellaiset huomautukset eivät ole sukkelia, vaikka Vicente niiden johdosta imartelikin sinua jälkikirjoituksessaan, ja ne voisivat tuottaa meille paljon ikävyyksiä eräiden henkilöiden taholta täällä Espanjassa. En lakkaa ihmettelemästä, etteivät harkitsemattomuutesi jo kauan sitten ole johtaneet siihen, että sinut olisi määrätty siirtymään maatilallesi.»)

Oli suuri tungos sotilasharjoituksissa, — kaksi naista putosi parvekkeelta, mutta Jumala soi armossaan, että he putosivat doña Mercedin niskaan. Kaikki kolme ovat pahasti loukkaantuneet, mutta vuoden kuluttua he jo ajattelevat muuta. Presidentti puhui juuri onnettomuuden hetkellä, ja kun hän on likinäköinen, ei hän voinut aavistaa, mitä tuo hälinä, huudot ja putoilevat ihmisruumiit merkitsivät. Varsin hupaista oli nähdä hänen kumartelevan siinä luulossa, että hänelle osoiteltiin suosiota.

»Pericholesta ja kättentaputuksista puhuessani minun on mainittava, että Pepita ja minä päätimme mennä Comediaan tänä iltana. Yleisö jumaloi vielä Pericholeaan, antaapa hänelle niin monet ikävuodetkin anteeksi. Kerrotaan, että hän pelastaa, mitä vielä on pelastettavissa, hankaamalla joka aamu poskiaan vuoroin jäällä ja tulikuumilla siveltimillä.» (Käännös ei läheskään kykene tulkitsemaan tätä letkausta, jossa espanjankieli leimahtaa kaikessa korskeudessaan. Se oli tarkoitettu matelevaksi imarteluksi kreivittärelle ja oli valhetta. Suuri näyttelijätär oli siihen aikaan kahdeksankolmattavuotias. Hänen poskillaan oli tummankeltaisen marmorin pehmeys ja kiilto, ja ne olisivat varmaan säilyttäneet tämän ominaisuuden vielä monta vuotta. Lukuunottamatta hänen, esitystensä vaatimia kaunistuskeinoja ei Camila Perichole kasvojensa hoidossa käyttänyt mitään muuta menetelmää kuin niiden valelemista kahdesti päivässä kylmällä vedellä, niinkuin talonpoikaisnainen heittää sitä kasvoilleen hevosten juomakaukalosta.)

»Se omituinen mies, jota sanotaan setä Pioksi, on alati hänen luonaan. Don Rubio sanoo, ettei hän saa selville, onko setä Pio hänen isänsä, rakastajansa vai poikansa. Perichole suoritti osansa ihan ihmeellisesti. Soimaa minua moukkamaiseksi siirtomaan hölmöksi kuinka paljon vain haluat, mutta sellaisia näyttelijättäriä ei teillä Espanjassa ole.» Ja niin edespäin.

Tästä teatterikäynnistä johtui vielä muutakin. Hän päätti mennä komediaan, jossa Perichole esitti doña Leonoria Moreton Trampa Adelantessa; ehkä hän arveli sieltä saavansa jotakin aihetta seuraavaan tyttärelle lähetettävään kirjeeseen. Hän otti mukaansa Pepitan, nuoren tyttösen, josta myöhemmin saamme kuulla paljon. Doña Maria oli lainannut hänet kumppanikseen orpokodista, jota pitää yllä luostari nimeltä Santa Maria Rosa de las Rosas. Markiisitar istui aitiossaan ja katseli laimenevan tarkkaavasti loistavalle näyttämölle päin. Näytösten väliajoilla oli Pericholella tapana luopua ylväästä osastaan ja tulla esiripun eteen laulamaan jokin paikkakunnallisia päiväntapahtumia kosketteleva laulu. Häijy näyttelijätär oli nähnyt markiisittaren saapuvan ja ryhtyi nyt tekaisemaan kupletteja, joissa viittailtiin hänen ulkonäköönsä, itaruuteensa, juoppouteensa, vieläpä tyttären pakoonkin äitinsä luota. Kuulijain huomio johdatettiin ovelasti tuohon vanhaan naiseen, ja yhä paisuva ylenkatseen murina säesti salissa kajahtelevaa naurua.

Mutta syvästi liikuttuneena huvinäytelmän kahdesta ensimmäisestä näytöksestä markiisitar tuskin näki laulajatarta ja istui tuijottaen eteensä ja ajatellen Espanjaa. Camila Perichole kävi rohkeammaksi, ja ilmaa sähköisti väkijoukon viha ja riemu. Vihdoin Pepita nykäisi markiisitarta hihasta, kuiskaten hänelle, että heidän tulisi lähteä. Heidän poistuessaan aitiosta kuulijakunta nousi ja puhkesi riemunrähäkkään. Perichole kiepahti vimmattuun tanssiin, sillä hän näki teatterinjohtajan salin perällä ja tiesi, että hänen palkkaansa oli ylennetty. Mutta markiisitar jäi tietämättömäksi tapahtumasta; olipa hän varsin hyvilläänkin, sillä hän oli täällä sommitellut muutamia onnistuneita lauseita — lauseita, jotka (kuka tietää?) viekoittelisivat hymyä hänen tyttärensä kasvoille ja saisivat hänet kuiskaamaan: »Tosiaankin, minun äitini on ihastuttava.»

Aikoinaan ehti varakuninkaan korviin huhu, että erästä hänen ylimystään oli julkisesti herjattu teatterissa. Hän kutsui Pericholen palatsiin ja määräsi hänet käymään markiisittaren luona pyytämässä anteeksi. Matka oli tehtävä avojaloin ja mustassa puvussa. Camila selitteli ja rimpuili, mutta ainoa, mitä hänelle myönnettiin, oli kenkäpari.

Varakuninkaalla oli kolme syytä tähän tiukkaan vaatimukseensa. Ensiksikin laulajatar oli esiintynyt vallattomasti hänen hoviaan kohtaan. Don Andrés oli yrittänyt tehdä maanpakolaisuutensa siedettävämmäksi laatimalla niin monimutkaisen hovisäännön, että sen kykeni muistamaan ainoastaan seurapiiri, jolla ei ollut mitään muuta ajateltavaa. Hän helli pientä ylimystöään ja piti tarkoin kiinni sen säätyarvoista, ja jokainen loukkaus esim. markiisitarta kohtaan oli hänen oman persoonansa loukkaamista. Toiseksi oli doña Marian vävy nousemassa yhä tärkeämmäksi henkilöksi Espanjassa, ja hänellä oli mahdollisuuksia vahingoittaa varakuningasta, jopa astua hänen tilalleenkin. Kreivi Vicente d'Abuirrea ei saanut suututtaa edes hänen puolihullun anoppinsa kautta.

Lopuksi varakuningas tunsi riemua voidessaan nöyryyttää näyttelijätärtä. Hän epäili, että Camila petti häntä erään härkätaistelijan, ehkä näyttelijän kanssa; hovin imartelun ja luuvalonsa tuottaman hervottomuuden vuoksi hän ei oikein päässyt selville, kumpi se oli. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että laulajatar alkoi unohtaa hänen olevan maailman ensimmäisiä miehiä.

Paitsi että markiisitar ei ollut kuullut noita törkeän ilveileviä lauluja, hän ei muutoinkaan ollut valmistunut laulajattaren vierailuun. Meidän on mainittava, että doña Maria oli tyttärensä lähdön jälkeen etsinyt eräänlaista lohdutusta; hän oli alkanut juoda. Jokainen perulainen ryyppäsi chichaa, maissiviinaa, eikä pidetty erityisen häpeällisenä, jos ihminen juhlapäivänä tavattiin tajuttomana. Doña Maria oli vähitellen havainnut, että hänen kuumeiset yksinpuhelunsa valvottivat häntä kaiken yötä. Kerran hän joi pienen suippolasillisen chichaa mennessään nukkumaan. Unohdus oli niin suloista, että hän pian alkoi naukkailla suurempia määriä ja yritti salata niiden vaikutusta Pepitalta; hän vihjaili voivansa pahoin ja selitteli, että hänen terveytensä oli heikontumassa. Vihdoin hän luopui kaikesta teeskentelystä. Laivat, jotka veivät hänen kirjeensä Espanjaan, lähtivät vain kerran kuussa. Viikolla ennen lähetyksen laatimista hän kieltäytyi kaikesta juopottelusta ja liikkui ahkerasti kaupungilla kerätäkseen aiheita. Vihdoin hän illalla ennen postin lähtemistä kyhäsi kirjeensä, laati käärön päivän sarastaessa ja lähetti Pepitan viemään sen asiamiehelle. Sitten hän auringon noustessa sulkeutui huoneeseensa muutamien pullojen pariin ja laahautui seuraavien viikkojen läpi ilman tietoisuuden taakkaa, kunnes hän taas havahtui onnestaan ja valmistautui uuden kirjeen kirjoittamiseen.

Niinpä hän teatterissa tapahtuneen häväistyksen jälkeisenä yönä kyhäsi XXII:n kirjeensä ja vetäytyi makuuhuoneeseensa karahvi mukanaan. Koko seuraavan päivän Pepita liikuskeli huoneessa katsellen levottomasti vuoteessa lepäävää hahmoa. Seuraavana iltapäivänä Pepita toi ompelutyönsä huoneeseen. Markiisitar virui tuijottaen kattoon silmät ammollaan ja puhellen itsekseen. Päivän hämärtyessä Pepita kutsuttiin ovelle ja sai kuulla, että Perichole oli tullut tapaamaan hänen emäntäänsä. Tyttö muisti teatterin varsin hyvin ja lähetti vihaisesti vastauksen, että hänen emäntänsä kieltäytyi ottamasta näyttelijätärtä vastaan. Miespalvelija toimitti sanan katujalle, mutta palasi kauhuissaan, tuoden sen uutisen, että señora Pericholella oli varakuninkaalta esittelykirje rouvalle. Pepita hiipi varpaillaan vuoteen luo ja alkoi puhua markiisittarelle. Lasimaiset silmät kääntyivät tytön kasvoja kohti. Pepita ravisti häntä hiljaa. Suurella ponnistuksella doña Maria yritti keskittää ajatuksensa siihen, mitä hänelle sanottiin. Kahdesti hän kellahti taaksepäin kykenemättä tajuamaan tarkoitusta, mutta vihdoin — niinkuin kenraali öisessä sateessa kutsuu kokoon armeijansa hajaantuneet osastot — hän sai palautetuksi muistinsa, tarkkaavaisuutensa ja joitakin muita kykyjä ja painaen tuskallisesti kädellään otsaansa pyysi maljallisen lunta. Kun sitä hänelle tuotiin, paineli hän sitä kauan ja raukeasti käsillään ohimoillensa ja poskilleen. Sitten hän nousi ja seisoi pitkän ajan sänkyä vasten nojaten ja katsellen kenkiään. Vihdoin hän kohotti päättävästi päänsä, pyysi tuomaan turkisreunaisen viittansa ja harson. Hän pukeutui niihin ja hoiperteli komeimpaan vastaanottohuoneeseensa, jossa näyttelijätär seisoi häntä odottamassa.

Camila oli aikonut olla häikäilemätön ja, jos mahdollista, hävytön, mutta nyt hänet vanhan rouvan arvokkuus ensi kertaa ällistytti. Tämä kauppiaan tytär saattoi ajoittain käyttäytyä ylväästi kuin Montemayorit konsaan, ja humalassa hän esiintyi loistavasti kuin Hekabe. Camilan mielestä nuo puoliksi suljetut silmät merkitsivät kiusaantunutta arvovaltaa, ja hän aloitti melkein arasti:

»Minä tulen, señora, saadakseni varmuuden siitä, että te ette suinkaan ole voinut käsittää väärin mitään sanoistani sinä iltana, kun teidän armonne kunnioitti minua käymällä teatterissani.»

»Käsittänyt väärin? Käsittänytkö väärin?» toisteli markiisitar.

»Teidän armonne olisi saattanut ymmärtää väärin ja luulla, että sanani olivat tarkoitetut loukkaukseksi teidän armoanne kohtaan.»

»Minuako kohtaan?»

»Eihän teidän armonne ole vihainen nöyrälle palvelijattarelleen? Kyllähän teidän armonne tietää, että näyttelijäparka minun asemassani voi joutua menemään pitemmälle kuin aikoo… että on perin vaikea… että kaikki…»

»Kuinka minä voisin olla loukkaantunut, señora? En voi muistaa muuta kuin että teidän esityksenne oli kaunista. Te olette suuri taiteilijatar. Teidän tulisi tuntea itsenne onnelliseksi, onnelliseksi. Nenäliinani, Pepita…»

Markiisitar lausui nämä sanat hyvin nopeasti ja heikosti, mutta Perichole joutui ymmälle. Pistävä häpeäntunne täytti hänet. Hän karahti tulipunaiseksi. Vihdoin hän kykeni höpisemään:

»Oli jotakin näytösten välisissä lauluissa, mistä pelkäsin teidän armonne…»

»Niin, niin. Nyt minä muistan. Minä lähdin aikaisin pois. Pepita, mehän lähdimme aikaisin? Mutta, señora, olettehan niin ystävällinen, että suotte anteeksi varhaisen lähtöni, niin, lähtöni ihan keskellä teidän ihmeellisen kaunista esitystänne. En muista, miksi lähdimme. Pepita… oh, jokin pahoinvointi…»

Mahdotonta oli, että laulujen tarkoitus oli jäänyt keltään teatterissa tajuamatta. Camila ei voinut muuta kuin otaksua, että markiisitar eräänlaisesta kummallisesta jalomielisyydestä ilvehti hänen kanssaan eikä muka ollut mitään huomannut. Neitosella oli melkein kyyneleet silmissä. »Mutta olettehan te kyllin hyvä suomaan anteeksi, señora, — tarkoitan teidän armonne. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuinka hyvä te olette. Señora, sallikaa minun suudella kättänne.»

Doña Maria ojensi kummastuneena kätensä. Häntä ei ollut pitkään aikaan puhuteltu näin kunnioittavasti. Eivät hänen naapurinsa, hänen tavaranhankkijansa, hänen palkollisensa — sillä Pepitakin pelkäsi häntä — eikä edes hänen tyttärensä ollut koskaan häntä tuolla tavalla lähestynyt. Se herätti hänessä uuden mielentilan — sellaisen, jota kaiketi täytyi nimittää liikatunteelliseksi. Hän kävi puheliaaksi:

»Närkästynyt, närkästynytkö teihin, kaunis… lahjakas lapseni? Kuka minä olen… typerä vanha vaimo, jota ei rakasteta, jotta minun sopisi teihin suuttua? Minusta tuntui, tyttäreni, että ikäänkuin — kuinka runoilija sanookaan? — olin pilven läpi salavihkaa kuuntelemassa enkelien laulua. Teidän äänenne keksi yhä uusia ihmeitä Moretossamme. Kun te lausuitte:

¿Don Juan, si mi amor estimas,
Y la fe segura es necia?
Enojarte mis temores
Es no querarme discreta.
¿Tan seguros…

[Don Juan, jos pidät lempeäni arvossa,
etkö voi siihen luottaa?
Älä pane pelkoani pahaksesi,
Älä vaadi minua käyttäytymään varomattomasti.
Niin turvallisinako…?]

ja niin edespäin, oli se totta! Ja millaisen eleen te teittekään Ensimmäisen Päivän lopussa. Teitte sen kädellänne, kas noin. Sellaisen eleen kuin Neitsyt teki lausuessaan enkeli Gabrielille: Kuinka on mahdollista, että minä saisin lapsen? Ei, ei, te alatte tuntea närkästystä minua kohtaan, sillä minä aion kertoa teille eleestä, jota muistanette jonakin päivänä käyttää. Niin, se soveltuisi hyvin siihen kohtaukseen, jossa te annatte anteeksi don Juanillenne, don Juan de Laralle. Kenties minun pitäisi kertoa teille, että eräänä päivänä näin tyttäreni tekevän sen. Minun tyttäreni on hyvin kaunis… jokaisen mielestä. Tunsitte… tunsitteko minun doña Clarani, señora?»

»Hänen armonsa kunnioitti minua usein käymällä teatterissani. Minä tunsin kreivittären ulkonäöltä hyvin.»

»Älkää olko tuolla lailla toisella polvellanne, lapseni. — Pepita, käske Jenariton heti tuoda tälle neidille sokerileivoksia. — Ajatelkaas, että me eräänä päivänä jouduimme riitaan, en muista mistä. Oh, ei siinä ole mitään ihmeellistä; kaikki me äidit silloin tällöin… Kah, ettekö voisi tulla vähän lähemmäksi? Teidän ei tarvitse uskoa kaupungin juoruja, että hän oli minua kohtaan häijy. Te olette suuri, kaunissieluinen nainen, ja kykenette näissä asioissa näkemään kauemmaksi kuin ihmiset ylimalkaan. — Teidän kanssanne on hauska jutella. Mikä komea tukka teillä on! Kuinka komea todella! — Hänellä ei ollut lämmintä, herkkää luonnetta, sen tiedän. Mutta voi, lapseni, hän on niin äärettömän älykäs ja tenhoava. Kaikki mahdolliset väärinkäsitykset meidän välillämme ovat päivänselvästi minun syyni; eikö ole ihmeellistä, että hän on niin nopea antamaan minulle anteeksi? Sinä päivänä sattui muuan noita pikkutapauksia. Kumpikin pikaistuimme, puhuimme vihaisesti ja menimme pois huoneisiimme. Sitten kumpikin palasi saadakseen anteeksi. Lopuksi ainoastaan yksi ovi erotti meidät, ja sitä me kiskoimme kumpikin puolellemme. Mutta vihdoin hän… otti minun… kasvoni… näin, kahteen valkoiseen kätöseensä. Katsokaas, näin!»

Markiisitar melkein putosi tuoliltaan, kun hän nojasi eteenpäin riemunkyynelten valuessa kasvoilla ja teki tuon autuaan eleen — oikeastaan myytillisen eleen, sillä tapaus oli vain palautuva muisto unesta.

»Olen iloinen, että olette täällä», jatkoi hän, »sillä nyt olette kuullut minun omilta huuliltani, ettei hän ole minulle häijy, niinkuin jotkut ihmiset väittävät. Kuulkaahan, señora, syy oli minun! Katsokaa minua, katsokaa minua. Jostakin erehdyksestä minä olen tullut niin kauniin tytön äidiksi. Minä olen tukala. Minä koettelen toisten kärsivällisyyttä. Te ja hän olette suuria naisia. Ei, älkää keskeyttäkö minua: te olette harvinaisia naisia, ja minä olen ainoastaan hermostunut… hupsu… tyhmä akka. Sallikaa minun suudella jalkojanne. Minä olen mahdoton.»

Tässä vanha nainen todellakin putosi tuoliltaan, ja Pepita nosti hänet ylös ja talutti takaisin sänkyyn. Perichole käveli kotiin kovin hämillään ja istui pitkän aikaa katsellen silmiään peilistä, kämmenet painettuina poskia vasten.

Mutta se henkilö, joka enimmiten oli markiisittaren vaikeiden hetkien todistajana, oli hänen pieni kumppaninsa Pepita. Tyttönen oli orpo, jonka oli kasvattanut Liman omituinen hengetär, abbedissa Maria del Pilar. Ainoa tilaisuus, missä nämä kaksi Perun suurta naista (jollaisiksi he historian näkökannalta myöhemmin ilmenivät) tapasivat henkilökohtaisesti toisensa, sattui sinä päivänä, jona doña Maria kävi Santa Maria Rosa de las Rosas-luostarin johtajattaren puheilla kysymässä, voisiko hän sen orpokodista lainata jonkun viehkeän tytön seuralaisekseen. Abbedissa tuijotti tiukasti tähän eriskummaiseen vanhaan naiseen. Maailman viisaimmatkaan ihmiset eivät ole täydellisesti viisaita, ja äiti Maria del Pilar, joka kykeni arvaamaan ihmissydämen aivoitukset kaikkien turhuuden ja uhman naamioiden läpi, oli aina kieltäytynyt antamasta ketään Montemayorin markiisittarelle. Hän teki monia kysymyksiä ja pysähtyi sitten miettimään. Hän halusi antaa Pepitalle palatsissa elämisen maailmallista kokemusta. Hän halusi myöskin taivuttaa tuon vanhan naisen suopeaksi omille harrastuksilleen. Ja hänet täytti synkkä suuttumus, sillä hän tiesi katselevansa erästä Perun rikkainta ja sokeinta naista.

Abbedissa oli niitä henkilöitä, jotka ovat sallineet elämänsä riutua pois, koska ovat innoittuneet johonkin aatteeseen joitakin vuosisatoja aikaisemmin kuin se oli määrätty esiintymään sivistyshistoriassa. Hän työntäysi aikansa itsepintaisuutta vastaan pyrkiessään kohottamaan jonkin verran naisten arvoa. Puoliyön vaiheilla, kun hän oli laskenut luostarin tilit, hän näki useinkin sairaalloisia näkyjä aikakaudesta, jona naiset voisivat järjestäytyä suojelemaan naisia — turvaamaan matkustelevia naisia, palvelevia naisia, vanhoja ja sairaita naisia, niitä naisia, jotka hän oli tavannut Potosin kaivoksissa tai verkakauppiaiden työhuoneissa, tyttöjä, joita hän oli sateisina öinä keräillyt porttikäytävistä. Mutta aina oli hänen seuraavana aamuna täytynyt todeta se tosiasia, että Perun naiset, jopa hänen omat nunnansakin, kävivät elämänsä läpi kaksin miettein: ensiksikin, että kaikki onnettomuudet, jotka saattoivat heitä kohdata, johtuivat yksinomaan siitä, etteivät he olleet kyllin viehättäviä kiinnittääkseen jotakuta miestä elättäjäkseen, ja toiseksi, että kaikki maailman kurjuus otettiin vastaan, kunhan saatiin mieheltä hyväilyjä. Hän ei ollut koskaan tuntenut muuta maata kuin Liman ympäristöt ja otaksui, että sikäläinen turmelus oli yleinen koko ihmiskunnalle.

Vilkaistessamme taaksepäin omalta vuosisadallamme tajuamme, kuinka ehdottoman mieletön hänen toivomuksensa oli. Kaksikymmentäkään hänenlaistaan naista ei olisi kyennyt tekemään mitään vaikutusta siihen aikakauteen. Kuitenkin hän jatkoi uutterasti urakkaansa. Hän muistutti sadun pääskystä, joka kerran vuosituhannessa kuljetti vehnänjyvän toivoen rakentavansa kuuhun kohoavan vuoren. Sellaisia henkilöitä kasvaa joka aikakaudella; he raahaavat itsepintaisesti vehnänjyviään, ja sivullisten iva ja irvistely heitä jossakin määrin ilahduttaakin. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!» huudahdamme. »Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!»

Hänen vaatimattoman näköiset punaiset kasvonsa kuvastivat suurta ystävällisyyttä, sitäkin suurempaa ihanteellisuutta ja vieläkin enemmän johtajantuntoa. Kaikki hänen työnsä, hänen monet sairaalansa, hänen orpokotinsa, hänen luostarinsa ja hänen äkilliset pelastusmatkansa vaativat rahaa. Kukaan ei vilpittömämmin ihaillut puhdasta hyvyyttä, mutta hänen oli täytynyt kokea uhraavansa ihmisrakkauttaan, melkeinpä ihanteellisuuttaan ovelalle taktikoinnille, sillä niin kamalat olivat hänen ponnistuksensa saada avustusta kirkollisilta päämiehiltään. Liman arkkipiispa, jonka myöhemmin joudumme tuntemaan miellyttävämmässä yhteydessä, vihasi häntä, niinkuin hän itse sanoi, »vatinilaisella vihalla» ja piti hänen vierailujensa loppumista ikäänkuin kuoleman korvauksena.

Myöhemmin tämä nainen ei ollut tuntenut ainoastaan vanhuuden kylmäävää henkäystä poskillaan, vaan vakavammankin varoituksen. Kauhun väristys puistatti häntä, ei hänen itsensä, vaan hänen työnsä vuoksi. Kukapa Perussa pitäisi arvossa asioita, joita hän oli pitänyt arvossa? Ja nousten eräänä päivänä aamunsarastuksessa hän oli nopeasti käväissyt sairaalassaan, luostarissaan ja orpokodissaan, etsiskellen sielua, jonka voisi kasvattaa työnsä jatkajaksi. Hän riensi tyhjien kasvojen luota toisten tyhjien kasvojen luo, silloin tällöin pysähtyen, pikemminkin toivosta kuin vakaumuksesta. Pihassa hän sattui tapaamaan joukon liinavaatteita peseviä tyttöjä, ja hänen silmänsä osuivat heti erääseen kaksitoistavuotiaaseen, joka johti toisia altaan ääressä ja samalla kertoili näille dramaattista intoa hehkuen vähemmän uskottavia ihmeitä Liman pyhän Rosan elämästä. Niinpä päättyi etsintä Pepitaan. Suuruuteen kasvattaminen on kyllin vaikeaa aina, mutta luostarin herkässä ja kateellisessa ilmapiirissä se oli suoritettava eriskummaisia kiertoteitä käyttäen. Pepita määrättiin talouden epämieluisimpiin tehtäviin, mutta hän oppi ymmärtämään sen hallinnon kaikki puolet. Hän seurasi abbedissaa tämän retkillä, vaikkapa vain matkaeväiksi varattujen munien ja kasviksien vartijana. Ja kaikkialla avautui yllättäen hetkiä, joina johtajatar äkkiä ilmestyi haastelemaan hänelle laajalti, ei ainoastaan uskonnollisista kokemuksista, vaan myöskin siitä, kuinka oli hallittava naisia, kuinka järjestettävä osastoja tarttuvia tauteja poteville ja kuinka kerjättävä rahaa. Askelmana tässä kasvatuksessa suuruuteen oli se, että Pepita eräänä päivänä saapui täyttämään doña Marian seuranaisen eriskummaisia ja järjettömiäkin velvollisuuksia.

Kahtena ensimmäisenä vuonna hän kävi vain silloin tällöin iltapäivin, mutta lopuksi hän saapui taloon asumaan. Häntä ei ollut koskaan opetettu tavoittamaan onnellisuutta, eivätkä tämän uuden aseman epämukavuudet, ettemme sanoisi kauhut, näyttäneet nelitoistavuotiaasta tytöstä ylenmääräisiltä. Hän ei aavistanut, että abbedissa täälläkin ikäänkuin leijaili talon yllä, pitäen koettelemuksia arvossa, mutta samalla tarkaten, ettei kuorma kävisi karkaisevan koulutuksen asemesta vahingolliseksi.

Muutamat Pepitan koettelemuksista olivat ruumiillista laatua. Niinpä talon palvelijat käyttivät hyväkseen doña Marian pahoinvointia: he avasivat palatsin makuusuojat sukulaisilleen ja varastivat julkeasti. Pepitan täytyi yksinään pitää puoliaan heitä vastaan, ja häntä vainottiin pienillä kiusoilla ja räikeällä pilanteolla. Hänen sielunsakin oli ahdingossa. Hänen seuratessaan doña Mariaa tämän käydessä asioillaan kaupungilla valtasi vanhan naisen usein halu poiketa johonkin kirkkoon, sillä mitä hän oli uskonnostaan uskona menettänyt, sen hän oli korvannut taikuuden uskolla. »Jäähän tänne päivänpaisteeseen, rakas lapseni; minä en viivy kauan», oli doña Marialla tapana sanoa. Sitten hän unohtui haltioituneeseen tilaan alttarin ääreen ja lähti pois toisesta ovesta. Äiti Maria del Pilar oli kasvattanut Pepitan melkein sairaalloisen tottelevaiseksi, ja kun hän monen tunnin kuluttua rohkeni astua kirkkoon ja totesi, ettei hänen emäntänsä enää ollut siellä, palasi hän kadunkulmaan ja odotteli, kunnes varjot vähitellen lankesivat aukeaman yli. Täten odotellessaan julkisella paikalla hän kärsi kaikkia pienen tytön itsetunnon tuskia. Hänellä oli vielä orpokodin erikoinen puku (jonka vähäinen huomaavaisuus doña Marian taholta olisi voinut muuttaa), ja hän oli näkevinään miesten tuijottavan ja kuiskailevan hänelle — mikä ei aina ollutkaan pelkkää harhakuvittelua. Eikä hänen sydämensä kärsinyt vähemmin, sillä joinakin päivinä doña Maria saattoi havaita hänet ja jutella hänen kanssaan sydämellisesti ja leikillisesti, esiintyä muutaman tunnin niin erinomaisen tunteellisena ja herkkänä kuin kirjeissään konsaan, sitten seuraavana aamuna jälleen vetäytyäkseen kuoreensa ja muuttuakseen, joskaan ei koskaan tylyksi, niin ainakin sieluttomaksi ja paatuneeksi. Sarastava toivo ja hellyys, jota Pepitalla oli niin suuri tarve ilmaista, haavoittuivat silloin. Hän liikkui varpaillaan palatsissa, äänettömänä, hämillään, pitäen kiinni vain velvollisuudestaan ja pysyen sydämessään uskollisena »äidilleen Herrassa», abbedissa Maria del Pilarille, joka oli hänet sinne lähettänyt.

* * * * *

Vihdoin sattui tapaus, jolla oli melkoinen vaikutus sekä markiisittaren että hänen seuratyttönsä elämään; »Rakas äiti», kirjoitti kreivitär, »ilma on ollut mitä rasittavin, ja kukkivat hedelmä- ja yrttitarhat tekevät olon vain tukalammaksi. Minä voisin sietää kukkia, kunhan ne olisivat tuoksuttomia. Sallihan minun siis kirjoittaa sinulle tavallista lyhemmin. Jos Vicente palaa ennen postin lähtöä, täyttää hän mielihyvin lehden ja kertoo sinulle niitä väsyttäviä yksityiskohtia minusta, jotka näkyvät tuottavan sinulle niin paljon iloa. Minä en matkastakaan Grignaniin Provenceen, niinkuin olin toivonut tänä syksynä tekeväni, sillä lapseni syntyy lokakuun alussa.»

Lapsiko? Markiisitar nojautui seinää vasten. Doña Clara oli aavistanut, mitä riuduttavaa huolehtimista tämä uutinen synnyttäisi hänen äitinsä sydämessä ja oli senvuoksi tahtonut lieventää sitä mainitsemalla asiasta näin ikäänkuin ohimennen. Juoni ei onnistunut. Kuuluisa kirje XLII oli vastauksena.

Nyt oli markiisittarella vihdoin jotakin levottomuuden aihetta: hänen tyttärensä oli tulemassa äidiksi. Tämä tapaus, joka vain kiusasi doña Claraa, toi ilmi kokonaisen uuden asteikon hellyydentunteita markiisittaressa. Hänestä tuli lääkinnöllisen tiedon ja neuvomisen ahjo. Hän haravoi kaupungista käsiinsä viisaita akkoja ja valoi kirjeisiinsä kaiken, mitä uuden maailman kansa omasta puolestaan tiesi. Hän vaipui mitä inhottavimpaan taikauskoon. Hän harjoitti alentavaa tabu-järjestelmää lapsensa suojelemiseksi. Hän ei sietänyt talossaan minkäänlaista solmua. Hänen palvelijattariaan kiellettiin sitomasta tukkaansa, ja hän kätki pukuunsa naurettavia onnellisen lapsenpäästön vertauskuvia. Portaissa oli joka toinen askelma merkitty punaliidulla, ja palvelustyttö, joka vahingossa astahti tuollaiselle askelmalle, häädettiin talosta itkevänä ja parkuvana. Doña Clara oli pahanilkisen luonnon käsissä, joka pitää oikeutenaan tehdä lapsilleen mitä pelottavimpia kepposia. Oli olemassa lepytysmenetelmä, jonka monet talonpoikaisnaisten sukupolvet olivat havainneet lohdulliseksi. Näin laaja todistaja-armeija varmaan merkitsi, että asiassa oli jotakin perää. Ainakaan se ei voinut vahingoittaa, ja ehkä siitä oli hyötyä. Mutta markiisitar ei tyytynyt täyttämään ainoastaan pakanuuden menoja; hän tutki myöskin kristinopin määräyksiä. Hän nousi aamun pimeässä ja kompuroi katuja pitkin varhaisimpiin messuihin. Hän syleili hysteerisesti alttarin pienoja, yrittäen riuhtaista räikeänvärisiltä kuvapatsailta merkin, ainoastaan merkin, hymyn häivän, vahaisen pään salavihkaisen nyökkäyksen. Kävisikö kaikki hyvin? Lempeä, lempeä neitsyt-äiti, kävisikö kaikki hyvin?

Toisinaan tällaisten päiväkauden kestäneiden vimmattujen vetoamisten ja loitsujen jälkeen suhahti hänen sielussaan kapinan viima. Luonto on kuuro. Jumala on välinpitämätön. Ihmisen vallassa ei ole muuttaa mitään lain säädöksistä. Sitten hän usein pysähtyi johonkin kadunkulmaan epätoivon huumassa, nojaten seinää vasten ja ikävöiden pois maailmasta, jossa ei ollut mitään kaiken läpäisevää suunnitelmaa. Mutta pian tyrskähti hänen olemuksensa syvyydestä jälleen usko suureen Ehkä-mahdollisuuteen, ja hän juoksemalla juoksi kotiin uudistaakseen kynttilät tyttärensä vuoteen yläpuolella.

* * * * *

Vihdoin tuli hetki, jolloin oli suoritettava tällaisia tapauksia odottavien perulaisten perheiden suurin uskonnollinen juhlameno: hän lähti toivioretkelle Santa Maria de Cluxambuquan pyhätölle. Jos hartaus laisinkaan tehosi, niin ainakin piti tulla apua käynnistä tällä suurella pyhätöllä. Paikka oli ollut pyhä kolmen eri uskonnon aikoina: Jo ennen inkalaista sivistystä olivat mielipuolisuuteen asti innoittuneet ihmisolennot syleilleet noita kallioita ja suomineet itseään ruoskilla taivuttaakseen taivaat myötämielisiksi. Tänne tuotiin markiisitar kantotuolissaan San Reyn sillan yli; tie kohosi sieltä kukkuloille leveävöisten naisten kaupunkia kohti, sitä tyyntä, hidasliikkeistä ja hitaasti hymyilevää kaupunkia, jossa ilma on kristallinkirkasta ja viileää kuin sen monia suihkukaivoja juottavat lähteet. Se oli kellojen kaupunki, joiden vienot ja heleät äänet olivat soinnutetut mitä herttaisimmin riitelemään keskenään. Jos Cluxambuquan kaupungissa sattui jotakin pettymystä, niin surun vaimensi ja ikäänkuin sulatti itseensä Andes-vuorien välitön läheisyys ja sen sivukatuja hivelevä ilma, jossa värähteli tyynen riemun tuntu. Tuskin oli markiisitar etäältä nähnyt tämän kaupungin valkoiset muurit, jotka kohosivat korkeimpien huippujen polvekkeilla, kun hänen sormensa lakkasivat vierittelemästä rukousnauhan helmiä ja hänen säikähdyksen sanelemat ahkerat rukouksensa tyrehtyivät hänen huulilleen.

Hän ei edes poikennut majataloon, vaan jättäen Pepitan järjestämään heille asuntoa jatkoi matkaansa kirkkoon ja polvistui siellä pitkäksi aikaa, lyöden hiljaa käsiään yhteen. Hän kuunteli uutta alistumisen aaltoa, joka kohosi hänen sydämestään. Kenties hän ajan mittaan oppisi niin, että sallisi sekä tyttärensä että jumaliensa hoitaa omia asioitaan. Häntä ei kiusannut vanhojen vanutäytteisissä puvuissa liikkuvien naisten kuiskailu, jotka myivät kynttilöitä ja juttelivat rahasta aamusta iltaan. Hän ei sallinut itseään häiritä liehakoivan lukkarinkaan, joka yritti kerätä veroa sitä tai tätä tarkoitusta varten ja närkästyneenä pakotti hänet muuttamaan paikkaa, koska muka lattiassa oli joku tiili korjattava. Sitten hän meni ulos päivänpaisteeseen, istahtaen suihkukaivon askelmille. Hän katseli, kuinka invalidijono verkalleen kierteli puutarhassa. Hän näki kolmen haukan lentää suhahtelevan taivaalla. Lapset, jotka olivat leikkineet kaivolla, tuijottivat häneen hetkisen ja lähtivät säikähtyneinä pois, mutta muuan laama (pitkäkaulainen naaras, jolla oli lempeät, matalat silmät ja liian raskas turkisviitta ja joka somasti tepsutti loppumattomia portaita pitkin alas) tuli hänen luokseen, tarjoten halaistun samettinenänsä silitettäväksi. Laama tuntee harrasta mielenkiintoa sitä ympäröiviin ihmisolentoihin, on kernaasti kuuluvinaan heidän joukkoonsa ja pistää päänsä esille heidän keskustellessaan ikäänkuin juuri tahtoisi korottaa äänensä ja lausua jonkin pienen hyödyllisen huomautuksen. Pian ympäröitsi doña Mariaa suuri joukko sen sisaria, jotka näkyivät juuri olevan kysymäisillään, miksi hän niin oli taputtanut käsiään ja mitä hänen harsonsa maksoi kyynärältä.

Doña Maria oli järjestänyt niin, että erityinen lähetti heti toisi tänne kaikki Espanjasta saapuvat kirjeet. Hän oli matkustanut hitaasti Limasta, ja juuri nyt, hänen istuessaan tässä nelikulmaisessa pihassa, riensi eräs hänen maatilansa nuorukaisia paikalle ja toi hänen käteensä ison pergamenttikäärön, jonka sidenauhassa riippui muutamia lakan möhkäleitä. Verkalleen hän avasi käärön. Punnituin stoalaisin elein hän luki ensiksi sydämellisen ja leikkisän kirjelapun vävyttään ja sitten tyttärensä kirjeen. Se oli täynnä haavoittavia huomautuksia, jokseenkin loistavasti sanottuina, ehkä vain tavoitellen taituruutta herättääkseen tuskaa sirolla tavalla. Jokainen sen lauseista kulki markiisittaren silmien läpi hänen sydämeensä, vaipuen sinne, sitten kun se ensin oli kääritty ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuvillaan. Vihdoin hän nousi, karkotti lempeästi ystävälliset laamat ja palasi kasvot vakavina pyhättöön.

* * * * *

Doña Marian viettäessä myöhäistä iltapäivää kirkossa ja pihassa oli Pepita jätetty järjestämään heille asuntoa. Hän näytti kantajille, mihin oli laskettava isot pajuvasut, ja ryhtyi kaivamaan niistä esille alttaria, hiilipannua, vuodeverhoja ja doña Claran muotokuvia. Hän meni alas keittiöön antamaan kokille ohjeita eräänlaisen rokan valmistamisessa, joka oli markiisittaren pääravintona. Sitten hän palasi huoneisiin odottamaan. Hän päätti kyhätä kirjeen abbedissalle. Hän piteli pitkän aikaa sulkakynää, tuijottaen etäisyyteen huulten vapistessa. Hän näki madre Maria del Pilarin niin punaiset ja hangatut kasvot ja ihmeelliset mustat silmät. Hän kuuli abbedissan äänen, kun hän ilta-aterian lopussa (orpojen istuessa silmät alasluotuina ja kädet ristissä) puhui päivän tapausten johdosta tai kynttilän valossa seisoi potilaitten vuoteiden keskellä ja ilmoitti miettimisaiheen yötä varten. Mutta kaikkein selvimmin Pepita muisti äkilliset odottamattomat keskustelut abbedissan kanssa, joka — tohtimatta odottaa, kunnes tyttö tulisi vanhemmaksi — oli haastellut hänelle hänen virkansa velvollisuuksista. Hän oli puhunut Pepitalle kuin vertaiselleen. Sellainen puhe on hämmentävää ja ihmeellistä älykkäälle lapselle, ja madre Maria del Pilar oli siinä unohtanut kohtuuden rajat. Hän oli laajentanut Pepitan näköalaa kauemmaksi kuin oli sopusoinnussa hänen ikävuosiensa kanssa selitellessään, kuinka hänen tuli tuntea ja toimia. Ja hän oli harkitsemattomasti kohdistanut Pepitaan koko persoonallisuutensa tenhon, niinkuin Jupiter oli huumannut Semelen. Pepitaa säikähdytti oman kykenemättömyyden tunto; hän salasi sen ja itki. Ja sitten abbedissa oli heittänyt lapsen tämän pitkän yksinäisyyden kuriin, jossa Pepita ponnisteli, yrittäen olla uskomatta, että hänet oli hylätty. Ja nyt Pepita tästä kummallisten vuorien ympäröimästä kummallisesta majatalosta, jossa maaston korkeus teki pään keveäksi, ikävöi rakkaaseen seuraan, hänen elämänsä ainoaan todellisuuteen.

Hän kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä mustetahroja ja sisällöltään katkonainen. Sitten hän meni alakertaan tiedustelemaan lisää puuhiiliä ja maistamaan rokkaa.

Markiisitar tuli sisälle ja istahti pöydän ääreen. »Minä en voi tehdä enempää. Mitä tapahtuu, se tapahtuu», kuiskaili hän. Hän irroitti kaulaltaan taikauskonsa loitsukapineet ja pudotti ne hehkuvaan hiilipannuun. Häntä vaivasi omituinen tunne, että hän oli kiusannut Jumalaa liiallisilla rukouksilla ja että nyt piti puhutella Häntä kiertoteitse. »Sittenkin se on kokonaan toisen käsissä. Minä en enää vaadi pienintäkään vaikutusvaltaa. Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Hän istui pitkän aikaa, kämmenet poskia vasten, koettaen karkottaa sydämestään kaikki ajatukset. Hänen silmänsä osuivat Pepitan kirjeeseen. Hän avasi sen koneellisesti ja alkoi lukea. Hän oli lukenut sen jo puoliväliin, ennenkuin hänen ajatuksensa kiintyivät sanojen merkitykseen: »— — mutta kaikki tämä ei ole mitään, jos johtajatar haluaa, että minä jään markiisittaren luo. Minun ei tulisi sitä Teille kertoa, mutta tuon tuostakin häijyt kamarineidot sulkevat minut huoneisiin ja varastelevat kaikenlaista, ja ehkä hänen armonsa luulee, että minä varastelen. Toivoakseni ei sentään. Toivon, että Te voitte hyvin ja ettei Teillä ole mitään ikävyyksiä sairaalassa tai muualla. Vaikken minä koskaan Teitä näe, ajattelen Teitä alati ja muistelen, mitä Te minulle olette sanonut, rakas äitini Jumalassa. Minä haluan tehdä ainoastaan, mitä Te haluatte, mutta kunpa voisitte sallia minun palata muutamiksi päiviksi luostariin, mutta ei sitten, ellette sitä halua. Minä vain olen niin paljon yksinäni ilman puhetoveria, ja se on niin kolkkoa. Joskus melkein pelkään, että olette minut unohtanut. Kunpa Teillä olisi joku silmänräpäys vapaata aikaa kirjoittaaksenne minulle pienen kirjeen tai jotakin, niin minä voisin sen säilyttää, mutta tiedänhän minä, kuinka kiirettä Teillä on…»

Doña Maria ei lukenut pitemmälle. Hän taittoi kirjeen kokoon ja pani sen syrjään. Hetkiseksi kateus täytti hänen sydämensä: hän toivoi voivansa hallita toisen sielua yhtä täydellisesti kuin tuo nunna. Kaikkein enimmin hän toivoi palaavansa tähän yksinkertaiseen rakkauteen, toivoi voivansa karistaa niskoiltaan sen ylpeyden ja turhamaisuuden kuorman, joka hänen rakkauteensa oli aina liittynyt. Tyynnyttääkseen sydämensä myrskyn hän otti hartauskirjan ja yritti kiinnittää huomionsa sen sanoihin. Mutta hetkisen perästä hän tunsi tarvetta lukea koko kirjeen, kaapaistakseen, jos mahdollista, näin suuren onnen salaisuuden.

Pepita palasi tuoden illallista palvelustytön seuraamana. Doña Maria tarkasteli häntä kirjansa yli ikäänkuin olisi tarkastellut taivaallista vierasta. Pepita liikkui varpaillaan huoneessa, kattaen pöydän ja kuiskaillen ohjeita apulaiselleen.

»Illallisenne on valmis, armollinen rouva», sanoi hän vihdoin.

»Mutta lapseni, sinähän aterioitset minun kanssani?» Limassa Pepita tavallisesti istui emäntänsä pöydässä.

»Minä luulin, että armollinen rouva on väsynyt, ja siksi söin illallisen! alhaalla.»

— Hän ei halua aterioida minun kanssani, — ajatteli markiisitar. — Hän tuntee minut ja on minut hylännyt.

»Tahtoisitteko, että lukisin teille jotakin ääneen teidän aterioidessanne, hyvä rouva?» kysyi Pepita, joka käsitti tehneensä erehdyksen.

»En, sinä saat mennä nukkumaan, jos haluat.»

»Kiitos, hyvä rouva.»

Doña Maria oli noussut ja lähestynyt pöytää. Toinen käsi tuolin selkänojalla hän virkkoi epäröiden: »Rakas lapsi, minä lähetän tänä aamuna kirjeen Limaan. Jos sinullakin on kirje, niin saat panna sen mukaan.»

»Ei, ei minulla ole», vastasi Pepita. Sitten hän lisäsi hätäisesti:
»Minä menen alakerrasta hakemaan teille uusia hiiliä.»

»Mutta, rakkaani, onhan sinulla kirje… madre Maria del Pilarille.
Etkö tahtoisi…?»

Pepita oli hääräävinään hiilipannun ääressä. »Ei, minä en lähetä sitä», sanoi hän. Hän oli tietoinen siitä, että markiisitar tätä seuraavan pitkän äänettömyyden aikana tuijotti häneen hämmästyneenä. »Minä olen muuttanut mieleni.»

»Minä tiedän, että kirje sinulta, Pepita, ilahduttaisi häntä. Se tekisi hänet hyvin onnelliseksi. Minä tiedän sen.»

Pepita punastui. Hän virkkoi ääneen: »Majatalon isäntä sanoi, että teille olisi uusia hiiliä valmiina hämärän tultua. Minä menen käskemään heitä tuomaan ne nyt tänne.» Hän vilkaisi nopeasti vanhaan rouvaan ja näki, ettei tämä ollut lakannut häneen tuijottamasta suurilla, kysyvillä silmillään. Pepita käsitti, että nämä eivät olleet sopivia puheenaiheita, mutta tuo omituinen nainen näkyi ottaneen asian niin vakavalta kannalta, että tyttö tahtoi antaa vielä yhden vastauksen: »Ei, se oli huono kirje. Se ei ollut mikään hyvä kirje.»

Doña Maria virkkoi melkein läähättäen: »Ah, rakas Pepitani, minusta se oli hyvin kaunis. Usko minua, minä tiedän. Ei, ei; miksi se olisi ollut huono kirje?» Pepita rypisti otsaansa, etsien sanaa, joka päättäisi keskustelun. »Se ei ollut… se ei ollut reipas», virkkoi hän, ja sitten hän ei enää halunnut sanoa enempää. Hän vei kirjeen pois omaan huoneeseensa ja hänen kuultiin repivän sen. Sitten hän meni vuoteeseensa ja tuijotti pimeään, yhä harmitellen, että oli haastellut siihen tapaan. Ja doña Maria istui aterioimaan kummastunein mielin.

Häneltä oli aina puuttunut rohkeutta sekä elämässä että rakkaudessa. Hän tutki sydäntänsä sielun silmillä. Hän ajatteli taikakalujaan ja rukousnauhansa helmiä, juoppouttaan… ajatteli tytärtään. Hän muisteli tätä pitkällistä suhdetta esille kaivettuine haaksirikkoutuneille keskusteluineen, kuviteltuine ylenkatseineen, sopimattamme luottamuksineen, syytöksineen laiminlyönnistä ja eristämisestä (mutta hänen oli täytynyt sinä päivänä olla hullu; hän muisti lyöneensä nyrkillään pöytään). »Mutta se ei ollut minun syyni», huudahti hän. »Ei ole minun syyni, että minä olin semmoinen. Se johtui olosuhteista. Minut oli sellaiseksi kasvatettu. Huomenna minä aloitan uuden elämän. Odotahan, niin saat nähdä, lapseni.»

Vihdoin hän korjasi pöydän ja istahti kirjoittamaan ensimmäistä kirjettään, niinkuin hän sitä nimitti, ensimmäistä kompastelevaa, oikeinkirjoitukseltaan hataraa, rohkeaa kirjettään. Hän muisti häpeissään, että hän edellisessä kirjeessään oli surkeasti tiedustellut tyttäreltään, kuinka paljon hän häntä rakasti, ja ahnaasti toistellut niitä harvoja epäröiviä hyväilysanoja, jotka doña Clara viimeksi oli hänelle suonut. Doña Maria ei voinut peruuttaa noita sivuja, mutta hän saattoi kyhätä uusia, reippaita ja jalomielisiä. Kukaan muu ei ole niitä pitänyt kompastelevina. Tämä on kuuluisa kirje LVI, jonka kirjallisuuden tutkijat tuntevat hänen »toisena korinttolaiskirjeenään» siinä esiintyvän, rakkautta koskevan ihanan kohdan vuoksi: »Niistä tuhansista ihmisistä, joita eläessämme kohtaamme, lapseni…» ja niin edespäin. Päivä alkoi jo melkein koittaa, kun hän lopetti kirjeensä. Hän avasi oven parvekkeelleen ja katseli suuria tähtirivejä, jotka kimaltelivat Andein vuorten yläpuolella. Yön kaikkina hetkinä, vaikka harvat olivat olleet kuulemassa, oli koko taivas kajahdellut näiden tähtisikermien soitosta. Sitten hän otti kynttilän, astui viereiseen huoneeseen, vilkaisi nukkuvaan Pepitaan ja siirsi kosteat hiukset tytön kasvoilta. »Minäpä tahdon nyt elää», kuiskasi hän. »Nyt tahdon alkaa uudestaan.»

Kahta päivää myöhemmin he lähtivät paluumatkalle Limaan, ja heidän kulkiessaan rotkon yli San Luis Reyn siltaa pitkin kohtasi heitä tapaturma, jonka tunnemme.