Peloponneesolais-sota

by Thucydides

ENSIMMÄINEN KIRJA.

Ateenalainen Thukydides on kirjoittanut Peloponneesolaisten ja Ateenalaisten välisen sodan historian. Hän ryhtyi keräilemään aineksia heti sodan alussa, sillä hän aavisti sen tulevan siihenastisia sotia tärkeämmäksi ja merkillisemmäksi, nähdessään, mitenkä nämä molemmat kansakunnat tähän aikaan kaikin puolin vankasti kiireestä kantapäähän olivat sotatarpeilla varustetut, ja lisäksi vielä, miten kaikki muutkin Helleenit joko heti taikka jonkun ajan mietittyänsä yhtyivät toiseen tai toiseen taistelevaan puolueeseen. Ja tämä sota onkin epäilemättä valtavin liike, mikä on kohdannut niin hyvin Helleenejä kuin joitakuita läheisiä barbareja, jopa miltei koko ihmiskuntaa. Sillä joskin tämän sodan edellä käypiä ja vieläkin vanhempia tapahtumia etäisten aikain takia on mahdoton tarkalleen tutkia, niin luulen kumminkin, luodessani katseeni mahdollisimman pitkälle taaksepäin, luotettavista tosiasioista päättäen, niiden olleen vähäpätöisiä niin sotavarustuksissansa kuin muissakin suhteissa.

Hellaassa, kuten maata nykyisin kutsutaan, ei ollut muinoin vakinaisia asukkaita, vaan asuinpaikkoja muutettiin alituisesti. Oli näet tavallista, että tuumittelematta luovutettiin maa väkevämmälle. Siihen aikaan ei ollut mitään kansainvälistä kauppaliikettä, sillä matkustaminen sekä maitse että meritse oli vaaranalaista. Asukkaat koettivat maastaan saada ainoastaan elintarpeensa, eikä niinmuodoin säästövaroja koottu; ja kun ei kukaan, vihollista peläten, huolinut pysyväisemmin viljellä maataan, kun vielä suojaavia linnoituksia puuttui, niin eipä asuinpaikkojen muutto tuntunutkaan vaikealta. Luulihan sitäpaitsi jokainen missä tahansa voivansa hankkia itsellensä päivän elatuksen. Näin muodoin ei muinoin löytynyt suuruutensa eikä varallisuutensa kautta mahtavia kaupunkeja eikä liioin muita linnoitettuja paikkoja. Nämä asuinpaikkainmuutokset tapahtuivat eniten viljavimmissa maakunnissa, nykyisessä Tessaliassa, Boiootiassa ja suurimmassa osassa Peloponneesosta, ei kumminkaan Arkadiassa. Kun asuinmaansa hedelmällisyyden kautta jotkut suvut olivat hankkineet suurenpuoleisia varoja, syntyi tästä mullistuksia aikaan saavia rettelöitä, muun muassa juuri ulkonaisten hyökkääjien puolelta. Täten on Attika, johon sen huonon maaperän takia tällaiset rettelöt eivät ammoisista ajoista asti ole koskeneet, säilyttänyt vanhan väestönsä. Että asukkaiden vaihtuminen on estänyt muita maakuntia edistymästä samassa määrin, kuin Attika, todistaa sekin seikka, että muusta Hellaasta sodan tahi levottomuuksien sattuessa maanpakoon karkoitetut mahtimiehet kääntyivät Ateenalaisten puoleen ja saivat heiltä varman asuinpaikan. Kun pakolaisille näet suotiin kansalaisoikeus, kasvoi jo aikaisin kaupungin väkiluku, niin että myöhemmin, Attikan maakunnan tultua liian ahtaaksi, Jooniaankin lähetettiin siirtolaisia.

Muinaishelleenien heikkoutta osottaa minusta sekin seikka, ettei Hellas ennen Troian sotaa ryhtynyt mihinkään yhteiseen yritykseen. En luule edes, että vielä siihen aikaan koko maata kutsuttiinkaan Hellaaksi ja että tätä nimitystä ylipäätään tunnettiinkaan ennen Deukalionin pojan, Helleenin, aikoja, vaan että joka heimolla oli oma nimensä, joista varsinkin Pelasgos-nimeä käytettiin yleisessä merkityksessä. Vasta kun Helleen ja hänen poikansa olivat tulleet mahtaviksi Ftiootiksessa ja kun heitä kutsuttiin avuksi muihin kaupunkeihin, tuli Helleen-nimi muutamien heimojen yhteisnimitykseksi, saamatta kuitenkaan pitkiin aikoihin yleistä merkitystä. Tästä on meillä Homeeros pätevänä todistajana. Sillä vaikka hän eli paljoa myöhemmin Troian sotaa, ei hän sen vaiheita kuvatessaan tällä nimellä kertaakaan kutsu koko sotajoukkoa, vaan ainoasti Akilleyksen johdolla taistelevia Ftiootteja, jotka siis hänen mielestänsä olivat ensimmäiset Helleenit. Yleisnimityksenä esiintyvät hänen runoissansa Danait, Argiivit ja Akaialaiset. Eikä hän liioin puhu barbareista, joka mielestäni johtuu siitä, ettei näiden vastakohtana vielä Helleenejä kutsuttu millään yhteisellä erikoisnimellä. Kuten jo edellä olemme maininneet, eivät nämä kansanheimot, joilla, vaikkakin asuivat eri kaupungeissa, oli yhteinen kieli ja myöhemmin yhteinen nimi, ennen Troian sotaa ole ryhtyneet mihinkään yhteiseen yritykseen heikkoutensa ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia. Mutta tähänkin sotaretkeen he ryhtyivät vasta sitten, kun olivat tottuneet meriliikkeeseen.

Tarun mukaan oli Minoos ensimmäinen, joka oli hankkinut itselleen laivaston. Tämän avulla hän piti hallussaan melkein kaikkia nykyisiä Helleeniläisiä vesiä ja Kykladien saaria. Useimmat näistä saarista saivat hänen toimestansa ensimmäiset asukkaansa, kun hän niistä oli karkottanut Kaarialaiset ja asettanut poikansa niiden hallitsijoiksi. Mikäli tiedetään, hävitti hän niinikään voimiensa takaa merirosvot näiltä vesiltä, voidaksensa sitä varmenmin niitä verottaa.

Meriliikkeen vilkastuttua harjottivat näet Helleenit, samoin kuin rannikolla asuvat barbaritkin, merirosvoutta vaikutusvaltaisimpien miestensä johdolla, jotka tällaisiin yrityksiin yhtyivät sekä oman voiton himosta että hankkiaksensa elatusta tarvitseville. He hyökkäsivät linnoittamattomiin ja kylien tapaan rakennettuihin kaupunkeihin, ryöstivät niitä ja hankkivat pääasiallisesti tästä elatuksensa, pitämättä rosvoutta minään häpeällisenä toimena, vaan mieluummin jonkunlaisena kunniana. Tämä katsantokanta on vielä nytkin vallalla muutamissa mannermaan kansoissa, niinkuin myöskin muinaisilla runoilijoilla, jotka kaikkialla runoissansa antavat asukasten kysyä tulijoilta, ovatko he merirosvoja, josta näemme, etteivät ne, joilta näin kysytään, yhtä vähän kuin kyselijätkään, pitäneet tätä tointa häpeällisenä. Itse mannermaallakin käytiin rosvoretkillä toistensa luona. Vielä nytkin kohtaamme monin paikoin Hellasta tämän katsantotavan, kuten Otsolilaisilla Lokreilla, Aitoolialaisilla, Akarnaanialaisilla ja sen seudun muillakin mannermaalaisilla. Aseiden alituinen kantaminen on näet näillä jäännös muinaisesta rosvoelämästä.

Ennenmuinoin kantoivat kaikki Hellaan asukkaat aseita, koska asunnot eivät olleet linnoitetut, eivätkä he vaaratta voineet käydä toistensa luona: aseet kuuluivat jokapäiväiseen pukuun, samaten kuin barbareilla. Että tämä tapa oli yleinen kaikkialla, näkyy niistä Helleeneistä, jotka vielä nytkin sitä noudattavat. Ateenalaiset olivat ensimmäiset, jotka jättivät aseet ja noudattivat säyseämpiä tapoja. Eikä ole kauan siitä, kuin iäkkäät vanhukset vielä pelkästä turhamaisuudesta pukeutuivat liinaisiin alusvaatteisiin ja poimivat hiukset päälaelle sirkkaneuloilla. Tämä koristelutapa onkin vanhemmassa ikäpolvessa Joonialaisten kesken juuri heidän ja Ateenalaisten välisen sukulaisuuden tähden päässyt käytäntöön. Lakedaimonilaiset olivat ensimmäiset, jotka käyttivät nykyajan lyhyitä takkeja, kuten ylipäätään tämän kansan varakkaammat henkilöt muissakin elämäntavoissa lähentelevät rahvasta. He olivat myöskin ensimmäiset, jotka yleisissä voimisteluharjoituksissa riisuivat vaatteensa ja hieroivat ruumiinsa öljyllä. Sillä ennenmuinoin sitoivat itse Olympiankin kilpailijat verhon vyötäisilleen, josta tavasta vasta äskettäin on luovuttu. Vielä nytkin käyttävät barbarit, varsinkin Aasialaiset, vyötäisverhoa, kilpaillessansa nyrkkitaistelussa tai painiskelussa. Muinaishelleeneillä oli monta muutakin tapaa, jotka olivat heille ja barbareille yhteisiä.

Kaikki uudemmat kaupungit niiltä ajoilta, jolloin laivaliike oli jo turvallisempi ja varallisuus yleisempi, ovat rakennetut rannikolle ja muureilla varustetuille niemiköille sekä laivaliikkeen helpottamiseksi että varovaisuudesta naapurikaupunkeja vastaan. Vanhemmat kaupungit sitävastoin rakennettiin etäämmälle merenrannasta vielä kauan jatkuvan merirosvouden takia, osaksi mannermaalle, osaksi saarille. Sillä rosvot ryöstivät sekä toisiltaan että muilta, jotka asuivat lähellä merta, joskaan eivät aivan rannikolla. Ja ne kaupungit sijaitsevat vielä nytkin etäällä rannasta.

Varsinkin saarilla asuvat Kaarialaiset ja Foiniikialaiset olivat merirosvoja; sillä useimmat saaret olivat näiden hallussa. Sitä todistaa seuraava tosiasia: kun Ateenalaiset viime sodassa puhdistivat Deelos-saaren ja poistivat tälle saarelle haudattujen arkut, niin kävi selville, että enemmän kuin puolet niihin haudatuista oli Kaarialaisia, jotka tunnettiin heidän ruumiin mukaan hautaan pannuista sotapuvuistaan ja heidän vielä nytkin käyttämästään hautaustavasta.

Mutta kun Minoos oli saanut laivaston kuntoon, muuttui Helleenien keskinen meriliike vilkkaammaksi. Sillä hän karkotti rosvot saarilta ja toi niihin melkein kaikkiin toisia asukkaita. Samaten olivat rannikkolaiset, tultuansa varakkaammiksi, lujemmin varustaneet asuinpaikkojansa, ja muutamat rikkaammat olivat ympäröineet ne muureillakin. Koska nyt kukin tavoitteli omaa voittoansa, antautui halvempi kansa rikkaitten palvelijoiksi, ja mahtavat tekivät rikkauksiensa avulla pienemmät kaupungit valtansa alaisiksi. Tällä kannalla olivat maan asiat, kun Helleenit myöhemmin ryhtyivät sotaan Troiaa vastaan.

Agamemnoon näyttää minusta ennemmin kaikkia aikalaisiansa voittavalla sotavoimallansa, kuin Tyndareokselle vannotun valansa kautta, pakottaneen Heleenan kosijat yhtymään tähän sotaretkeen. Sillä ne Peloponneesolaiset, jotka tarkemmin ovat tutkineet muinaistaruja, kertovat, että Pelops oli ensin niiden rikkauksien avulla, jotka hänellä oli, kun hän Aasiasta saapui Peloponneesokseen köyhien ihmisten luo, anastanut vallan ja, vaikkakin muukalainen, antanut nimensä tälle maalle, ja että hänen jälkeläisensä vielä olivat suurentaneet tätä valtaa. He kertovat niinikään, että Eyrysteys lähtiessänsä sotaretkelle Attikaan, jossa Herakleidit hänet surmasivat, oli uskonut Mykeenen hallituksen Atreukselle, joka oli hänen enonsa. Atreus sattui näet kertomuksen mukaan olemaan siellä paossa Krysipoksen murhan tähden, peläten isänsä vihaa. Kun ei Eyrysteys palannut kotiin, ryhtyi Atreus Mykeeneläisten omalla suostumuksella, koska hän heistä näytti mahtavalta mieheltä, ja koska hän oli kansan suosima, hallitsemaan Mykeeneläisiä ja kaikkia Eyrysteyksen valtaan kuuluneita maita, ja täten olivat Pelopsin jälkeläiset syrjäyttäneet Perseidit. Saatuansa kaiken vallan haltuunsa, näkyy Agamemnoon, joka laivastonsakin kautta oli muita mahtavampi, siis enemmän pelolla kuin osanottajien vapaasta tahdosta koonneen sotajoukon puheenaolevaa sotaretkeä varten. Hän näkyy myöskin ottaneen osaa sotaan suuremmalla laivastolla kuin muut ja vieläpä luovuttaneen laivoja Arkadilaisillekin, kuten Homeeroksesta näemme, jos vain voi luottaa häneen. Agamemnoonista sanoo Homeeros, hänen ottaessaan valtikan vastaan:

"Useita saaria hallitsi hän ja Argoksen kokonaan."

Mannermaalaisena hän ei olisi voinut pitää vallassaan muita kuin läheisiä saaria, joita ei ollut monta, ellei hänellä olisi ollut jotensakin väkevä laivasto. Tästä sotaretkestä voi myöskin päätellä, millaiset Hellaan olot ennen sitä olivat.

Jos kohtakin Mykeene oli pieni, ja vaikkakin useimmat silloiset kaupungit nyt näyttävät vähäpätöisiltä, niin ei sillä suinkaan ole todistettu, ettei tämä retki olisi ollut sen vertainen, miksi sitä runoilijat kuvailevat, ja mitä siitä muinaistaru kertoo. Sillä jos esim. Lakedaimonilaisten kaupunki häviäisi, eikä siitä jäisi muuta kuin temppelit ja rakennusten perustukset, niin nousisi luullakseni pitkän ajan kuluttua silloisessa kansassa suuri epäilys siitä, tokko koko Lakedaimonilaisten mahti on ollutkaan sen maineen vertainen. Ja kuitenkin hallitsevat he kahta viidettä osaa Peloponneesosta ja johtavat koko niemimaata samoin kuin useita muitakin liittolaisia sen ulkopuolella. Itse asiassa heidän kaupunkinsa näyttää vähäpätöiseltä, koska se ei muodosta mitään yhteenrakennettua kaupunkia eikä ole koristettu komeilla temppeleillä eikä mahtavilla rakennuksilla, vaan on rakennettu kylän tapaan, kuten muinoin Hellaassa rakennettiin. Jos sitävastoin Ateenaa kohtaisi sama kohtalo, näyttäisi se, ulkonäöstä päättäen, kahta vertaa voimakkaammalta, kuin onkaan. On siis katsottava enemmän kaupunkien valtaa kuin ulkonäköä, ja niillä perusteilla on Troian sotaretki pidettävä entisiä suurempana, mutta nykyistä sotaa vähäpätöisempänä, jos tässä kohden Homeeroksen runoihin voi luottaa. Mutta vaikka Homeeros runoilijana tietenkin liiottelee, niin Troian retki kuitenkin näyttää jokseenkin vähäpätöiseltä. Sillä 1,200 aluksesta hänen kertomuksensa mukaan oli Boiootialaisten laivoissa 120 miestä kussakin, mutta Filokteeteen laivoissa 50, jotka luvut hän luultavasti on maininnut, toisen suurimpana, toisen pienimpänä määränä. Muitten laivojen suuruudesta hän laivaluettelossaan ei mainitse mitään. Hän sanoo nimenomaan, että kaikki soutajat Filokteeteen laivoissa olivat sotamiehiä ja että kaikki soutajat olivat jousimiehiä. Muuta joutokansaa kuin kuninkaat ja korkeimmat johtajat ei juuri aluksissa ollut, varsinkin kun piti viedä mukana yli meren sotavarustuksia, ja kun alukset olivat kannettomia, rakennetut vanhaan tapaan kuten ryöstölaivat. Jos ottaa keskiluvun suurimmista ja pienimmistä laivoista, niin ei tämä sotajoukko ollut suuri, ollakseen koko Hellaan lähettämä.

Syynä tähän oli enemmän puute varoista kuin asukkaista. Sillä elintarpeitten puutteen takia toivat he mukanaan pienemmän sotajoukon, nimittäin ainoastaan niin suuren, kuin he sodassa toivoivat voivansa elättää maan tuotteilla. Saavuttuansa perille, voittivat he tappelun, joka selviää siitä, että he rakensivat muurin leirin suojaksi. Tässä ensi taistelussa he eivät kumminkaan näy käyttäneen koko sotavoimaansa, vaan antaneen osan sotajoukostansa harjottaa maanviljelystä Kersoneesoksessa ja rosvoilla elinkeinokseen. Kun Helleenit näin jakautuivat, kävi Troialaisille mahdolliseksi puollustautua kymmenen vuotta, kun heidän kulloinkin oli taisteltava vain yksityisiä joukkioita vastaan. Jos Helleeneillä, sotatanterelle saapuessansa, olisi ollut kylliksi ruokavaroja, ja jos he yhtämittaa, harjottamatta maanviljelystä ja rosvoutta, olisivat käyneet sotaa koko sotavoimallansa, niin he helposti olisivat ylivoimallansa valloittaneet Troian; ja koskapa he hajanaisinakin pitivät puoliaan aina kulloinkin läsnäolevilla joukoillansa, niin olisivathan he säännöllisellä piirityksellä vähemmässä ajassa ja vähemmällä vaivalla saaneet kaupungin valtaansa. Mutta varojen puutteesta olivat kaikki sotaretket ennen Troian sotaa vähäpätöiset, eikä itse tämäkään retki, joka kylläkin on sitä edellisiä kuuluisampi, kumminkaan, valmistuksista päättäen, vastaa sitä mainetta, joka siitä runoilijain korupuheiden kautta on syntynyt.

Koska vielä Troian sodan jälestäkin Hellaassa kesti asukasten vaellusta ja asuinpaikkojen muuttoa, niin maa ei rauhattomuuksien tähden voinut edistyä. Ja kun Helleenit vasta pitkän ajan kuluttua palasivat Troiasta, johtui siitä kaupungeissa kaikenlaisia mullistuksia ja monenmoisia levottomuuksia. Toisten täytyi silloin poistua ja rakentaa itselleen kaupunki uuteen paikkaan. Niinpä Boiootialaiset, sitten kun Tessalialaiset olivat karkottaneet heidät Arneesta 60 vuonna Troian valloittamisen jälkeen, asettuivat asumaan nykyiseen Boiootiaan, jota ennen kutsuttiin Kadmolaismaaksi. Osa heistä oli jo ennen asettunut tänne asumaan ja täältä lähtenyt sotaretkelle Troiaa vastaan. 80:tenä vuonna Troian sodan jälkeen valloittivat Doorilaiset Herakleen jälkeläisten johdolla Peloponneesoksen. Vaivoin pääsi Hellas vihdoin pitkän ajan kuluttua rauhaan, jolloin loppuivat asukasten muuttelemiset, ja nyt se alkoi lähettää siirtolaisia, Ateenalaiset valtasivat Joonian ja useimmat saaret, Peloponneesolaiset taas suurimman osan Italiaa ja Sikeliaa sekä eri seutuja Hellaasta. Kaikki nämä maat tulivat vasta Troian sodan jälestä asutuiksi.

Sittenkuin Helleenit olivat tulleet mahtavammiksi ja enemmän kuin ennen hankkineet itselleen rikkauksia, nousi tulojen lisääntyessä itsevaltiaita myöskin niissä kaupungeissa, missä aikaisemmin oli ollut määrättyjä etuoikeuksia nauttiva perinnöllinen kuninkuus. Nyt rakensivat Helleenit laivojakin ja ryhtyivät enemmän meriä kulkemaan. Korintolaisten sanotaan olleen ensimmäiset Helleenit, jotka rakensivat miltei nykytapaisia laivoja, ja Korintos lienee Hellaan ensimmäinen kaupunki, missä on rakennettu kolmisoutuja. Korintolainen laivanrakentaja Ameinokles näyttää valmistaneen Samolaisille neljä laivaa. Ameinokles saapui Samolaisten luo noin kolmisen sataa vuotta ennen tämän sodan loppua. Aikaisin meritaistelu, josta me jotakin tiedämme, on Korintolaisten ja Kerkyyralaisten välinen taistelu, mistä tapauksesta ylempänä mainittuun aikaan saakka on kulunut noin 260 vuotta. Kun Korintoksen kaupunki näet sijaitsee maakannaksella, niin oli siellä jo alusta alkaen ollut suuremmoinen kauppaliike. Ja kun Helleenit yleensä silloin ylläpitivät keskinäistä liikettä enemmän maitse kuin meritse, niin yhtä hyvin ne, jotka asuivat Peloponneesoksessa, kuin sen ulkopuolella asuvat, kulkivat Korinton kannaksen yli, matkustaessansa toistensa luo. Tämän kautta tulivat Korintolaiset tavattoman rikkaiksi, jota myös muinaiset runoilijat ovat tahtoneet osottaa antamalla Korintokselle nimityksen "varakas". Mutta kun Helleenit tästälähtien yhä enemmän rupesivat harjottamaan meriliikettä, puhdistivat Korintolaiset laivojensa avulla meren merirosvoista, ja anastivat kaupungilleen sekä maa- että merikaupan, jonka johdosta tämä kaupunki varallisuuden kasvaessa paisui mitä mahtavimmaksi. Ensimmäisen Persialaisten kuninkaan Kyyroksen ja hänen poikansa Kambyyseen hallitessa oli Joonialaisilla vahva laivasto, niin että he sodissa, jota he kävivät Kyyröstä vastaan, jonkun aikaa ylläpitivät herruutta sikäläisillä vesillä. Samaten saattoi Polykrates, joka Kambyyseen aikana hallitsi Samos-saarta, suuren laivastonsa avulla useita saaria haltuunsa, niiden joukossa Reneian saaren, jonka hän pyhitti Deelolaiselle Apolloonille. Myös Fokaialaiset, kun perustivat Massalian, saivat Karkedonilaisilta voiton meritappelussa.

Edellä mainitut valtiot olivat mahtavimmat merivallat tällä ajalla. Mutta vaikkakin kaikki nämä valtiot olivat syntyneet ja vaurastuneet monta sukupolvea myöhemmin Troian sotaa, niin näkyy heillä kumminkin olleen vallan vähän kolmisoutulaivoja, vaan enimmiten kuten ennenkin 50 miehen soudettavia pitkiä laivoja. Vasta vähää ennen Meedialais-sotaa ja Dareioksen kuolemaa, joka hallitsi Persialaisia Kambyyseen jälestä, oli Sikelian itsevaltiailla, kuten myöskin Kerkyyralaisilla, suuri paljous kolmisoutulaivoja. Nämä olivatkin viimeiset mainittavammat laivastot Hellaassa ennen Kserkseen sotaretkeä. Sillä Aiginalaisten, Ateenalaisten ja muutamien muittenkin laivastot olivat vähäpätöisiä ja parhaasta päästä 50 miehen soudettavia laivoja. Eivätkä nekään laivat, jotka Ateenalaiset, taistelussansa Aiginalaisia vastaan ja raakalaiskansojen hyökkäyksen varalta, olivat rakentaneet Temistokleen neuvosta, ja joilla he myöhemmin kävivät merisotaa, olleet täyskannella varustettuja.

Tällainen oli Helleenien merivoima ennenmuinoin ja vielä kotvan aikaa myöhemminkin. Ne, jotka meriliikettä harrastivat, tulivat aika mahtaviksi sekä hankkimalla rikkauksia että laajentamalla valtaansa. Sillä ne, joilla ei ollut tarpeeksi maata, kävivät laivastoillansa saarien kimppuun ja panivat ne valtansa alle. Mannermaalla sitävastoin ei käyty mitään sotaa, jonka kautta valta-aluetta olisi lisätty. Joskus vain lähimmät naapurikaupungit ahdistivat toisiansa, mutta kauempana kotimaastaan Helleenit eivät käyneet sotaa. Ei ollut vallanalaisia, jotka sellaisessa tarkoituksessa olisivat yhdistyneet suurempiin valtoihin, eivätkä myöskään eri vallat tasavertaisten oikeuksien perusteilla liittyneet toisiinsa, yhteisesti ryhtyäkseen sotaisiin yrityksiin, vaan he taistelivat keskenänsä, kukin naapuriaan vastaan. Ainoastaan Kalkidilaisten ja Eretrialaisten välinen sota oli entisinä aikoina senlaatuinen, että muutkin Helleenit ottivat osaa siihen, jommankumman taistelijan liittolaisina.

Muutoin oli millä mikin seikka esteenä, ettei se voinut päästä oikeaan kukoistukseensa. Niinpä Joonialaisia, kun heidän valtansa alkoi paisua jotenkin suureksi, hätyyttivät Meedialaiset kuninkaat ja etenkin Kyyros, joka oli perinpohjin voittanut Kroisoksen ja laskenut valtansa alle kaikki maat Halys-joesta mereen saakka, sekä kukistivat Helleenien mannermaalla sijaitsevat kaupungit. Myöhemmin valtasi Dareios Foiniikialaisten laivaston avulla myöskin saaret.

Missä Hellaan kaupungissa vaan löytyi itsevaltiaita, niin he katsoivat ainoastaan omaa etuaan taloudellisen tilansa parantamiseksi ja koettivat saavuttaa mahdollisimman turvallisen aseman omissa valtioissansa, ryhtymättä mihinkään suurempaan yritykseen, lukuun ottamatta pienempiä riitaisuuksia, joita syntyi naapurien kesken. Ainoastaan Sikelialaiset itsevaltiaat pääsivät suurempaan mahtavuuteen. Näin oli Hellas kauan aikaa kaikin puolin takapajulla, niin ettei se yhdistetyin voimin ryhtynyt mihinkään merkillisempään yritykseen, eivätkä sen yksityiset valtiotkaan uskaltaneet antautua mitään erikoisempaa toimittamaan.

Vihdoin lopettivat Lakedaimonilaiset omavaltaisten ruhtinasten hallituksen Ateenassa ja suurimmaksi osaksi niissä Hellaan kaupungeissa, joita tähän saakka itsevaltiaat olivat hallinneet, paitsi Sikeliassa. Sillä vaikka Lakedaimon siitä ajasta asti, jolloin nykyiset Doorilaiset asukkaat asettuivat sinne asumaan, enemmän kuin mikään muu kaupunki on ollut pitkällisten sisällisten rauhattomuuksien rasittamana, on sillä vanhimmista ajoista saakka ollut järjestetty hallitusmuoto, eikä se koskaan ole ollut itsevaltiasten hallittavana. Vähän yli 400 vuotta, tämän sodan loppuun asti laskien, on Lakedaimonilaisilla ollut sama valtiomuoto, jonka vallitessa he ovat saavuttaneet mahtavan arvoaseman ja siten myöskin ovat voineet vaikuttaa muitten valtojen asioihin. Muutamia vuosia sen jälkeen, kuin itsevaltius oli hävitetty Hellaan valtioista, taisteltiin tappelu Meedialaisten ja Ateenalaisten välillä Maratonin kentällä. Kymmenentenä vuonna tämän jälkeen tulivat Meedialaiset toistamiseen tavattoman suurella joukolla taivuttamaan Hellaan perinpohjin valtansa alle. Tämän vaaran uhatessa johtivat Lakedaimonilaiset liittoutuneita Helleenejä, jota vastoin Ateenalaiset päättivät Meedialaisten lähestyessä jättää kaupunkinsa tyhjäksi ja astuivat tavaroineen laivoihinsa, turvautuen merionneen. Heti sen jälkeen kuin raakalaisjoukot yhdistetyin voimin oli työnnetty takaisin, liittyivät sekä kuninkaasta luopuneet Helleenit että kummankin kaupungin puolella taistelleet liittolaiset mitkä Ateenaan, mitkä Lakedaimonilaisiin. Sillä kieltämättä olivat nämä molemmat vallat kaikkia muita mahtavammat, toinen maalla, toinen merellä. Heidän ystävyytensä ei kuitenkaan kauan kestänyt, vaan pian syntyi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä eripuraisuutta, ja ennen pitkää he liittolaistensa avustamina ryhtyivät taisteluun toinen toistansa vastaan. Myöskin muut Helleenit, mikäli missäkin riitaantuivat keskenään, liittyivät jommankumman puolelle. Näin elivät he Meedialaisesta sodasta nykyiseen sisälliseen sotaan saakka, milloin pitäen rauhaa, milloin sotien keskenänsä tai luopuneita liittolaisiansa vastaan, jonka kautta he sotatoimissa kehittyivät sangen korkealle sekä saavuttivat yhä enemmän kokemusta, kun vaaroissa eläen tottuivat niihin.

Lakedaimonilaiset eivät verottaneet johdettavinaan olevia liittolaisiansa, vaan pitivät silmämääränään saattaa näiden keskuudessa voimaan harvavaltaisen hallitusmuodon, joka oli heidän omille pyrinnöilleen edullinen. Ateenalaiset sitävastoin aikaa voittaen anastivat kaupunkien laivastot haltuunsa, paitse Kiolaisten ja Lesbolaisten laivoja, sekä kantoivat kaikilta rahaveroa. Sentähden heidän sotakuntonsa tämän sodan alkaessa oli paljon suurempi, kuin se oli ennen ollut heidän aseliittonsa parainakaan aikoina.

Tällaiset ovat tutkimukseni tulokset muinaisoloista, joiden arvosteleminen on sangen vaivaloinen, jos ei halua umpimähkään luottaa kaikellaisiin tarjollaoleviin todistuksiin. Sillä ihmiset uskovat sokeasti, tarkemmin punnitsematta, mitä vain toiset kertovat heidän omankin maansa entisistä tapahtumista. Niinpä esim. Ateenalaiset ovat siinä luulossa, että Aristogeitoon ja Harmodios tappoivat Hipparkoksen, koska tämä oli tyranni, eivätkä tiedä, että Hippias, ollen vanhin Peisistratoksen pojista, hallitsi, että Hipparkos ja Tessalos olivat hänen veljensä, ja että Aristogeitoon, ja Harmodios juuri määrättynä päivänä ja ratkaisevalla hetkellä, epäillen jonkun liittolaisista ilmaisseen Hippiaalle heidän aikeensa, sentähden jättivät hänet rauhaan. Mutta koska he kumminkin tahtoivat tehdä jotakin uhkarohkeata, ennenkuin heidät otettaisiin kiinni, murhasivat he Hipparkoksen, jonka he tapasivat lähellä Leookorion nimistä temppeliä järjestämässä Panateenalaista juhlakulkuetta. Myöskin muista seikoista on useilla Helleeneillä väärä käsitys, vaikka tapahtumat ovat nykyaikaisia, jotka eivät ole ajan pituuden vuoksi unhottuneet, kuten esim. siitä, että muka Lakedaimonilaisten kuninkailla äänestäessä on kaksi ääntä, ja että siellä muka on ollut Pitanatilainen asejoukkue, jota kumminkaan ei koskaan ole ollut olemassa. Täten useimmat ihmiset eivät viitsi uhrata vaivaa päästäksensä totuuden perille, vaan omaksuvat mieluummin totena sen, mitä he muilta saavat kuulla.

Esitettyjen perusteiden nojalla voi eksymättä pitää todenmukaisena minun tässä tarkastettavina olleita tapahtumia, ken ei halua uskoa, mitä runoilijat liiotellen asioista kertovat, ja mitä muistitietojen keräilijät kirjottavat, enemmän miellyttääksensä kuulijoitaan, kuin esittääkseen totuuden. Useimmat näistä seikoista ovat ajan pituuden tähden muuttuneet tarumaisiksi ja sentähden on melkein mahdoton näyttää muistitietojen keräilijäin kertomuksia vääriksi. Minä luulen, että lukija tulee näkemään, että olen esittänyt asiat, niin vanhat kuin ne ovatkin, mitä pätevimpien todistuksien nojalla. Jos kohta ihmiset ylipäätään pitävätkin sitä sotaa, johon he itse ottavat osaa, sen kestäessä kaikista suurimpana, mutta sodan loputtua enemmän ihailevat muinaisia taisteluita, niin on kumminkin käypä ilmi, että tämä sota, jos pidetään mittakaavana itse tosiasioita, on ollut entisiä paljoa suurempi.

Mitä kukin on sanoin lausunut, joko sotaa tuumittaessa tai sen kestäessä, on minun ollut vaikea sanasta sanaan muistaa, olipa sitten niin, että itse olen sen kuullut, tai että muut ovat sen minulle kertoneet. Minä olen esittänyt puheet, kuten kunkin kulloinkin kysymyksessä olevassa tilaisuudessa minun mielestäni olisi pitänyt puhua, kumminkin pitäen kiinni lausuttujen sanojen pääsisällöstä. Mitä taas varsinaisiin sotatapauksiin tulee, niin en ole tahtonut mielivaltaisesti esittää vain sitä, mitä sattumalta olen kuullut, vaan sitä, missä itse olen ollut läsnä, tai mitä muiden kertomuksesta perinpohjaisen tutkimuksen jälkeen olen voinut varmana pitää. Paljon vaivaa on kuitenkin ollut päästä totuuden perille, koska ne, jotka eri tilaisuuksissa ovat olleet läsnä, useinkin kertovat asiaa eri tavalla, miten kukin eri puoluekannalta asiaa katselee, tai miten on kyennyt tapausten menon muistissaan säilyttämään. Lukijasta tuntunee tämä kaikista tarumaisista koristeluista vapaa kertomus ikävystyttävältä; mutta jos kaikki ne, jotka haluavat saada varman käsityksen sekä menneistä tapahtumista että tulevistakin, mikäli ne ihmisolojen kiertokulun mukaisesti tulevat kehittymään enemmän tai vähemmän menneiden tapahtumien kaltaisiksi, arvostelevat teokseni hyödylliseksi, on se saavuttanut riittävän tunnustuksen. Sillä tarkoitukseni onkin, että tämä kirja olisi lukijoille mieluummin ainainen omaisuus, kuin vaan hetkellinen huvitus.

Entisistä sodista oli Meedialainen sota kyllä suurin, vaan senkin ratkaisi kaksi maa- ja kaksi meritappelua. Tämä sota sitävastoin on jo kestänyt hyvin kauan ja on tuottanut Hellaalle sellaista kurjuutta, jommoista tämä maa ei ennen koskaan näin vähän ajan kuluessa ole kokenut. Sillä niin monta kaupunkia ei ennen koskaan ole valloitettu ja hävitetty kuin tässä sodassa osaksi vieraat kansat, osaksi itse taistelevat puolueet kokonaan tuhosivat, jotapaitsi moni kaupunki, jouduttuansa vihollisen käsiin, sai uudet asukkaat. Eikä koskaan ennen ole niin paljon ihmisiä ajettu maanpakolaisuuteen, ja vuodatettu niin paljon ihmisverta, kuin tässä sodassa ja sisällisissä mellakoissa. Tapaukset, joista ennen vain kuulopuheina kerrottiin, mutta harvemmin kokemuksen nojalla saatiin tietoja, osottautuivat täysin uskottaviksi, kuten maanjäristykset, jotka kohtasivat melkein koko maata ja olivat tavattoman ankaria, auringonpimenemiset, joita silloin sattui useammin kuin ennen, paikoittain suuri kuivuus, josta nälänhätä oli seurauksena, sekä päällepäätteeksi kauhea ruttotauti, joka surmasi paljon ihmisiä. Kaikkea tätä saivat Helleenit kokea tämän sodan kestäessä. Sodan alkoivat Ateenalaiset ja Peloponneesolaiset, rikkoen sen kolmikymmenvuotisen rauhan, jonka he olivat solmineet keskenänsä Euboian valloittamisen jälkeen. Ja että kävisi selville, minkätähden Helleenit joutuivat keskenänsä näin hirvittävään sotaan, tahdon minä heti aluksi esittää syyt ja riidan vaiheet, joiden tähden he purkivat tehdyn sopimuksen. Todellisena syynä pidän minä, vaikkakaan sitä ei ole mainittu, Ateenalaisten vallan kasvamista, joka pelotti Lakedaimonilaisia ja sai heidät tähän sotaan ryhtymään. Molemmin puolin julkilausutut syyt, joiden tähden he purkivat rauhan sopimukset ja ryhtyivät sotaan, olivat seuraavat.

Epidamnos kaupunki sijaitsee oikealla puolella Joonianmereen purjehdittaessa. Tämän läheisyydessä asuvat Taulantilaiset, eräs raakalaiskansakunta Illyrialaista sukuperää. Tämän kaupungin perustivat Kerkyyralaiset Heratokleen pojan Falloksen johdolla, joka oli kotoisin Korintoksesta ja Herakleen jälkeläisiä. Hänen olivat Kerkyyralaiset vanhan tavan mukaan kutsuneet emäkaupungista johtamaan siirtolaisia. Tähän siirtolaisretkeen oli myöskin joukko Korintolaisia ja muita Doorilaiseen kansallisuuteen kuuluvia henkilöitä ottanut osaa. Epidamnolaisten kaupunki tuli aikaa myöten suureksi ja väkirikkaaksi. Kerrotaan, että Epidamnolaiset monta vuotta kestäneiden sisällisten levottomuuksien jälkeen joutuivat tappiolle eräässä sodassa lähellä asuvaa raakalaiskansaa vastaan ja menettivät suuren osan vallastansa. Vähää ennen Peloponneesolaista sotaa karkotti kansa kaupungista ylimykset, jotka sitten lähtivät viholliskansan luo ja yhdessä heidän kanssaan ahdistivat ryöstöillään Epidamnolaisia sekä maitse että meritse. Kun kaupunkiin jääneet Epidamnolaiset näin olivat joutuneet pulaan, toimittivat he lähettiläitä Kerkyyraan, koska tämä oli heidän emäkaupunkinsa, rukoilemaan, etteivät Kerkyyralaiset välinpitämättöminä sallisi heidän sortua perikatoon, vaan sovittaisivat heidät karkotettujen kanssa ja tekisivät lopun barbarilaissodasta. Tätä rukoilivat lähettiläät, asettuen avunanojien tavoin Heeran temppeliin. Mutta Kerkyyralaiset eivät välittäneet heidän avunpyynnöstään, vaan antoivat heidän palata tyhjin toimin kotiin.

Kun Epidamnolaiset nyt näkivät, ettei heillä Kerkyyrasta ollut mitään apua odotettavissa, eivät he tietäneet, miten voisivat pulasta selviytyä. He lähettivät miehiä Delfoihin kysymään Apolloonilta, tulisiko heidän jättää kaupunkinsa Korintolaisille, nämä kun olivat tämän perustajat, ja siten saada apua näiltä. Apolloon antoi heille sen vastauksen, että heidän tuli jättää kaupunkinsa Korintolaisille ja antautua heidän johdettaviksensa. Epidamnolaiset toimittivatkin lähettiläitä Korintokseen ja luovuttivat oraakelin neuvosta siirtolaiskaupungin Korintolaisten suojelukseen, jonka ohessa he huomauttivat, että heidän kaupunkinsa perustaja oli kotoisin Korintoksesta, ja ilmottivat heille oraakelin vastauksen, pyytäen, etteivät nämä pysyisi välinpitämättöminä heidän perikadostansa, vaan ryhtyisivät puollustamaan heitä. Korintolaiset lupasivatkin heille oikeudenmukaisesti apua, katsoen siirtokunnan kuuluvan yhtä hyvin heille kuin Kerkyyralaisille, mutta myöskin osaksi kantaen vihaa Kerkyyralaisia vastaan, koska nämä, vaikka olivat heidän siirtolaisiansa, eivät välittäneet heistä. Sillä he eivät yhteisissä kokouksissa osottaneet Korintolaisille sitä kunnioitusta, mitä näillä oli oikeus vaatia, eivätkä valinneet uhrimenojen johtajiksi Korintolaista, kuten muut siirtolaiset tavallisesti tekivät, vaan kohtelivat heitä välinpitämättömästi ja ynseästi. Varallisuudeltansa olivat he tähän aikaan Hellaan rikkaimpien kaupunkien vertaisia, sotavarustuksiensa puolesta näitä mahtavammat ja laivastoonsa nähden olivat he yhteen aikaan muista suuresti edellä, koska Kerkyyra jo Faiaakien ajoista asti, jotka ennen heitä asuivat siellä, oli suuressa maineessa. Juuri tämä seikka vaikutti, että he yhä ahkerammin koettivat suurentaa laivastoansa. Se ei ollutkaan vähäpätöinen, heillä kun sodan puhjetessa oli vesillä 120 kolmisoutuista laivaa.

Koska siis Korintolaisilla oli niin paljon syytöksiä Kerkyyralaisia vastaan, lähettivät he mielellänsä Epidamnolaisille avuksi joukon Amprakialaisia ja Leukadialaisia miehiä sekä myöskin omaa sotaväkeä, ilmottaen, että ken vain haluaisi, saisi yhtyä retkikuntaan ja jäädä asumaan Epidamnokseen. Nämä matkustivat maitse Apollooniaan, joka on Korintolainen siirtokunta, koska pelkäsivät, että Kerkyyralaiset estäisivät heitä meritse matkustamasta. Mutta kun Kerkyyralaiset saivat tietää, että uudet siirtolaiset olivat suojelusväen seuraamina matkalla Epidamnokseen ja että kaupunki oli jättäytynyt Korintolaisten suojaan, vihastuivat he suuresti, ja vaativat, lähettäen heti 20 laivaa, että Epidamnolaiset ottaisivat pakolaiset kaupunkiinsa sekä palauttaisivat luotaan Korintoksesta lähetetyt siirtolaiset ja suojelusväen. Epidamnoksesta karkotetut ylimykset olivat näet tulleet Kerkyyraan, ja vedoten yhteisiin hautoihin ja yhteiseen syntyperään, pyytäneet näitä viemään heidät takaisin isänmaahan. Kun eivät Epidamnolaiset ensinkään välittäneet näistä Kerkyyralaisten vaatimuksista, lähtivät nämä viimeksimainitut yhdessä illyrialaisten kanssa heitä vastaan 40 laivalla, ottaen karkotetut Epidamnolaiset mukaansa laivoihin, viedäkseen heidät Epidamnokseen. Tultuansa kaupungin edustalle, ilmottivat he julkisesti, että kaikki muukalaiset ja ne Epidamnolaiset, jotka halusivat, saivat rauhassa poistua kaupungista, mutta että kaupunkiin jääneitä kohdeltaisiin vihollisina. Kun ei kukaan silloin lähtenyt kaupungista, ryhtyivät Kerkyyralaiset säännöllisesti piirittämään kaupunkia, joka sijaitsi eräällä maakannaksella.

Niinpiankuin Korintolaiset saivat sanoman Epidamnoksen piirityksestä, varustautuivat he lähtemään sotaretkelle, samalla kuin antoivat tiedon uuden siirtokunnan lähettämisestä Epidamnokseen, jonne saisi lähteä mukaan täysillä kansalaisoikeuksilla kutka vaan halusivat. Mutta ne, jotka eivät heti tahtoisi astua laivoihin lähteäkseen mukaan, saisivat, jos kumminkin tahtoisivat säilyttää siirtolaisoikeutensa, maksamalla 50 Korintolaista drakmaa jäädä Korintokseen. Silloin löytyi suuri joukko sekä niitä, jotka heti lähtivät mukaan laivoilla, että niitä, jotka suorittivat rahamaksun. Korintolaiset pyysivät myöskin Megaralaisia saattamaan heitä muutamilla laivoilla siltä varalta, että Kerkyyralaiset estäisivät heitä purjehtimasta. Megaralaiset varustautuivat auttamaan heitä kahdeksalla laivalla, samoin Kefalleenian Paleelaiset neljällä. Korintolaiset kääntyivät pyyntöineen niinikään Epidaurolaisten puoleen, ja nämä antoivat heille lisäksi viisi laivaa, Hermionelaiset antoivat yhden laivan, Troitseenilaiset kaksi, Leukadialaiset kymmenen ja Amprakialaiset kahdeksan. Teebalaisilta ja Fleiasilaisilta pyysivät he rahaa ja Eeliläisiltä tyhjiä laivoja ynnä rahaa. Korintolaiset itse varustivat 30 laivaa, ja niihin 3,000 raskasaseista.

Kun Kerkyyralaiset kuulivat Korintolaisten näin suuresti varustautuvan, läksivät he Lakedaimonilaisten ja Sikyoonilaisten lähettiläiden kanssa Korintokseen ja vaativat, että Korintolaiset kutsuisivat takaisin sekä Epidamnoksessa olevan varustusväkensä että siirtokuntansa, heillä kun ei ollut osallisuutta Epidamnokseen. Jos Korintolaiset luulivat itsellään sitä jossakin määrin olevan, sanoivat he olevansa valmiit jättämään asian oikeuden ratkaistavaksi niille Peloponneesoksen kaupungeille, joista he yhteisesti sopisivat. Se saisi pitää siirtolan, jolle mainitut kaupungit sen katsoisivat kuuluvaksi. He myöntyivät myös jättämään asian Delfoin oraakelille ratkaistavaksi. Sotaa he kaikin mokomin tahtoivat välttää; mutta jos Korintolaiset käyttäisivät väkivaltaa, sanoivat he oman etunsa vuoksi olevansa pakotetut ystävikseen liittämään ne, joita eivät muuten, nykyisille liittolaisille vieraina, niiksi haluaisi. Korintolaiset vastasivat heille, että he tahtoivat asiasta neuvotella vasta sitten, kun Kerkyyralaiset olivat kutsuneet Epidamnoksesta sekä laivansa että barbarit. Korintolaisten mielestä ei käynyt päinsä, että he ryhtyivät asiaa oikeudellisesti käsittelemään, niin kauan kuin Epidamnosta piiritettiin. Korintolaisten ehtoihin Kerkyyralaiset sanoivat olevansa taipuvaisia, jos Korintolaisetkin kutsuivat miehensä Epidamnoksesta. He sanoivat myöskin myöntyvänsä siihen, että molemmat pysyivät alallansa ja tekivät aselevon, kunnes asia oikeudessa ratkaistaisiin.

Mutta Korintolaiset eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan mitään senlaisista ehdoista, vaan lähettivät, kun heidän laivansa olivat miehitetyt ja heidän liittolaisensa saapuneet, airueen edeltäkäsin julistamaan sodan Kerkyyralaisille ja lähtivät Epidamnokseen näitä vastaan 75 laivalla ja 2,000 raskasaseisella. Laivastoa johtivat Pellikoksen poika Aristeys, Kalliaan poika Kallikratees ja Timanteen poika Timanoor. Jalkaväen johtajat olivat Eyrytiimoksen poika Arketiimos ja Isarkoksen poika Isarkidas.

Kun he olivat tulleet Anaktorian maassa sijaitsevan Aktionin edustalle, missä Apolloonin temppeli on lähellä Amprakian merenlahden suuta, lähettivät Kerkyyralaiset heitä vastaan sanansaattajan veneessä ilmottamaan, etteivät Korintolaiset saisi purjehtia kauemmaksi, miehittivät omat laivansa, tekivät vanhat laivansa merikelpoisiksi ja korjasivat muitakin. Kun lähettiläs ei tuonut KorintoIaisilta rauhaan suostuvaa vastausta, ja koska Kerkyyralaisilla oli miehitettyinä 80 laivaa, lukuunottamatta niitä 40, jotka olivat piirittämässä Epidamnosta, purjehtivat he Korintolaisia vastaan ja ryhtyivät tappeluun, jossa saivat loistavan voiton ja tuhosivat Korintolaisilta 15 laivaa. Samana päivänä onnistui niiden, jotka piirittivät Epidamnosta, saada kaupunki antautumaan ehdoilla, että vieraat jätettäisiin piirittäjien käsiin, mutta että Korintolaiset pidettäisiin vankeudessa toistaiseksi.

Kerkyyralaiset pystyttivät tämän tappelun jälkeen voitonmerkin Leykimnee-niemelle Kerkyyran alueelle ja surmasivat muut vangit paitse Korintolaiset, jotka he pitivät vangittuina. Kun Korintolaiset ja heidän liittolaisensa voitettuina laivoinensa olivat palanneet kotiinsa, olivat Kerkyyralaiset koko meren herroina niillä seuduilla. He purjehtivat Korintolaisten Leukas nimiseen siirtolaan, panivat autioiksi sen alueita ja polttivat Kylleeneen, missä Eeliläisillä oli laivanveistämö, koska nämä olivat antaneet Korintolaisille laivoja ja rahaa. Kauan aikaa meritaistelun jälestä olivat he herroina merellä, ahdistivat laivoillaan Korintolaisten liittolaisia ja tekivät näille suuria vahinkoja, kunnes Korintolaiset vihdoin kesän loppupuolella lähettivät laivaston ja sotajoukon, koska heidän liittolaisensa olivat joutuneet suureen ahdinkoon, ja leiriytyivät lähelle Aktionia Keimerionin edustalle Tesprootiassa, suojellaksensa Leukasta ja muita heille ystävällisiä kaupunkeja. Kerkyyralaiset puolestansa asettuivat sotajoukkoinensa ja laivastoineen Leykimneen edustalle. Kumpikaan ei ryhtynyt hyökkäykseen, vaan he pysyivät koko kesän vastakkain, kunnes kumpikin talveksi palasi kotiinsa.

Korintolaiset kuluttivat koko vuoden meritappelun jälkeen uusien laivojen rakentamiseen, valmistautuen suurella innolla sotaan Kerkyyralaisia vastaan, ja panivat kuntoon mahtavan laivaston, johonka he hankkivat soutajia pestaamalla niitä osaksi Peloponneesoksesta, osaksi Hellaan muista seuduista. Tieto näistä varustuksista huoletti Kerkyyralaisia, ja koska he tähän saakka eivät olleet liitossa minkään Helleeniläisen valtion kanssa eivätkä kuuluneet Ateenalaiseen eivätkä liioin Lakedaimonilaiseenkaan puolueeseen, katsoivat he viisaimmaksi kääntyä Ateenalaisten puoleen, liittoutuaksensa heidän kanssaan ja koettaakseen saada heiltä apua. Mutta kun korintolaiset saivat tämän tietää, lähettivät he myöskin lähetystön Ateenaan, jottei tämä valta, yhdistämällä laivastonsa Kerkyyralaisten laivastoon, estäisi heitä päättämästä sotaa mielensä mukaan. Kun kansa oli kutsuttu kokoon, puhui kumpikin lähetystö omasta puolestansa, vastustaen toinen toistansa. Kerkyyralaiset saivat ensin puheenvuoron ja puhuivat seuraavaan tapaan:

"Ateenan miehet! Kohtuullista on, että ne, jotka tulevat pyytämään toisilta apua, kuten me nyt, voimatta vedota aikaisemmin osotettuun suureen ystävyyteen tai ennen annettuun sota-apuun, koettavat näyttää toteen ennen kaikkea, että se, mitä he pyytävät, on myös hyödyllistä niille, joiden puoleen he kääntyvät, tai ettei se ainakaan ole heille vahingoksi, sekä toiseksi, että avunsaajat ainaisesti tulevat olemaan kiitollisuuden velassa. Vaan jos eivät sitä voikaan vakuuttavasti toteen näyttää, eivät kumminkaan saa kantaa vihaa, jos heidän avunpyyntönsä ei onnistu. Kerkyyralaiset ovat lähettäneet meidät pyytämään teitä liittolaisikseen, varmasti uskoen voivansa tarjota teille edellämainitut takeet. Tosin ei meidän tähänastinen menettelymme teitä kohtaan tue meitä apua pyytäessämme, vaan päinvastoin on se meille nykyhetkellä epäedullinen."

"Tätä ennen me emme ole mielellämme auttaneet ketään sodassa ja nyt tulemme me kumminkin apua anomaan toisilta, koska me tässä sodassa Korintolaisia vastaan menettelymme tähden olemme jääneet liittolaisitta oman onnemme nojaan. Näin on meidän luuloteltu viisas varovaisuutemme, kun emme ole tahtoneet vieraitten kanssa solmittujen liittojen kautta joutua vaaraan toisten etujen tähden, lopuksi kääntynyt ilmeiseksi ajattelemattomuudeksi ja heikkoudeksi. Tosin me äskeisessä meritaistelussa omin voimin torjuimme päältämme Korintolaisten hyökkäyksen. Mutta kun he nyt käyvät päällemme suuremmalla sotavoimalla, jonka he ovat koonneet sekä Peloponneesoksesta että muista Helleeniläisistä maista, niin emme luule kykenevämme omin voimin pitämään puoliamme. Ja koska suuri vaara on tarjona, jos Korintolaiset meidät voittavat, olemme me pakotetut pyytämään apua sekä teiltä että muilta. Meille on annettava anteeksi, jos me nyt toimimme vastoin entistä varovaisuuttamme, koska meidän aikaisempi menettelytapamme ei ole johtunut ynseydestä, vaan ymmärtämättömyydestä."

"Teille tulee tämä sattuma, joka pakottaa meitä pyytämään apua, monessa suhteessa olemaan varsin edullinen, jos te pyyntöömme suostutte. Ensiksikin tarjoutuu teille sen kautta tilaisuus suojella viattomasti loukatuita, ja toiseksi saavutatte te suojelemalla meitä, kun suurimmat etumme ovat vaarassa, meidän puoleltamme ikuisen kiitollisuuden. Sitäpaitsi on meillä laivasto, jollaista ei löydy toista teidän laivastoanne lukuunottamatta. Ajatelkaapa, mikä onnen sattuma on harvinaisempi ja mikä viholliselle haitallisempi, kuin että sama valtio, jonka liittoutumista itsenne kanssa te olisitte pitäneet suuria aineellisia etuja ja suosionsaavutuksia arvokkaampana, että sama valta tarjoutuu liittolaiseksi teidän pyytämättänne, antautuen teille aiheuttamatta vaaroja ja kustannuksia. Sen lisäksi tuottaa se teille tilaisuuden saavuttaa kaikkialla hyväksymistä sekä kiitollisuutta niiden puolelta, joita ryhdytte puollustamaan, ja itsellenne melkoisen voimanlisäyksen. Harvat ovat milloinkaan päässeet osallisiksi kaikista näistä eduista samalla kertaa, harvat niinikään liittolaisuutta etsiessään kyenneet tarjoamaan niille, joiden puoleen he kääntyvät, yhtä paljon turvaa ja kunniaa, kuin he itse toivovat saavansa".

"Mutta jos joku teistä arvelee, ettei tulisi syntymään sotaa, missä me voisimme olla teille avuksi, niin hän suuresti erehtyy, kun ei huomaa, että Lakedaimonilaiset, peläten teidän valtaanne, jo sommittelevat sotaa, ja että Korintolaiset, jotka heihin voivat suuresti vaikuttaa ja samalla ovat teidän vihollisianne, nyt koettavat ensiksi selviytyä meistä, ollakseen sitten valmiit hyökkäämään teitä vastaan, jottemme me voisi yhdistämällä sotavoimiamme taistella heitä, yhteistä vihollista, vastaan, ja jotta he voisivat käyttää tilaisuutta sekä vahingoittaakseen meitä että itse voimistuakseen. Meidän molempien tulee siis, toisen tarjoamalla liittolaisuutta, toisen ottamalla tarjousta vastaan, estää vihollistemme aikeet ja ryhtyä hyökkäyssotaan heitä vastaan, ennenkuin he ennättävät sen tehdä".

"Jos he sanovat teidän tekevän väärin ottaessanne suojaanne heidän siirtolaisensa, niin tietäkööt, että jokainen siirtola kunnioittaa emäkaupunkiansa, niin kauan kuin sitä kohdellaan hyvin, mutta että se vieraantuu emäkaupungistaan, jos sille tehdään vääryyttä. Sillä heitä ei lähetetä ollakseen siirtolaisina emäkaupunkiin jääneiden orjia, vaan heidän rinnallaan samoja oikeuksia nauttivina. On päivänselvää, että Korintolaiset ovat tehneet meille vääryyttä. Sillä kun heitä vaadittiin oikeudellisesti ratkaisemaan Epidamnoksen rettelöt, niin tahtoivat he mieluummin selvittää syytekohdat sodan avulla kuin oikeuteen turvaamalla. Olkoon tämä heidän menettelynsä meitä, heidän heimolaisiansa, kohtaan teille varoituksena, jottei heidän viekkautensa saisi teitä eksyttää ajattelematta suostumaan heidän tuumiinsa. Sillä turvallisemmin elää se, jonka ei tarvitse katua viholliselle tehtyjä myönnytyksiä".

"Te ette suinkaan, ottamalla meidät liittoonne, riko Lakedaimonilaisten kanssa tekemiänne sopimuksia, koska me emme ennen ole olleet kumpaistenkaan liittolaisia. Sitäpaitsi on teidän liittosopimuksessanne nimenomaan säädetty, että jokainen Helleeniläinen kaupunki, joka ei ole teidän kumpaisenkaan liittolainen, saa vapaasti käydä, kummalle puolelle haluaa. Onpa merkillistä, jos Korintolaiset saavat ottaa laivamiehistönsä sekä liittouneista valtioista että myöskin muualta Hellaasta, vieläpä teidän alusmaistannekin, samalla kuin sulkevat meiltä tien liiton tekemiseen, johon kaikilla muilla on tilaisuus avoinna, sekä kaikkeen muunlaiseen avunhankintaan, vieläpä katsovat oikeuden tulevan poljetuksi, jos te suostutte meidän pyyntöömme. Mutta paljoa enemmän syyllisinä me tulemme pitämään teitä, jos emme voi teitä taivuttaa. Sillä siinä tapauksessa te hylkäätte meidät, kun olemme ahdingossa emmekä ole teidän vihollisianne, vaan heidän, jotka ovat teidänkin varsinaiset vihollisenne ja ahdistajanne. Puhumattakaan siitä, että estäisitte heidän hankkeitansa, te päinvastoin sallitte heidän koota sotavoimia teidän omalta alueeltanne. Teidän tulee mitä jyrkimmin estää heitä keräämästä palkkasotureita teidän alusmaistanne tai toimittaa meille apua siten, kuin paraaksi katsotte, mieluummin solmimalla juhlallinen liitto, jota me erityisesti toivomme. Teillä on tästä, kuten jo aluksi huomautimme, monta tuntuvaa etua, joista ennen kaikkea tärkein on se, että meillä on yhteiset viholliset, mikä seikka on luotettavin vakuus uskollisuudestamme, vieläpä voimalliset viholliset, jotka kyllä kykenevät rankaisemaan heistä luopuneita. Ja kun liittoa tarjoava on merivalta eikä maavalta, niin on kieltäytyminen sitä vaarallisempi. Teidän oma etunne vaatii näet, jos vaan mahdollista, estämään kaikkia muita hankkimasta laivastoa tahi ainakin, jos tämä ei käy päinsä, pitämään sitä merivaltaa ystävänänne, joka on voimakkain".

"Jos joku teistä pelkää tämän kautta rikkovansa liittosopimukset, vaikkakin hän katsoo kaiken tämän edulliseksi, niin tietäköön hän, että tällainen pelko, jota toimintavoima on tukemassa, on enemmän pelottava vihollisia, kun taas vastaisessa tapauksessa meidän liittomme hylkäämisen kautta heikkoutunut uljuus on omansa lisäämään mahtavan vihollisen rohkeutta. Tietäköön hän myöskin, että teidän nyt tehtävästänne päätöksestä riippuu yhtä hyvin Ateenan kuin Kerkyyrankin kohtalo, ja että hän ei siinä tapauksessa pidä silmällä molempien kaupunkien etua, jos hän katsomalla vaan nykyhetkeen, ottamatta huomioon uhkaavaa ja miltei jo alotettua sotaa, hylkää senlaisen valtion ystävyydentarjouksen, jonka vihamielisyys ja ystävyys ovat seurauksiltaan mitä tärkeimmät. Sillä meidän kaupunkimme sijaitsee erittäin sopivalla paikalla Italiaan ja Sikeliaan purjehdittaessa, niin että voimme estää laivoja purjehtimasta sieltä Peloponneesokseen ja niinikään, milloin vaan haluamme, lähettää laivoja sinne, muista eduista puhumattakaan. Lyhyesti sanoen ovat ne syyt, jotka eivät salli teidän jättää meitä oman onnemme nojaan, seuraavat: Hellaassa löytyy vaan kolme huomattavampaa merivaltaa, teidän, meidän ja Korintolaisten. Jos te nyt sallitte kahden näistä yhdistyä ja Korintolaisten kukistaa meidät, niin täytyy teidän käydä merisotaa Kerkyyralaisten ja Peloponneesolaisten yhdistettyjä voimia vastaan, mutta jos te otatte meidät liittoonne, niin on teillä sodassa heitä vastaan käytettävänä laivasto, joka on suuresti lisääntynyt meidän laivojemme kautta".

Täten puhuivat Kerkyyralaiset. Heidän jälkeensä lausuivat
Korintolaiset seuraavaan suuntaan:

"Koska nuo Kerkyyralaiset eivät ole puhuneet ainoastaan heidän ottamisestaan teidän liittoonne, vaan myöskin siitä, että me olisimme tehneet heille vääryyttä ja ryhtyneet sotaan heitä vastaan vastoin kaikkea oikeutta ja kohtuutta, niin täytyy meidänkin ensiksi kajota kumpaiseenkin kohtaan, ennenkuin siirrymme puhumaan muista asioista, jotta te jo heti aluksi voisitte varmuudella tietää meidän puoleltamme tehdyn vaatimuksen olevan oikeutetun, sekä ettette syyttä hylkää näiden pyyntöä."

"He väittävät varovaisuudesta pidättäytyneensä rupeamasta liittoon kenenkään kanssa. Mutta näin he ovat menetelleet kataluudessaan, eivätkä suinkaan vilpittömässä mielessä, he kun eivät ole tahtoneet ottaa ketään liittolaiseksi eivätkä myöskään todistajaksi, jottei heidän tarvitsisi hävetä muitten edessä. Tämän ohessa tekee heidän kaupunkinsa yksityisen asemansa kautta heidät itsensä tuomareiksi, jos he ovat muita loukanneet, paremmin, kuin jos jotkut liitot heitä sitoisivat, koska he ani harvoin purjehtivat naapuriensa luo, jotavastoin toisten on pakko poiketa heidän luoksensa. Tällaiseen kierouteen perustuu heidän kauniilta kaikuva puolueettomuutensa, jota he viisaasti ovat käyttäneet naamarinaan. Sillä he eivät ole noudattaneet puolueettomuutta, pidättyäkseen muiden kanssa tekemästä vääryyttä, vaan voidakseen sitä tehdä yksin, erittäinkin harjottaakseen väkivaltaa, missä ovat voitolla, sekä toisen kustannuksella saavuttaakseen etuja salassa muilta ja esiintyäkseen hävyttömästi, jos jotakin vääryyden avulla ovat saavuttaneet. Jos he olisivat kunnon miehiä, kuten kerskaavat, niin he sitä mieluummin olisivat suostuneet oikeudenmukaiseen ratkaisuun, kuta vaikeampi toisten on pakottaa heitä siihen".

"Mutta näin he eivät ole menetelleet meitä eivätkä muitakaan kohtaan. Sillä vaikka he ovat meidän siirtolaisiamme, niin kapinoivat he alituisesti ja ryhtyvät nyt julkiseen sotaankin meitä vastaan sanoen, ettei heitä ole lähetetty kärsimään huonoa kohtelua meidän puoleltamme. Mutta emmehän varmaankaan ole perustaneet siirtolaiskuntia, kärsiäksemme heidän puoleltansa röyhkeyttä ja väkivaltaa, vaan pysyäksemme heidän johtajinaan ja saadaksemme heidän puoleltaan osaksemme meille tulevaa kunnioitusta. Muut siirtolaiskaupunkimme meitä kyllä kunnioittavat ja rakastavat. Onhan aivan selvää, että, kun muut siirtolaiset ovat meihin tyytyväiset, näillä yksinään ei voi olla pätevää syytä nurjamielisyyteen. Emmekähän me näin ankarasti kävisi heidän kimppuunsa, elleivät niin törkeästi olisi meitä loukanneet. Mutta vaikka olisimmekin hairahtuneet, olisi heidän sopinut väistää meidän vihaamme, jolloin taas meille olisi ollut häpeällistä käyttää pakkokeinoja niin maltillisesti esiintyviä vastaan. Rikkauksiensa nojalla he ovat esiintyneet röyhkeästi meitä vastaan monasti muulloinkin ja ovat nyt päällepäätteeksi anastaneet Epidamnoksen, joka kieltämättä kuuluu meille. Tosin he, niin Kauan kuin Epidamnos oli hädässä, eivät siitä välittäneet, vaan kun me riensimme sen avuksi, valtasivat he väkisten kaupungin".

"He kyllä sanovat tarjoutuneensa tätä ennen alistumaan oikeudelliseen ratkaisuun. Mutta tällaisella tarjouksella on ainoastaan siinä tapauksessa merkitystä, jos sen tekijä astuu oikeuden eteen, ennenkuin on ryhtynyt taisteluun ja ennenkuin on saavuttanut etuja taistelussa. Nämä eivät tehneet kauniilta kuuluvaa tarjoustaan jättää asian oikeudellisesti ratkaistavaksi, ennenkuin olivat ryhtyneet piirittämään kaupunkia, vaan vasta sitten, kun huomasivat, ettemme voisi toimettomina katsella tapahtumain kulkua. Ja nyt tulevat he teidän luoksenne tyytymättä siellä tekemiinsä vääryyksiin, saadaksensa teidät liittolaisikseen ja vieläpä avustamaan heitä vääryydenteoissansa, ja liittolaisiksenne pyrkivät he nyt vasta, kun välimme ovat julkisesti rikkoutuneet. Heidänhän olisi sopinut kääntyä teidän puoleenne juuri silloin, kun heillä ei ollut mitään pelättävää, eikä nyt, kun he pelkäävät meitä kohtaan harjottamiensa vääryyksien seurauksia, eikä liioin nyt, koska teillä ei milloinkaan ole ollut hyötyä heidän sotavoimistansa, vaan kumminkin tulisitte olemaan meidän silmissämme yhtä rikollisia kuin he, vaikka teillä ei ole mitään osaa heidän rikoksiinsa. Jos ennen olisitte toimineet yhteisin voimin, niin tulisi teidän myöskin kärsiä seuraukset".

"Me olemme täten osottaneet, että esiinnymme oikeusperusteilla, mutta että Kerkyyralaiset ovat väkivallanharjottajia ja rosvoja. Meidän tulee vielä todistaa teille, ettette toimi oikeudenmukaisesti, jos otatte heidät liittoonne. Sillä jos kohtakin liittosopimuksessa on sanottu, että liittoon kuulumaton kaupunki vapaasti saa liittyä, kumpaiseen puolueeseen vain haluaa, niin ei sopimus suinkaan tarkota niitä, jotka toimivat muiden vahingoksi, vaan niitä, jotka, vetäytymättä pois auttamasta muita, tarvitsevat apua, eikä luonnollisesti ole sovellutettava niihin, jotka ajattelemattomille suojelijoillensa tuottavat sotaa rauhan asemesta. Tämä tulee olemaan teidän laitanne, jos ette seuraa meidän neuvoamme. Sillä te ette ainoastaan tule heidän avustajiksensa, vaan myöskin meidän vihollisiksemme, kun tähän saakka olette olleet ystäviämme. Jos te nimittäin käytte heidän puolellensa, niin on meidän mahdoton puollustautua heitä vastaan ahdistamatta teitä. Kohtuullisinta olisi, ettette menisi kumpaisenkaan puolelle, tahi muuten, että liittyisitte meihin noita vastaan. Olettehan jo ennestään sopimuksissa Korintolaisten kanssa, jotavastoin te Kerkyyralaisten kanssa ette milloinkaan ole edes tehneet aselepoakaan".

"Älkää ottako tavaksenne suojella muiden luopuneita alamaisia. Emmehän mekään, kun Samolaiset kapinoitsivat, äänestäneet teitä vastaan, vaan Peloponneesolaisten ollessa eri mieltä, tuliko niitä puollustaa, vastustimme me julkisesti tätä tuumaa lausuen, että jokaisella on oikeus rangaista liittolaisiansa. Jos te otatte liittoonne ja puollustatte noita pahantekijöitä, niin kyllä piankin käy ilmi, että jommoinenkin määrä liittolaisistanne siirtyy meidän puolellemme, ja että noudattamanne menettelytapa tulee olemaan teille itsellenne vahingoksi eikä meille".

"Näillä myöskin Helleeniläisten lakien mukaan riittävillä oikeudenperusteilla astumme teidän eteenne: tämä on se ystävällisyyden velka, jonka me kehotamme teitä nyt maksamaan, koskemme ole kylliksi vihollisia tahtoaksemme vahingoittaa teitä, emmekä liioin kylliksi ystäviä halutaksemme hyödyttää teitä. Sillä kun teillä, sotiessanne Aiginalaisia vastaan ennen Meedialaissotaa, ei ollut kylliksi sotalaivoja, niin saitte te Korintolaisilta 20 laivaa. Tämä meidän suosiollisuutemme, kuten myös käytöksemme Samolais-rettelöissä, jolloin Peloponneesolaiset meidän kehotuksestamme eivät avustaneet Samolaisia, hankki teille voiton Aiginalaisista ja voiman rankaisemaan Samolaisia. Ja tämä tapahtui sitäpaitsi semmoiseen aikaan, jolloin ihmiset hyökkäävät toistensa kimppuun, välittämättä muusta kuin omasta voitostaan, ja jolloin ystävästä käy avustaja, vaikkakin ennen on esiintynyt vihollisena, mutta sitävastoin vihollisesta vastustaja, joskin muuten on ystävä, koska hetken voitonhimon tähden omat edut laiminlyödään."

"Miettikää näitä seikkoja ja neuvokoot vanhemmat nuoria ymmärtämään, että on kohtuullista avustaa meitä, kuten me teitä, älköönkä kukaan tuumiko, että tämä kyllä voi kuulua kohtuulliselta, mutta että sodan syttyessä aivan toinen menettely olisi hyödyllinen. Sillä mitä vähemmän poiketaan oikeudesta, sitä varmemmin etu saavutetaan. Mitä taas syntyvään sotaan tulee, jolla teitä Kerkyyralaiset koettavat pelottaa, saadaksensa teitä vääryyttä harjottamaan, niin se on tuiki epävarma. Ei teidän pidä, tämän kautta kiihotettuina, hankkia itsellenne aivan varmasti hetimiten syntyvää vihamielisyyttä Korintolaisten puolelta, vaan koettakaa mieluummin poistaa meissä Megaralaisten takia vallitsevaa epäluuloa. Sillä myöhäinenkin sopivassa tilaisuudessa osotettu ystävyys voi, jos kohtakin se on vähäarvoisempi, sovittaa suurimmankin loukkauksen. Älkää antako viekotella itseänne sillä, että he tarjoavat teille voimakasta laivastoliittoa; sillä paljoa varmempi tuki on rehellinen menettely vertaisiansa kohtaan, kuin hetken viehättämänä koettaa saavuttaa vaaranalaisia etuja."

"Koska me nyt olemme joutuneet samaan asemaan, josta me Lakedaimonissa puhuimme, että nimittäin jokaisella on oikeus rangaista liittolaisiansa, niin pyydämme me nyt teitä menettelemään samoin meitä kohtaan, jottette te päätöksellänne vahingoita meitä, me kun silloin äänestimme teidän hyväksenne. Maksakaa hyvä hyvällä: sillä tietäkää, että nyt on se ratkaiseva hetki käsissä, jolloin avustaja on paras ystävä ja vastustaja pahin vihollinen. Vieläkin kerran: älkää ottako Kerkyyralaisia liittolaisiksenne meidän mielipahaksemme älkääkä avustako heitä vääryyden tekemisessä. Tällätavoin te sekä menettelette velvollisuutenne mukaisesti että päätätte omaksi hyödyksenne."

Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Ateenalaiset olivat kuulleet kumpaisenkin puolueen esityksen, kutsuttiin kansa kahdesti kokoon. Ensimmäisessä kokouksessa sai Korintolaisten puhe paljon kannatusta, mutta toisessa kokouksessa muuttivat Ateenalaiset mielensä ja päättivät tehdä liiton Kerkyyralaisten kanssa, että nimittäin heillä olisi yhteiset viholliset ja yhteiset ystävät. Sillä jos Ateenalaiset Kerkyyralaisten kehotuksesta olisivat hyökänneet Korintosta vastaan, niin olisivat he rikkoneet Peloponneesolaisten kanssa tehdyt sopimukset. He solmivat vaan puollustusliiton, jonka kautta he sitoutuivat avustamaan toisiansa, jos joku hyökkäisi Kerkyyraa, Ateenaa tai heidän liittolaisiansa vastaan, sillä Ateenalaiset pitivät sotaa Peloponneesolaisia vastaan miltei varmana eivätkä sallineet, että Kerkyyra, jolla oli niin mahtava laivasto, joutuisi Korintolaisten valtaan, vaan toivoivat, että nämä mitä kiivaimmin hyökkäisivät toistensa kimppuun, jotta heidän olisi sitä helpompi sotia Korintolaisia ja muita merivaltioita vastaan, jos niin olisi pakko. Myöskin näkyi heistä tämä saari sijaitsevan erinomattain sopivalla paikalla, jos tahtoi purjehtia Italiaan ja Sikeliaan.

Tässä aikeessa ottivat Ateenalaiset Kerkyyralaiset liittoonsa ja lähettivät välittömästi, Korintolaisten lähdettyä, heille avuksi 10 laivaa. Näitä johtivat Kimoonin poika Lakedaimonos, Strombikoksen poika Diotiimos ja Epikleen poika Prooteas. Heillä oli käsky välttää tappelua Korintolaisten kanssa, jolleivät nämä purjehtisi Kerkyyraan tai johonkin sille kuuluvaan paikkakuntaan, yrittäen viedä siellä maihin sotaväkeä, mutta että heidän väkivallalla tulisi estää tätä tapahtumasta. Tämän käskyn antoivat Ateenalaiset heille, jotteivät rikkoisi rauhan sopimuksia. Ja näin saapuivat nämä 10 laivaa Kerkyyraan.

Kun Korintolaiset olivat valmiit varustuksissaan, purjehtivat he Kerkyyraan 150 laivalla. Näistä laivoista oli kymmenen Eeliläistä, 12 Megaralaista, kymmenen Leukadialaista, 27 Amprakialaista ja yksi Anaktorialainen, mutta Korintolaisten omia 90. Näille oli kukin kaupunki valinnut johtajat omia laivojansa varten, mutta Korintolaisia laivoja johtivat Eytykleen poika Xenokleidees ynnä neljä muuta päällikköä. Kun he purjehtien Leukaasta lähestyivät mannermaata vastapäätä Kerkyyraa, ankkuroivat he laivansa Tesprootian maassa sijaitsevan Keimerionin edustalle. Tämä on satama ja ylempänä sitä merestä kauempana sijaitsee Tesprootialaisessa Elaiatis-maakunnassa Efyyra niminen kaupunki. Lähellä tätä laskee Akeruusia-järvi vetensä mereen. Tesprootian läpi juoksee tähän järveen Akeron-joki, josta järvi on saanut nimensä. Myöskin Tyamis-joki virtaa näiden seutujen halki, erottaen Tesprootian ja Kestrineen toisistansa. Näiden jokien välillä kohoaa Keimerionin kallioniemi. Tälle paikalle mannermaata ankkuroivat Korintolaiset laivansa ja leiriytyivät.

Kun Kerkyyralaiset saivat tiedon heidän lähestymisestänsä, miehittivät he 110 laivaa, joita johtivat Mikiades, Aisimides ja Eyrybatos. Nämä leiriytyivät yhdelle niistä saarista, joita kutsutaan Sybota-saariksi. Tänne olivat myöskin saapuneet Ateenalaisten lähettämät kymmenen laivaa. Leykimnee-niemellä oli heillä jalkaväkeä ja 1,000 heille avuksi tullutta Sakyntolaista raskasaseista. Korintolaisilla oli niinikään suuri joukko barbarilaista sotaväkeä. Sillä täkäläiset mannermaalaiset ovat aina olleet hyvissä väleissä heidän kanssansa.

Kun Korintolaiset olivat saaneet kaikki valmiiksi, varustautuivat he kolmen päivän muonalla ja purjehtivat sitten yöaikaan Keimerionin satamasta, ryhtyäksensä meritappeluun vihollisia vastaan. Kun päivä alkoi sarastaa, huomasivat he purjehtiessansa Kerkyyralaisten laivain aavalla merellä tulevan suoraan heitä vastaan. Tultuansa toistensa näkyviin, asettuivat he taistelujärjestykseen vastakkain, Ateenalaiset laivat Kerkyyralaisten oikealle siivelle, mutta keskirintaman ja vasemman siiven muodostivat Kerkyyralaiset itse, jakaen laivansa kolmeen osastoon, joista kutakin johti yksi noista kolmesta päälliköstä. Näin olivat Kerkyyralaiset järjestyneet. Korintolaisten oikean siiven muodostivat Megaralaiset ja Amprakialaiset laivat, keskirintaman muut liittolaiset, mutta itse asettuivat he parailla laivoillansa vasemmalle siivelle Ateenalaisin ja Kerkyyralaisten oikeaa siipeä vastaan.

Kun merkki molemmin puolin oli annettu, törmäsivät he yhteen, ja meritappelu alkoi. Kummallakin puolella oli laivojen kansilla paljon raskasaseisia, nuolenampujia ja keihäänheittäjiä, vanhan tavan mukaan huonosti varustettuina meritaistelua varten. Ottelu oli kuuma, mutta vailla taidokasta järjestelyä, melkeinpä maatappelun kaltainen. Kun laivat olivat törmänneet yhteen, niin eivät ne enää laivojen paljouden synnyttämän tungoksen takia päässeet erilleen toisistansa, ja voitto riippui tykkänään kannella olevista raskasaseisista, jotka taistelivat määrätyssä asennossa, laivojen pysyessä liikkumatta. Vihollisen laivaryhmää ei koetettu puhkaista, vaan tuli taistelussa ilmi enemmän urhoollisuutta ja voimaa kuin taitavuutta. Tässä meritappelussa vallitsi kaikkialla kauhea meteli ja sekasorto. Taistelun kestäessä olivat Ateenalaiset laivat valmiina auttamaan Kerkyyralaisia, jos heitä missä kovin ahdistettiin, aiheuttaen pelkoa vihollisissa, mutta eivät ottaneet osaa tappeluun, koska pelkäsivät hallituksensa kieltoa. Pahimmin kärsi Korintolaisten oikea siipi. 20 laivalla pakottivat Kerkyyralaiset heidät täällä peräytymään, ajoivat yksityisiä laivoja takaa mannermaata kohti, purjehtien aina heidän leiriinsä asti, astuivat maihin, polttivat autioiksi jääneet teltat ja ryöstivät heidän tavaransa. Tällä siivellä kärsivät siis Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tappion, ja Kerkyyralaiset saivat voiton. Mutta vasemmalla siivellä, missä Korintolaiset itse taistelivat, saivat he loistavan voiton, koska Kerkyyralaisten muutenkin vähempilukuisesta laivastosta puuttui 20 vihollisia takaa ajavaa laivaa. Kun Ateenalaiset näkivät Kerkyyralaisten olevan suuressa ahdingossa, riensivät he julkisesti heidän avuksensa, vaikka he alussa olivat karttaneet hyökkäystä. Mutta kun Kerkyyralaiset yleisesti pakenivat, ja Korintolaiset heitä ankarasti ahdistivat, ryhtyivät kaikki laivat eroituksetta taisteluun, niin että Ateenalaiset ja korintolaiset väkistenkin joutuivat käsikähmään keskenänsä.

Kerkyyralaisten paettua, eivät Korintolaiset huolineet korjata uppoavia laivoja, vaan käänsivät raivonsa niissä oleviin miehiin, ja surmasivat, purjehtien hylyksi joutuneiden laivojen rivien läpi, heitä mieluummin, kuin ottivat heitä vangeiksi. Tässä tilaisuudessa surmasivat he myöskin epähuomiosta omia miehiänsä, koska eivät tietäneet, että heidän oikea siipensä oli joutunut tappiolle. Sillä kun molemmin puolin oli paljon laivoja, peittäen hyvin suuren alan merta, niin taistelun kuohussa ei ollut helppo erottaa, kutka olivat voitolla, kutka tappiolla. Helleenien kesken oli tämä meritappelu laivojen paljouteen nähden siihenastisia suurempi. Kun Korintolaiset olivat ajaneet Kerkyyralaiset maalle saakka, käänsivät he huomionsa laivanhylkyihin ja kaatuneisiin sotureihin. Heidän onnistuikin korjata useimmat näistä Sybotaan, joka on autio satama Tesprootiassa, ja jonne barbarilais-sotajoukko oli kokoontunut heille avuksi. Tämän tehtyänsä purjehtivat he uudestaan kokoontuneina Kerkyyralaisia vastaan. Nämä purjehtivat myöskin vihollisia vastaan vielä merikelpoisilla laivoillaan ja niillä, jotka eivät olleet ottaneet osaa taisteluun, ynnä Ateenalaisten laivojen kanssa, peläten, että Korintolaiset koettaisivat astua maihin heidän alueellensa. Oli jo myöhäistä illalla ja sotahuuto hyökkäykseen oli jo kajahtanut, kun Korintolaiset äkkiarvaamatta käänsivät laivansa, huomattuansa 20 Ateenalaista laivaa purjehtivan heitä kohti. Nämä laivat olivat Ateenalaiset, edellämainittujen kymmenen laivan lähdettyä, lähettäneet Kerkyyralaisille avuksi, peläten, että Kerkyyralaiset joutuisivat tappiolle, joten myös tapahtui, ja että heidän kymmenen laivaansa ei riittäisi näitä suojelemaan.

Korintolaiset huomasivat ensin nämä laivat ja arvasivat niiden tulevan Ateenasta, ja koska he luulivat niitä useammiksi, kuin he näkivät, vetäytyivät he takaisin. Mutta Kerkyyralaiset, jotka laivojen suunnan takia eivät niitä huomanneet, ihmettelivät, miksi Korintolaiset käänsivät aluksensa, kunnes jotkut erottivat laivat ja ilmottivat niiden tulon toisille. Silloin Kerkyyralaisetkin vetäytyivät takaisin, sillä alkoi jo hämärtää ja Korintolaiset vetäytyivät yhä edemmäs. Täten erosivat he toisistansa, ja yö keskeytti tämän meritappelun. Kerkyyralaiset leiriytyivät Leykimneen edustalle, jonne saapuivat myöskin heidän avuksensa lähetetyt 20 Ateenalaista laivaa, purjehtien laivahylkyjen ja kaatuneiden keskitse, vähän sen jälestä, kuin ne oli huomattu. Näitä johtivat Leagroksen poika Glaukon ja Leogoroksen poika Andokides. Kerkyyralaiset pelkäsivät ensin niiden olevan vihollisia, sillä oli jo yönaika, mutta tunsivat heidät sitten ja saattoivat heidät satamaan.

Seuraavana päivänä purjehtivat nuo 30 Ateenalaista laivaa ja ne Kerkyyralaiset laivat, jotka olivat vielä merikelpoisia, siihen Sybotan satamaan, jossa Korintolaisten laivasto oli ankkurissa, houkutellaksensa niitä tappeluun. Purjehdittuansa ulos satamasta, asettuivat Korintolaiset aavalla merellä sota-asentoon, mutta pysyivät liikkumatta paikoillaan, haluamatta ryhtyä taisteluun, koska he huomasivat, että Ateenasta oli tullut uusia vahingoittumattomia laivoja. Sitäpaitsi tuotti heille paljon vaikeuksia laivoissa säilytettyjen vankien vartioiminen ja laivojen korjaamiseen tarpeellisten rakennusaineiden hankkiminen asumattomilla seuduilla. Heidän suurin huolensa oli nyt, miten paraiten pääsisivät purjehtimaan kotia, peläten, että Ateenalaiset, koska jo oli oltu käsikähmässä heidän kanssansa, pitäisivät sopimukset rikottuina ja estäisivät heitä purjehtimasta kotia.

He päättivät sentähden lähettää muutamia miehiä ilman airuesauvaa Ateenalaisten luo tiedustelemaan, mitä nämä aikoivat tehdä. Lähettiläät puhuivat seuraavin sanoin: "Ateenan miehet! Te teette väärin, kun ryhdytte sotaan meitä vastaan ja rikotte rauhansopimukset, ase kädessä estäen meitä rankaisemasta vihollisiamme. Jos aikomuksenne on estää meitä purjehtimasta Kerkyyraan, tai minne muualle me haluamme, ja rikkoa rauha, niin käykää nyt ensinnä meidän kimppuumme ja kohdelkaa meitä vihollisina."

Näin puhuivat lähettiläät, ja ne, jotka Kerkyyralaisten leiristä kuulivat tämän, huusivat, että nämä välittömästi olivat otettavat kiinni ja tapettavat. Mutta Ateenalaiset vastasivat seuraavasti: "PeIoponneesolais-miehet! Me emme alota sotaa emmekä riko rauhaa, vaan me olemme tulleet avustamaan Kerkyyralaisia, liittolaisiamme. Jos tahdotte purjehtia minne tahansa muualle, emme me teitä estä; mutta jos purjehditte Kerkyyraan tahi johonkin sen alle kuuluvaan paikkakuntaan, niin me voimiemme mukaan tulemme sitä estämään."

Kun Ateenalaiset olivat näin vastanneet, valmistautuivat Korintolaiset purjehtimaan kotiinsa ja pystyttivät voitonmerkin Sybotan mannermaalle. Kerkyyralaiset puolestaan korjasivat kaatuneiden ruumiit ja laivanhylyt, jotka yöllä noussut tuuli ja aallot olivat sinne tänne ajelleet, sekä pystyttivät hekin voittajina voitonmerkin Sybotan saarelle. Kumpikin piti itsensä voittajana seuraavista syistä: Korintolaiset, koska he meritappelussa yöhön saakka olivat olleet voiton puolella, olivat voineet korjata huostaansa useimmat laivanhylyt ja kaatuneiden ruumiit, olivat ottaneet vangeiksi 1,000 miestä ja upottaneet noin 70 laivaa. Kerkyyralaiset pystyttivät voitonmerkin sillä perusteella, että olivat hävittäneet noin 30 laivaa ja Ateenalaisten tultua olivat korjanneet heidän rannoillensa sortuneet laivanhylyt ja kaatuneet, ja koska Korintolaiset, huomattuansa Ateenalaisten laivat, edellisenä päivänä olivat peräytyneet eivätkä olleet Sybotasta purjehtineet näitä vastaan. Näillä perusteilla arvelivat kumpaisetkin päässeensä voitolle.

Kotimatkallansa anastivat Korintolaiset viekkaudella Amprakian lahden suulla sijaitsevan Anaktorionin, joka oli Korintolaisten ja Kerkyyralaisten yhteinen siirtola, asettivat sinne Korintolaista siirtoväkeä ja palasivat sitten kotia. Kerkyyralaisista vangeista möivät he 800, jotka olivat orjia, mutta 250 miestä vartioivat he vankeina, kohdellen heitä hyvin, jotta nämä, tultuansa kotiin, toimittaisivat Kerkyyran Korintolaisten käsiin, koska useimmat näistä sattuivat olemaan Kerkyyran mahtavimpia miehiä.

Tällä tavoin suoriutui Kerkyyra sodassa Korintolaisia vastaan,
ja Ateenalaisten laivat palasivat kotiinsa. Ensimmäinen aihe
Korintolaisten ja Ateenalaisten väliseen sotaan oli siis, että
Ateenalaiset, rauhan kestäessä, taistelivat Kerkyyralaisten puolella
Korintolaisia vastaan.

Heti tämän jälkeen antoivat myös seuraavat Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten välillä ilmaantuneet eripuraisuudet yllykettä sotaan. Kun Ateenalaiset näet saivat vihiä Korintolaisten kostonhankkeista heitä vastaan, käskivät he Potidaialaisten, jotka asuivat Palleeneen niemellä ja olivat Ateenalaisten veroa maksavia liittolaisia, mutta Korintolaista sukuperää, purkaa kaupunkinsa muurit Palleeneen puolelta ja lähettää heille panttivankeja, jotapaitsi heidän tulisi kaupungistaan karkoittaa eikä tulevaisuudessa ottaa vastaan niitä epideemiuurgeja, joita Korintolaisten oli tapana lähettää heidän luoksensa. Ateenalaiset pelkäsivät näet, että Perdikkas ja Korintolaiset houkuttelisivat näitä luopumaan heistä ja samalla saattaisivat muutkin Traakian rannikolla asuvat liittolaiset heistä luopumaan.

Ateenalaiset ryhtyivät näihin toimenpiteisiin Potidaialaisia vastaan jo ennakolta heti Kerkyyran meritappelun jälkeen. Sillä Korintolaiset osottivat julkista vihamielisyyttä Ateenalaisia vastaan, ja Makedonian kuningas, Aleksanterin poika Perdikkas, joka ennen oli ollut heidän liittolaisensa ja ystävänsä, nousi nyt heitä vastaan, koska Ateenalaiset olivat liittoutuneet hänen veljensä Filippoksen ja Derdaan kanssa, jotka olivat hänen vastustajansa. Tätä liittoa peläten, lähetti Perdikkas sanansaattajia Lakedaimoniin, jotta saisi Peloponneesolaiset sotaan Ateenalaisia vastaan. Korintolaiset sai hän puolellensa Potidaian luopumisen kautta. Hän koetti myöskin saada Traakian rannikolla asuvat Kalkidilaiset ja Bottikelaiset puolellensa, arvellen, että hän näitten naapurivaltojen avulla huoleti voisi ryhtyä sotaan. Kun Ateenalaiset saivat vihiä tästä ja koska he tahtoivat estää näitä kaupunkeja luopumasta, niin käskivät he laivapäällikkönsä vaatimaan Potidaialaisilta panttivankeja, repimään Potidaian muurit ja pitämään tarkasti silmällä, etteivät naapurikaupungit pääsisi luopumaan. Jo tätä ennen olivat he näet Lykomeedeen pojan Arkestratoksen ja neljän toisen päällikön johdolla Perdikkasta vastaan lähettäneet 30 laivaa ja 1,000 raskasaseista.

Potidaialaiset toimittivat nyt lähettiläitä Ateenalaisten luo, koettaaksensa taivuttaa heitä jättämään asiat entiselleen, mutta kääntyivät myöskin Korintolaisten kanssa Lakedaimonilaisten puoleen, jotta tarpeen tullessa saisivat näiltä apua. Mutta kun he pitkien keskusteluiden jälestä eivät Ateenalaisilta saaneet mitään tyydyttävää vastausta, vaan kun päinvastoin Ateenalaisten Makedoniaan lähettämät laivat purjehtivat heitä vastaan, ja kun Lakedaimonin hallitus lupasi hyökätä Attikaan, jos Ateenalaiset ahdistaisivat Potidaialaisia, niin katsoivat viimeksimainitut ajan sopivaksi luopuakseen Ateenalaisista, solmittuansa liiton Kalkidilaisten ja Bottikelaisten kanssa. Perdikkas taivutti myöskin Kalkidikeelaiset jättämään ja hävittämään merenrannikolla sijaitsevat kaupunkinsa sekä muuttamaan Olyntokseen ja lujasti linnoittamaan tämän ainoan kaupungin. Näille asuinpaikoistansa luopuneille antoi hän kappaleen Mygdonian alueesta Bolbeen järven seutuvilta asuttavaksi, niin kauan kuin sota kestäisi Ateenalaisia vastaan. Nämä muuttivatkin kauemmaksi merenrannalta, hävitettyänsä kaupunkinsa, ja varustautuivat sotaan.

Sillävälin saapuivat mainitut 30 Ateenalaista laivaa Traakian rannikoille ja tapasivat Potidaian sekä muutkin sikäläiset kaupungit luopuneina heidän puoleltansa. Mutta koska päälliköt pitivät mahdottomana sotia sekä Perdikkasta että luopuneita kaupunkeja vastaan käytettävinään olevilla sotavoimilla, kääntyivät he Makedoniaa vastaan, johon he alkuperäisesti olivatkin lähetetyt, ja liittoutuivat Filippokseen ja Derdaan veljeksiin, jotka sisämaasta olivat sotajoukolla hyökänneet Makedoniaan.

Kun Korintolaiset saivat tietää, että Potidaia oli luopunut, ja että Ateenalainen laivasto oleskeli Makedonian vesillä, niin valtasi heidät pelko tämän paikkakunnan suhteen, ikäänkuin vaara olisi uhannut heidän omia etujansa. Tämän johdosta lähettivät he sinne omasta keskuudestaan vapaaehtoisia ja muualta Peloponneesoksesta palkkasotureita, kaikkiaan 1600 raskasaseista ja 400 kevytaseista miestä Adeimantoksen pojan Aristeyksen johdolla. Useimmat vapaaehtoiset Korintolaiset ottivat osaa tähän retkeen etupäässä suosiessaan tätä miestä, sillä hän oli aina ollut Potidaialaisten ystävä. Nämä saapuivat Traakiaan neljäntenäkymmenentenä päivänä Potidaian kapinoimisen jälkeen.

Kohta saapui Ateenalaisillekin tieto kaupunkien luopumisesta, ja kun he saivat tietää, että näille Aristeyksen johdolla oli lähetetty apuväkeä, niin lähettivät hekin kapinoitsijoita vastaan 2,000 raskasaseista ja 40 laivaa Kalliaan ja neljän muun päällikön johdolla. Saapuessaan Makedoniaan, saivat nämä tietää, että sinne ennen lähetetyt 1,000 miestä olivat valloittaneet Termeen ja parastaikaa piirittivät Pydnaa, jonkatähden he pysähtyivät tänne ja avustivat Pydnan piirittäjiä. Myöhemmin oli heidän kuitenkin pakko tehdä puolustus- ja hyökkäysliitto Perdikkaan kanssa, koska heidän oli tärkeää päästä Pydnaan, johon Aristeys jo oli saapunut. Siispä he lähtivät Makedoniasta, ja turhaan koetettuansa valloittaa Beroian, jatkoivat maitse matkaansa Potidaiaan. Heitä oli 3,000 raskasaseista omaa väkeä, sitäpaitsi suuri joukko apuväkeä ja 600 Makedonialaista ratsumiestä Filippoksen ja Pausaniaan johdolla. Samalla purjehti sinne 70 laivaa. Hitaasti kulkien saapuivat he kolmantena päivänä Gigoonokseen, johon leiriytyivät.

Potidaialaiset ja Aristeyksen johtamat Peloponneesolaiset olivat leiriytyneet niemimaalle lähelle Olyntosta, odottaaksensa Ateenalaisia ja ulkopuolelle kaupunkia laittaneet kauppapaikan ruokatavaroita varten. Liittoutuneet valitsivat yhteisen jalkaväen päälliköksi Aristeyksen ja ratsuväen johtajaksi Perdikkaan. Tämä oli näet taas luopunut Ateenalaisista ja taisteli Potidaialaisten puolella, asetettuansa Jolaoksen sijaishallitsijaksensa. Aristeyksen tuuma oli pitää silmällä Ateenalaisten sotajoukkojen liikkeitä kannaksella, jotteivät ne pääsisi etenemään. Sitävastoin oli aikomus, että Kalkidilaiset ja muut ulkopuolella kannasta olevat liittolaiset sekä Perdikkaan 200 ratsumiestä jäisivät Olyntokseen ja takaa hyökkäisivät Ateenalaisten kimppuun, jos nämä ahdistaisivat Aristeystä, jotta vihollinen täten joutuisi saarroksiin heidän väliinsä. Ateenalaisten ylipäällikkö Kallias ja hänen alapäällikkönsä taasen lähettivät Makedonialaiset ratsumiehet ja vähäisen määrän apujoukkoja Olyntokseen, estääksensä sikäläisiä vihollisia avustamasta sotatovereitansa, mutta lähtivät itse sotajoukkoinensa Potidaiaa vastaan. Kun nämä, saavuttuansa kannakselle, näkivät vihollisten jo olevan taisteluasennossa, niin asettuivat hekin samaten vastaan, ja tappelu syntyi miltei välittömästi. Aristeyksen oma siipi yhdessä Korintolaisten ja hänen johdossaan olevien muitten valiojoukkojen kanssa työnsi heitä vastaan asettuneet viholliset pakosalle ja ajoi heitä takaa pitkän matkaa; mutta Ateenalaiset voittivat muut Potidaialaiset ja Peloponneesolaiset sotajoukot, ja nämä pakenivat Olyntoksen muurien suojaan.

Kun Aristeys, palattuansa vihollista takaa-ajamasta, huomasi, että toinen osa hänen sotajoukostansa oli joutunut tappiolle, niin oli hän kahdella päällä, pitäisikö hänen koettaa päästä Olyntokseen vaiko Potidaiaan. Hän päätti vihdoin koota väkensä niin pienelle alalle kuin suinkin ja juoksujalkaa kiirehtiä Potidaiaan. Kulkiessansa suurella vaivalla vihollisten nuolisateessa pitkin kiviperäistä merenrannikkoa, menetti hän pienen luvun miehistänsä, mutta sai kuitenkin suurimman osan heistä pelastetuksi. Kun Olyntoksesta Potidaialaisille avuksi rientävät miehet huomasivat tappelun alkaneen ja liput kohotetuiksi, sillä nämät kaupungit ovat ainoastaan 60 stadionin päässä toisistansa ja toistensa näkyvissä, marssivat he vähän matkaa auttaakseen Potidaialaisia. Mutta Makedonialaiset ratsumiehet olivat asetetut heitä tästä estämään. Kun sitten voitto kallistui Ateenalaisten puolelle ja liput vedettiin alas, vetäytyivät ensiksimainitut muurien suojaan, ja Makedonialaiset liittyivät uudestaan Ateenalaisiin. Ratsuväki ei siis avustanut kummallakaan puolella. Taistelun jälkeen pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin ja antoivat Potidaialaisille aselevon suojassa heidän kaatuneensa. Potidaialaisista ja heidän liittolaisistansa kaatui hiukan vähemmän kuin 300 miestä, Ateenalaisista taasen 150, näitten joukossa ylipäällikkö Kallias.

Välittömästi tämän jälkeen rakensivat Ateenalaiset muurin kannaksen puolelle ja miehittivät sen, mutta Palleeneen puolen jättivät he muuritta, koska heillä mielestänsä oli liian vähän miehiä pitääksensä kannaksen puolta miehitettynä ja samalla rakentaaksensa muurin Palleeneen puolelle, peläten, että Potidaialaiset liittolaisineen hyökkäisivät heidän kimppuunsa, jos he näin jakaisivat voimansa. Kun nyt Ateenassa saatiin tietää, että Palleeneen puoli oli jätetty muuritta, niin lähetettiin heti 1,600 raskasaseista omaa väkeä sinne Asoopioksen pojan Formioonin johdolla. Saavuttuansa Palleeneen kannakselle, lähti tämä joukkoinensa kulkemaan Afytiksesta Potidaiaa vastaan lyhyin päivämatkoin ja hävitti maata. Kun ei kukaan tullut häntä vastaan taistelemaan, niin rakensi hän muurin Palleeneen puolelle, joten Potidaia tuli tarkasti saarretuksi molemmilta puolilta; sitäpaitsi saarsi laivasto sen meren puolelta.

Kun Aristeyksella ei ollut enää mitään pelastuksen toivetta, sittenkun piiritys oli alkanut, jollei vasten tavallisuutta tulisi apua joko Peloponneesoksesta tahi jostakin muualta, niin neuvoi hän jättämään ainoastaan 500 miestä kaupunkiin, joiden kanssa hän itse tarjoutui jäämään, mutta muun väen pitäisi suotuisen tuulen avulla koettaa päästä pakoon, jotta muonavarat siten riittäisivät kauemmaksi aikaa. Kun hän ei saanut kannatusta ehdotukselleen, mutta kaikin mokomin tahtoi säilyttää tämän kaupungin, sekä tahtoi järjestää ulkoasiat paraalle kannalle, niin hän purjehti pois kaupungista Ateenalaisten huomaamatta. Hän meni Kalkidilaisten luokse, joiden avulla hän sekä kävi muita sotia, että asetuttuaan väijyksiin Sermyyliläisten kaupungin läheisyyteen, surmasi suuren joukon tämän kaupungin asukkaista. Samalla lähetti hän sanansaattajan Peloponneesokseen pyytämään apua. Sillä välin hävitti Formioon, saarrettuansa Potidaian, 1,600 miehensä avulla sekä Kalkidikeen että Bottikeen alueen, myöskin valloittaen muutamia pieniä kaupunkeja.

Nämät seikat enensivät Ateenalaisten ja Peloponneesolaisten välistä katkeruutta ennen sodan puhkeemista. Korintolaiset valittivat, että Ateenalaiset piirittivät Potidaiaa, joka muka oli heidän siirtokuntansa, ja siellä oleskelevia Korintolaisia ja Peloponneesolaisia. Ateenalaiset taasen valittivat, että Korintolaiset muka olivat yllyttäneet heille veronalaisen kaupungin kapinaan ja julkisesti taistelivat heitä vastaan Potidaialaisten puolella. Sota ei kumminkaan vielä syttynyt, vaan kesti jonkun aikaa aselepoa, koska Korintolaiset olivat toimineet vaan omin päin.

Mutta kun Potidaia oli saarrettuna, eivät he enää pysyneet toimettomina, osaksi sentähden, että kaupungissa oli Korintolaisia, osaksi koska he pelkäsivät tämän kaupungin joutuvan Ateenalaisten haltuun. He kutsuivat viipymättä liittolaisensa Lakedaimoniin ja syyttivät siellä Ateenalaisia ankarasti rauhanrikkomisesta ja vääryydenteosta Peloponneesolaisia kohtaan. Aiginalaiset pelkäsivät Ateenalaisia eivätkä uskaltaneet julkisesti ottaa osaa kokoukseen; mutta salassa he yllyttivät sotaan Ateenalaisia vastaan, väittäen, etteivät he huolimatta sopimuksista saaneet elää itsenäisinä. Tämän johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset omat liittolaisensa sekä kaikki muutkin, jotka katsoivat Ateenalaisten loukanneen heitä, tavanmukaiseen kokoukseen ja vaativat jokaista tässä tuomaan esille syytöksensä. Kukin kohdastaan ilmotti tässä syytöksensä, Megaralaiset varsinkin valittivat monestakin seikasta ja erittäinkin siitä, että Ateenalaiset vastoin tehtyjä sopimuksia eivät sallineet heidän käydä satamissaan, eivätkä myöskään Attikan markkinoilla. Mutta annettuaan muiden ensin kiihottaa Lakedaimonilaisia, astuivat Korintolaiset viimein esiin ja pitivät seuraavan puheen:

"Lakedaimonilaiset miehet! Teidän rehellinen menettelynne niin hyvin yleisissä kuin yksityisissä asioissa saattaa teidät epäilemään meitä, jos me muita vastaan jotakin sanomme. Teillä on kyllä ymmärrystä sisällisissä asioissa, mutta kovin vähän kokemusta ulkonaisissa. Vaikka me usein olemme valittaneet Ateenalaisten meitä kohtaan harjottamista vääryyksistä, ette te ole tarkemmin ottaneet valituksiamme tutkittavaksenne, vaan olette luulleet meidän puhuvan itsekkäästi omia itsekkäisiä etujamme silmällä pitäen. Siksipä te ette ole kutsuneet kokoon näitä liittolaisianne silloin, kun vääryyttä jo harjotettiin, vaan vasta nyt, kun me jo olemme joutuneet hätätilaan. Meillä on siis enimmän syytä valittaa, koska olemme enimmän saaneet kärsiä sekä Ateenalaisten vääryyksien että teidän leväperäisyytenne tähden."

"Jos he salassa tekisivät vääryyttä koko Hellasta kohtaan, niin voisi luulla, ettette te sitä tiedä, ja että tulisi teitä tästä seikasta huomauttaa. Mutta nyt ei tarvitse uhrata monta sanaa, koska te omin silmin nyt näette, että osa meistä jo on joutunut orjuuteen, ja että toisia uhkaa sama kohtalo, etupäässä liittolaisiamme, sekä että Ateenalaiset jo kauan aikaa takaperin ovat varustautuneet sotaan. Muutenhan he eivät väkivallalla olisi riistäneet meiltä Kerkyyraa eivätkä piirittäneet Potidaiaa. Viimeksi mainittu paikka on erittäin sopiva asemapaikaksi sotatoimia varten Traakiassa; Kerkyyrasta taasen olisivat Peloponneesolaiset saaneet mitä suurimman laivaston."

"Ja kaikkeen tähän olette te syypäät, koska olette sallineet heidän linnottaa kaupunkinsa ja rakentaa pitkät muurinsa sekä ryöstää vapauden niin hyvin niiltä, jotka he ovat saattaneet orjiksensa, kuin myös omilta liittolaisiltanne. Sillä itse asiassa ei ole se, joka saattaa toisen orjuuteen, syypää tähän onnettomuuteen, vaan se, joka, vaikkakin voisi estää, ei huoli sitä tehdä, joskin hänellä on tuo kunniakas nimi 'Hellaan pelastaja'. Suurien ponnistusten jälkeen olemme päässeet kokoontumaan, eivätkä meillä kuitenkaan ole asiat selvillä; sillä nyt ei enää tarvitse tutkia, onko meitä loukattu, vaan miten paraiten voisimme puollustautua vääryydentekijöitä vastaan. Vastustajamme käyvät viipymättä kimppuumme jo aikoja sitten tehdyn suunnitelman mukaan, ennenkuin me ehdimme päättää mitään. Tunnettuahan on miten Ateenalaiset aina vuorotellen ahdistavat naapureitansa. Niin kauan kuin teidän välinpitämättömyytenne tähden luulevat saavansa vehkeillä huomaamatta, hillitsevät he itseään, mutta kun he huomaavat, että te olette välinpitämättöminä, vaikka tunnettekin asianlaidan, niin he kyllä panevat kaiken voimansa liikkeelle. Te, Lakedaimonilaiset, olette ainoat Helleenit, jotka autatte vihollistanne, ette ase kädessä, vaan hitaudellanne, ja ainoat, jotka ryhdytte kukistamaan vihollistanne vasta sitten, kun hän on tullut kahta vertaa voimakkaammaksi, ettekä heti alussa. Teidän kyllä sanotaan varustautuneen kaikkien tapausten varalle, mutta tässä on paljon liiottelua. Tiedämmehän, miten Meedialaiset ehtivät tulla tänne Peloponneesokseen maailman ääristä saakka, ennenkuin te ryhdyitte mihinkään puollustuspuuhaan. Nyt te samoin olette huolettomia Ateenalaisten suhteen, jotka eivät ole kuten nuot kaukaa tulleet, vaan aivan läheltä. Sen sijaan että ryhtyisitte ehkäisemään heidän hyökkäysaikeitansa, tahdotte mieluummin odottaa, kunnes teidän on pakko puollustautua heidän hyökkäyksiänsä vastaan, ja he saattavat teidät onnettomuuksiin, jotka voivat teitä kohdata, jos teidän on taisteltava paljon vahvempaa vihollista vastaan. Kumminkin te tiedätte, että barbarit juuri itse olivat syypäät useimpiin onnettomuuksiinsa, samoin kuin että meidän voittomme Ateenalaisten suhteen on enemmän seuraus heidän omista virheistänsä, kuin että teidän antamanne apu olisi siihen vaikuttanut. Sillä teidän apuunne luottaen ovat jo monet sortuneet, jotka herkkäuskoisuudessansa ovat olleet varustautumatta sodan varalta. Älköön kukaan teistä luulko, että se, mitä tässä puhumme, olisi nurjamielisyydestä aiheutuvia syytöksiä, vaan ainoastaan nuhteita. Sillä nuhteita annetaan erehtyvälle ystävälle, mutta syytöksiä tehdään vihollista vastaan, joka harjottaa ilmeistä vääryyttä."

"Jos kukaan, niin etupäässä me katsomme itsemme oikeutetuiksi tuomaan esiin moitteita naapuriamme vastaan, semminkin kun mitä tärkeimmät asiat ovat kysymyksessä, joita te taas ette näy ollenkaan käsittävän, yhtä vähän kuin te myöskään arvaatte, millaisen vihollisen te Ateenalaisissa saatte, he kun ovat luonteeltaan teihin verraten perinpohjin erilaisia. He ovat yrittelijäitä ja kekselijäitä sekä panevat nopeasti päätöksensä toimeen. Te sitävastoin tyydytte säilyttämään vaan sen, mitä teillä jo on, miettimättä mitään uusia yrityksiä, ja usein te ette edes hanki välttämättömimpiä varustuksiakaan. He taas uskaltavat yli voimiensa, ovat rohkeita päätöksissään ja toivorikkaita vaaroissa. Te tavallisesti uskallatte paljon vähemmän kuin voisitte, pitämättä mitään tuumaa varmana, ja vaaran uhatessa luulette te heti olevanne hukassa. He rakastavat toimeliaisuutta, te taasen lepoa. He kuljeksivat ympäri maailmaa, te sitävastoin pysytte kotona. Matkoillansa toivovat he saavuttavansa etuja, te taas luulette panevanne omaisuutenne vihollisille alttiiksi, jos poistutte kotoa. Voitettuansa vihollisen, anastavat he mitä suurimman saaliin, voitettuina eivät he menetä toivoansa. He katsovat henkisten voimien enemmän hyödyttävän isänmaata kuin ruumiillisten. Jolleivät he saavuta sitä, mitä haluavat, arvelevat he menettäneensä jotakin omaisuudestansa, mutta jos he pääsevät pyrintöjensä perille, pitävät he sitä vähäpätöisempänä sen suhteen, mitä toivovat voivansa saada. Jos heiltä joku yritys onnistuu huonosti, korvaavat he tappionsa uusilla yrityksillä. Sillä he ovat ainoat, jotka pitävät toivottua etua jo saavutettuna, sentähden että he panevat aikomuksensa nopeasti täytäntöön. He koettavat toteuttaa aikomuksensa vaivoista ja vaaroista väsymättä, pitävät saatuja etuja vähäpätöisinä ja ryhtyvät uusiin yrityksiin. Heitä eivät saa heidän juhlansakaan estää ryhtymästä välttämättömiin toimiin, ja he pitävät toimetonta lepoa rasittavampana kuin vaivaloista työtä. Sanalla sanoen, he ovat syntyneet ollaksensa milloinkaan lepäämättä ja kieltääksensä lepoa myöskin muilta."

"Lakedaimonin miehet! Tällainen on tämä kaupunki, jonka kanssa olette tekemisissä, ja te vaan vitkastelette ettekä usko, että ne voivat paraiten säilyttää rauhan, jotka eivät tee muille vääryyttä, vaan samassa toiminnallaan selvästi osottavat, etteivät he voi tyyneesti kärsiä, jos heille tehdään vääryyttä. Te katsotte sen oikeaksi, ettette missään tee muille vääryyttä ja ettette itse saa kärsiä mitään rasitusta puollustustoimien tähden. Teidän olisi vaikea saavuttaa tämä, joskin naapurikaupunkinne olisi teidän kaltaisenne, mutta nyt on teidän ajattelu- ja toimintatapanne Ateenalaisiin verraten kokonaan vanhanaikuinen. Asianlaita on tässäkin suhteessa, kuten taiteessakin, että uusi on vanhaa parempi. Rauhallisissa oloissa elävässä kaupungissa on vanhoillaan pysyminen parasta; mutta niiden on pakko ryhtyä uudistuksiin, jotka haluavat toimia. Sentähden ovatkin Ateenalaisten valtioasiat monien kokemuksien kautta tulleet paljon uudenaikaisemmiksi kuin teidän."

"Lopettakaa jo vihdoinkin tuo vitkastelemisenne, auttakaa nopeasti lupauksenne mukaan niin hyvin muita ystäviänne kuin erittäinkin Potidaialaisia, tekemällä hyökkäyksen Attikaan, älkääkä jättäkö ystäviänne ja veriheimolaisianne heille vihamielisimpien ihmisten mielivaltaan, pakottaen meitä neuvottomina etsimään muita liittolaisia. Siten me emme suinkaan tekisi mitään vääryyttä jumalien edessä, jotka valvovat valojen pyhinä pitämistä, emmekä ihmisten edessä, jotka kykenevät asioita arvostelemaan. Sillä ei niitä voi pitää valanrikkojina, jotka hyljättyinä kääntyvät toisten puoleen, vaan niitä, jotka eivät auta liittolaisiaan. Jos te osotatte olevanne valmiit auttamaan, niin me mielellämme tahdomme pysyä liitossanne. Siinä tapauksessa me emme menettelisi velvollisuutemme mukaan, jos me liittoutuisimme muiden kanssa, emmekä voisi helposti löytää toisia, joiden kanssa me niin hyvästi voisimme tulla toimeen. Tähän katsoen päättäkää nyt järkevinä ihmisinä ja koettakaa menetellä niin, ettei Peloponneesos teidän johtonne alaisena joutuisi huonompaan asemaan, kuin millaisena sen esi-isänne ovat teille jättäneet."

Näin puhuivat Korintolaiset. Juuri tähän aikaan sattui Ateenalainen lähetystö olemaan Lakedaimonissa muilla asioilla. Kun heille tuli tieto, mitä kokouksessa oli puhuttu, katsoivat he viisaammaksi esiintyä Lakedaimonilaisten eteen, eivät kuitenkaan puollustautuaksensa niiden syytösten johdosta, joita muut kaupungit tekivät heitä vastaan, vaan etupäässä huomauttaaksensa, etteivät Lakedaimonilaiset tekisi liian äkkipikaista päätöstä, asiaa tarkemmin punnitsematta. Samalla tahtoivat he näyttää, kuinka suuri heidän mahtavuutensa oli, ja muistuttaa vanhempia siitä, mitä nämät jo tiesivät, sekä selittää nuoremmille asioita, joita nämät eivät tunteneet, toivoen sanoilla voivansa taivuttaa heidät mieluummin pysymään rauhassa kuin ryhtymään sotaan. He astuivat siis Lakedaimonin hallitusmiesten eteen ja pyysivät saada puhua kansalle, jollei mikään sitä estäisi. Nämät kutsuivat kansan kokoon, ja Ateenalaiset puhuivat seuraavalla tavalla.

"Meidän lähetystömme ei ole tänne saapunut vastataksensa teidän liittolaistenne syytöksiin, vaan sitä toimittamaan, mitä varten kaupunkimme on meidät tänne lähettänyt. Mutta koska olemme saaneet tietää, että meitä Ateenalaisia vastaan on tehty sangen paljon valituksia, niin olemme pyytäneet saada esiintyä, emme suinkaan torjuaksemme päältämme noitten kaupunkien tekemiä valituksia, sillä emme me eivätkä nuotkaan pidä teitä tuomareina, vaan jottette te näin tärkeissä asioissa tekisi päätöstänne kevytmielisesti liittolaistenne yllyttäminä, ja koska me tahdomme samalla huomauttaa, mikäli asia meitä koskee, ettemme vääryydellä ole hankkineet sitä, mitä meillä on, ja että kaupunkimme ansaitsee kunnioitusta. Miksi tässä puhuisimme ikivanhoista asioista, jotka ovat kuulijoillemme tunnetuita enemmän kertomuksien kuin kokemuksien kautta? Meedialaisesta sodasta ja sen yhteydessä olevista seikoista, jotka ovat teille perin tunnetuita, täytyy meidän lausua muutama sana, niin ikävä kuin teistä onkin kuulla meidän aina puhuvan siitä. Kun me muinoin siihen ryhdyimme, taistelimme me yhteisten etujen edestä, ja myöskin teille koitui siitä suuri hyöty. Mutta tästä taistelusta saatua kunniaa emme ole vielä peräti kadottaneet, jos sillä jotakin merkitystä on. Me emme suinkaan mainitse näitä seikkoja puollustautuaksemme, vaan mieluummin todistuksena siitä, millaisen kaupungin kanssa te tulette taistelemaan, jos päätöstä tehdessänne ette menettele viisaasti. Me voimme sanoa, että me yksin uskalsimme asettua vastustamaan barbareja Maratonin kentällä. Ja kun he myöhemmin tulivat takaisin, emmekä katsoneet itseämme kykeneviksi vastustamaan heitä maalla, niin nousimme me kaikki laivoihin ja taistelimme heitä vastaan merellä Salamiin salmessa, josta oli seurauksena, etteivät he voineet purjehtimalla kaupungista kaupunkiin hävittää Peloponneesosta, sen asukkaiden ollessa kykenemättömiä auttamaan toisiansa niin suurilukuista laivastoa vastaan. Meedialaiset itse ovat tämän paraiten osottaneet. Sillä tämän merellä kärsimänsä tappion jälkeen katsoivat he itsensä liian heikoiksi jatkamaan sotaa, ja suurin osa vihollisten sotajoukoista pakeni mitä nopeimmin pois maastamme."

"Tässä näin onnellisessa asiain ratkaisussa, josta Hellaan puollustus riippui, oli meidän ansioksemme luettava kolme vaikuttavaa seikkaa: laivojemme suurin lukumäärä, päällikkömme viisaus ja meidän horjumaton urhoollisuutemme. Sillä noista 400 laivasta oli meidän melkein kaksi kolmas osaa ja ylipäällikkönä oli Temistokles, jolla on suurin ansio meritappelun suorittamisesta mainitussa salmessa, joka taistelu epäilemättä pelasti maamme. Tämän tähdenhän tekin kunnioititte Temistoklesta enimmän kaikista teidän luoksenne tulleista vierasystävistä. Niinikään osotimme me suurinta kestäväisyyttä, kun me, koskei kukaan meitä maalla auttanut, sentähden että muut jo olivat kukistetut, jätettyämme kaupunkimme ja hävitettyämme omaisuutemme, emme kumminkaan katsoneet voivamme jättää muita liittolaisia oman onnensa nojaan tahi hajaantuneina olla heitä hyödyttämättä, vaan nousimme laivoihin ja antauduimme vaaroihin tuntematta mitään katkeruutta teitä kohtaan, vaikkette aikaisemmin meitä auttaneet, niin että me hyvällä syyllä voimme sanoa, ettemme me suinkaan ole vähemmän auttaneet teitä kuin te meitä. Sillä te autoitte meitä pelastaaksenne kaupunkinne, jotta te niissä voisitte vastaisuudessakin asua, ja olitte pelossanne enemmän itsenne kuin meidän tähden. Niinkauan kuin me emme vielä olleet turmiossa, ei teitä näkynyt. Mutta kaupungista, jota ei enää ollut olemassa, kiiruhdimme me teitä auttamaan, ja antauduimme vaaroihin maan puolesta, jonka takaisin saamisesta oli hyvin vähän toiveita, sekä pelastimme itsemme ohessa myöskin teidät. Jos me alussa olisimme pelastaaksemme maamme hävityksestä antautuneet vihollisille, kuten muut tekivät, ja jos sittemmin emme olisi uskaltaneet nousta laivoihin, kuten jo perikatoon joutuneet, niin ette te riittävän laivaston puutteessa olisi voineet meritappelua ajatellakaan, vaan vihollinen olisi saanut estämättä toimia mielensä mukaan."

"Lakedaimonin miehet! Emmekö silloin osotetun urhoollisuutemme ja viisaan menettelymme tähden ansaitse sitä valta-asemaa, joka meillä Helleenien kesken on, kenenkään meitä sentähden vihaamatta ja kadehtimatta? Emmehän me ole väkivallalla tätä itsellemme anastaneet, vaan suostuimme siihen, koskette te tahtoneet puollustaa sitä vähästä, mitä barbarit olivat jättäneet jälelle, ja koska liittolaiset kääntyivät meidän puoleemme pyynnöllä, että me rupeaisimme heidän johtajaksensa. Itse asian laita pakotti meitä mitä pontevimmin tukemaan valtamme oman turvallisuutemme, mutta myöskin kunnian ja vihdoin hyödyn tähden. Sillä meidän mielestämme tuli meidän kaikin voimin puollustaa valtaamme, koska useat meitä vihasivat ja monet jo luopuivat meistä, vaikka kohtakin he taas kukistettiin, ja koska te ette enää olleet yhtä ystävällisiä kuin ennen, vaan sen sijaan välillemme ilmaantui epäluuloa ja eripuraisuutta. Muutenhan olisivat kapinoitsijat kääntyneet teidän puoleenne. Lieneehän jokaisella niin vaarallisissa oloissa oikeus järjestää asiansa, miten paraaksi näkee, vihaa herättämättä."

"Lakedaimonin miehet! Järjestättehän tekin asiat johdossanne olevissa Peloponneesoksen kaupungeissa teille edullisimmalla tavalla. Jos te silloin ajan pitkään ollen päällikkyydessä olisitte joutuneet vihatuiksi kuten me nyt, niin olemme varmat siitä, että te olisitte olleet yhtä ankaroita liittolaisianne kohtaan, niinkuin te myös olisitte olleet pakotetut joko hallitsemaan ankaruudella tahi panemaan oman etunne vaaran alaiseksi. Me emme siis ole tehneet mitään harvinaista tai ihmistavoista poikkeavaa, jos me otettuamme vastaan meille tarjotun johto-aseman emme päästä sitä käsistämme, mitä tärkeimpien seikkojen, kuten kunnian, pelon ja oman hyödyn pakottaessa sitä säilyttämään. Emme ole ensimmäiset, jotka näin toimivat, vaan onhan aina käynyt niin, että heikompi kuuluu väkevämmän vallan alle. Me itse kuten myöskin te olemme pitäneet meitä oikeutettuina tähän valta-asemaan, kunnes teidän oma etunne nyt saa teidät puhumaan kohtuudesta, jota kumminkaan ei kukaan ole milloinkaan huomioon ottanut, jos hän vaan voimiensa puolesta kykenee lisäämään etujansa valloituksella. Kiitosta ansaitsevat ainoastaan ne, jotka seuraten ihmisluonteen halua hallita toisia toimivat oikeudenmukaisemmin, kuin he valtansa nojalla voisivat tehdä. Tulisivatpa muut meidän asemaamme, niin luulen, että pian saataisiin nähdä, olemmeko me toimineet maltillisesti! Me sitävastoin olemme kohtuullisesti meneteltyämme saaneet osaksemme enemmän oikeudetonta moitetta kuin kiitosta."

"Vaikka me olemme vaatineet liittolaisiltamme vähemmän, kuin liittosopimusten mukaan olisimme voineet vaatia, ja heillä on samat oikeudet kuin meillä itsellämme, niin meitä kuitenkin pidetään riidanhaluisina. Kukaan ei heistä ajattele, minkätähden ei muualla olla tyytymättömiä valta-asemassa oleviin, vaikka kohtelevat alustalaisiansa paljon ankarammin kuin me. Asianlaita on se, että se, joka taitaa käyttää valtaansa, ei juuri välitä oikeudenkäyntirettelöistä. Ja koska liittolaisemme ovat tottuneet pitämään meitä vertaisinaan, niin he, jos joku asia ei käy heidän mielensä mukaan, tahi jos heidän jossakin tapauksessa täytyy mukaantua meidän valta-asemamme tähden, eivät ensinkään ole kiitollisia siitä, ettei heiltä ole riistetty enempää, vaan ovat sen vähäisen tähden, jonka ovat menettäneet, kärsimättömämpiä, kuin jos alusta alkaen olisimme poistaneet kaikki lait ja julkisesti kohdelleet heitä alustalaisinamme valtamme mukaisesti. Jos me näin olisimme menetelleet, niin eivät he itsekään väittäisi, ettei heikomman tulisi väistyä voimakkaamman edestä. Ihmiset näkyvät enemmän suuttuvan, jos muka heidän oikeuksiansa loukataan, kuin jos heitä kohdellaan väkivaltaisesti. Sillä edellistä harjottavat heidän mielestänsä yhdenvertaiset, mutta väkivaltaa sitävastoin voimakkaammat viholliset. Itse asiassa saivat he Meedialaisilta kärsiä paljoa ankarampaa kohtelua, mutta he kärsivät tämän kuitenkin. Meidän herruutemme taas tuntuu heistä rasitukselta, ja tämähän on aivan luonnollista! Alamaisista tuntuvat aina olevat olot sietämättömiltä. Jos te nyt kukistamalla meidät hankitte itsellenne johto-aseman ja menettelette samaten kuin Meedialaissodan kestäessä, hallitessanne vaan lyhyen ajan, niin te pian menettäisitte sen suosion, jonka te meitä pelätessä olette saavuttaneet. Sillä teidän kotimaiset tapanne ovat aivan erilaiset kuin meidän, eikä kukaan teistä tultuansa muualle noudata niitä, yhtävähän kuin muidenkaan Hellaan tapoja."

"Neuvotelkaa siis tarkoin, ettette vieraitten vaikuttimien ja vaikutuksien yllyttäminä saata itsellenne harmia ja rasituksia. Miettikää ennenkuin sotaan ryhdytte, miten turmiolliset ovat sen seuraukset. Sodan pitkittyessä sattuu usein paljon arvaamattomia seikkoja, jotka tekevät voiton kummallekin puolelle yhtä epävarmaksi. Sillä sotaan ryhtyessään tekevät ihmiset tavallisesti aluksi sitä, mikä vasta myöhemmin olisi tehtävä, ja ajattelevat vasta sitten, kun ovat joutuneet ahtaalle. Kun sellaista vikaa ei meillä eikä teilläkään ole, niin me kehotamme teitä, koska päätösvalta on vielä kumpaisenkin vallassa, miettimään, jottette te riko rauhaa ja valaanne, vaan sallimaan oikeuden ratkaista riitaisuudet, kuten sopimusehdoissa on määrätty. Muuten koetamme me, otettuamme jumalat valojen todistajiksi, puollustautua sodan alkajia vastaan samaten kuin te olette menetelleet."

Näin puhuivat Ateenalaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet liittolaisten Ateenalaisia vastaan tekemät valitukset, ja Ateenalaisten tämän johdosta esittämät vastaukset, kehottivat he kaikkia poistumaan ja ryhtyivät neuvotteluihin. Useimmat olivat sitä mieltä, että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin, ja että mitä pikemmin pitäisi ryhtyä sotaan heitä vastaan. Silloin astui esiin heidän kuninkaansa, Arkidamos, jota yleensä pidettiin viisaana ja älykkäänä miehenä, ja puhui seuraavaan tapaan:

"Lakedaimonin miehet! Minä itse olen ottanut osaa moneen sotaan ja näen teidän joukossanne monta yhdenikäistä, joista ei kukaan kokemattomuudesta kuten suuri enemmistö halua sotaa jotain taattua hyötyä tuottavana asiana. Jos tarkasti mietitte sitä sotaa, josta nyt keskustelemme, niin se ei tule olemaan niinkään vähäpätöinen. Meidän sotavoimamme riittävät kyllä Peloponneesolaisia ja naapurejamme vastaan, koska me täältä voimme nopeasti saapua mihin paikkaan tahansa. Mutta kuinka voisimme me kevytmielisesti alkaa sodan ja mihin luottaen varustautumatta käydä sellaisia miehiä vastaan, jotka asuvat kaukana meistä, jotka ovat mitä taitavimpia merimiehiä sekä paraiten varustettuina kaikilla muilla tarpeilla, joiden niin hyvin yksityiset kuin valtio ovat sangen varakkaita ja joilla on laivoja, hevosia, aseita ja kansaa enemmän kuin missään muussa Hellaan seudussa, sekä tämän lisäksi suuri joukko veroa maksavia liittolaisia? Laivoihinko? Mutta siinä suhteessahan me olemme paljon vähäväkisempiä. Jos me taas tahdomme varustaa itsellemme laivaston, niin siihen tarvitaan aikaa. Tahi ehkäpä varallisuuteemme? Mutta tässä suhteessa me olemme vielä enemmän takapajulla, eikä valtiomme rahasto ole riittävä, emmekä me taas omista varoistamme ole halukkaita maksamaan sotakulunkeja."

"Ehkä joku luottaa siihen, että sotajoukkomme on paremmin varustettu, niin että me voimme hyökkäyksillä hävittää heidän aluettansa. Mutta heillähän on hallussaan paljon muita maita ja meritse voivat he kuljettaa, mitä he tarvitsevat. Jos me taas koettaisimme yllyttää heidän liittolaisiansa kapinaan, niin pitäisi meidän auttaa heitä laivoilla, koska he suureksi osaksi ovat saarelaisia. Millainen siis tulisi tämä sota meille olemaan? Sillä jos emme voittaisi heitä merellä emmekä voisi riistää heiltä tulolähteitä, joilla he ylläpitävät laivastonsa, niin olisimme aivan hukassa. Ja sellaisissa oloissa emme me voisi saada rauhaa aikaan kohtuullisilla ehdoilla, varsinkaan kun meitä pidettäisiin riitaisuuksien alkuunpanijoina. Älkäämme myöskään lohduttako itseämme sillä toivolla, että sota loppuisi pian, jos me vaan hävittäisimme heidän maataan. Minä pikemmin pelkään, että se jäisi perinnöksi lapsillemme. Sillä todennäköisesti eivät Ateenalaiset maansa tähden tulisi alistumaan eivätkä pelkäisi sotaa, he kun ovat siihen tottuneet."

"Minä en suinkaan tällä tarkota, että me väliäpitämättä antaisimme heidän tehdä liittolaisillemme vääryyttä, tahi ettemme tarkoin pitäisi heidän vehkeitänsä silmällä, kun emme vielä tartu aseisiin, vaan esittäisimme heille valituksemme lähetystön kautta, sotaa suoraan julistamatta, ja että toiselta puolen selvästi huomauttaisimme, ettemme enää voisi rauhallisesti katsoa heidän menettelyänsä. Sillä välin tulisi meidän panna sotavarustuksemme asianomaiseen kuntoon, hankkimalla itsellemme liittolaisia niin hyvin Helleenien kuin barbarien keskuudesta, miten vaan voisimme lisätä laivastoamme ja varojamme. Meitä ei voi moittia siitä, ettemme koeta puollustautua ainoastaan Helleenien vaan myöskin barbarien avulla, kun meitä väijyy sellainen vihollinen kuin Ateena. Tällä ajalla voisimme me laittaa myöskin omat varustuksemme kuntoon. Jos he ottavat huomioon lähettilästemme valitukset, niin on kaikki hyvä; mutta jolleivät, niin me kahden tahi kolmen vuoden perästä, milloin katsomme paraaksi, hyökkäämme heidän kimppuunsa paremmin varustettuina. Ehkäpä he myöntyvät, kun huomaavat meidän varustuksemme, ja että toimimme puheemme mukaan, koska he näkevät maansa vielä hävittämättömänä ja voivat vielä tehdä päätöksensä, heidän etujensa vielä ollen loukkaamatta. Heidän maataan meidän ei tule pitää muuna kuin vakuutena, ja vielä sitä enemmän, kuta paremmin se on viljelty. Meidän tulee siis säästää sitä niin paljon kuin mahdollista, ettemme saattaisi heitä epätoivoon ja siten mahdottomiksi kukistaa. Sillä jos me liittolaistemme valitusten yllyttäminä nyt äkillisesti hävitämme Attikan ollessamme varustaumattomina, niin varokaa vaan, ettemme saata sellaisen menettelyn kautta Peloponneesosta mitä suurimpaan hätään ja häpeään. Yksityisten henkilöiden ja eri valtioiden kesken voi kyllä tehdä valituksia; mutta yleistä sotaa, jota aletaan yksityisten etujen tähden, ja josta ei voi sanoa, minkälaisen käänteen se tulee saamaan, on vaikea kunnialla lopettaa."

"Älköön kukaan ajatelko, että näyttää pelkurimaiselta, jos niin lukuisa sotajoukko empii hyökätä yksityisen kaupungin kimppuun. Sillä Ateenalaisillahan on paljon liittolaisia, jotka auttavat heitä rahalla, eikä sodassa ole pääasia yksistään aseiden paljous, vaan myöskin riittävä määrä rahaa, joka antaa aseille tukea, etenkin mannervallan ja merivallan välisessä sodassa. Hankkikaamme sentähden itsellemme kaikella mokomin varoja, älkäämmekä ennen ryhtykö sotaan liittolaisten puheiden kiihottamina. Koska meillä on suurin vastuunalaisuus, miten tahansa käyneekin, niin tulee meidän edeltäkäsin tarkoin ja maltillisesti miettiä asiaa."

"Älkää hävetkö, jos nuot moittivat meitä hitaudesta ja vitkailemisesta; sillä jos te menettelette hätäisesti, niin on teidän hyvin vaikea tehdä rauhaa, jos te kerran olette varustamatta ryhtyneet sotaan. Meidän valtiomme on aina ollut vapaamielinen ja arvossa pidetty; itse asiassa onkin tämä varovaisuutemme sangen viisasta menettelyä. Sentähden olemmekin me ainoat, jotka eivät ylpeile menestyksestämme, emmekä vastoinkäymisessä menetä rohkeuttamme. Yhtävähän kuin me annamme toisten kiitoksen houkutella itseämme vaaroihin vastoin meidän parempaa tietoamme, yhtävähän me annamme toisten parjauksen aikaansaaman suuttumuksen houkutella meitä tekemään ajattelemattomuuksia. Meidän säädyllinen menettelytapamme tekee meidät sotaisiksi ja varovaisiksi; sotaisiksi sentähden, että kunniantunto on likeisessä yhteydessä kohtuuden kanssa, samoinkuin urhoollisuus kunnianhimon kanssa; varovaisiksi sentähden, että me olemme liian yksinkertaisesti kasvatetuita, voidaksemme halveksia lakeja, sekä liian ankarasti totutetut kohtuuteen ollaksemme niitä noudattamatta. Meillä ei ole taitoa kauneilla puheilla moittia vihollistemme varustuksia voimatta myöskin toimia sanojemme mukaan, mutta me ymmärrämme pitää muitten tuumia omiemme vertaisina ja tajuamme, etteivät onnelliset tapahtumat ole puheista riippuvia. Me varustaudumme todenteolla kohtaamaan vihollistamme, otaksuen vihollisen toimivan sangen tarkasti tehdyn suunnitelman mukaan. Ei tule koskaan perustaa toivoansa vihollisen tekemistä virheistä johtuviin etuihin, vaan edeltäpäin tehtyjen omien suunnitelmien varmuuteen. Ei saa luulla, että ihmisten välillä on suuria eroavaisuuksia. Parasta kuitenkin on, että on saanut ankarimman kasvatuksen."

"Älkäämme siis luopuko tästä menettelytavastamme, jonka olemme isiltämme perineet, ja jota me itse menestyksellä olemme noudattaneet. Älkäämme tehkö hätäisesti yhden päivän lyhyessä keskustelussa päätöstä monien ihmisten, omaisuuksien, kaupunkien ja kunniamme kohtalosta, vaan punnitkaamme asiaa tyyneesti ja viisaasti. Me voimme sen tehdä paremmin kuin muut sotakuntomme perusteella. Lähettäkää lähetystö Ateenaan puhumaan Potidaian asiasta ja niistä valituksista, jotka liittolaiset ovat täällä esittäneet, koska he itsekin ovat taipuvaisia ratkaisemaan riitaisuuden oikeudessa. Sitä ennen on kohtuutonta hyökätä heidän kimppuunsa, ikäänkuin he olisivat rikollisia, ikäänkuin heitä olisi jo julistettu rikollisiksi. Sillä aikaa tehkää valmiiksi sotaa varten tarpeelliset varustukset. Täten teette te itsellenne hyödyllisimmän ja vihollisille pelottavimman päätöksen."

Täten puhui Arkidamos. Mutta Stenelaidas, yksi silloisista eforeista, astui silloin esiin ja puhui seuraavaan tapaan:

"Minä en voi oikein käsittää, mitä Ateenalaiset noilla pitkillä puheillansa tarkottavat: sillä samalla kuin he ovat itseänsä kiitelleet, eivät he suinkaan ole kieltäneet tehneensä vääryyttä liittolaisillemme sekä Peloponneesolaisille. Jos he muinoin Meedialaisia vastaan käyttäytyivät kiitettävästi ja nyt tekevät meille vääryyttä, niin ansaitsevat he kaksinkertaisen rangaistuksen, koska he kunnon miehistä ovat muuttuneet vilpillisiksi. Me sitävastoin olemme samankaltaiset kuin silloinkin, ja jos esiinnymme viisaasti, niin emme saa sallia heidän tehdä vääryyttä liittolaisillemme tahi vitkastella auttaa näitä, sillä eivät Ateenalaisetkaan väärinkäyttelyssä viivyttele. Toisilla on paljon laivoja, varoja ja hevosia, mutta meillä on kelpo liittolaiset, joita me emme saa jättää Ateenalaisten mielivaltaan. Eikä tämä asia ole oikeudenkäynnillä ja sanoilla ratkaistava, vaan meidän pitää rangaista nopeasti ja kaikin voimin. Älköön nyt kukaan neuvoko meitä, miten meidän tulee tehdä päätöksemme, koska meille kerran tehdään vääryyttä, vaan miettikööt siitä kauan aikaa net, jotka aikovat tehdä vääryyttä. Äänestäkää siis, Lakedaimonin miehet, Spartan kunnian mukaisesti, älkääkä salliko Ateenalaisten tulla mahtavimmiksi; älkää hyljätkö liittolaisia, vaan käykäämme jumalien avulla vääryydentekijöitä vastaan."

Tämän sanottuaan antoi hän eforina Lakedaimonilaisten kansankokouksen ryhtyä äänestämään. Koska heillä on tapana käyttää huuto- eikä kiviliuskaäänestystä, niin selitti Stenelaidas, ettei hän voinut erottaa, kummallako puolella enemmistö oli, ja tahtoen julkisen äänestyksen kautta vielä enemmän kiihottaa heitä sotaan, sanoi hän: "Lakedaimonin miehet! Se teistä, joka katsoo Ateenalaisten rikkoneen sopimukset ja harjottaneen vääryyttä, astukoon tälle puolelle", osottaen samalla määrätyn paikan, "mutta se, joka on toista mieltä, menköön toiselle puolelle!" He nousivat nyt seisomaan ja menivät eri haaroille. Niitä, jotka pitivät sopimukset rikottuina, oli enemmistö. Tämän jälkeen kutsuttiin liittolaiset saapuville ja ilmottivat heille, että Lakedaimonilaisten mielestä Ateenalaiset olivat harjottaneet vääryyttä, mutta että he tahtoivat kutsua liittolaiset äänestämään heidän kanssansa, jonka jälestä he alottaisivat sodan yhteisen päätöksen mukaan, jos liittolaiset myöskin äänestäisivät sotaa. Tämän toimituksen jälkeen lähtivät liittolaiset kotiinsa, niin ikään palasivat Ateenalaiset lähettiläät, toimitettuansa tehtävänsä, kotiinsa. Tämä kansankokouksen tekemä päätös sopimusten rikkomisesta tehtiin neljäntenätoista vuonna Euboian sodan jälkeen, jolloin rauha solmittiin kestämään kolmekymmentä vuotta.

Mutta Lakedaimonilaiset äänestivät rauhan rikotuksi, ja että oli välttämätöntä ryhtyä sotaan, koska he pelkäsivät Ateenalaisten paisuvan liian mahtaviksi, kun suuri osa Hellaasta jo oli heidän vallassaan, eivätkä suinkaan niinkään paljon liittolaisten esiintuomien asianhaarain tähden.

Ateenalaiset olivat saavuttaneet silloisen valta-asemansa seuraavalla tavalla: Meedialaiset karkotettuamme Euroopasta, kun Helleenit olivat voittaneet heidät sekä maalla että merellä, ja kun nekin heistä, jotka laivoilla olivat paenneet Mykalehen, siellä perinpohjin olivat voitetut, palasi Leotykides, joka oli Lakedaimonilaisten kuningas ja Helleenien ylipäällikkö Mykalen taistelussa, kotia ja hänen kanssansa Peloponneesolaiset liittolaiset. Mutta Ateenalaiset sekä Jooniasta ja Hellespontoksesta kotoisin olevat liittolaiset, jotka olivat luopuneet kuninkaasta, jäivät sinne piirittämään Meedialaisten vallassa olevaa Sestoksen kaupunkia. He olivat siellä talven ja ottivat kaupungin haltuunsa, sittenkuin barbarit olivat sen jättäneet, jonka jälestä he purjehtivat Hellespontoksesta kotia. Mutta heti barbarien lähdettyä lähetti Ateenan hallitus noutamaan lapset, vaimot ja jälellä olevat tavarat takaisin sieltä, minne ne olivat viedyt talteen, ryhtyi uudestaan rakentamaan kaupunkinsa ja panemaan sen muureja kuntoon. Sillä ainoastaan vähäinen osa ympärysmuureja oli pystyssä, ja talotkin olivat suurimmaksi osaksi hävitetyt. Ainoasti muutamia harvoja oli jälellä, joissa oli asunut Persialaisia ylimyksiä.

Kun Lakedaimonilaiset saivat vihiä näistä puuhista, toimittivat he lähetystön Ateenaan, koska he sekä itse mielellään näkivät, ettei Ateena, enemmän kuin muutkaan kaupungit, ollut muurien ympäröimä, niinkuin myöskin liittolaiset heitä siihen kehottivat, peläten Ateenalaisten suurta merivoimaa, jollaista ei kenelläkään muulla tähän saakka ollut, ja heidän Meedialais-sodassa osotettua urhoollisuuttansa. Nämät lähettiläät vaativat, etteivät Ateenalaiset linnottaisi kaupunkiaan, vaan pikemmin auttaisivat Lakedaimonilaisia repimään muidenkin Peloponneesoksen ulkopuolella olevien kaupunkien ympärysmuurit. He salasivat kuitenkin Ateenalaisilta asian oikean laidan ja epäluulonsa, vetäen syyksi, ettei barbareilla, jos he vielä hyökkäisivät maahan, olisi mitään linnotettua asemapaikkaa, josta he voisivat tehdä hyökkäyksiä, kuten äsken Teebaista, ja että Peloponneesos olisi riittävä turvapaikka kaikille. Mutta Ateenalaiset vastasivat heille Temistokleen neuvosta, että he toimittaisivat Lakedaimonilaisten luo lähetystön keskustelemaan kysymyksessä olevista asioista, ja palauttivat Lakedaimonilaisten lähetystön. Temistokles ehdotti myöskin, että hänet mitä pikemmin lähetettäisiin Lakedaimoniin muitten lähettiläiden seuraamana, mutta että näitä pidätettäisiin kotoisalla ja lähetettäisiin vasta sitten, kun muurit oli saatu niin korkeiksi, että niiden suojassa voisi hätätilassa itseään puollustaa. Hän ehdotti myöskin, että kaikkien kaupungissa olevien miesten, naisten ja lastenkin ilman erotusta tulisi ottaa osaa muurien rakentamiseen, sekä ettei saisi säästää mitään, ei yleistä yhtävähän kuin yksityistäkään taloa, vaan pitäisi repiä kaikki, joita vaan voisi käyttää rakentamiseen. Annettuansa nämät neuvot, lupasi hän, että hän kyllä ajaisi asian perille Lakedaimonissa, ja lähti matkalle. Saavuttuansa Lakedaimoniin ei hän heti esiintynyt kaupungin hallituksen eteen, vaan vitkasteli tekosyiden nojalla. Jos joku hallitusmiehistä häneltä tiedusteli, miksei hän tullut hallituksen puheille, niin sanoi hän odottavansa lähetystön toisia jäseniä, joiden muka eräiden asioiden tähden toistaiseksi oli täytynyt jäädä kotia, mutta että hän arveli heidän mitä pikemmin saapuvan ja ihmetteli, miksi he eivät jo olleet tulleet.

Kun he tämän kuulivat, uskoivat he häntä, koska hän oli Lakedaimonissa hyvin suosittu. Mutta kun sinne saapui muitakin, jotka varmasti vakuuttivat, että muurien rakentamista yhä vaan jatkettiin, ja että ne jo olivat jotenkin korkeat, niin eivät Lakedaimonilaiset enää voineet olla epäilemättä asian todellista laitaa. Kun Temistokles sai tämän tietää, pyysi hän, etteivät he luottaisi kulkupuheisiin, vaan että he lähettäisivät keskuudestaan sopivia ja luotettavia miehiä, jotka tutkittuansa asian voisivat antaa luotettavan selonteon. He lähettivätkin asiantutkijoita, ja Temistokles toimitti myöskin salaa sanansaattajan Ateenalaisten luokse pyytämään, että he pidättäisivät siellä Lakedaimonilaisten lähettiläät, jos suinkin epäluuloa herättämättä, kunnes heidän omat lähettiläänsä palaisivat takaisin. Sillä nyt olivat myöskin Temistokleen myötälähettiläinä saapuneet Lysikleen poika Abronikos ja Lysimakoksen poika Aristeides, jotka kertoivat, että muurit olivat jo kylliksi korkeiksi kohonneet. Temistokles pelkäsi, että Lakedaimonilaiset, saatuansa varmat tiedot asian todellisesta laidasta, eivät laskisi heitä kotiin. Ateenalaiset pidättivät hänen pyynnöstään lähettiläät luonaan, ja nyt astui Temistokles Lakedaimonilaisten eteen lausuen, että hänen kotikaupunkinsa jo oli siksi vankasti varustettu muureilla, että se pystyi suojelemaan asukkaitansa, ja että, jos Lakedaimonilaiset tahi heidän liittolaisensa tahtoivat jotakin keskustella Ateenalaisten kanssa lähettiläiden kautta, heidän olisi tulevaisuuden varalta tietäminen, että he saapuivat semmoisten miesten luokse, jotka kykenivät päättämään, mitä niin hyvin yhteinen kuin yksityinen etu vaati. Sillä kun he katsoivat paraaksi jättää kaupunkinsa ja astua laivoihinsa, niin päättivät he uskaltaa sen tehdä Lakedaimonilaisilta neuvoa kysymättä, ja kun he neuvottelivat yhteisesti muiden kanssa, eivät he missään suhteessa olleet muita typerämpiä. He katsoivat nyt edulliseksi varustaa kaupunkinsa muureilla, niin hyvin omien kansalaistensa kuin kaikkien liittolaisten etua silmällä pitäen. Sillä ei olisi mahdollista puolueettomasti päättää yhteisistä asioista olematta yhtä lujasti varustettu. Sentähden, sanoi hän, oli välttämätöntä, että joko kaikki liittolaiskaupungit olivat muurittomia tai heidän täytyi pitää sitä oikeana ja asiaan kuuluvana, mitä oli tapahtunut.

Kuultuansa tämän eivät Lakedaimonilaiset julkisesti osottaneet suuttumustansa Ateenalaisia kohtaan, sillä eiväthän he muka olleetkaan tahtoneet estää muurien rakentamista, vaan ainoastaan lähetystön kautta ilmottaa mielipiteensä yhteisen hyödyn puolesta. He olivat siihen aikaan muka erittäin suosiollisia Ateenalaisille näiden Meedialaissodassa osottaman urhoollisuuden tähden, mutta salaa vihasivat he Ateenalaisia, sentähden että heidän tuumansa oli rauennut tyhjiin. Kumpaisenkin kaupungin lähettiläät palasivat nyt kotiinsa enemmittä verukkeitta.

Tällä lailla linnottivat Ateenalaiset vähässä ajassa kaupunkinsa, ja muurien rakenteesta näkee vielä nytkin selvästi, että ne ovat kiireellisesti tehdyt. Sillä muurien alaosa on rakennettu kaikenlaisista kivistä, niitä sopivasti muodostelematta, sen mukaan vaan millaisia kukin siihen toi. Siinä löytyy paljon hautapatsaita ja valmiita kiviveistoksia. Sillä kaupungin ympärysmuurit laajennettiin yleensä ja siksi niihin pantiin, mitä vaan saatiin käsiin. Temistokles kehotti heitä myös rakentamaan valmiiksi Peiraieuksen muurit, joka työ oli alotettu hänen ollessaan yhden vuoden Arkontina Ateenassa. Hän arveli, että Ateenalaiset voisivat hyvin suuresti laajentaa valtaansa, jos suurentaisivat merivarustuksensa, ja siihen katsoi hän juuri tämän paikan sopivaksi, koska siellä löytyi kolme luonnollista satamaa. Hän olikin ensimmäinen, joka uskalsi lausua, että heidän piti hankkia itselleen ylivalta merellä, ja ryhtyi heti panemaan tämän tuuman toimeen. Muurit rakennettiinkin hänen neuvosta niin paksuiksi, kuin vielä tänäkin päivänä voi nähdä, että kahdet niillä kulkevat kivillä kuormitetut kärryt voivat sivuuttaa toisiaan. Kivien väliin ei pantu kalkkia eikä savea, vaan suuret kivimöhkäleet sovitettiin toisiinsa hakkaamalla niitä suorakulmaisiksi, ja ulkoapäin liitettiin ne toisiinsa raudalla ja lyyjyllä. Muurit rakennettiin vaan puoleksi niin korkeiksi, kuin alkuaan oli suunniteltu. Temistokles tahtoi tehdä muurit niin korkeiksi ja leveiksi, että ne olisivat estäneet kaikki vihollisten hyökkäykset, arvellen, että niiden puollustamiseen tarvittaisiin vaan vähäinen luku miehiä ja nekin kykenemättömiä, koska kaikki muut tarvittaisiin laivaväkeen. Sillä hän kohdisti huolenpitonsa pääasiallisesti laivastoon, luullakseni sentähden, että hän arveli kuninkaan sotajoukon voivan tulla Hellaaseen helpommin meritse kuin maitse, ja tässä suhteessa piti hän Peiraieusta sisämaan kaupunkia tärkeämpänä. Usein kehotti hän Ateenalaisia pakenemaan sinne, jos heitä milloin maalla kovin ahdistettaisiin, ja täällä tekemään laivoilla vihollisille vastarintaa. Tällä tavalla saivat Ateenalaiset kaupunkinsa linnoitetuksi ja laittoivat muutkin varustukset kuntoon heti Meedialaisten lähdettyä Hellaasta.

Kleombrotoksen poika, Lakedaimonilainen Pausanias, lähetettiin Peloponneesoksesta 20 laivan kanssa merelle Helleenien ylipäällikkönä. Tähän liittyi myöskin 30 laivaa Ateenasta ja joku määrä liittolaisten laivoja. Nämät purjehtivat Kyprokseen ja valloittivat suuren osan tätä saarta sekä lähtivät täältä Bysantioniin, joka oli Meedialaisten vallassa, ja valloittivat senkin piiritettyään sitä Pausaniaan johdolla.

Mutta kun Pausanias alkoi käyttäytyä omavaltaisesti, kävivät kaikki Helleenit tyytymättömiksi ja erittäinkin Joonialaiset, kuten myöskin kaikki ne, jotka äskettäin olivat vapautuneet kuninkaan ikeestä. Nämät kääntyivät Ateenalaisten puoleen, pyytäen että Ateenalaiset sukulaisuuden tähden rupeaisivat heidän johtajikseen, eivätkä sallisi Pausaniaan kohdella heitä väkivaltaisesti. Ateenalaiset myöntyivät heidän pyyntöönsä ja päättivät tarkasti pitää huolta liittolaisten eduista sekä järjestää kaikki muutkin seikat, miten heille oli parasta. Tämän johdosta kutsuivat Lakedaimonilaiset Pausaniaan kotiin tekemään tiliä siitä, mitä he olivat saaneet tietää. Sillä Spartaan saapuneet Helleenit tekivät häntä vastaan kovia syytöksiä, että hän esiintyi mieluummin itsevaltiaana kuin ylipäällikkönä. Juuri samaan aikaan sattui, että liittolaiset suuttuneina häneen kääntyivät Ateenalaisten puoleen, paitsi ne, jotka olivat Peloponneesoksesta. Saavuttuansa Lakedaimoniin, täytyi hänen kärsiä rangaistusta muutamista yksityisistä rikoksista, mutta suurimpien rikoksien suhteen vapautettiin hän syytöksistä. Erittäinkin syytettiin häntä Meedialaisystävyydestä, joka yleisen mielipiteen mukaan oli päivänselvä asia. Lakedaimonilaiset eivät enää lähettäneet häntä ylipäälliköksi, vaan määräsivät siksi Dorkkiin ja muutamia muita, jotka saivat mukaansa vähäisen sotajoukon. Mutta liittolaiset eivät hyväksyneetkään näitä päälliköikseen, ja kun nämät sen huomasivat, lähtivät he pois. Tämän jälkeen Lakedaimonilaiset eivät lähettäneet sinne ketään, peläten että heidän miehensä poistuttuansa isänmaastaan joutuisivat vilpillisiksi, noudattaen Pausaniaan esimerkkiä. He halusivat kokonaan luopua Meedialaisesta sodasta, katsoen Ateenalaisten olevan kylliksi taitavia sotaa johtamaan, ja pitäen heitä vielä siihen aikaan ystävinänsä.

Kun Ateenalaiset täten liittolaisten suostumuksella ja Pausaniasta kohdanneen vihan kautta olivat saaneet käsiinsä Hellaan ylijohdon, määräsivät he, minkä kaupungin tuli antaa rahaa, minkä laivoja Meedialaissotaa varten. Tekosyynä tähän menettelyyn oli, että he muka kostaisivat omat kärsimyksensä hävittämällä kuninkaan maata. Veronkantoa varten perustettiin nyt ensi kerta Ateenaan helleenotamien virka, jotka ottivat haltuunsa rahaverot. Ensiksi määrätty vero oli 460 talenttia. Säilytyspaikaksi määrättiin Deelos, ja kokoukset pidettiin sikäläisessä pyhäkössä.

Ateenalaiset, jotka alussa olivat vapaiden liittolaisten johtajina, joilla viimeksimainituilla yhteisissä kokouksissa oli äänivalta, ovat seuraavalla tavalla laajentaneet valtansa Meedialaisen ja Peloponneeson sodan väliajalla sotien ja yhteisten asiain johtamisen avulla, taistellen milloin barbareja, milloin omia luopuneita liittolaisiansa, milloin Peloponneesolaisia vastaan, jotka aina olivat luopuneiden puolella. Minä olen esittänyt nämät seikat, vaikka ne eivät oikeastaan kuulu kertomukseeni, koska minua edellisemmät historioitsijat ovat jättäneet tämän aikakauden syrjään ja käsitelleet joko Hellaan historiaa ennen Meedialaissotaa, tahi juuri tätä sotaa. Hellanikos, joka Attikan historiassa koskettelee näitä seikkoja, on aivan lyhyesti ja ilman tarkkoja ajantietoja niistä kertonut. Tästä kertomuksestani voi nähdä, miten Ateenalaiset vähitellen saavuttivat ylivallan.

Ensiksi valloittivat he väkirynnäköllä Miltiadeen pojan Kimoonin johdolla Strymonjoen suulla sijaitsevan Eeionin, joka oli Meedialaisten vallassa, ja tekivät sen asukkaat orjiksi. Samoin valloittivat he Aigeian-meressä sijaitsevan Skyros-saaren, jossa asui Dolopialaisia, ja asettuivat sinne asumaan. He sotivat niinikään Karystolaisia vastaan ja pakottivat nämät aikaavoittaen antautumaan, muiden Euboialaisten ottamatta osaa sotaan. Sitten kävivät he sotaa heistä luopuneita Naksolaisia vastaan ja pakottivat heidät säännöllisen piirityksen avulla antautumaan. Tämä oli ensimmäinen liittolaiskaupunki, joka vasten sopimuksia joutui orjuuteen. Sittemmin joutui muitakin kaupunkeja saman kohtalon alaisiksi.

Monenmoiset olivat kapinoiden syyt, mutta pää-asiallinen syy oli kieltäytyminen verojen maksusta ja laivojen antamisesta tahi sotapalveluksen suorittamisesta, jos joku kaupunki teki itsensä syypääksi siihen. Sillä Ateenalaiset olivat vaativaisia ja herättivät heti tyytymättömyyttä, koska he käyttivät pakkokeinoja niitä vastaan, jotka eivät olleet tottuneita eivätkä halukkaita kärsimään rasituksia. Ateenalaiset eivät myöhemmin olleet muutenkaan ylijohtajina niin suosituita kuin alussa, koska he eivät sodassa kohdelleet liittolaisiansa vertaisinaan, ja heidän oli helppo pakottaa luopiot kuuliaisuuteen. Tähän olivat liittolaiset itse syypäät, sillä koska he itse olivat vastahakoisia sotapalvelukseen, suorittivat heistä useimmat mielellänsä laivojen asemesta vastaavan rahasumman, saadaksensa jäädä kotiin. Ateenalaiset saattoivat täten enentää merivoimiansa niillä varoilla, joita liittolaiset suorittivat, jotavastoin nämät itse nousten kapinaan olivat varustamattomia ja sen kaiken puutteessa, mitä sotaan tarvitaan.

Tämän jälkeen taisteltiin tappelu merellä ja maalla Eyrymedonjoen suulla Pamfyliassa, jossa Ateenalaiset liittolaisinensa taistelivat Meedialaisia vastaan ja saivat samana päivänä kaksinkertaisen voiton, valloittaen ja hävittäen Miltiadeen pojan Kimoonin johdolla Foiniikilaisilta kaikkiaan 200 kolmisoutulaivaa. Jonkun ajan kuluttua, luopuivat Tasolaiset heistä, riitauttuansa heidän kanssansa vastapäätä Trakiassa olevien kauppapaikkojen ja kaivoksien tähden, jotka kuuluivat Tasolaisille. Ateenalaiset purjehtivat laivastollansa Tasokseen, voittivat sen asukkaat meritappelussa ja astuivat maihin. Samaan aikaan lähettivät he keskuudestaan ja liittolaisista Strymonjoelle 10,000 uudisasukasta, joiden piti asettua asumaan niille seuduille, jotka silloin olivat tunnetut nimellä "Yhdeksän tietä", nykyinen Amfipolis, ja kuuluivat Eedoneille. Ateenalaiset valloittivatkin tämän paikan; mutta kun he tunkeutuivat Trakian sisämaahan, tuhosi heidät sikäläinen Trakialainen yhdistetty sotajoukko Eedonilaisen Drabeskoksen läheisyydessä, koska nämät pitivät "Yhdeksän tien" siirtolan perustamista itselleen vihollisena tekona.

Jouduttuansa taistelussa tappiolle ja piiritettyinä pyysivät Tasolaiset Lakedaimonilaisilta apua ja yllyttivät heitä hyökkäämään Attikaan. Ateenalaisten siitä vihiä saamatta, lupasivatkin nämät salaa tehdä hyökkäyksen, ja ryhtyivätkin siihen tarvittaviin valmistuksiin, kun maanjäristys esti heidät siitä. Samaan aikaan nousivat Heilootit, ympäristössä asuvat Tuurialaiset ja Altealaiset kapinaan ja asettuivat Itomeehen. Useimmat näistä Heilooteista olivat muinoin orjiksi joutuneiden Messeenialaisten jälkeläisiä, jonka tähden heitä tavallisesti kutsuttiin Messeenialaisiksi. Kun nyt Lakedaimonilaiset joutuivat sotaan Itomeehen paenneitten kanssa, antautuivat Tasolaiset Ateenalaisille kolmen vuoden piirityksen perästä, suostuen repimään muurinsa, luovuttamaan laivansa, maksamaan heti määrätyn rahasumman ja sittemmin joka vuosi veroa sekä luopumaan vuorikaivoksistansa ja mannermaalla sijaitsevista kauppapaikoistansa.

Kun sota Itomeehen paenneita vastaan kävi pitkälliseksi, kutsuivat Lakedaimonilaiset sekä liittolaisensa että Ateenalaiset avuksensa. Nämät tulivatkin Kimoonin johdolla melkoisen sotajoukon kanssa. Heidät kutsuttiin varsinkin sentähden, että heitä pidettiin taitavina piirittäjinä, ja koska Lakedaimonilaiset huomasivat puutteellisuutensa pitkällisen piirityksen kestäessä, sillä rynnäköllä he jo kyllä muuten olisivat voineet valloittaa tämän paikan. Tämän sodan kautta tuli ensiksi eripuraisuus ilmi Lakedaimonilaisten ja Ateenalaisten välillä. Sillä kun piiritys kävi pitkälliseksi eikä paikkaa heti rynnäköllä voitu valloittaa, pelkäsivät Lakedaimonilaiset Ateenalaisten urhoollisuutta ja yrittelijäisyyttä. Kun he nyt arvelivat, että Ateenalaiset, jos he jäisivät sinne, ryhtyisivät Itoomeen paenneiden kanssa liittoon, koska nämät olivat heidän heimolaisensa, lähettivät he kaikista liittolaisista ainoastaan Ateenalaiset pois, ilmottamatta kuitenkin epäluuloansa ja väittäen vaan, etteivät he heitä enää tarvinneet. Ateenalaiset kyllä huomasivat, ettei heidän poistamiseensa ollut sen parempaa syytä kuin salainen kateus. He panivat tämän kovin pahakseen, arvellen etteivät he olleet Lakedaimonilaisilta ansainneet tällaista kohtelua, ja heti kotia tultuansa rikkoivat he Lakedaimonilaisten kanssa Meedialaisia vastaan solmitun liiton, liittoutuen Lakedaimonilaisten vihollisiin Argiiveihin. Nämät molemmat sitoivat niinikään samoilla ehdoilla valaliiton Tessalialaisten kanssa.

Kun Itomeehen sulkeutuneet eivät kauemmin voineet tehdä vastarintaa, antautuivat he neljä vuotta kestäneen piirityksen jälkeen, ehdolla että saisivat vapaasti lähteä Peloponneesoksesta eivätkä koskaan palaisi sen alueelle. Jos joku sittemmin sieltä tavattaisiin, joutuisi hän sen orjaksi, joka hänet ottaisi kiinni. Lakedaimonilaisille oli jo aikaisemmin Pyytia antanut sen vastauksen, että heidän tulisi päästää ne vapaiksi, jotka rukoilivat Itomeen Zeyksen nimessä. He lähtivätkin vaimoineen ja lapsineen Ateenalaisten suojaan, jotka suuttuneina Lakedaimonilaisille ottivat heidät vastaan, osottaen heille asuinpaikaksi Naupaktoksen, jonka he äskettäin olivat valloittaneet Ozolilaisilta Lokreilta. Megaralaiset luopuivat niinikään Lakedaimonilaisista ja liittyivät Ateenalaisiin, koska Korintolaiset olivat alkaneet sodan heitä vastaan rajariidan johdosta. Ateenalaiset miehittivät itse Megaran ja Pegain, rakentaen Megaralaisille pitkät muurit kaupungista Nisaiaan, jotka nämät itse pitivät miehitettyinä. Tästä ajasta lähtien alkoivat Korintolaiset katkerasti vihata Ateenalaisia.

Psametikoksen poika Libyalainen Inaros, Aigyptoksen rajamaissa asuvien Libyalaisten hallitsija, hyökkäsi sotajoukkoineen Faroksen kaupungin yläpuolella sijaitsevasta Mareian kaupungista ja sai suurimman osan Aigyptoa luopumaan Artaxerxes kuninkaasta sekä pyysi Ateenalaisilta apua, julistaen itsensä kuninkaaksi. Nämät sattuivatkin olemaan sotaretkellä Kyprossaarta vastaan 200 laivalla, jotka olivat osaksi omia, osaksi liittolaisten. He jättivät nyt Kyproksen rauhaan ja purjehtivat Aigyptokseen, nousivat mereltä ylös Niilin virtaa myöten, ottaen haltuunsa koko joen sekä kaksi kolmasosaa Memfiin kaupunkia, taistellen myöskin kaupungin kolmatta kolmannesta vastaan, jota kutsuttiin "Valkoiseksi muuriksi", johon olivat sulkeutuneet Meedialaiset ja Persialaiset pakolaiset kuten myöskin ne Aigyptolaiset, jotka eivät olleet liittyneet kapinoitsijoihin.

Ateenalaiset astuivat maihin Heliaisissa, purjehdittuansa sinne laivoillaan, ja ryhtyivät taisteluun Korintolaisia ja Epidaurolaisia vastaan, jolloin Korintolaiset pääsivät voitolle. Sittemmin ryhtyivät Ateenalaiset taisteluun Peloponneesolaisten laivastoa vastaan Kekryfaleian edustalla, jossa Ateenalaiset saavuttivat voiton. Kun sittemmin sota oli puhjennut Ateenalaisten ja Aiginalaisten välillä, syntyi näiden kesken Aiginan vesillä verinen meritappelu, johon kumpaistenkin liittolaiset ottivat osaa. Ateenalaiset saivat voiton, anastivat vihollisilta 70 laivaa, laskivat väkensä maihin ja ryhtyivät Stroiboksen pojan Leokrateen johdolla piiritykseen. Peloponneesolaiset tahtoivat auttaa Aiginalaisia ja lähettivät Aiginaan 300 raskasaseista Korintolaista ja Epidaurolaista. He miehittivät Geraneian kukkulat ja hyökkäsivät Megaran alueelle. Korintolaiset ja heidän liittolaisensa tekivät tämän hyökkäyksen siinä luulossa, etteivät Ateenalaiset kykenisi auttamaan Megaralaisia, koska heidän sotajoukostaan suurin osa oli poissa Aiginassa ja Aigyptoksessa. Jos he taas tahtoisivat rientää apuun, täytyisi heidän vetäytyä pois Aiginasta. Mutta Ateenalaiset eivät kutsuneet pois joukkoaan Aiginasta, vaan kotiin jääneet sotilasvanhukset ja nuorukaiset lähtivät Myronideen johdolla Megaran avuksi. Ratkaisemattoman taistelun jälkeen Korintolaisia vastaan, erosivat sotajoukot eikä kumpainenkaan taistelevista arvellut joutuneensa tappiolle. Korintolaisten lähdettyä, pystyttivät Ateenalaiset voitonmerkin, koska he kumminkin olivat voiton puolella. Mutta Korintolaiset, joita heidän kotiin jääneet vanhuksensa tämän häpeän tähden ankarasti pilkkasivat, lähtivät kahdentoista päivän valmistautumisen jälkeen uudelleen sotaan ja pystyttivät hekin puolestaan voitonmerkin, ikäänkuin jos olisivat päässeet voitolle. Ateenalaiset hyökkäsivät äkkiarvaamatta ulos Megarasta, surmasivat merkin pystyttäjät ja voittivat taistelussa muut viholliset.

Korintolaiset vetäytyivät tämän tappelun perästä takaisin, ja kun heitä kovasti ahdistettiin, eksyi suurehko joukko heitä tieltä pois, ja joutui yksityisen henkilön omistamalle alueelle, jota ympäröi suuri hauta, niin ettei mistään muualta päässyt ulos. Tuskin olivat Ateenalaiset tämän huomanneet, kun he jo asettivat niitä sulkemaan sinne raskasaseisia ja ympärille kevytaseisia, surmaten kivillä kaikki net, jotka olivat jääneet sisäpuolelle aitausta. Tämä oli tuntuva tappio Korintolaisille, mutta suurin osa sotajoukosta pääsi kuitenkin kotiin.

Tähän aikaan alkoivat Ateenalaiset rakentaa pitkiä muureja rantaan saakka, toisia Faleeroniin, toisia Peiraieukseen. Fookilaiset tekivät hyökkäyksen Doorilaisten alueelle, mistä Lakedaimonilaiset olivat lähteneet, ja ahdistivat Boionin, Kytinonin ja Erineonin kaupunkeja. Kun he olivat saaneet yhden näistä kaupungeista valtaansa, lähettivät Lakedaimonilaiset Doorilaisille avuksi 1,500 miestä omaa väkeä ja 10,000 miestä liittolaisiansa Kleombrotoksen pojan Nikomeedeen johdolla, joka johti sotajoukkoa vielä ala-ikäisen kuningas Pausaniaan pojan Pleistoanakson sijasta. He pakottivat Fookilaiset jättämään takaisin kaupungin ja lähtivät kotimatkalle. He olisivat voineet kulkea vesitietä Krisaion merenlahden yli, mutta Ateenalaiset laivat olisivat heitä silloin estäneet. Eikä kulku Geraneionin kauttakaan näyttänyt turvalliselta, kun Megara ja Pegai olivat Ateenalaisten hallussa. Sillä Geraneionin kautta kulkeminen on jo itsessään huonojen teiden takia hyvin vaivaloista, ja nyt pitivät sen ohessa Ateenalaiset sitä tarkasti silmällä. Lakedaimonilaiset olivat sitäpaitse saaneet tietää, että Ateenalaiset aikoivat sulkea heiltä tien. He päättivät siis jäädä Boiootiaan miettiäksensä, miten he varmimmin voisivat päästä vihollisten lävitse kotia. Joukko Ateenalaisia oli myöskin kehottaneet heitä tulemaan, toivoen voivansa heidän avullansa kukistaa kansanvallan ja keskeyttää pitkien muurien rakentamisen. Mutta heitä vastaan marssivat Ateenalaiset kaiken sotaväkensä kanssa, 1,000 Argiivia ja muita liittolaisia väkilukunsa mukaan, yhteensä noin 14,000 miestä, koska arvelivat, etteivät Lakedaimonilaiset muualta voisi päästä läpi, ja koska he pitivät epäluuloa, että nämät olivat aikeissa kumota kansanvallan. Sopimuksen mukaan tuli heille avuksi myöskin joukko Tessalialaisia ratsumiehiä, jotka kuitenkin taistelun kestäessä luopuivat Lakedaimonilaisten puolelle.

Boiootian Tanagran läheisyydessä taistellussa tappelussa pääsivät Lakedaimonilaiset liittolaisineen voitolle, ja kumpikin sotajoukko menetti tässä tappelussa paljon väkeä. Lakedaimonilaiset kulkivat tämän jälkeen Megaran alueelle, hävittivät puuviljelykset ja palasivat sitten Geraneian ja kannaksen kautta kotiin. Ateenalaiset tunkeutuivat 62 päivää tämän tappelun jälkeen Muroonideen johdolla Boiootiaan, voittivat Boiootialaiset Oinofytain tappelussa, valloittivat koko Boiootian ja Fookiksen, repivät Tanagran muurit, ottivat 100 mahtavinta Opuntilaista Lokrilaista panttivangeiksi ja rakensivat pitkät muurit lopullisesti valmiiksi. Sitten tekivät Aiginalaiset sovinnon Ateenalaisten kanssa, ehdolla että heidän tulisi repiä kaupunkinsa muurit, luovuttaa heille kaikki laivansa ja vastaisuudessa suorittaa määrätty vero. Ateenalaiset purjehtivat sen jälkeen Tolmaioksen pojan Tolmideen johdolla Peloponneesoksen ympäri, hävittivät Lakedaimonilaisten laivaveistämön, valloittivat Korintolaisten Kalkis nimisen kaupungin sekä voittivat astuttuansa maihin Sikyoonilaiset taistelussa.

Ateenalaiset liittolaisineen saivat Aigyptoksessa ollessaan kokea monenlaisia sodanvaiheita. Alussa he kyllä saivat koko Aigyptoksen haltuunsa, mutta kuningas lähetti Lakedaimoniin Megabatsos nimisen Persialaisen rahasummalla varustettuna yllyttämään Peloponneesolaisia hyökkäykseen Attikaan, jotta Ateenalaisten täytyisi vetäytyä pois Aigyptoksesta. Kun tämä tuuma ei onnistunut, ja kun Megabatsos näki, että hänen rahansa turhaan kuluivat, palasi hän jälelle jääneine rahoineen Aasiaan. Silloin lähetti kuningas toisen Persialaisen, Zopyyroksen pojan Megabyzoksen, suuren sotajoukon seuraamana Aigyptokseen. Tämä saapui sinne maitse, voitti Aigyptolaiset liittolaisineen tappelussa ja ajoi Helleenit pois Memfiksesta, sulkien heidät Prosoopitissaareen. Hän piti heitä sinne saarrettuina puolitoista vuotta, kunnes hän vihdoin kuivasi kanavan johtamalla veden pois, saattaen siten heidän laivansa kuivalle maalle, ja teki suurimman osan saarta mannermaaksi, joten hän valloitti saaren kulkien sinne jalkaisin.

Näin raukesivat Helleenien kuusi vuotta kestäneet sotahankkeet tyhjiin. Ainoastaan harvat tuosta suuresta sotajoukosta pelastuivat Kyreeneehen Libyan kautta, mutta useimmat hukkuivat. Aigyptos tuli taas kuninkaan vallan alle, mutta suoseuduissa hallitsi Amyrtaios. Soiden laajuuden takia, ja koska suoseutulaiset ovat Aigyptolaisista urhoollisimmat, ei häntä kyetty kukistamaan. Libyan kuningas Inaros, joka oli saanut aikaan kaikki nämät vehkeet Aigyptoksessa, joutui petoksen kautta vihollisten käsiin ja naulittiin ristiin. Sillä välin olivat Ateenalaiset liittolaisineen lähettäneet 50 kolmisoutulaivaa Aigyptokseen toisten sijaan, ja nämät laskivat ankkurin Mendeesionin maakärjen edustalla, tietämättä mitään äskettäisistä tapahtumista. Näiden kimppuun hyökkäsi maanpuolelta jalkaväki ja meren puolelta Foiniikilainen laivasto ja tuhosi perinpohjin suurimman osan laivastoa, niin että ainoastaan vähäinen lukumäärä laivoista pääsi pakenemaan kotiin. Näin päättyi Ateenalaisten ja heidän liittolaistensa suuri sotaretki Aigyptokseen.

Tessalian kuninkaan Ekekratideen pojan Oresteen oli täytynyt paeta Tessaliasta ja koetti houkutella Ateenalaisia asettamaan hänet sinne takaisin kuninkaaksi. Ateenalaiset liittoutuivat Boiootialaisten ja Fookilaisten sekä näiden liittolaisten kanssa ja kulkivat Tessaliassa sijaitsevaa Farsaloskaupunkia vastaan. He valloittivat sen verran maata kuin he voivat anastaa, poistumatta leiristään liian etäälle, sillä Tessalian ratsumiehet estivät heitä etenemästä. Kaupunkia he eivät voineet saada haltuunsa. Yhtä huonosti onnistui heiltä se aikeensa, jonka tähden he olivat sotaretkelle lähteneet. Heidän täytyi vetäytyä pois tyhjin toimin ja ottaa Orestes mukaansa. Heti tämän jälkeen astui 1,000 Ateenalaista Pegain vesillä oleviin laivoihin, joka kaupunki oli heidän hallussaan, ja purjehti Ksantippoksen pojan Perikleen johdolla Sikyooniin. Astuen siellä maihin, voittivat he Sikyoonilaiset, jotka olivat asettuneet vastarintaan. Kohta tämän jälkeen purjehtivat he, otettuansa Akaialaisia avuksi, vastapäätä olevalle merenrannalle, käänsivät aseensa Akarnanian Oiniadaita vastaan ja piirittivät sitä. Mutta kun eivät voineet sitä valloittaa, vetäytyivät he kotiinsa.

Kolme vuotta tämän jälkeen tekivät Ateenalaiset rauhan Peloponneesolaisten kanssa viiden vuoden ajaksi. Kun heillä siis ei ollut mitään sotaa Hellaassa, purjehtivat he Kimoonin johdolla 200 laivalla Kyprossaarta vastaan. Tähän laivastoon kuului sekä heidän omiansa että liittolaisten laivoja. Näistä laivoista purjehti 60 Aigyptokseen Amyrtaioksen pyynnöstä, joka oli suomaiden hallitsija, loput jäivät piirittämään Kitionia. Kun Kiimoon kuoli ja tuli ruokatavarain puute, vetäytyivät he pois Kitionista. Purjehtien Kyprossaarella olevan Salamis kaupungin ohitse, taistelivat he yht'aikaa maitse ja meritse Foiniikilaisia, Kyprolaisia ja Kilikialaisia vastaan. He pääsivät kumpuisessakin taistelussa voitolle ja purjehtivat sitten Aigyptoksesta palaavien laivojen seurassa kotiin. Lakedaimonilaiset ryhtyivät tämän jälkeen niin kutsuttuun pyhään sotaan, valloittaen Delfoin pyhäkön, jonka he lahjoittivat Delfolaisille. Tuskin olivat he lähteneet täältä, kun Ateenalaiset tekivät retken näille seuduille, valloittivat pyhäkönkin ja luovuttivat sen Fookilaisille.

Jonkun ajan kuluttua tekivät Ateenalaiset Tolmaioksen pojan Tolmideen johdolla 1,000 raskasaseisen sekä liittolaisten voimiensa mukaan lähettämien joukkojen kanssa sotaretken Orkomenosta, Kairooneiaa ja muutamia muitakin Boiootian paikkakuntia vastaan, jotka olivat Boiootialaisten pakolaisten hallussa, ja joita he sentähden pitivät vihollisina. He valloittivat Kairooneian, möivät sen asukkaat orjiksi ja lähtivät pois, jätettyänsä sinne vartioväen. Matkalla hyökkäsivät Korooneian läheisyydessä heidän kimppuunsa Orkomenoksesta Boiootialaiset pakolaiset, jotka olivat yhdistyneet Lokrilaisten, Euboialaisten ja muiden samanmielisten kanssa. Nämät pääsivät taistelussa voitolle, tuhosivat osan Ateenalaisista ja ottivat loput vangeiksi. Ateenalaiset jättivät silloin koko Boiootian ehdolla, että saisivat takaisin vankinsa. Boiootialaiset pakolaiset palasivat nyt takaisin ja pääsivät kuten kaikki muutkin itsenäisiksi.

Heti tämän jälkeen luopui Euboian saari Ateenalaisista. Kun Perikles jo Ateenan sotajoukon seuraamana oli lähtenyt sinne, sai hän tiedon, että Megarakin oli luopunut, ja että Peloponneesolaiset aikoivat hyökätä Attikaan, kuten myöskin että Megaralaiset olivat tuhonneet Ateenalaisen varusväen, paitsi niitä harvoja, jotka olivat päässeet pakenemaan Nisaiaan. Megaralaiset olivat tehneet tämän hyökkäyksen, kutsuttuansa Korintolaiset, Sikyoonilaiset ja Epidaurolaiset avukseen. Perikles kiiruhti nyt viemään sotaväkensä pois Euboiasta. Peloponneesolaiset tunkeutuivat silloin Lakedaimonilaisten kuninkaan, Pausaniaan pojan Pleistoanaksin johdolla Attikan alueella sijaitsevaan Eleusiin ja Triooniin, jotka hävitettyään he palasivat kotia pyrkimättä kauemmaksi. Ateenalaiset purjehtivat silloin uudelleen Perikleen johdolla Euboiaan ja panivat sen täydellisesti valtansa alle. Saaren muiden kaupunkien olojen järjestämisestä sopivat he asukasten kanssa, mutta Hestiaialaiset karkottivat he pois heidän asuinsijoistaan ja anastivat heidän alueensa itselleen.

Heti poistettuansa Euboiasta tekivät he aselevon Lakedaimonilaisten ja heidän liittolaistensa kanssa 30 vuodeksi, luopuen Nisaiasta, Akaiasta, Pegaiasta ja Troitseenista. Sillä kaikki nämät Peloponneesolaiset alueet olivat Ateenalaisten hallussa. Kuusi vuotta tämän jälkeen syntyi Samolaisten ja Mileetolaisten välillä sota Prieeneen omistamisesta. Kun Mileetolaiset joutuivat tappiolle, kääntyivät he Ateenalaisten puoleen ja toivat esiin joukon valituksia Samolaisia vastaan. Useat Samolaisetkin kannattivat Mileetolaisia, haluten saada hallitusmuutoksen aikaan. Samokseen purjehti sen johdosta 40 Ateenalaista laivaa, jotka asettivat saareen kansanvaltaisen hallituksen ja ottivat 50 nuorukaista ja samanverran miehiä panttivangeiksi, jotka vietiin Lemnokseen. Sitten palasivat Ateenalaiset kotiin, jätettyänsä Samokseen varustusväen. Mutta oli suuri määrä Samolaisia, jotka eivät tätä hyväksyneet, vaan pakenivat mannermaalle, jossa he liittyivät varakkaimpien kaupunkilaistensa ja Hystaspeen pojan Pissuutneen kanssa, joka silloin toimi käskynhaltijana Sardeessa. He kokosivat 700 miestä ja hyökkäsivät yönaikaan Samokseen. Ensiksi kävivät he hallitusmiesten kimppuun ja saivat useimmat heistä käsiinsä. Vietyänsä salaa panttivangit Lemnoksesta, nostivat he kansalaisensa julkiseen kapinaan ja jättivät Pissuutneelle Ateenalaisen vartioväen ja päälliköt, jotka olivat heidän hallussaan, sekä valmistautuivat viipymättä sotaretkelle Mileetosta vastaan. Samalla luopuivat Ateenalaisista myöskin Bysantiolaiset.

Kun Ateenalaiset saivat tämän tietää, purjehtivat he 50 laivalla Samokseen. Näistä he eivät voineet käyttää 16, koska osa niistä lähetettiin Kaariaan, pitämään silmällä Foiniikilaisten laivastoa, ja osa Lesbokseen ja Kiokseen avunpyyntiin. Ateenalaiset ryhtyivät siis Perikleen ja yhdeksän apupäällikön johdolla 34 laivalla taisteluun Samolaisten laivastoa vastaan Tragian saaren edustalla. Samolaisilla oli 70 laivaa, joista 20 oli kuljetuslaivaa, ja jotka kaikki palasivat Mileetoksesta. Tässä taistelussa pääsivät Ateenalaiset voitolle. Myöhemmin tuli heille avuksi Ateenasta 40 laivaa, Kioksesta ja Lesboksesta 25. Niitten saavuttua astuivat he maihin, voittivat maaväen ja ympäröivät kaupungin kolmelta puolen muurilla, saartaen sen niinikään meren puolelta. Perikles otti ankkurissa olevista laivoista 60, joilla hän mitä kiiruummin lähti Kaunokseen ja Kaariaan, saatuansa tietää, että Foiniikilainen laivasto oli tulossa heitä vastaan. Sillä Steesagoras oli muutamien muitten Samolaisten seurassa viidellä laivalla Samolaisten puolelta lähtenyt Foiniikilaisten laivaston avuksi.

Sillä välin purjehtivat Samolaiset äkkiarvaamatta ulos satamasta ja hyökkäsivät varustamatonta laivastoa vastaan, tuhosivat vahtilaivat ja voittivat heitä vastaan purjehtivat laivat meritappelussa. Heillä oli 14 päivää valta merellä, jolloin he toivat ja veivät, mitä vaan halusivat. Mutta kun Perikles palasi, saartoi hän heidän laivansa uudelleen, ja Ateenasta saapui myöhemmin 40 laivaa avuksi Thukydideen, Hagnoonin ja Formioonin johdolla, 20 laivaa Tleepolemoksen ja Antikleen johdolla ja 30 laivaa Kioksesta ja Lesboksesta. Samolaiset ryhtyivät kyllä vähäpätöiseen meritappeluun, mutta eivät enää kyenneet tekemään vastarintaa, jonka tähden he piirityksen yhdeksäntenä kuukautena olivat pakotetut antautumaan, ehdoilla että repisivät muurinsa, antaisivat panttivankeja ja luovuttaisivat laivansa sekä määrätyissä erissä suorittaisivat sotakulungit. Bysantiolaiset suostuivat niinikään rupeamaan Ateenalaisten alamaisiksi samoilla ehdoilla kuin ennenkin.

Muutamia vuosia tämän jälkeen tapahtuivat edelläkerrotut selkkaukset Kerkyyralaisten ja Potidaialaisten kanssa ja ne seikat, jotka antoivat aihetta tähän sotaan. Kaikki nämät Helleenien taistelut toisiansa ja barbareja vastaan tapahtuivat noin 50 vuoden sisään Xerxeen lähdöstä tämän sodan alkuun. Tällä ajalla vahvistivat Ateenalaiset valtansa yhä lujemmaksi ja pääsivät sisällisestikin vakaantuneempaan asemaan. Vaikka Lakedaimonilaiset tämän kyllä huomasivat, eivät he kuitenkaan ryhtyneet tätä tarmokkaammin estämään, vaan olivat enimmäkseen rauhassa, koska he eivät koskaan ennenkään olleet halukkaita suotta ryhtymään sotaan, jos ei heitä siihen pakotettu. Sitäpaitse olivat he sisällisten sotien rasittamina, jonka tähden he eivät ryhtyneet toimiin, ennenkuin Ateenalaisten valta oli huomattavasti paisunut, ja viimeksimainitut alkoivat ahdistaa heidän liittolaisiansa. Silloin he eivät voineet hillitä itseänsä, vaan päättivät kaikin voimin tositeossa ryhtyä sotaan, kukistaaksensa Ateenan ylivallan. Lakedaimonilaiset pitivät aivan selvänä, että rauha oli rikottu, ja että Ateenalaiset olivat menetelleet väärin. He lähettivät Delfoin orakelilta kysymään, tulisiko sota olemaan heille edullinen, jos he siihen ryhtyisivät. Tämän sanotaan vastanneen, että ne tulisivat voittamaan, jotka sotisivat voimiensa takaa, ja että hän itse tulisi niitä auttamaan, sekä pyydettynä että pyytämättä.

He kutsuivat liittolaiset kokoon vielä kerran äänestämään, pitäisikö ryhtyä sotaan. Kun liittolaisten lähettiläät olivat saapuneet ja heidät kutsuttu kokoukseen, lausui kukin mielipiteensä, jolloin useimmat ankarasti syyttivät Ateenalaisia, kehottaen ryhtymään sotaan, ja Korintolaiset, jotka jo ennakolta olivat puhutelleet kunkin valtion lähettiläitä, pyytäen näitä äänestämään sotaa, pelosta että Potidaia jo ennen joutuisi vihollisten valtaan, olivat nytkin saapuvilla ja astuivat viimeksi esiin puhuen seuraavasti:

"Kunnon liittolaiset! Älkäämme enää syyttäkö Lakedaimonilaisia siitä, että he eivät itse olisi päättäneet ryhtyä sotaan, koska he juuri siinä tarkoituksessa ovat kutsuneet meidät tänne. Itse asiassa ei johtajien tule ottaa huomioon ainoastaan omia etujaan, vaan myöskin pitää huolta yhteisestä hyödystä, kuten he myöskin saavat kunnioitusta osakseen. Niille meistä, jotka ovat olleet tekemisissä Ateenalaisten kanssa, ei tarvitse sanoa sanaakaan siitä, kuinka varovainen täytyy olla heidän suhteensa. Mutta jos eivät sisämaan asukkaat auta rannikolla asuvia, tulee heille olemaan vallan vaikea niin hyvin heidän maantuotteittensa vienti kuin myöskin niiden tavarain tuonti, joita meritse täytyy kuljettaa mannermaalle. Älkööt he tätä seikkaa kevytmielisesti ajatelko, ikään kuin jos ei se heitä ensinkään koskisi. Älkööt odottako siksi kuin itse joutuvat vaaraan, kun ensin rannikkoseudut ovat joutuneet vihollisen saaliiksi. Heidän on nyt päättäminen yhtähyvin omasta kuin toistenkin kohtalosta. Senpä tähden he älkööt enää kauemmin viivytelkö valitsemasta sotaa rauhan asemasta. Järkevät ihmiset pysyvät mielellään rauhassa, jos heitä ei kukaan loukkaa; mutta urhoollisten ihmisten ei pidä epäillä rikkoa rauhaa ja tarttua aseisiin, jos heitä loukataan, mutta myöskin saadun hyvityksen jälkeen suostua rauhaan. Nämät eivät myöskään pöyhkeile sotaonnestaan, eivätkä toiselta puolen anna rauhan sulouden tehdä itseään välinpitämättömiksi loukkauksien suhteen. Se, joka nautintojen tähden on hidas puolustautumaan, kadottaa pian sen levon sulouden, jonka takia hän on ollut toimeton. Se, joka taasen sodan menestyksestä ylpeilee, ei ajattele, että hänen ylpeytensä perustuu epävarmaan itseluottamukseen. Sillä useinhan huonosti mietitty suunnitelma menestyy vihollisen ajattelemattomuuden takia, ja vielä useammin ne suunnitelmat, jotka näyttävät hyvin harkituilta, päättyvät häpeällä aivan päinvastaiseen suuntaan. Sillä ei kukaan pane tuumaa toimeen samalla varmuudella, kuin hän sitä on suunnitellut. Me kyllä varmuudella suunnittelemme, mutta täytäntöön panemisessa jää paljon pelon tähden tekemättä."

"Me ryhdymme nyt sotaan, koska meille on tehty vääryyttä ja meillä siihen on pätevät syyt, ja taasen lopetamme sodan oikeaan aikaan, kostettuamme Ateenalaisille. Monista syistä me voimme toivoa voittoa. Ensiksikin me olemme luvulta ja sotataidon puolesta paremmassa asemassa kuin he, ja toiseksi me olemme kaikki ilman eroa valmiit täyttämään päällikkömme käskyjä. Laivaston, joka on vihollisten päävoima, hankimme me keskuudestamme kootuilla rahoilla sekä Delfoissa ja Olympiassa säilytetyillä varoilla. Sillä hankkimalla lainan voimme me houkutella heidän muukalaiset pestatut merisotilaansa puolellemme tarjoamalla heille suuremman palkan, ja Ateenalaisten sotaväessä on enemmän palkattua väkeä kuin omia miehiä. Meidän sotavoimamme sitävastoin ovat vähemmän riippuvia tästä asianhaarasta; koko niitten perusteena on kotimainen miehistö eikä pestattu. Yksi ainoa merivoitto on heidät kukistava. Mutta jos he voisivatkin pitää puoliaan pitemmän ajan, niin me varmaan ajan pitkään harjaannumme merisotaan, ja saavutettuamme saman kokemuksen, olemme urhoollisuudessa aivan varmaan heitä edellä. Sillä sitä hyvettä, joka meillä on synnynnäinen, he eivät opetuksen avulla voi itselleen hankkia. Mutta minkä verran heillä on saavutettua kokemusta, se tulee meidän koettaa ahkeralla harjoituksella saavuttaa. Siihen tarvittavat rahat haalimme me keräämällä kokoon. Sepä olisi kummallista, jos me emme olisi halukkaita uhraamaan rahojamme kostaaksemme vihollisillemme ja itsemme puollustukseksi, kun heidän liittolaisensa eivät kieltäydy maksamasta veroa omaksi orjuudekseen, ja semminkin kun meidän on suojeltava viholliselta se omaisuus, joka käytettäisiin juuri meidän omaksi vahingoksemme."

"Meillä on monta muutakin keinoa sodassa eduksemme käytettävänä, kuten liittolaisten kapinaan nostaminen, joka on omansa suuresti vähentämään niitä tuloja, joista heidän mahtavuutensa suurimmaksi osaksi on riippuva, ja linnoitusten rakentaminen heidän alueensa rajalle sekä paljon muitakin keinoja, joita ei ennakolla voi arvata. Sillä sota ei suinkaan käy edeltäkäsin tehtyjen määräysten mukaan, vaan kehittyy itsekseen aavistamattomien asianhaarojen kautta. Se, joka maltillisesti tietää käyttää näitä hyväkseen, on varma voitosta; mutta se, joka sokeasti menettelee niitten suhteen, saa paljon onnettomuutta osakseen. Ottakaamme myös huomioon se seikka, että voi ehkä yksin tulla toimeen, jos on riitaisuuksia naapurikaupunkien kanssa rajoista. Mutta nyt ovat Ateenalaiset kaikkien meikäläisten veroiset yhteensä, yksityisestä kaupungista puhumattakaan, niin että he helposti kukistavat meidät kunkin erikseen, jos emme joka kansa ja joka kaupunki yhteisesti ja yksimielisesti nouse heitä vastustamaan. Ja tietäkää, että tappio on tuottava meille täydellisen orjuuden, niin kovalta kuin se monesta kuuluukin. Tällainen on asiain tila, ja ajatteleminenkin, että yksi kaupunki sortaa niin monta kaupunkia, on häpeäksi koko Peloponneesokselle. Siinä tapauksessa me joko näkyisimme kärsivän oikeudenmukaisesti taikka kantaisimme pelkuruudesta iestä, unhottaen esi-isäimme urhoollisuuden, jotka vapauttivat Hellaan. Me emme sitä vastoin voisi säilyttää ja suojella sitä, mitä he ovat meille hankkineet, vaan sallimme yhden kaupungin kohota itsevaltaiseksi, vaikka me kyllä koetamme kukistaa itsevaltiaat yksityisistä kaupungeista. Käsittämätöntä on, missä suhteessa tämä eroaisi noista kolmesta seikasta: ymmärtämättömyydestä, pelkuruudesta ja huolimattomuudesta. Ja ottamatta huomioon näitä vikoja, olette te tulleet välinpitämättömiksi ja halveksitte vihollista, jonka kautta moni on joutunut perikatoon, jota välinpitämättömyyttä juuri sentähden toisella nimellä kutsutaan mielipuolisuudeksi."

"Mutta miksi moitimme entisiä tapahtumia enemmän, kuin on tarpeellista nykyoloille? Välttääksemme tulevia vaaroja on teidän voimienne mukaan punnittava nykyoloja. Vaivain ja vastuksien kautta saavuttivat esi-isämme etevyytensä, emmekä me saa luopua tästä tavasta, jos kohtakin me olemme rikkaampia ja mahtavampia, kuin he. Ei ole oikein ylellisyydessä tuhlata sitä, mikä on köyhyydessä ansaittu. Meidän tulee rohkeasti ryhtyä sotaan, ja me voimme monesta syystä sen luottamuksella tehdä, kun itse Apolloonkin on siihen kehottanut, luvaten apunsa, ja kun koko Hellas osaksi pelosta osaksi oman etunsa tähden avustaa meitä. Älkää ajatelko, että te täten tulisitte rikkomaan rauhaa, kun itse jumalakin kehottaa sotaan ja katsoo rauhan jo olevan rikotun. Päinvastoin, te tulette auttamaan sortoa kärsiviä; sillä ei itseänsä puollustavia ole pidettävä rauhanrikkojina, vaan niitä, jotka ensiksi tekevät hyökkäyksen."

"Kun siis teille on kaikin puolin edullista ryhtyä sotaan, ja me kaikki yhteisesti teitä siihen kehotamme, kun yksimielisyys kieltämättä on koko kaupungille ja yksityisillekin hyödyllinen, niin älkää vitkastelko auttamasta Potidaialaisia, joiden, vaikkakin Doorilaisia, täytyy kestää Joonialaisten piiritystä, päinvastoin kuin ennen, ja koettakaa myöskin suojella muiden kaupunkien vapautta. Ei käy enää kauemmin laatuun levollisna kärsiä, että muutamat jo ovat todellisessa hädässä ja toiset aivan varmaan joutumaisillaan saman kohtalon alaisiksi, kun tulee tiedoksi, että me kyllä olemme tulleet kokoon, vaan emme ole uskaltaneet ryhtyä puollustautumaan. Muistakaa, liittolaisemme, että asiat ovat kärjistyneet äärimmäisiin saakka, ja uskokaa, että tämä on paras neuvo, minkä teille voi antaa, ja siksipä päättäkää empimättä ryhtyä sotaan ja pelkäämättä hetken vaaraa, saavuttaaksenne pysyväisen rauhan. Sillä sodan kautta tulee rauha vakavammaksi, jotavastoin on vaarallista olla ryhtymättä sotaan yksistään rauhanrakkaudesta. Olkaa varmat, että tämä kaupunki, joka on Hellaassa tekeytynyt itsevaltaiseksi, uhkaa kaikkia samanlaisella kohtalolla, kun sillä jo on useampia valtansa alla ja aikoo muidenkin suhteen menetellä samaten. Hyökätkäämme siis tätä kaupunkia vastaan ja pakottakaamme se kuuliaisuuteen. Silloin me itse tulevaisuudessa saamme asua turvassa ja vapautamme nyt orjuudessa olevat Helleenit."

Näin puhuivat Korintolaiset. Kun Lakedaimonilaiset olivat kuulleet kaikkien koolle tulleiden mielipiteet, antoivat he kaikkien läsnäolevien kaupunkien, niin suurten kuin pientenkin, vuoroonsa äänestää. Enemmistö äänesti sotaa. Kun heidän oli mahdotonta tarpeellisten sotavarustusten puutteen tähden heti alkaa sotaa, päättivät he, että jokainen viipymättä hankkisi sotatarpeita. Ei täyteen vuottakaan kulunut, ennenkuin kaikki oli varustettuna, ja hyökäten Attikaan he julkisesti alottivat sodan.

Tämän valmistusajan kuluessa lähettivät Peloponneesolaiset sanansaattajia Ateenaan tuomaan siellä esiin tehtyjä valituksia, jotta heillä olisi sitä parempi aihe alottaa sota, jos eivät Ateenalaiset ottaisi niitä kuuleviin korviin. Ensiksi vaativat Lakedaimonilaiset lähetystönsä kautta Ateenalaisia sovittamaan jumalanhäväistyksen, karkottamalla häväisijät kaupungistaan. Häväistyksen laita oli seuraava. Muinoin oli Ateenassa ollut Kyloon niminen mies, joka oli voittanut Olympian kilpailussa ja oli ylhäistä ja mahtavaa sukua. Hän oli nainut Megaralaisen Teageneen tyttären, joka Teagenes siihen aikaan yksinvaltaisesti hallitsi Megarassa. Tämä Kyloon oli kysymykseensä saanut orakelilta vastauksen, että hänen tulisi ottaa Ateenan linna haltuunsa Zeyksen suurimman juhlan aikana. Saatuansa Teageneelta sotaväkeä ja ystävänsä kannattamaan tuumansa, anasti hän Peloponneesoksessa vietettyjen Olympian juhlien kestäessä linnan haltuunsa päästäkseen itsevaltijaaksi. Hän katsoi tämän Zeyksen suurimmaksi juhlaksi, ja että se likimmin koski häntä, kun hän oli saanut voiton Olympian kilpailussa. Mutta tarkotettiinko Attikan suurinta juhlaa vai muutako, sitä hän ei ollut ajatellut, eikä orakelikaan ollut siitä mitään sanonut. Ateenalaiset puolestaan pitivät suurimpana juhlana Dijasia-juhlaa, jota kutsutaan Milikios Zeyksen juhlaksi. Tämä juhla vietetään kaupungin ulkopuolella, ja koko kaupungin kansa uhraa siinä ilman erotusta maanhedelmiä eikä eläimiä. Luullen olevansa siihen oikeutettu ryhtyi Kyloon toimeen. Mutta kun Ateenalaiset saivat tiedon siitä, riensivät kaikki maaseutulaiset hyökkääjiä vastaan yhtenä miehenä, saarsivat heidät linnotukseen ja alkoivat heitä piirittää. Kun piiritys tuli pitkälliseksi, lähti suuri joukko Ateenalaisia, piiritykseen väsyneinä, pois, uskoen paikan vartioimisen yhdeksälle arkontille ja valtuuttaen heidät toimimaan, miten parhaaksi näkivät. Siihen aikaan hoitivat nuot yhdeksän arkontia useimmat valtionasiat. Kyloon ja ne, jotka hänen kanssansa olivat piiritetyt, joutuivat heti veden ja ruokatarpeiden puutteesta tukalaan asemaan. Kyloonin onnistui veljineen päästä pakoon, mutta muut, jotka joutuivat yhä ahtaammalle, niin että muutamat heistä jo kuolivat nälkään, asettuivat armoa rukoilevina linnassa oleville alttareille. Silloin vartioivat Ateenalaiset pakottivat heidät jättämään turvapaikkansa, kun näkivät heidän kuolevan pyhäkköön, ja surmasivat heidät, vaikka olivat luvanneet olla tekemättä heille mitään pahaa. He surmasivat niinikään muutamia henkilöitä, jotka ohimennessään olivat istahtaneet kunniotettavien jumalattarien alttarille. Sen tähden kutsuttiin heitä ja heidän jälkeläisiänsä jumalattaren kirouksen alaisiksi, johon he tahallaan olivat tehneet itsensä syypääksi. Ateenalaiset olivat itse karkottaneet maastaan nämät pyhäkönhäväisijät, ja sittemmin karkotti Lakedaimonilainen Kleomenes, joka oli kutsuttu avuksi sisällisten levottomuuksien takia, Ateenalaisten kanssa ne, jotka vielä olivat kaupungissa, ja kaivatti ylös kuolleiden luut, jotka heitettiin rajojen ulkopuolelle. Karkotetut tulivat kumminkin takaisin, ja heidän jälkeläisiänsä on vielä nytkin muutamia kaupungissa.

Lakedaimonilaiset vaativat häväisijäin karkottamista muka jumalien lepyttämisen tähden, mutta itse asiassa koska tiesivät, että Ksantippoksen poika Perikles äitinsä puolesta polveutui näistä, ja koska he arvelivat helpommin suoriutuvansa Ateenan selkkauksista, jos Perikles karkotettaisiin Ateenasta. Eivät he kuitenkaan toivoneet saattavansa häntä tähän kohtaloon, vaan koettivat kaupunkilaisissa herättää panettelua häntä kohtaan, että muka hänen onneton sukuperäisyytensä olisi yhtenä sodan vaikuttimena, sillä hän oli aikalaistensa mahtavin mies, toimi valtionasioissa Lakedaimonilaisia vastaan, eikä suvainnut, että Ateenalaiset myöntyivät, vaan yllytti heitä sotaan.

Ateenalaiset puoleltaan tekivät Lakedaimonilaisille samanlaisen vaatimuksen, että heidän tuli sovittaa Tainaronin pyhäkön häväiseminen. Lakedaimonilaiset olivat nimittäin muinoin pakottaneet joukon Heilooteja, jotka turvaa anovina olivat paenneet Tainaronissa sijaitsevaan Poseidonin pyhäkköön, lähtemään pyhäköstä ja surmanneet heidät, vietyänsä heidät ulos. Sittemmin tapahtuneen maanjäristyksen pitivät he itsekin tämän ilkityön seurauksena. He kehottivat Lakedaimonilaisia niin ikään sovittamaan Kalkioikos jumalattaren häväisemisen, jonka asianlaita oli seuraava. Kun Spartalaiset olivat erottaneet Pausaniaan Hellespontoksessa olevien voimien päällikkyydestä ja panneet hänet syytteeseen, vapautettiin hän kyllä, mutta valtio ei enää uskonut hänelle päällikkyyttä. Hän vuokrasi nyt omalla kustannuksellaan Hermionilaisen kolmisoutulaivan ja lähti sillä Lakedaimonilaisten määräämättä Hellespontokseen, ryhtyäkseen muka sikäläiseen HelleeniIäiseen sotaan, mutta itse asiassa päästäkseen keskusteluun kuninkaan kanssa, kuten hän jo ennen oli tehnyt, koska halusi päästä Helleenien hallitsijaksi. Hän oli seuraavalla tavalla ensin saavuttanut kuninkaan suosion ja mahdollisuuden ryhtyä keskusteluun. Hänen valloitettuansa edellisellä kerralla paluumatkalla Kyproksesta Bysantionin, joka silloin oli Meedialaisten hallussa, joutui muutamia kuninkaan sukulaisia ja läheisiä henkilöitä sotavangeiksi. Nämät lähetti hän muiden liittolaisten tietämättä salaa kuninkaan luo, uskotellen heidän karanneen. Tämän hän toimi Eretrialaisen Gongylos nimisen miehen välityksellä, jolle hän oli uskonut Bysantionin ja vankien vartioimisen. Gongylosta myöten lähetti hän myöskin kuninkaalle kirjeen, jonka sisältö, kuten myöhemmin tuli ilmi, oli seuraava: "Spartalaisten päällikkö Pausanias lähettää sinulle ystävyydestä nämät sotavangit lahjana. Aikomukseni on, jos suostut tuumaani, mennä naimisiin tyttäresi kanssa ja saattaa Sparta ja koko Hellas valtasi alle. Minä olen varma yksissä tuumin sinun kanssasi kykeneväni panemaan tämän tuuman toimeen. Jos tämä tuuma miellyttää sinua, niin lähetä merenrannikolle luotettava mies, jonka kautta me vastaisuudessa voimme jatkaa keskusteluamme".

Tämä oli kirjeen sisältö. Kserkseelle oli tämä kirje vallan mieluinen, ja hän lähetti heti Farnakoksen pojan Artabatsoksen merenrannikolle, uskoen hänelle Daskyeionin satraappivallan Megabateen sijasta, joka tähän saakka oli siellä ollut vallanpitäjänä. Kuningas uskoi Artabatsokselle kirjeen, joka oli vastaus Pausaniaan kirjeeseen, sekä käski mitä pikemmin saattaa sen perille näyttäen kuninkaan sinetin. Jos Pausanias uskoisi hänelle omia asioitaan toimitettaviksi, tulisi hänen ne toimittaa mitä paraiten ja uskollisimmin. Saavuttuansa perille toimitti Artabatsos heti kaikki, mitä hänen oli käsketty, ja lähetti myöskin kirjeen, joka sisälsi seuraavan vastauksen: "Näin sanoo kuningas Kserkses Pausaniaalle: Sen ystävyyden, jonka sinä olet minua kohtaan osottanut, vapauttaen merentakaisessa Bysantionissa otetut vangit, tulee ijäti olemaan perheemme muistissa ja tuumasi on minulle varsin mieluinen. Älä yöllä äläkä päivällä väsy toimittamasta sitä, mitä minulle olet luvannut. Älköön mikään kullan, hopean tahi riittävän sotajoukon puute, jos niin tarvitaan, estäkö sinua, vaan keskustele Artabatsoksen kanssa, joka on luotettava mies, ja jonka olen lähettänyt luoksesi, kaikista keskinäisistä asioistamme ja toimita ne meille kummallekin edullisimmalla ja parhaalla tavalla."

Saatuansa tämän kirjeen tuli Pausanias, joka jo ennenkin Plataian päällikkyyden tähden nautti suurta kunnioitusta Helleenien keskuudessa, vielä ylpeämmäksi, niin ettei hän enää voinut elää tavallisten tapojen mukaan, vaan lähtiessään Bysantionista oli hän puettuna Meedialaiseen tapaan, ja kun hän matkusti Trakian läpi, oli hänellä Meedialaisia ja Aigyptolaisia miehiä henkivartijoina. Hän antoi kattaa pöytänsä Persialaiseen tapaan, voimatta pitää suunnitelmaansa salassa, vaan ilmaisi vähäpätöisimmissäkin seikoissa, mitä suurta hänellä oli mielessä tulevaisuudessa. Ylipäätään esiintyi hän hyvin röyhkeästi, niin että oli vaikea päästä hänen puheillensa, ja kohteli kaikkia loukkaavalla kopeudella, niin ettei kukaan enää halunnut seurustella hänen kanssansa, mikä seikka olikin painavin syy siihen, että liittolaiset yhtyivät Ateenalaisiin.

Mutta kun Lakedaimonilaiset saivat tiedon tästä, kutsuivat he hänen ensi kerran kotiin, ja kun hän sitten toistamiseen heidän määräämättänsä purjehti Hermionilaisella laivalla, oli hänellä selvään samat tuumat. Kun Ateenalaiset pakottivat hänen lähtemään Bysantionista, ei hän enää matkustanut Spartaan, vaan asettui asumaan Trooaan Kolonaihin, ja kun lakedaimonilaiset saivat tietää, että hän sieltä keskusteli barbarien kanssa, ja ettei hän siellä ollut missään hyvässä tarkotuksessa, niin lähettivät viipymättä eforit airuen viemään hänelle Skytalee nimisen kirjesauvan, jossa he käskivät hänen seurata airutta. Muussa tapauksessa julistettaisiin hän Spartan viholliseksi. Tahtoen niin paljon kuin mahdollista välttää epäluuloa, ja ollen varma, että hän rahalla voisi tehdä syytökset tyhjiksi, lähti Pausanias toistamiseen Spartaan. Ensiksi panivat hänet eforit vankeuteen, sillä se oikeus on heillä kuninkaan suhteen, mutta päästivät hänet myöhemmin vapaaksi, ja hän vaati itse oikeuteen niitä, jotka halusivat tehdä syytöksiä häntä vastaan.

Lakedaimonilaisilla virastoilla kyllä ei ollut selviä todistuksia häntä vastaan, yhtävähän kuin hänen yksityisillä vihollisillaankaan, joiden nojalla he olisivat voineet rangaista kuninkaalliseen sukuun kuuluvaa miestä, joka siihen aikaan oli niin korkeassa asemassa, sillä sukulaisena oli hän Leoonidaan pojan Pleistarkoksen holhooja, kun tämä isänsä kuoltua oli tullut kuninkaaksi, mutta tähän aikaan vielä oli alaikäinen. Tavallisuudesta poikkeavalla käytöksellään ja barbarien jäljittelemisellä oli hän kuitenkin herättänyt epäluuloa, ettei hän ollut tyytyväinen oleviin oloihin. Hänen monet muutkin tekonsa otettiin tutkittavaksi, jotta saataisiin selville, oliko hän jossakin suhteessa poikennut tavallisuudesta tavoissaan ja käytöksessään, ja varsinkin se seikka, että hän sille kolmijalalle, jonka Helleenit muinoin olivat pyhittäneet Delfoin pyhäkköön esikoislahjana Meedialaissodasta, omin luvin oli rohjennut piirtää seuraavat säkeet:

"Hellaan päällikkö Pausauias pyhitti tämän muistoksi Apolloonille, voitettuansa Meedialaiset."

Tämän kirjotuksen poistivat Lakedaimonilaiset heti kolmijalasta ja kirjottivat sen sijaan jokaisen kaupungin nimen, joka oli ollut osallisena vihollisten kukistamiseen. Tätä Pausaniaan tekoa pidettiin rikoksena, ja kun hänen asemansa nyt oli tällä kannalla, näkyi tämä teko varsin soveltuvan hänen silloisiin mielipiteisiinsä. Tuli myöskin ilmi, että hän jollakin tavalla oli tekemisissä Heilootien kanssa, jossa huhussa olikin perää. Hän oli nimittäin luvannut heille vapauden ja kansalaisoikeuden, jos he ottaisivat osaa kapinaan ja auttaisivat häntä valtiomuodon muuttamisessa. Siitä huolimatta eivät Lakedaimonilaiset tahtoneet uskoa muutamien Heilootien todistuksia ja ryhtyä ankarimpiin toimenpiteisiin häntä kohtaan, vaan noudattivat tavallista menettelyään, etteivät umpimähkään tuomitsisi Lakedaimonilaista miestä ilman varmoja todistuksia, kunnes hänet vihdoin kertomuksen mukaan ilmaisi eräs Argiliolainen mies, joka ennen oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, ja jonka tuli toimittaa hänen viimeinen kirjeensä Artabatsoksen kautta kuninkaalle. Tämä oli alkanut käydä levottomaksi henkensä puolesta, kun hän huomasi, ettei yksikään häntä ennen lähetetyistä sanansaattajista ollut palannut takaisin. Hän jäljensi sitä varten sinetin, että Pausanias ei huomaisi hänen tekoansa, jos hän luulossaan pettyisi, tahi jos Pausanias tahtoisi muuttaa jotakin kirjotuksessaan, ja avasi kirjeen, jossa huomasi aavistuksensa mukaan määräyksen, että hänkin olisi surmattava.

Kun mainittu mies toi kirjeen esiin, alkoivat eforit olla varmat Pausaniaan petollisuudesta. Mutta koska he omin korvin halusivat kuulla Pausaniaan tunnustuksen, toimittivat niin, että tämä mies lähti turvaa anomaan Tainaronin pyhäkköön, johon hän rakensi väliseinän kahteen jakaman majan, jonka toiseen osaan piiloutui muutamia eforeja. Kun Pausanias tuli hänen luoksensa ja kysyi hänen syytänsä pakoon, saivat eforit tarkan tiedon kaikesta. Miehen häntä syyttäessä siitä, mitä kirjeessä hänestä oli määrätty, ja samalla yksitellen luetellessa Pausaniaalle myöskin kaikki muut seikat, kuinka hän ei koskaan ollut käyttäytynyt vilpillisesti toimittaessaan Pausaniaan asioita kuninkaalle, ja kuinka siitä huolimatta, kuten toisetkin sanansaattajat, saisi kuoleman palkakseen, myönsi Pausanias kaiken tämän oikeaksi ja pyysi, ettei hän panisi näitä seikkoja liian pahakseen. Pausanias vakuutti, että hän vaaratta voisi lähteä pyhäköstä ja kehotti häntä, että mitä pikemmin lähtisi matkalle, eikä estäisi hänen aikeitaan.

Kuultuansa tarkoin kaiken tämän, poistuivat eforit ja valmistautuivat varmoina asiasta vangitsemaan Pausaniaan kaupungissa. Kerrotaan, että hän, kun juuri oltiin ottamassa hänet kiinni kadulla, oli erään lähestyvän eforin silmistä huomannut tämän aikeen, ja kun joku hänelle suosiollinen mies salaa oli antanut hänelle vihiä siitä, mitä oli tekeillä, pakeni hän Kalkioikos jumalattaren pyhäkköön, joka pyhä puisto oli aivan lähellä. Hän astui pyhäkköön kuuluvaan majaan, ettei tarvitsisi kiusaantua taivasalla, ja pysyi siellä sisällä. Tällä kertaa eforit eivät siis voineet saada häntä käsiinsä, mutta ottivat myöhemmin pois huoneen katon, ja kun he olivat varmat, että hän oli majan sisällä, muurasivat he oven kiinni, vartioivat häntä läheisyydestä ja näännyttivät nälkään. Kun hän oli kuolemaisillaan, ja vartijat huomasivat hänen tilansa, kantoivat he hänen ulos pyhäköstä, jolloin hän heitti henkensä. He aikoivat ensin heittää hänet Kaiasluolaan, minne he tavallisesti syöksevät pahantekijät, mutta päättivät sitten haudata hänet johonkin läheisyyteen. Delfoin orakeli käski myöhemmin Lakedaimonilaisten haudata hänet siihen paikkaan, missä hän oli heittänyt henkensä. Nyt makaa hän haudattuna pyhäkön edustalla, kuten paikalle pystytettyjen hautapatsasten kirjotukset osottavat. Niin ikään käski jumala, koska heidän tekonsa oli rikollinen, valmistaa kaksi ruumista Kalkioikos jumalattarelle yhden asemesta. He valmistivat kaksi vaskista kuvapatsasta ja pystyttivät ne sovitukseksi Pausaniaan kuoleman johdosta.

Ateenalaiset vaativat puolestaan, että Lakedaimonilaiset sovittaisivat myöskin tämän rikoksen, jota itse jumala oli pitänyt häväisemisenänsä. Sillä välin lähettivät Lakedaimonilaiset uuden lähetystön Ateenaan syyttämään Temistoklesta osallisuudesta Pausaniaan Meedialaisvehkeisiin, kuten ilmeni Pausaniaan jutussa toimeenpannusta tutkimuksesta, ja vaativat, että myöskin häntä rangaistaisiin, johon vaatimukseen Ateenalaiset myöntyivätkin. Temistokles eli tähän aikaan maanpakolaisena Argoksessa, mutta kävi myöskin muualla Peloponneesoksessa. Ateenalaiset lähettivät miehiä, joita oli käsketty ottamaan hänet kiinni, missä vaan hän tavattaisiin, ja oli pyydetty Lakedaimonilaisia auttamaan heitä tässä toimessa.

Saatuansa tiedon tästä, pakeni Temistokles Peloponneesoksesta Kerkyyralaisten luo, joita hän aina oli suosinut. Mutta koska Kerkyyralaiset pelkäsivät, että Ateenalaiset ja Lakedaimonilaiset joutuisivat heidän vihollisiksensa, jos hän viipyisi heidän luonansa, veivät he hänet vastapäätä olevalle mannermaalle. Kun takaa-ajajat tavottelivat häntä, minne vaan arvelivat hänen lähteneen, oli hän vaikeassa asemassaan pakotettu hakemaan turvaa vihamiehensä, Molossien kuninkaan Admeetoksen luona. Tämä ei hänen tullessansa sattunut olemaan kotona, mutta Temistokles kääntyi turvaa rukoilevana hänen puolisonsa puoleen, joka neuvoi häntä ottamaan heidän pienen poikansa syliin ja istuutumaan liedelle. Kun Admeetos kohta tämän jälkeen tuli kotia, ilmaisi Temistokles hänelle, kuka hän oli, ettei tämä kostaisi hänelle, kun hän nyt tuli pakolaisena, joskin hän oli vastustanut Admeetoksen Ateenalaisille tehtyä pyyntöä. Asiain tällä kannalla ollen, voisi paljoa heikompi vihamies kostaa hänelle, mutta jaloa olisi kostaa ainoastaan senlaiselle, joka oli samassa asemassa. Sitäpaitsi muistutti Temistokles olleensa hänen vastustajansa jonkun valtiollisen asian johdosta, eikä hänen henkensä vaarassa. Mutta jos Admeetos jättäisi hänet takaa-ajajien käsiin, olisi hän mennyt mies. Samassa kertoi Temistokles, kutka häntä ajoivat takaa, ja minkätähden. Kun Admeetos tämän kuuli, käski hän Temistokleen nousta ylös pojan kanssa. Tämä oli siellä vaikuttavin keino turvaa anottaessa.

Kun Lakedaimonilaiset ja Ateenalaiset kohta tämän jälkeen tulivat sinne ja pitkin puhein koettivat saada Admeetosta myöntymään, niin tämä ei jättänyt vierastaan heille, vaan lähetti hänet hänen omasta pyynnöstään kuninkaan luokse toisen meren rannalla sijaitsevaan, Aleksandroksen alueesen kuuluvaan Pydnan kaupunkiin. Siellä kohtasi pakolainen kuorma-aluksen, joka oli purjehtimaisillaan Jooniaan. Hän nousi tähän laivaan, mutta myrsky ajoi sen Naksosta piirittävän Ateenalaisen laivaston läheisyyteen. Peloissaan ilmaisi hän laivurille, sillä hän oli laivaväelle tuntematon, kuka hän oli, ja minkä tähden hän pakeni. Hän lisäsi, että hän katsoi laivurin rahanhimosta jättävän hänet vainoojien käsiin, jos tämä ei suostuisi häntä pelastamaan. Heidän turvallisuutensa, sanoi hän, muuten riippuisi siitä, ettei kukaan matkan kestäessä saisi poistua laivasta. Jos laivuri myöntyisi hänen pyyntöönsä, niin tulisi hän siitä saamaan suuri-arvoisen palkinnon. Laivuri suostuikin hänen pyyntöönsä, ja oltuansa vuorokauden ankkurissa laivaston läheisyydessä, saapuivat he vihdoin Efesokseen. Täällä osotti Temistokles laivurille kiitollisuuttaan antamalla hänelle melkoisen rahasumman. Sillä hän sai ystäviensä välityksellä säästössä olleita rahojaan, niinhyvin Ateenasta kuin myös Argoksesta. Hän matkusti sitten sisämaahan erään Persialaisen miehen seurassa ja lähetti sieltä kirjeen Kserkseen pojalle Artakserkseelle, joka vähää ennen oli noussut valta-istuimelle. Kirjeen sisältö oli seuraava: "Minä Temistokles tulen sinun luoksesi. Minä olen tehnyt enemmän pahaa sinun perheellesi, kuin kukaan muu Helleeni, niin kauan kuin sinun isäsi pakotti minua puollustautumaan hänen hyökkäyksiänsä vastaan. Mutta minä sitävastoin olen tehnyt hänelle paljon hyvääkin, kun jo itse olin turvassa ja hänellä oli vaarallinen paluumatka edessään. Minulla on syytä vaatia sinulta vastapalvelusta". Hän huomautti Kserkseelle edeltäkäsin lähettämästänsä viestistä, että Helleeniläinen laivasto muka aikoi lähteä Salamiista, ja toimenpiteistään Hellespontoksen yli rakennetun sillan vartioimiseksi, jonka hävittämishankkeista hän oli vihollisille valheellisesti ilmottanut, jollei Kserkses kiiruhtaisi kotiin. "Nyt olen minä täällä, kyeten vielä tekemään sinulle tärkeitä palveluksia, mutta Helleenien vainoamana sinulle osoitetun ystävyyden takia. Vuoden kuluttua tulen minä itse luoksesi, ilmottamaan aikeeni, minkätähden olen tänne saapunut".

Sanotaan kuninkaan ihmetelleen hänen päätöstänsä ja kehottaneen häntä tekemään, kuten oli luvannut. Tämän ajan opiskeli Temistokles Persian kieltä ja maan tapoja. Kun hän vuoden kuluttua saapui kuninkaan luokse, pääsi hän suurempaan kunniaan kuin kukaan muu Helleeni ennen häntä niin hyvin laajalle levinneen maineensa kautta kuin myöskin herättämällä kuninkaassa toivon, että hän saisi Hellaan valtaansa, mutta erittäinkin sen viisauden ja neuvokkaisuuden tähden, jonka hän osotti. Sillä Temistokleella oli erinomaiset luonnonlahjat ja hän ansaitsi ennen muita tässä suhteessa kunnioitusta. Synnynnäisen neronsa avulla kykeni hän, kehittämättä sitä suuresti opinnoilla, sangen vähällä vaivalla suoraa päätä tekemään hyvin älykkäitä päätöksiä, ja osasi älykkäästi arvata asiain vastaista menoa. Käsiteltävänään olevat asiat kykeni hän taitavasti ja johdonmukaisesti esittämään. Sellaisiakin asioita taisi hän tyydyttävästi arvostella, joissa hänellä ei ollut kokemusta. Hänellä oli erinomainen taito nähdä tulevaisuuden verhon läpi, mikä tulisi olemaan edullista, mikä vahingollista. Sanalla sanoen: hän kykeni nerollansa, hiukan mietittyään, keksimään tarvittavat keinot. Hän kuoli tautiin, tahi, kuten toiset väittävät, surmasi itsensä myrkyllä, koska hän piti mahdottomana tehdä sitä, mitä hän oli kuninkaalle luvannut. Hänen muistopatsaansa löytyy pystytettynä Magneesian torilla Aasiassa. Sillä tämän seudun oli kuningas hänelle antanut ja se vuosittain suoritti hänelle 50 talenttia leivänostoa varten, Lampsakoksen, joka siihen aikaan oli viinirikkain seutu, viinin hankintaa varten, ja Myuusin särvintä varten. Hänen sukulaisensa sanotaan hänen pyynnöstään vieneen hänen luunsa Ateenaan, ja haudanneen ne Ateenalaisten tietämättä Attikaan. Sillä ei ollut luvallista haudata sinne valtiopetoksen johdosta karkotetuita. Täänkaltaisen lopun saivat Lakedaimonilainen Pausanias ja Ateenalainen Temistokles, jotka kumpikin aikanaan olivat olleet mainehikkaimmat Helleenit.

Nämät olivat ne vaatimukset, jotka Lakedaimonilaisten ensimmäisen lähetystön esiintyessä kumpaiseltakin puolelta tehtiin pyhäkönhäväisijäin karkottamiseen nähden. Jonkun ajan kuluttua tulivat lähettiläät toistamiseen Ateenaan vaatimuksella, että Ateenalaisten oli keskeytettävä toimenpiteensä Potidaian suhteen ja julistettava Aiginan saari vapaaksi. Ennen kaikkea vaativat Lakedaimonilaiset, että Ateenalaiset, jos he halusivat säilyttää rauhan, kumoisivat Megaralaisia koskevat päätöksensä, joiden mukaan Megaralaisia kiellettiin käyttämästä Ateenan vallan alle kuuluvia satamia ja käymästä kauppaa Attikassa. Mutta Ateenalaiset eivät välittäneet heidän muista vaatimuksistaan eivätkä liioin kumonneet mainittua päätöstään, vaan syyttivät Megaralaisia pyhän alueen ja erään toisen peltomaan viljelemisestä, jonka rajat vielä olivat riidanalaiset, kuten myöskin Lakedaimonilaisten karanneiden orjien suojaamisesta. Vihdoin saapui viimeinen lähetystö Lakedaimonista, johon kuuluivat Ramfias, Melesippos ja Agesandros. Nämät eivät lausuneet mitään siitä, josta ennen oli puhuttu, vaan antoivat seuraavan lyhyen selityksen: "Lakedaimonilaiset haluavat mielellään rauhan jatkumista, ja niin tuleekin käymään, jos Ateenalaiset päästävät Helleenit vapaiksi". Ateenalaiset kutsuttiin silloin kokoon ja vaadittiin, että kukin kaupungin kansalainen toisi esiin mielipiteensä. Välttämättömäksi katsottiin ottaa asia kokonaisuudessaan käsiteltäväksi ja kerta kaikkiaan antaa näistä asioista lopullinen vastaus. Silloin esiintyi useampia, jotka toivat esiin eri mielipiteitä: toiset kehottivat ryhtymään sotaan, toiset taas sanoivat, ettei tuo Megaran suhteen tehty päätös saisi estää rauhan säilyttämistä, vaan pitäisi se mieluummin kumota. Vihdoin esiintyi Ksantippoksen poika, Perikles, hän joka oli senaikuisen Ateenan etevimpiä miehiä, voimakas puhuja ja tarmokas toimimies, ja puhui seuraavin sanoin.

"Ateenan miehet! Minä olen vieläkin samaa mieltä, ettei meidän tule myöntyä Peloponneesolaisten vaatimuksiin, vaikka hyvin tiedämme, etteivät ihmiset ole yhtä innokkaita kestämään sotaa kuin ryhtymään siihen, vaan muuttavat mielensä tapausten mukaan. Minä en ymmärrä teille antaa muuta neuvoa kuin ennenkään. Minä pidän kohtuullisena, että ne teistä, jotka kuulevat minun neuvojani, pysyvät yhteisessä päätöksessämme, vaikkakin kärsisimme jonkun tappion, ja etteivät he laskisi itselleen kunniaksi, jos onnellisesti suoriudumme. Sillä asiain kulku on yhtä vaihtelevainen kuin ihmisen ajatukset, jonka tähden me tavallisesti syytämme kohtaloa, jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Lakedaimonilaiset ovat ennen aina osottaneet väijyvänsä meitä ja varsinkin nyt. Sillä vaikka oli molemmin puolin sovittu, että riitaisuutemme ratkaistaisiin oikeuden kautta, ja että kumpikin pitäisi omansa, niin eivät he koskaan ole pyytäneet lykätä asiata oikeuteen, eivätkä liioin ole huolineet ehdotuksestamme astua oikeuden eteen. He haluavat mieluummin ratkaista riidan miekalla kuin keskustelemalla, esiintyen käskijöinä eikä enää valittajina. He käskevät meitä vetäytymään pois Potidaiasta, päästämään Aiginan vapaaksi ja kumoamaan päätöksemme Megaralaisten suhteen. Viimeksi saapuneet lähettiläät vaativat meitä tunnustamaan Helleenit itsenäisiksi. Älköönpä kukaan teistä ajatelko, että me vähäpätöisistä syistä ryhdymme sotaan, jollemme kumoa Megaralaisia koskevaa päätöstämme, jonka kumoaminen heidän ilmoituksensa mukaan estäisi sotaa puhkeamasta. Älkää salliko juurtua teissä sen käsityksen, että vähäpätöisen seikan tähden olette ryhtyneet sotaan. Tässä pikkuseikassa ilmenee koko mielenne lujuus ja kokemus. Jos te myönnytte heidän vaatimuksiinsa, tulevat he heti vaatimaan enemmän, arvellen teidän pelosta noudattaneen heidän käskyjänsä. Mutta jos te jyrkästi kieltäytte, niin osotatte te siten varmasti heille, että heidän vastaisuudessa tulee kohdella teitä vertaisinaan".

"Tästä voitte päättää, onko edullisempaa väistyä, ennenkuin me olemme kärsineet mitään vahinkoa, vai onko ryhdyttävä sotaan, olipa syy suurempi tahi pienempi, ja pelotta pitäkäämme omanamme se, mikä meillä jo on. Sillä saman käskynalaisuuden tuottaa niin hyvin pieni kuin suurikin vaatimus, jonka vertainen oikeudellisen ratkaisun asemesta tekee naapurillensa."

"Mitä sota-asioihin ja kummankin apulähteisiin tulee, niin tietäkää, että me emme suinkaan ole heitä heikompia, ja sen minä seikkaperäisesti olen todistava. Peloponneesolaiset ovat yksinomaan käsityöläisiä, joilla ei ole yhteistä eikä yksityistä omaisuutta. He ovat sitäpaitsi tottumattomia pitkällisiin merentakaisiin sotiin, siitä syystä että he varattomuutensa takia ryhtyvät ainoastaan lyhyihin sotiin naapuriensa kanssa. Näin ollen he eivät kykene varustamaan laivastoja eivätkä sotaan lähettämään suuria sotajoukkoja, koska heidän silloin täytyisi luopua elinkeinoistaan ja kuluttaa omaisuuttaan varustuksiin, eivätkä sitä paitsi pääse merelle. Kauemmin voi käydä sotaa säästövaroilla kuin pakkoveroilla. Käsityöllä elävät ihmiset ovat alttiimmat uhraamaan ruumiitaan kuin varojaan sotaan, koska he ehkä voivat pelastaa henkensä, mutta pelkäävät ennen sodan loppua menettävänsä omaisuutensa, varsinkin jos sota arvaamatta, kuten usein tapahtuu, jatkuu pitkälti. Yhdessä taistelussa ehkä Peloponneesolaiset liittolaisineen kykenevät pitämään puoliaan kaikkia Helleenejä vastaan, mutta he eivät pysty kestämään sotaa senlaista valtiota vastaan, joka on paljoa paremmin varustettu. Heillä ei ole yhteistä hallitusneuvostoa, voidakseen heti panna tuumansa toimeen, ja koska jokainen henkilö on yhtä äänivaltainen, mutta ovat eri syntyperää, katsovat he kukin omaa etuaan, ja tällaisissa oloissa tavallisesti tärkeimmistä tehtävistä ei tule mitään. Sillä kun toiset innokkaasti koettavat vahingottaa vihollisia, koettavat toiset taas niin paljon kuin mahdollista säästää omaisuuttaan. Ja kun he vitkasteltuansa vihdoin kokoontuvat, niin käyttävät he mahdollisimman vähän aikaa yhteisten asiain käsittelyyn, vaan enimmän ajan neuvottelevat he yksityisistä asioistaan. Ei kukaan luule välinpitämättömyytensä kautta tuottavansa mitään vahinkoa, arvellen että joku toinen hänen puolestansa pitää asioista huolta, ja kun jokainen niin miettii, joutuu yhteinen etu perikatoon."

"Enimmän estää heidän toimiansa rahanpuute. Kun heidän täytyy vaivaloiseen keräykseen käyttää paljon aikaa, jäävät käyttämättä sopivat tilaisuudet sotaan, jotka eivät ole pysyväisiä. Yhtävähän tarvitsee meidän pelätä niitä linnoitushankkeita, joita he uhkaavat rakentaa, kuin heidän laivastoansakaan. Rauhankin kestäessä on yhdenvertaisen kaupungin vaikea rakentaa linnoituksia vieraaseen maahan, ja vielä vaikeammaksi se käy sodan kestäessä, kun me tietysti varustaudumme heitä vastaan. Jos he linnoituksen rakentaisivat, niin he kyllä rosvoretkillä ja yllyttämällä orjia karkaamaan voisivat meitä jonkun verran vahingottaa; mutta tämä ei kuitenkaan riittäisi saartamaan meitä eikä estäisi meitä purjehtimasta heidän maahansa eikä hyökkäämästä heidän kimppuunsa laivoillamme, jotka ovatkin päävoimamme. Sillä meillä on enemmän kokemusta maasodassa laivakulkumme kautta kuin heillä merellä maasotiensa kautta, eikä heidän ole helppo tätä puutetta korvata. Ettehän tekään, vaikka Meedialaissodasta saakka olette merenkulkua harjottaneet, ole siihen kyllin perehtyneet; miten voisivatkaan laivakulkuun tottumattomat maanviljelijät saada mitään täydellistä kokemusta tässä suhteessa, kun me sitäpaitsi lukuisalla laivastollamme olemme alituisesti heidän niskassaan antamatta heille tilaisuutta tarpeen mukaan itseänsä harjoittamaan? Joskin he, suureen lukumääräänsä luottaen, vaikkakin taitamattomina, uskaltaisivat ryhtyä taisteluun muutamien harvoja laivoja vastaan, jotka ovat heitä silmällä pitämässä, niin he kyllä pysyvät liikkumatta, jos me suuremmalla laivastolla asetumme heitä vastaan. Harjotuksen puutteesta pysyvät he taitamattomina ja sentähden myöskin pelkureina. Laivakulkutaito vaatii kuten kaikki muukin ammattilaista harjotusta, eikä sovellu harrastaa sitä ainoastaan syrjätaitona, vaan ennemmin ei voi muuta sen ohessa harjottaa."

"Jos he taasen anastaisivat Olympiassa ja Delfoissa säilytetyt varat ja koettaisivat korkeammalla palkalla houkutella puolelleen laivastomme muukalaiset palkkasoturit, niin olisi tämä vaarallista ainoastaan siinä tapauksessa, jollemme itse yhdessä metoikiemme kanssa jo olisi heidän vertaisiansa, emmekä tarpeen mukaan voisi miehittää laivastoamme. Mutta nyt me voimme tehdä sen, ja mikä tässä on parasta, kaupunkilaisemme ovat taitavimpia laivureita ja muu laivaväki on lukuisampi ja parempi, kuin mikään muu Hellaassa. Tuskinpa yksikään palkkasoturi, taistelun syntyessä, noin umpimähkään haluaisi paeta maastaan ja heikolla menestyksen toivolla muutamien päivien suuremman palkan tähden yhtyä vihollisiin."

"Tällainen ja tämänsuuntainen on mielestäni Peloponneesolaisten asema. Me sitävastoin olemme vapaat näistä puutteista, joista heitä moitin, ja monta muutakin etua on meillä, jotka heiltä puuttuvat. Jos maitse ahdistavat meitä, niin me purjehdimme heidän maahansa, eikä suinkaan ole yhdentekevää, hävitetäänkö osa Peloponneesoksesta, vai koko Attika. Heillä ei ole mitään muuta maata, jonka voisivat pitää omanansa, sitä ensin valloittamatta, mutta meillä sitävastoin on joukko maita saarilla ja mannermaalla, joten merivaltionaolomme on paljoa edullisempi. Sillä jos me asuisimme saarella, niin kukahan olisi meitä enemmän turvassa? Nyt on meidän mitä mahdollisimmin asetuttuva tälle kannalle, jätettävä mannermaa ja siellä sijaitsevat talomme sekä koetettava pitää meri ja kaupunkimme hallussamme, emmekä saa ryhtyä taisteluun talojemme tähden paljoa lukuisampien Peloponneesolaisten kanssa. Sillä jos me siinä pääsisimme voitolle, olisi meidän uudestaan taisteltava yhtä lukuisia joukkoja vastaan. Jos taas joutuisimme tappiolle, niin menettäisimme liittolaisemme, jotka ovat väkevin turvamme. He eivät pysy levollisina, jollemme asevoimalla kykene heitä siihen pakottamaan. Ei meidän tule surra talojemme ja maamme häviötä, vaan ihmisten menettämistä. Talot eivät ole ihmisten, vaan ihmiset niiden haltijoita. Jos voisin luulla, että te minun kehotustani seuraisitte, niin kehottaisin teitä itse hävittämällä luopumaan niistä, osottaaksemme Peloponneesolaisille, ettette niiden tähden tule alistumaan."

"Minulla on monesta muustakin syystä toiveita sodan menestyksestä, jos ette vaan halua sodan kautta laajentaa valtaanne, ettekä suotta heittäytyä vaaroihin. Sillä itse asiassa pelkään minä enemmän omia virheitämme, kuin vihollistemme suunnitelmia. Tästä puhuttakoon laajemmin vastaisuudessa, kun me jo olemme ryhtyneet toimeen. Antakaamme lähettiläille nyt seuraava vastaus: 'Me sallimme Megaralaisten käydä satamissamme ja kauppapaikoissamme, jolleivät Lakedaimonilaisetkaan sulje meitä eikä liittolaisiamme pois alueeltaan. Sillä ei kumpikaan näistä ehdoista estä tehtyjä sopimuksia. Me päästämme ne kaupungit täydelliseen vapauteen, jotka olivat vapaita rauhansopimusta tehtäessä, jos Lakedaimonilaiset myöskin päästävät kaupunkinsa vapauteen ja sallivat niiden järjestää hallitustansa, kuten itse kukin haluaa, eivätkä heidän mielensä mukaan. Me kyllä suostumme oikeudessa ratkaisemaan riitaisuudet alottamatta sotaa, mutta puollustaudumme niitä vastaan, jotka sen alottavat'. Tällainen vastaus on sekä oikeudenmukainen että samalla kaupunkimme arvoon soveltuva. Varma kuitenkin on, että sota on välttämätön. Jos me vapaaehtoisesti siihen ryhdymme, niin eivät vastustajamme kykene meitä vallan kovin ahdistamaan, ja suurimmista vaaroista koituu myös suurin kunnia niin hyvin koko valtiollemme kuin yksityisille. Meidän isämme vastustivat täten Meedialaisia jättämällä omaisuutensa vihollisen käteen. Ja vaikkakin heillä oli paljoa pienemmät sotavoimat, kuin meillä, karkottivat he viholliset ennemmin viisaudellaan kuin onnen avulla, ennemmin sankarirohkeudellaan kuin sotavoimalla, sekä kohottivat kaupunkinsa sen nykyiseen suuruuteen. Me emme saa olla heitä huonompia vaan meidän tulee kaikin voimin vastustaa vihollista ja koettaa säilyttää jälkeläisillemme valtamme heikontumattomana."

Täten puhui Perikles. Ateenalaiset, pitäen hänen neuvoaan viisaana, äänestivät tämän mukaan. He vastasivat Lakedaimonilaisille hänen neuvonsa mukaan, kuten hän seikkaperäisesti oli lausunut, yleensä etteivät he käskystä mihinkään suostuisi, mutta että he olivat valmiit ratkaisemaan riitaisuudet yhdenvertaisina oikeudessa. Lähettiläät palasivat nyt kotiin, eivätkä Lakedaimonilaiset siitä lähtien toimittaneet lähettiläitä Ateenaan.

Nämät olivat ne valitukset ja eripuraisuudet, jotka molemmin puolin ilmaantuivat heidän välillänsä, ja jotka saivat alkunsa Epidauroksen ja Kerkyyran selkkauksista. He hieroivat sillä välin kumminkin sopimuksia keskenään ja kävivät toistensa luona ilman airuetta, mutta epäilivät kuitenkin toisiansa. Nämät tapahtumat järkyttivät sopimuksia ja tulivat sodan puhkeamisen aiheeksi.