KUMMIN LAHJA.
Pehtori Härmäläinen oli ollut naimisissa jo kolmattakymmentä vuotta. Hän oli nuorena naimattomana miehenä tullut sinne Lahden kylälle jostain kaukaa Kuopion takaa, nainut naapuritalon tyttären ja ostanut siitä vierestä itselleen sievosen maatilan. Ennen sinne tuloaan oli hän palvellut jossain suuremmassa hovissa pehtorina, ja sen saman arvonimen sai hän pitää koko ikänsä.
"Pehtori Härmäläinen" oli tunnettu yli koko pitäjän ja sen ulkopuolellakin, sillä hän, vaikka ei ollutkaan käynyt kouluja, oli hankkinut itselleen tavallista suuremman talonpoikaissivistyksen, niin että hän oli ensimäisiä miehiä kunnan ja kylän yleisissä luottamustoimissa. Hän oli jo heti naimisiin mentyään puuhannut kyläänsä ylemmän kansakoulun, eikä kukaan voinut kieltää, että sen perustamisesta lankesi suurin kunnia juuri hänen osakseen. Ja jonkillaiseksi tunnustukseksi tästä oli hän saanut olla koulun johtokunnan puheenjohtajana sen perustamisesta asti.
Yhdessä ainoassa asiassa ei onni kuitenkaan ollut hänelle myötäinen. Heillä ei näet ollut ainoatakaan lasta, hänellä ja emännällään nimittäin, kummanko sitte lie ollut syy.
— Eikä siinä näy mikään auttavan, sanoi pehtori väliin leikillään.
Kasvattipoika heillä tosin oli ollut, mutta sekin oli kuollut viisitoistavuotiaana pari vuotta sitte eikä uutta tullut enää otetuksi. Ja tältä kasvattipojalta oli jäänyt melkein uusi lammasnahkainen turkki, semmoinen tavallinen kaulusniekka, jonka päällys oli puolivillaista, kotikutoista harmaata. Ja tämä turkki se oli jo useamman kerran pehtorin mieltä karvastellut, ja silloin tällöin tapasi hän kysyä emännältään, että mitä sillä tuolla turkinperulla tehdään, kun sitä ei viitsi myydäkään, ja että se happanee kesät talvet siellä aitan seinällä.
Vaikkei pehtori Härmäläinen suinkaan ollut mikään turhantarkka, piti hän kuitenkin aina kiinni hyvästä ja järkiperäisestä taloudellisesta järjestyksestä ja tahtoi, että kaikkien asiain hänen talossaan tuli olla paikallaan ja hyvässä kunnossa. Ei mitään tarpeellista saanut puuttua eikä taas saanut olla mitään tarpeetonta.
Mutta nyt oli tuo keskenkasvuisen pojan turkki ollut jo kotvasen hänen silmätikkunaan ja siitä oli tavalla tahi toisella päästävä irti.
Ja ennen pitkää tarjoutuikin siihen oivallinen tilaisuus.
Se pehtorin puuhaama kansakoulu oli siinä aivan naapurina, ja pehtori ja sen koulun opettaja olivat jo kauvan olleet mitä parhaita ystäviä ja naapuruksia. Ja ne olivatkin molemmat melkein yhdenikäiset, samankokoiset ja isomahaiset ukonköllykät ja aina ne olivat olleetkin yksissä niin hyvin kouluasioista keskustelemassa kuin leikin laskussa höyryävän vesilasin ääressä, mihin harvoin jäi sekottamatta jotain punertavaa. Se oli vaan heillä ero, että kun varakkaalla pehtori Härmäläisellä ei ollut yhtään perillistä, oli niitä tuolla köyhemmällä kansakoulunopettajalla sen sijaan kokonaista kymmenen.
— Sekö niitä lie sinulle siunannutkin! nauroi pehtori usein, kun asiasta tuli puhe.
— Ja rouvan pitää jo viimeinkin heretä! lisäsi hän leikillään niiden perillisten äidille.
Tämän opettajan vanhin poika kävi kaupungissa herraskoulua ja saattoi olla jotenkin samanikäinen kuin pehtorin kasvattipoika oli ollut kuollessaan. Ja vaikka pehtori olikin kuullut, että se siellä koulussa oli vallaton ja teki kaikellaisia koiruuksia opettajilleen, niin tykkäsi hän kuitenkin siitä pojasta, sillä se oli muuten niin vilkas ja kuului olevan hyväpäinen.
— Siitä Anterosta pitää sinun kouluttaa pappi, oli pehtori useamman kerran opettajalle sanonut, huolimatta siitä että itse oli ollut alituisessa riidassa oman pitäjänsä rovastin kanssa.
Ja eräänä huurteisena talvipäivänä vanhan ja uuden joulun välillä juolahti pehtori Härmäläiselle mieleen, että hänpä lahjottaakin sille opettajan Anterolle sen kasvattipoikansa lammasnahkaturkin. Sehän on vielä lisäksi hänen ristipoikansa ja tulisihan tuo siten siinäkin suhteessa velvollisuus täytetyksi. Eikä hän muistaakseen ollut kumminvelvollisuuttaan vielä täyttänytkään. Olihan hän tosin Anteron synnyttyä antanut sen äidille markan hammasrahaa. Vaan se taisi olla liian vähä. Ja jos siitä vielä kerran maailmassa mies tulisi, niin ehkäpä muistaisi, varsinkin jos pappi…
Samana aamuna oli pehtori käynyt matikanpyydyksillään ja tuonut sieltä tullessaan emännälleen kymmenkunta suurta matikanvonkaletta. Harvoin se järvi yhdellä kertaa niin paljo antoikaan, varsinkaan näin alkutalvesta, ja sepä se sai nyt pehtorinkin tavallista paremmalle tuulelle.
Hän tallusteli suuresta salistaan tupaan ja esitti emännälleen, että eiköhän tuota opettajalan herrasväkeä olisi pyydettävä matikkakalalle päivällisaikaan. Eihän siihen sillä hyväntahtoisella emännällä ollut mitään vastaansanomista ja kuultuaan turkkijutun oli hän siihenkin suostuvainen. Sillä olihan hänkin Anteron kummi, ja se kun vielä aina niin höylisti karahteerasi häntä emäntäkummiksi ja miestään isäntäkummiksi.
Palvelustyttö lähetettiin kansakoululle viemään sanaa, että oli saatu vereksiä matikoita ja että jos "herrasväki olisivat hyvät ja tulisivat päivälliselle ja että Antero tulisi myöskin."
Vaan sillävälin astuskeli pehtori Härmäläinen yli pihan vaateaittaan ja kaivoi sieltä seinältä vaatteiden alta sen kasvattipoikavainajansa turkin ja toi sen tupaan lämpenemään.
— Pääsenpähän nyt viimeinkin tuosta, ja se kun menee vielä niin hyvään tarkotukseen, tuumi hän itsekseen. — Uusihan tämä melkein on vielä… ja lämmin… ja se mahtaa sopia Anteron päälle kuin naulattu. Se poika ehkä vielä minulle haudan lukee, jos papiksi pääsee… ja jos minä satun niin vanhaksi elämään.
Pehtori Härmäläinen kävi hakemassa harjan ja puhdisti sillä turkin.
Sitte ripusti hän sen pankon naulaan.
— Mahtaa se nyt olla mielissään Antero, kun saa lämpimän turkin hartioilleen. Tosinhan tässä on harmaa päällys, vaan tokko tuo vielä herrastanee poika…
Vieraat tulivat ja joululomalla oleva Antero oli myöskin mukana. Päivällinen oli laitettu tavallista tanakampi. Matikkakeitto syötiin ja siinä sitte iltaa istua rupateltiin minkä mistäkin. Pehtori teki opettajan kanssa totia ja emäntä tarjosi naisvieraalle lasin viiniä.
Mutta sitte tuli lähtö, vaikka kieltelihän siinä kotvasen isäntä ja emäntä.
— On pieniä lapsia ja muuta puuhaa. Täytyy mennä.
Eikä siinä tinkiminen auttanut. Silloin pistäytyi pehtori Härmäläinen kiireesti tuvan puolelle ja ajatteli mennessään, että mitenkähän tuota nyt sanoisi… Pitäisi kai ottaa vähä juhlallisempi meininki sanoihinsa ja katsoa sitä Anteroa silmiin… eikä haittaisi, vaikka herahtaisi silmän nurkkaan muutama kyynel…
Hän otti turkin naulasta ja vei sen käsivarrellaan saliin.
Vieraat olivat jo pukeneet päälleen. Anteron yllä oli vaan tavallinen talvipalttoo.
Pehtori Härmäläinen tarttui merkitsevästi Anteroa olkaan.
— Kuulehan Antero! Kun minä nyt olen sinun kummisi ja kun sinulla ei näy olevan kuin tuo palttoo, niin minä nyt… että jos sinusta vielä kerran tulee virkamies… pappi tahi muu… niin että et unohtaisi kummiasi… nyt tässä… isäsi ja äitisi läsnäollessa… annan sinulle kumminlahjaksi tämän lammasnahkaturkin.
Pehtori huokasi syvään. Antero näytti menevän hämilleen eikä virkkanut mitään.
Hänen isänsä puuttui puheeseen.
— Kovinhan sinä olet antelias. Mutta se nyt on niin että tämä meidän Antero sai juuri joululahjaksi Olli-enoltaan uuden mustapäällyksisen turkin, joka on räätälissä vähä hihansuista entrattavana, niin että mitäpä se poika kahdella turkilla… Sano nyt kuitenkin kiitoksia, Antero.
Antero kiitti.
— Vai niin, vai niin… no, no… eipähän sille mitä. Onpa niistä näkyy enoistakin ristiä.
Pehtori koetti hymyillä.
Vieraat menivät.
Mutta pehtori Härmäläinen seisoi siinä vielä kotvasen Pekkavainaan lammasnahkaturkki käsivarrellaan ja ajatteli, että tuosta turkistapa taisi lykätäkin hänelle koko kiusankappaleen ja ainaisen harmin…