JUMPRU-ANTIN NORRIKUPPI.
Lumi vonkuu ja natisee jalaksen alla kuin valittaen ikään. Koko iltainen metsä on kalpean kuuran peitossa, versovat vesatkin ja ohuet oksat kyyröttävät valkeina kuin kynttilät. Taivaalle syttynyt kuu valaa vaarojen laelle ja petäjien latvoihin kuulakan heijastuksen ja synnyttää norojen pohjissa leijailevia varjoaaveita.
Vanha musta ruuna on jo melkein valkeana kuurasta, vaikka vasta ollaan pääsemässä perille. Jumpru-Antti istuu liisteettömän puurekensä keskipajulla ja on ujuttanut nahkapäällyksisten huopakenkien peittämät jalkansa jalakselle etukaplaita vasten.
— Soo-o, ruuna, lönkytähän! murahtaa hän huurteiseen partaansa ja ottaa lammasnahkarukkasen oikeasta kädestään ja niistää nenänsä.
— Katos pakana, kun jo jääti tuonkin parran! Pois se pitää keritä…
Ruuna hölkkäsee hiljalleen pitkin kiteistä metsätietä ja kääntyy sitte totuttuun tapaansa vasemmalle näreikkökorven laidassa, vaikkei siinä näkynyt jälkeäkään.
— Onpas tähän tielle satanut lunta, onpa onpa… Vaan näkyyhän tästä pääsevän.
Hän nousee reestään astumaan, sillä ruunakin astuu. Saahan tuosta hiukan lämpöä, ja onhan se helpotus ruunallekin, on, on… Huh, huu!… Kovinpa on pakkanen, kovin on pakkanen. Ihan näppiä hivelee, vaikk'on hyvät rukkaset. Sitäkö se eukko liekin kintrannut tänne jäiseen korpeen ja vielä pyhäiltana. Vaan lupasipa norrikupin, lupasipa… Sanoi että jos saat saunapuita, niin annanpa kupposen, ähä… Vaan mahtaako se antaa? Kyllä sillä saattaa vielä vähä olla, koskapa niin taiten lupasi… Mutta enpä olisi lähtenyt, enpä, jollei olisi huomenna sinne hirrenvetoon… Vaikka hyväähän se kupponenkin tekee näin kylmässä… Huu!
Jumpru-Antti sitoo parkkiturkkinsa ympärillä olevan vyön vähä tiukemmalle ja lyödä läiskyttelee sitte käsiään yhteen lämpimikseen. Ajattelee mielessään, että sitte kun hän puukuorman kanssa on ajanut saunan eteen ja vienyt ruunan talliin ja tehnyt sille apetta, menee hän tupaan eikä virka kupposesta mitään. Älyääköhän se pyytämättä?… Vaan jos ei anna, niin panen ruunalle koko vakallisen jauhoja, maurutkoon sitte… Antaa se kuitenkin eukko… Panen kaksi palaa sokeria ja hämmennän sillä uudella ostolusikalla. Ja sitte juotuani vasta puran kuorman… Joutaahan se eukko huomenna saunassaan lämmitellä.
Ruuna töksähtää seisomaan ja herättää Jumpru-Antin mietelmistään. Siihen loppuivat viimeisen ajon jälet vesakkoahon alle syvälumisen suon reunaan.
— Vainu sillä lie tuolla ruunalla tahi hyvä muisti… Otappa ja seisatu ihan tähän samaan paikkaan, mihin viime kerrallakin, vaikka lumi on juoksuttanut jalaksen jälet umpeen. Hyvä se on tämä hevonen mulla…
Siinä oli aivan lähellä viime kesäisen kasken vieressä Jumpru-Antilla rankaläjä, koivuja ja leppiä, jotka hän syysrospuutalla oli saunapuikseen talven varaksi keräillyt kaskesta ja muualta. Tosinhan se talokas oli rengeillään parhaat kaskipuut omiksi tarpeikseen ottanut, mutta heittipäs vähä hänellekin vanhalle? Ei ole niinkään paha mies kuin sanovat.
Lunta oli satanut rankaläjän päälle, ja hän potki sitä jaloillaan päästä ja toisesta, että enin lumi kariseisi. Tuonne kymmenkunnan sylen päähän oli hän jättänyt ruunansa; mikäpä sitä kehtasi ajaa tähän tiheään ja lumiseen vesakkoon. Yltäpäältä oli hän kyllä itsekin lumessa, ja sitä paholaisen liitua oli jo solunut vasempaan rukkaseenkin, niin että täytyi hieroa sormenpäitä vastakkain. Vaan eikö tuo tuossa työssä lämminne…
Hän kantoi rangan kerrallaan rekeensä. Ruuna siinä vaan puun juurella seista lurvotti ja katsella töllisteli. Jumpru-Antti kerran katsoi, oliko rinnuste löyhtynyt, ja ruuna retkautti korvansa taaksepäin.
— Luimisteletko pakana!… So, soo!… Olehan nyt, olehan nyt!
Siitä oli jo kerran ennenkin otettu samasta rankaläjästä eikä se vielä nytkään mahtunut yhteen kuormaan kaikki. Kauvempana ahon takana oli vielä muutamia samallaisia. Ja Jumpru-Antti ajatteli itsekseen, että näistä sitä ehkä riittääkin saunapuiksi sulaan kesään asti. Olipa hyvä, kun tuli syksyllä läjätyksi, olipa toki hyvä… Maistuu se nyt norrikuppikin…
Hän ei pitänyt kiirettä, mutta sai kuitenkin viimein kuormansa täyteen. Ei hän latjannut sitä kuitenkaan ihan kukkuroilleen, se olisi liika rasitus vanhalle ruunalle näin pakkasella. Nuoritti sen kahteen kolmeen kertaan tiukasti tervasnuoralla ja tutki sitte joka puolelta, että mahtaisiko se kestää siellä kivikossa ja kannokossa hevoshaan aholla, josta tuuli oli juoksuttanut lumen melkein paljaaksi.
— Hei, ruuna, viinapaikkaan! ärjäsi hän leikillään, hypättyään poikkiteloin kuorman päälle, ja alkoi karistella lunta kengistään koputtelemalla niitä rekeä vasten.
Ja ruuna läksi astua könäämään kotiin päin kuin vanhus, joka ei pienistä kiirehtimisistä välitä.
Jumpru-Antti istuu siinä kuormansa päällä tyytyväisenä ja hyräilee jotain virrenvärssyä, mutta samalla juohtuu hänelle mieleen eukko… ja sauna… ja ruunan ape… ja norrikuppi, joka siellä kotimökissä höyryävänä häntä vartoo.
Väliin vilkasee hän huurteiseen, kuulakkaan metsään, ja sieltä lumirintaisten kuusten välistä pilkistelee hänelle hopeainen kuu ja aina se näyttää katsovan hänen silmiinsä… Mikähän se lienee tuokin mokoma… Eivät selitä allakassakaan, vaikka sen siihen painavat. Ja tuokin Otava se siellä yhä seista mollottaa kuin mikäkin ikään… Eivätkä edes putoa. — Ahaa! Jopas putosi yksi, ja ihan tuonne tielle. Hei, ruuna, nukutko sinä!
Se oli tietysti vaan tavallinen lentotähti, ja Jumpru-Anttikin arveli, ettei sitä sieltä lumesta kuitenkaan löytäisi… eihän niitä ollut löytynyt ennenkään… mitä lienevät silmänkäännättimiä.
He olivat jo tulleet paremmalle metsätielle ja ruuna pisti viettävämmissä paikoin pieneksi hölkäksi.
— Ka, ka, johan sillä on kiire kotiin. No lönkytähän sitte!
Ja kotvasen natisee lumi rautapohjaisen jalaksen alla, ja vanhan ruunan sieramista leyhyy harmaja huuru terästiukkaan talvi-ilmaan. Tähdet palavat ja säkenöivät pohjattomalla taivaalla ja luminen metsä seisoo kimmeltäen ja liikkumatta.
Jumpru-Antti on pistänyt ohjaksen perät rankojen väliin ja käynyt kuormansa päälle kahanreisin istumaan ja siitä sitte heittäytynyt selälleen. Sillä kyllä se osaa ruuna yksinäänkin, päätteli hän ja tuijotteli vaan syvälle taivaalle ja mietiskeli yhtä ja toista mielessään. Tuonne sitä pääsee pian hänkin tähtien taakse… eikö vaan liene sielläkin talvella kylmä… hän on jo vanha mies. Mutta sitte jäisi hänen eukkonsa yksin… ja ruuna… Hyvän sattuikin saamaan eukon osalleen… harvoin rähisee ja kun et ole tietääkseenkään, niin… ja lupasi norrikupinkin hänelle, kun toisi saunapuita. Ja hyvä se on ollut tämäkin ruuna, palvellut jo lähes parikymmentä vuotta… ja se kun vielä on niin hyvätapainen ja niuha syömään… ei potki eikä pakene ja osaa vaikka yksin…‘
— Prtuu!… Prtuu, ruuna! So, soo! No nyt se kele hyvänsä teki… eikös perhana vetänyt tuohon hirren nenälle… ja kun ne hilaavatkin niitä hirsiään ihan tiehen kiinni… Prtuu!
Ruuna on seisahtunut ja Jumpru-Antti kaivautunut ylös lumesta. Hän oli poksahtanut päälaelleen hankeen ja saanut lunta suuhunsa ja silmiinsä ja rukkasiinsa. Hän syleksi! ja pyyhkii turkinhihalla kasvojaan ja pudistelee lunta rukkasistaan ja ähkyy. Sitte menee hän reen toisella puolen. Se on vielä kallellaan, melkein kaatumaisillaan, toinen jalas tien viereen vedetyn paksun hirren nenällä. Jumpru-Antti kömpii takaisin kuorman yli ja kiskasee rekeään kaustosta minkä jaksaa. Ja vierähtää se viimein toinen jalaskin tielle.
— Eihän tuossa nyt toki tullut tuon kummempaa, ei kaatunut edes kuorma, puheli hän itsekseen ja hyppäsi kuormalleen ja nykäsi ohjia.
— Prtuu!… Mitä hiivattia!…
Reki tuppautuu kääntymään poikittaisin tielle, vaikka ruuna astuu keskitietä. Jumpru-Antti nousee katsomaan ja kiroaa.
— Sekö kehveli sen nyt tuon saverikon katkasi!…
Vanha koivunvesasta väännetty oikeanpuoleisen aisan saverikko oli taittunut siihen hirren nenää vasten ja aisa lerpatti nyt aivan irrallaan. Jumpru-Antti ei ollut sitä ensin huomannut ja se häntä nyt hirveästi sapetti.
— Mistä minä nyt tässä tulipalopakkasessa uuden saverikon?… Eikä tätäkään kuormaa passaisi tähän tielle jättää. Eipä se ruuna ennen tätä tehnyt… Vaan hittoko tässä muukaan auttaa kuin että riisu ruuna ja taluta kotiin ja käy sitte aamupuhteella hakemassa…
Häntä suututtaa ja hän repäsee ruunalta rinnusteen auki, viskaa tuomisen kotitekoluokin kuorman päälle ja lähtee ohjaksista taluttaa retuuttamaan ruunaa länkineen mäkivöineen.
— Tämä se nyt vielä piti sattua…
Mutta sitte juolahtaa hänelle yht'äkkiä mieleen jotakin ja hän pysähtyy ja miettii hetkisen ja pyöräyttää ruunan takaisin rankakuormalle päin.
— Ei se eukko anna sitä norrikuppia, jos ei saa saunapuita. Leikkaanpa narun päästä saverikoksi… vaikka onkin uusi kauppamieheltä ostettu nuora… ja en virka eukolle mitään… mistäpä se sen saisi tietää.
Jumpru-Antin katse käy vähä kirkkaammaksi ja hän alkaa siinä ruunalleen hyräillä jotain nuorempana oppimaansa rekilaulun säveltä. Leikkaa puukollaan pätkän sen nuoran päästä, jolla oli nuorittanut kuormansa, ja laittaa siitä tilapäisen saverikon.
— Kyllä se nyt mökille asti kestää…
Sitte valjastaa hän ruunansa uudelleen ja sille puhelee:
— So, so, ruuna! Elähän nyt… Vai sitäkö ihmettelet, että panen uudestaan aisoihin… Pianpa päästään perille, pian päästään… ja minä panen appeeseesi roppakädellä jauhoja eukosta salaa… vaikka antaisi sen kupinkin.
Taas vitisee jalaksen, alla lumi ja ruuna astua lönkyttää verkkaan ja Jumpru-Antti pitää varansa, ettei se kiviin eikä kantoihin toista kertaa… eikä hirren neniin. Saattaisi pahimmassa tapauksessa kaataa koko kuorman ja se olisi siitä hangesta iltamyöhällä ottamaton paikka… ja se norrikuppikin jäisi saamatta…
Kelmeä kuu yhä ahoille kimmeltää, ja ruuna hökäsee aina mäkien alla pari kertaa huurua valoisaan pakkaseen. Siellähän se viimein kiiluu mökin tulikin ahon laidassa. Siinä on vähä loivaa rinnettä ja ruuna panee juoksuksi. Pian se on pyörähtänyt navetan sivutse saunan eteen. Ja siihen se seisattuu.
— Päästiinpäs, päästiinpäs! ilkkuu Jumpru-Antti itsekseen. — Vaan eipäs näy eukkoa… Vienpä ruunan ensin talliin ja teen appeen.
Hän riisuu ruunansa ja taluttaa sen talliin ja panee päitset päähän ja sitoo sitte marhaminnasta soimeen. Menee tupaan ja näkee siellä eukkonsa rukin ääressä istuvan. Ottaa mitään virkkamatta aitan avaimen pankkopatsaan naulasta ja sieppaa porstuasta mennessään jauhovakan ja astuu aittaan.
— Panenpa kun panen ruunalle jauhoja… kolme… menköön neljäskin kamahlollinen. Tulihan tuohon säkkiin lovi, vaan tuskinpa eukko sitä huomaa…
Hän vie vakan talliin ja käy noutamassa korsusta silppuja ja kaataa ne aperuuheen. Hämmentää jauhot siihen ja sotkee ja vatvoo sitä kymmenisen minuuttia, tiputettuaan vähä rankkia sekaan.
— Saa se nyt ruuna hyvän illallisen… eipä ole saanut pitkiin aikoihin näin särpimekästä… so, soo!… Härppääppäs nyt mahasi täyteen, niin jaksat paremmin niitä hirsiä huomenna…
Hän oli saanut appeen pilttuuseen, kannettuaan ensin ruunalleen ämpärillisen vettä, tullut ulos ja pannut tallin oven hakaan.
Taivas on yhä kirkastunut, kuu kurottautunut ylemmä ja tähdet vilkuttavat entistään veitikkamaisemmin silmää.
— Kyllä taas tulee yöksi jumalaton pakkanen… kunhan ei ruunaa vilustaisi… Huu! Terhenti melkein käymään käsiin tuo kylmä… Hyvää se tekee lämmin norrikuppi…
Jumpru-Antti astuu mökkiinsä ja alkaa riisua turkkiaan. Rykäsee.
— Lienet kaatunut… lumessapa on turkkisi, sanoo eukkonsa.
— Enkä kaatunut… mistä lie karissut puista. Vaan onpa siellä turkasen kylmä… Hy-yy… Ihan otti vanhojen luiden päälle.
Hän ripustaa turkkinsa naulaan ja rukkasensa orren nenälle kuivamaan ja ajattelee, että eiköhän tuo eukko jo arvaisi… Siinä se näkyi pannukin liedellä lekottelevan, niin mehevän ja hyvänsuovan näköisenä kupsotti hiiloksessa.
— Ryyppää vähä väriä kylmääsi, sanoo eukko ja menee kaatamaan kahvia.
Jumpru-Antti istuu pöydän päähän penkille ja kaivaa tupakkavehkeet esiin. Tuumaa itsekseen, että mitähän se eukko sillä meinaa kun ei pannutkaan siihen sitä lusikkaa ja kun vielä kävi hakemassa kahvimaitoakin. Ehkäpä antaa vasta toiselle kupille…
Hän härppäsi kuppinsa ja sanoi että olipa se hyvää. Vaan ei näy ei kuulu mitään toisellakaan kupille parempaa. Unehtikohan se ämmä?… Oliskohan kysyä… ja mitäpä tuosta jos kysyykin…
— Eikös sulla ollut sitä norrin lämmikettä?… Sydäntä tässä vähä etoo…
— Se kävi tuo Mäenpään mökin mummo hakemassa sen viinan linjamentikseen… kuuluu hierottavan… Ja toihan tuo tullessaan topan sikuria.
Jumpru-Antin suupieli vähä venähtää ja siellä sydänalassa kiemurtelee niin omituisesti. Hän ei virka mitään, vaan nousee pöydästä ja ottaa hattunsa ja rukkasensa.
— No elähän nyt… elähän nyt suutu!
Enhän minä sille kaikkia vainenkaan antanut. Heitin sinulle tilkan rahduksesi.
— Meinasin vaan purkaa sen kuorman, sanoo Jumpru-Antti harvakseen ja jää siihen ovensuuhun seisomaan.
Kääntyi kuitenkin ovelta takaisin. Ja kun eukkonsa oli kaatanut kupin puolilleen kahvia ja tuonut sen uuden pienen ostolusikan ja hän sillä itse sokeripalat sulaksi sakottanut ja kun siihen kuppiin sitte oli kaadettu pullon pohjalta kirkasta viinaa, niin heltyi Jumpru-Antti mielessään ja ajatteli, että hyväsydäminen hänellä sittekin on eukko ja huolenpitäjä… ja että hyvä oli, kun sai tuoduksi ne saunapuut… vaikkapa onkin pyhä ja semmoinen taivaallisen pakkanen…