KUN MITTARIT KÄVIVÄT.
"Määrättäessä varamaamittari Stefan Snööri halkomisen kautta laillisessa järjestyksessä erottamaan hakijalle kuuluva osuus perintötilasta n:o 7 Hirvolan pitäjän Hattupään kylässä lähetetään nämä asiakirjat Lääninmaamittarille siinä tarkoituksessa kuin 1 luvun 1 § Keisarillisessa ohjesäännössä 15 päivältä Toukokuuta 1848 likemmin säätää, — — — läänin kansliassa — — p:nä — — kuuta 19…
Kuvernöörinviraston puolesta:
— — — — — — — — — —"
Niin kuului selvä kuvernöörin antama määräys. Ja Antti Turpeinen luki sen vielä uudelleen yksinään ja tutki tarkkaan asiakirjoissa löytyvää lääninhallituksen sinettiä ja suurten herrain nimikirjoituksia, joista hän ei kuitenkaan saanut selvää. Lopulta tuli hän vakuutetuksi siitä etteivät tässä olleet kysymyksessä mitkään herrain metkut, vaan että se tila jaettaisiin hänen suostumattaankin.
— No avatkaa sitte linjat, kun haluttaa, sanoi hän. — Vaan sinulle, Tuomas Lehikoinen, minä sanon, että olisitpa tästä jakopuuhasta saattanut naapurillesi ja talosi osakkaalle jotain virkkaa ennenkuin lähetit paperisi likoon.
— Minähän jo siitä keväällä sinulle sanoin, mutta sinä et ollut niinä miehinäkään. Sanoit vaan, että vieläpähän tuon tierakkeesi kerkiät ottaa… ja olihan tämä jako kuulutettu kirkossakin.
— Kukapa se kesällä joutaa kirkoissa juoksemaan…
Enempiin kanetteluihin ei isännällä nyt ollut tilaisuutta, sillä maamittari Stefan Snööri julisti virallisella äänellä, että tämä alkukokous on nyt lopussa ja että isäntien tulee jättää hänen käytettäväkseen kuusi rotevaa miestä selkä- ja poikkilinjojen avaamista varten, kolme miestä kummankin isännän puolesta. Lisäksi tulisi isäntien toimitusta ja erityisesti jyvitystä varten hankkia puolestaan jäävitön lautamies.
Tuomas Lehikoinen, jonka asunnossa kokous pidettiin ja joka oli hakenut asianomaisen määräyksen tämän tilajaon toimittamiseen, pyysi lautamiehekseen maamittarin apulaista Pietari Sirolinia ja siihen ei maamittari Stefan Snöörillä ollut mitään vastaansanomista.
Antti Turpeinen läksi ja sanoi mennessään että hän tuo puolenpäivän rinnassa niin työmiehet kuin lautamiehenkin.
Ja sillävälin kun Tuomas Lehikoinen oli kutsunut sinne kamaripuolelleen kahvia ja vetänyt arkustaan pöydälle mittarien eteen kahden litran vetoisen särmikkään savonviinapullon, juosta hölkytteli Antti Turpeinen kotipihaansa, kiroillen itsekseen saamattomuuttaan, kun ei ollut älynnyt hän pyytää lautamiehekseen sitä mittarin apulaista ennenkuin Lehikoinen ehti… Nyt sillä kutaleella on ne herrat puolellaan… Vaan vielä sitä minäkin ne mittarit kesytän… Lienevätkö viinaanmeneviä… niin ne ainakin ovat olleet muut mittarit.
Hän tuli läähättäen tupaansa, ärhenteli ettoneelta juuri nouseville pojilleen ja laiskansekaiselle rengilleen ja käski niiden mennä Lehikkolaan linjoja avaamaan.
— Ja pankaa vaikka ne pyhävaatteet päällenne, jotta näkevät herrat, ettei sitä meidän talossa kursailemalla eletä…
Sitte meni hän emäntänsä luo ja sanoi tälle:
— Ja sinä muuta paikalla paremmat päällesi ja mene laivalla kaupunkiin hakemaan evästä sillä viiden litran nassakalla. Ja muista ostaa konjakkia, sitä kolmen ja kahdenkymmenen, elä huonompaa, sillä ne herrat luultavasti tykkäävät paremmin konjakista. Eikä sillä Lehikoisella ole muuta kuin liekö viinankuraa. — Ja osta täyteen se nassakka. Tuoss' on avaimet! Piirongissa on rahaa. Minä menen hakemaan lautamiestä.
Antti Turpeinen kävi hakemassa kamaristaan Matti-laatikon taskuunsa ja astui sitte ulos. Pihalla sytytti hän paperossin ja läksi sitte astuskelemaan Pekkarisen taloon päin. Se oli suuri tukkihuijari se Pekkarinen eikä ollut muutenkaan hyvässä huudossa. Antti Turpeinen ei ollut käynyt siinä talossa pariin vuoteen, vaan nyt sitä täytyi pyytää lautamieheksi… se kun on niin ovela ja osaa kääntää herrain silmät. Ja mistäpä ne mittarit sitä tuntevat… ellei Lehikoinen sano.
— Nyt se tuli minulle piru, sanoi hän heti, päästyään Pekkarisen kanssa kahdenkesken.
— No?
— Kun se Lehikoisen hölmö tahtoo jakaa sen meidän yhteisen tilan. Mittarit ovat jo siellä. Ja nyt minä tulin pyytämään sinua lautamieheksi. Saat hyvän palkan ja vielä paremmat harjakkaat, jos osaat pitää minun puoltani… ja sinähän kyllä osaat, sen minä tiedän.
— Eipähän tässä nyt ole minullakaan kiireitä… jos olisi ruveta…
— Ja koeta sinä saada minulle kokonaan se perukan petäikkö. Lehikoisen talo kun on tilan tuossa laidassa, niin ne mahtavat antaa minulle tulevan osani tätä erityistä tilaani vasten rajakkain. Hauku senvuoksi huonoiksi kaikkia tällä sivulla olevia maita, niin että ne panevat vähä jyvitystä — katos, maata tulee sitte enemmän. — Vaan jos minä tiesin, että se tuottaa ne mittarit jo tänä kesänä, niin totta jumaliste rassasin viime talvena koko sen halkometsän, joka nyt luultavasti jää Lehikoiselle, se kun on siellä sen peltojen alla. Mutta ehdinpä jo kuitenkin vedättää sieltä kolmekymmentä syltä halkoja, vaan siitä elä virka…
Antti Turpeinen ja Risto Pekkarinen läksivät sitte molemmat Lehikkolaan.
* * * * *
Linjat olivat ajetut, ja tilus kokonaisuudessaan mitattu ja juuri oli käyty käsiksi jyvitykseen.
Varamaamittari Stefan Snööri kulki lautamiesten Pietari Sirolinin ja Risto Pekkarisen kanssa ympäri tilaa ja merkitsi lyijykynällään jyvitysarvoja kädessään olevaan karttaan. He olivat saapuneet perukan petäikköön.
— Tälle hietikkokankaalle sitä tuskin kannattaa panna jyvääkään, tätä kun ei saata viljellä kuuna päivänä, esittää Risto Pekkarinen.
— Eihän näitä tällaisia juuri viljellä, mutta nämä näkyvät kasvavan itsestään, nimittäin puita, sanoo Stefan Snööri.
— No jos sitte olisi jyvä panna, arvelee Pekkarinen.
— Mutta hietapohjaisia ne olivat useimmat kaskimaatkin ja niille merkittiin neljä ja viisi jyvää, huomauttaa Sirolin. — Minusta on tämä kangas yhtä arvokasta.
— Vai yhtä arvokasta! Eipäs näy herra tuntevan eroa maalla ja maalla. Menkääpä nyt ja kylväkää ruis tähän kankaaseen, niin tokkopahan siemenet saatte. Vai ei ole eroa! Hyh! En minä suostu enempään kuin yhteen jyvään, inttää Pekkarinen.
— Minä jo merkitsin tänne kartalle kolme jyvää. Kaskimaille pantiin verrattain korkea jyvitys ja samassa suhteessa on tietysti muukin maa jyvitettävä, selittää Snööri.
— Eiköhän vähä puolenneta… mutta kas kun en ole muistanut… mulla olis täällä vähä…
Risto Pekkarinen kaivaa taskustaan esiin puolen litran pullon.
— Saataisiin se muuttaa kahdeksi jyväksi tälle kankaalle… on se kolme vähä liian paljo. Mutta olkaapas hyvä…
— Minä en maista virantoimituksessa, sanoo Stefan Snööri.
— Eihän tuo nyt pieni pahaa tekisi… Entä toinen herra?
— Meihin sopii, vastaa Pietari Sirolin ja maistaa.
— Muuttaako se mittari sen kolmen kahdeksi?
— Ei sitä sovi muuttaa.
Risto Pekkarinen tuumaili itsekseen, että kumma mies se on tuo mittari, kun ei anna yhtään perään; eikä sille kelvannut edes ryyppy… vaan saattaapa sitä Turpeiselle siitä huolimatta kehasta, että alensipas jyvitystä, kun hän oikein osasi valehdella. Mistäpä Turpeinen sen tietää… vaan antaa vielä paremmat harjakkaat.
Viimeksi jyvitettiin pellot. Ne tulisivat kuulumaan Tuomas Lehikoiselle, sillä Lehikoinen oli ostanut sen tilaosansa peltoineen ja niitä jo useampia vuosia viljellyt, eikä Turpeinen, joka asui omalla erityisellä tilallaan, halunnutkaan mitään Lehikoisen nautinnossa olevia maita.
— Nämä pellot ne tietysti ovat tilan parasta maata, sanoo Pekkarinen. —
Näille kai pantanee lähemmäs kymmenisen jyvää?
— Vai kymmenen jyvää! huudahtaa Sirolin. — Vaikkei koko pitäjässä ole ainoatakaan kymmenen jyvän tieraketta! Tuo viereinen kaskimaa on pohjaltaan ihan samallaista ja sille merkittiin ainoastaan viisi jyvää. Minun mielestäni riittäisi sama jyväarvo näillekin.
— Kyllä Sirolinin puhe on totta, mutta minä panen näille kuitenkin kuusi ja puoli jyvää, sillä nämä pellot ovat luonnostaan vähemmän kivisiä kuin tuo kaskimaa, vastaa Stefan Snööri.
— Se on liika vähä! Pitäisi panna ainakin kahdeksan, väittää Pekkarinen.
— Kuusi ja puoli on jo merkitty.
— Olkoon sitte, mutta liian suuri etu se on Lehikoiselle.
Risto Pekkarista vähä harmittaa, mutta toiselta puolen lohduttaa häntä se että Turpeinen on saava jyvityksestä ihan toisen käsityksen. Siitä hän kyllä tulee pitämään huolen.
* * * * *
Asiaankuuluvat sisätyöt olivat jo toimitetut: kartta- ja nautintoselitykset laadittu, pinta-ala laskettu j.n.e. Jyvityskin oli kaikin puolin hyväksytty ja allekirjoitettu.
Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin tekivät totia Tuomas Lehikoisen eteiskamarissa ja tuumiskelivat äsken laatimastaan tilan ehdotusjaosta. Heillä oli edessään pöydällä Sirolinin tekemä uusi, monivärinen kartta lukemattomine pienine "erotuksineen": siinä oli ruskeaviivaista rahkaa, keltasta peltoa ja vehreää niittyä, mutta kaskimaiden vaaleanpunerva kajastus helotti ennen muita sopusoinnussa pöydällä höyryävien lasien kanssa.
— Turpeiselle tässä jää enemmän metsää. Se jää tuo peräkangas miltei kokonaan, sanoo Pietari Sirolin.
— Niin sen täytyy jäädäkin. Sillä koska Lehikoinen saa kaikki pellot ja suurimman osan kaskimaita, niin täytyy Turpeiselle korvata metsämaalla, koska heillä kummallakin on tilasta yhtä suuri osa. Vaan mitäpä siitä. Annetaan me Lehikoiselle runsaasti puita peräkankaalta, joka jää Turpeiselle, niin tulee metsämaakin suunnilleen tasatuksi.
Sen sanoi Stefan Snööri. Ja Pietari Sirolin lisäsi:
— Niin, ja seipäitä ja aidaksia ja halkoja, jos Lehikoinen älyää vaatia. Vaan minäpä otan ja sanon sille kahdenkesken, että se loppukokouksessa virallisesti vaatii.
Oli lähetetty noutamaan Turpeista ehdotusjaon hyväksymistä varten. Hän toi Pekkarisen tullessaan.
— Ne pitäisi koettaa saada ne mittarit meille tavalla millä tahansa ennenkuin välirajat avataan, tuumaili Turpeinen tullessaan Pekkariselle. — Siitä nassakasta saattaisi olla meille hyötyä.
— Minä siitä jo mittareille huomautin nassakasta, mutta eivät sanoneet tulevansa ennenkuin jaon päätyttyä. Vaan kyllä ne muutenkin sinun puoltasi pitävät. Niinkuin jo sanoin, olisivat sillekin perukkakankaalle panneet viisi jyvää, vaan kun minä iskin silmää ja annoin ryypyn, niin puolensivat kolmeen. Kannattaa sinun pitää niille herroille hyvät harjakkaat.
Risto Pekkarisen sanoilla oli tarkotettu vaikutus, sillä Turpeinen vastasi:
— Täytyy siitä nassakasta vielä pohjan näkyä.
He astuivat Lehikoisen eteiskamariin kaikki: Antti Turpeinen, Risto
Pekkarinen ja Tuomas Lehikoinen.
— Tässä se nyt olisi ehdotusjako kartalla, ilmottaa Snööri.
Lehikoiselle oli sitä jo näytetty ennen toisten tuloa. Turpeinen ja
Pekkarinen jäävät sitä tutkimaan ja varamaamittari Stefan Snööri
selittelee heille karttaa. Sillävälin nykäsee Pietari Sirolin
Lehikoista hihasta ja he poistuvat hetkeksi tupaan.
— Kuulkaas isäntä! sanoo Sirolin. — Kyllä te voitte hyväksyä tuon ehdotusjaon, sillä vaikka siinä Turpeiselle jääkin enemmän sitä peräkangasta, niin saatte te kuitenkin korvaukseksi hirsiä ja halkoja ja seipäitä ja aidaksia, kun niitä huomisessa kokouksessa vaaditte. Turpeinen kyllä luulee saavansa metsän puineen pohjineen, vaan siinä se erehtyy.
Kaikki hyväksyivät ehdotusjaon. Ja Turpeinen sanoi vielä mennessään:
— Kyllä nämä mittariherrat näkyvät osaavan jakaa juuri niin kuin pitääkin jakaa ja niinkuin minäkin ajattelin.
Hän kääntyi vielä ovella taakseen katsomaan.
— Mutta eivätkö ne herrat kuitenkin voisi tulla sinne meille jo tänä iltana?
— Ei, kiitoksia. Mutta kyllä huomenna, niinkuin sanottu.
Menomatkalla sanoi Turpeinen lautamiehelleen Pekkariselle:
— Hyvinpä osasit niitä herroja metkutella. Perukkakangas jää mulle ja siitä saan hyvät rahat. Nyt sitä Lehikoista harmittaa.
— Harmittaapa tietenkin, myönnytti Pekkarinen. — Mutta voivat ne antaa sille sieltä kankaalta jonkun verran puita, sillä Sirolin sanoi kerran, että puutkin täytyy tasata, jos asialliset vaativat.
— Jos antavat, niin antakoot. Vaan sinun tulee sitä tiukasti vastustaa, niin ehkäpä eivät anna niin paljo kuin ensin meinaavat ja toinen tahtoo.
* * * * *
"Seuraavana päivänä avattiin välirajat ja pyykitettiin asiallisten
suostumuksella."
Niin merkittiin seuraavan päivän illalla pidetyn loppukokouksen pöytäkirjaan.
Pöytäkirja jatkaa:
"Sitte kokoonnuttiin keskustelemaan jaon johdosta syntyneistä tasaus- y.m. asioista, ja esitti silloin Tuomas Lehikoinen vaatimuksenaan, että hänelle myönnettäisiin Antti Turpeisen osalle jääneeltä metsämaalta:
1) 500 kpl. hirsiä
2) 1,000 kpl seipäitä
3) 1,000 „ aidaksia
4) 50 syltä halkoja
Uskottu mies Risto Pekkarinen huomautti, että — — —"
Pöytäkirjaan ei kuitenkaan pantu läheskään kaikkea sitä mitä Risto
Pekkarinen huomautti.
Sillä kuultuaan nuo vaatimukset, nousi hän ylös (Antti Turpeinen teki samoin) ja selitti, että jos Antti Turpeisen osalta otetaan nuo luetellut puumäärät pois, ei metsään jää edes linnunlaulupuuta. Hän piti pitkän puheen ja esitti, että asialliset saisivat pitää maansa sellaisina kuin ne nyt olivat jaetut.
Antti Turpeinen yhtyi puolustajaansa.
— On sillä puita omassa metsässäänkin, sanoi hän lopuksi.
Tuomas Lehikoinen ei hellittänyt vaatimuksestaan.
Stefan Snööri kysyi ruotsiksi Pietari Sirolinilta, että mitä nyt tehdään.
Pietari Sirolin vastasi samalla kielellä, että myönnetään osa vaatimuksista, vaan ei kaikkea.
He harkitsivat hetken aikaa ja sitte julisti varamaamittari Stefan
Snööri, että
"Toimitusmiehet (s.o. hän ja uskottu mies Pietari Sirolin) ovat päättäneet, että Tuomas Lehikoisen tulee metsätilin tasaukseksi saada Antti Turpeiselle jääneeltä maalta 300 hirttä, 800 seivästä ja sama määrä aidaksia sekä siihen nähden, että Lehikoiselle on jäänyt suhteellisesti hyvä halkometsä, ainoastaan 15 syltä halkoja."
— Ja jos uskottu mies Risto Pekkarinen ei tahdo yhtyä tähän, saa hän panna vastalauseensa pöytäkirjaan, lisäsi Stefan Snööri.
— Eipähän sille mitä, sanoi Turpeinen.
— Ja mitä minä niistä vastalauseista, murahti Pekkarinen.
— Onko asiallisilla sitte muita vaatimuksia, kysyi maamittari Stefan
Snööri.
Ei kukaan virka mitään.
— Koska ei ole muita vaatimuksia, niin minä luen paalutustodistuksen, jolla saatte kuvernööriltä anoa maanjako-oikeutta ellette tyydy tähän jakoon.
— Vai vielä tässä lisäkulutuksiin, sanoo Turpeinen.
— Eikö tuo jo tällä uskone, myönnyttää Lehikoinen.
Maamittari Stefan Snööri luki paalutustodistuksen ja sitte eri kokouksissa laaditut pöytäkirjat ja kehotti asiallisia kirjoittamaan nimensä pöytäkirjain alle.
Ja pian komeilivatkin asiakirjain alla seuraavat nimet:
Tuomas Lehikoinen. Antti Turpeinen.
Uskotut miehet:
Pietari Sirolin, Risto Pekkarinen,
Kirjuri. Asioitsija.
Viran puolesta: Stefan Asarias Snööri.
Varamaamittari.
— All right! nauroi Stefan Snööri Pietari Sirolinille.
Tehtiin asiaankuuluvat tilit, minkä jälkeen Antti Turpeinen kysyi:
— No joko ne mittarit lähtevät nyt meille?
— Me tulemme jonkun tunnin perästä.
Turpeisen ja Pekkarisen mentyä räjähtää Tuomas Lehikoinen nauramaan.
— Nyt minä sitä Turpeista jymäytin!
— No?
— Minä tein jo viime talvena siitä samasta metsästä tuhat aidasta ja nyt kun teen kahdeksansataa ja otan vielä ne seipäät ja hirret ja halot, niin ei siihen monta puuta jää koko metsään.
Kun varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin muutaman tunnin kuluttua astuivat Antti Turpeisen kamariin, missä höyryävä vesikannu ja se viiden litran vetoinen nassakka heitä jo odottivat, oli isännän ensimäinen lause:
— Minä sitä Lehikoista jutkautin!
— No?
— Möinpä minä sen osalta viime talvena kolmekymmentä syltä halkoja, ja vaikka se nyt ottaakin sieltä perukkakankaalta ne muutamat hirret ja aidakset ja seipäät, niin ei se metsä siitä paljo hupene. Ja viimeisen kerranpahan ottaa.
Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin eivät virka mitään. Nauravat vaan partaansa ja alkavat hämmentää höyryäviä vesilasejaan ja ajattelevat itsekseen, että mitenkähän iso lovi siihen mahtaa tulla tuohon nassakkaan ennenkuin aamulla kukko kahdesti laulaa…