TOIVEITA.
(Monologi.)
(Anni, savolainen palvelustyttö, istuu kesäisenä sunnuntai-iltana kotimökkinsä kiviaidalla Ja katselee edessään aaltoilevia pieniä laihopeltoja ja niiden takaa siinteleviä kirkkaita vesiä. Polvillaan on hänellä vanhempiensa vanha, harmaa kissa.)
Sinä, Mirre, istut nyt niin tyytyväisenä siinä minun sylissäni kuin vasussasi ikään. Mutta etpä ymmärrä, mitä sinulle haastelen. Tahi jos ymmärrät… kis kis… kas noin!… niin kerro vaikka unessa Eskolan Pentille, joka nyt seilaa kaukana tuolla noin noiden suurien vesien selkiä laivassaan, että hän tulisi sieltä pian takaisin ja veisi minut pappilaan, niinkuin lähtiessään lupasi.
Pentti tulee, usko pois Mirre, Pentti tulee, kunhan syksy saapuu ja rannat alkavat mennä riitteeseen. Silloin eivät laivat enää kule kauvan ja Pentillä päättyy palvelusaikansa ja minulta päättyy myös. Se rupesi laivamieheksi keväällä ja saa hyvän palkan ja säästää ja ostaa syksyllä oman mökin ja ottaa minut, ottaa, ottaa, ottaa…
Ja sitte me menisimme pappilaan ja rovasti kysyisi hymyillen, että tykkääkö se Anni Pentistä. Ja minä vastaisin että "jaa". Enkä siinä yhtään valehtelisi, elä venytäkään siinä korviasi, Mirre, en valehtelisi, se on ihan totta, ihan… Kuuliaiset eivät olisi komeat… eikä häät, sillä me olisimme tarkat molemmat.
Pentti sanoi, että hovin herra on luvannut hänelle mökinpaikan jostain järven rannalta, tietysti tuosta tuon selän rannalta. Hän ostaa jostain mökin ja muuttaa sen sinne. Ja sitte me siinä yhdessä kuokimme ja perkkaamme itsellemme pari pientä peltoa, samallaisia kuin nuo tuossa. Mutta siihen kestää vielä kauvan, kauvan ennenkuin niissä ruis heilimöi noin kauniisti ja siniset ruiskukat vilkuttavat korsien välistä.
Hän säästäisi rahaa, ja ostaisi hevosen ja kävisi talvella tukkisavotoissa tahi valtion töissä ja tulisi aina kotiin sunnuntaiksi. Ja minä juoksisin häntä pellon veräjälle vastaan ja levittäisin sylini ja hän huutaisi että Anni! Anni!…
Arkipäivät minä kutoisin kangasta, niin että pirta helähtelisi, ja laulelisin yksinäni ja hyväilisin kissaani niinkuin nyt sinua, Mirre… Tahi… hm!… kuka sen tietää, jos Pentti hankkisi minulle semmoisen pienen paremmankin hyväiltävän… hys hys… aa aa… no raavitko sinä, Mirre!… Voi kun minä olen hupakko!
Sitte me sunnuntaisin ajaisimme Pentin kanssa kirkkoon ja minä olisin jo lauvantaina leiponut eväät valmiiksi, piirakat ja vehnäset…
Ja meillä olisi oma lehmä ja minä hoitaisin sitä ja vaalisin kuin lastani ja lypsäisin aamuin ja illoin. Kaivaisimme niityn ja Pentti sen sitte niittäisi ja minä haravoisin ja me yhtenä kantaisimme rukoja pielekseen ja minä seisoisin haravoineni sen pieleksen päällä ja Pentti loisi…
Kutoisi Pentti väliin talvipuhteina mertoja ja me niillä kesäisin pyytelisimme ahvenia ja soutelisimme kesäilloin selän rantavesiä.
Ja ei saisi Pentti ryypätä viinaa kuin keyrinä ja jouluna ja juhannuksena ja mikkelinä. Silloin saisi se vähä tepastella ja tanssittaa, jos tahtoisi. Mutta muuten eläisimme tarkasti ja säästäisimme.
Ja kun sitte monen, monen vuoden päästä olisimme säästäneet ja vaurastuneet, niin ostaisimme itsellemme oman pienen talon, jossa voisimme elättää neljä viisi lehmää ja hevosen ja pari kolme lammasta ja kanoja…
Minulla olisi silloin aittani naulassa monta hametta, kirjavaa ja suorajuovaista, ja monta huivia ja paljo muuta kavetta, niin että näkisivät toistenkin talojen emännät, että onpa Anni osannut olla tarkka ja valita itselleen toimekkaan miehen.
Ja sitte… kas niin, Mirre, istu nyt vaan siivolla siinä! Vai ymmärsitkö, mitä puhelin?… Etpä tiedä tämän maailman iloista ja suruista sinä, joka siinä polvella istua kökötät kuin lapsi kätkyessä…
Niin, ja sitte… niin…
(Hän laskee kissan sylistään, hyppää aidalta Ja jää siihen pientareelle seisomaan Ja katselemaan kaukaa sinisien vesien takaa häämöttäviä taivaanrannan hajallisia pilviä.)