HEVOSKUURI
Varisniemen isäntä oli kuukauden päivät valitellut sitä että hänen pintaverensä oli taas ruvennut ärtyilemään ja puhkomaan ajoksia ja että alkaisi taas olla aika vähentää niitä liikoja veriä. Viimeisestä kuppauttamisesta oli jo kulunut lähes vuosi ja isäntä arveli, että jos se vuosi tulee täyteen, niin vielä miten pahaksi heittäytyy ja lyö ehkä vuoteen omaksi.
Ja niin haetutti hän seuraavana lauvantaina Viertokankaan mökin mummon, Rämppä-Liisan, kotiinsa. Rämppä-Liisa oli tunnettu hyväksi hierojaksi ja erittäin taitavaksi ja ymmärtäväiseksi kuppariksi, joka ei imenyt koskaan ihoon useampaa sarvea kuin mitä itsekunkin veri vaati.
Sauna lämmitettiin jo aamupäivällä ja puolenpäivän tienoossa oli kyly valmis kylvettäväksi.
— Se on ihmeellistä, että se joka syksy ottaa minua näillä pintaverillä, selitti Varisniemen isäntä kupparilleen saunaan mennessään. — Vaan sekin taitaa olla tottumuksessa. Kun minä nuorena miehenä kerran kuppautin, niin on se sitte vaatinut sitä joka syksy, muuten panee paiseita nahkaan.
— Ei se tule tottumuksesta, vastasi Rämppä-Liisa. — Kellä vaan on nuoresta pitäen paha pintaveri, niin pahana se pysyy ja paiseille ajaa ja ruohutoksille, jollei laske pois liikaa verta hyvissä ajoin. Ja mitäpä ihminen sillä pahalla verellä ruumiissaan tekee. Ei se kuin pahentaaa sisuksia…
Varisniemen isäntä riisuutui ja pani vaatteensa kääröön penkille. Ei viitsinyt jättää niitä ulkosalle, vaikka niin ne tekivät vielä muut kylpymiehet. Voisi näet kuurin päälle vilustua.
Löyly oli erinomaista. Sauna oli siintynyt verrattain hyvin, niin ettei häkää ollut nimeksikään.
— Ripauttakaa vähä lisää, huusi hän lauteilta Rämppä-Liisalle, vaikka nahkansa oli jo aivan punanen ja hän yhä sitä suurella, täksi kertaa vartavasten etsityllä vastallaan sätkytteli.
Viimein kompuroi hän lauteilta alas höyryävänä ja alituiseen ähkyen.
— Olipa hyvää, olipa hyvää, ähkyi hän ja istahti saunan penkille.
— Saattaisi sitä vähä raottaa tuota ovea, sanoi hän sitte
Rämppä-Liisalle ja heittäysi pitkälleen penkille.
Mutta Rämppä-Liisa oli kokonaan toista mieltä.
— Ei se käy päinsä. Siitä vaan vilustuu ja saa yskän. Kuumaan hipiään on parempi ja terveellisempi hieroa.
Ja niinhän se tapahtuikin. Rämppä-Liisa oli riisunut yltään röijynsä ja päällyshameensa, ettei päätä rupeaisi vieputtamaan siinä kuumassa.
Hänellä oli omaa kotitekoista linjamenttia ja siihen oli hän sekottanut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia aineita: viinaa, kamferia, ruusuntippoja, koliikkiroppia, saippuaa, hajupihkaa, viholaisenjuuria ja katajanmarjoja sekä vielä erästä lehmältä saatua ainetta. Ja ne kaikki sekotettuaan oli hän pitänyt siinä linjamenttipullossaan kolmena yönä karhunhammasta, minkä oli saanut perinnöksi mummovainajaltaan. Mutta kukaan ei saanut tietää, mitä kaikkia aineita Rämppä-Liisan linjamentti sisälsi, sillä sen piti hän hyvin salassa. Hyväksi ja tepsiväksi sitä kuitenkin kaikki kehuivat.
— Hierokaa etupäässä noita lanteita ja sitte pohkeita. Niitä pohkeita se niin vietävästi kutkuttaa ja väliin ajeleekin, virkkoi isäntä.
Rämppä-Liisa hieroi ja vatvoi kuin taituri ikään, nypisteli sormillaan punasen niskan ja käsivarret ja kainalon, veteli pitkin kylkiluiden lomia ja paineli ja puristeli sitte lanteita. Viimeksi hieroi hän jalat.
— Kovatpa teillä on näpit, kun eivät väsy lopussakaan.
— Eivät väsy, kun ovat tähän työhön tottuneet ja kun tällä on yksinään elettävä.
— Antavatko ne teille yhtään kunnasta?
— Kymmenen kappaa vuosittain. Vaan eipä se mihin riitä.
Varisniemen isäntä tunsi hierotettuaan itsensä paljo virkeämmäksi. Saunastakin oli enin kuumuus hävinnyt, sillä lakeista oli pidetty vähä aikaa auki.
— Tahtoo kai isäntä sarviakin? kysyi Rämppä-Liisa, kun he olivat hetkisen levänneet ja juoneet emännän tuoman kahvin.
— Sanoinhan minä jo tullessani, että se on pääasia. Ja mitähän Liisa arvelisi, jos tässä ottaisi oikein hevoskuurin?
— Parempi tulee, kun paha pintaveri lähtee kaikki pois. Montako isäntä on ajatellut?
— Viime vuonna pantiin kolmekymmentä, mutta ei se tuntunut vielä oikein auttavan. Jos olisi nyt ottaa viisikymmentä.
— Sitä minäkin ajattelin, että viisikymmentä, virkkoi Rämppä-Liisa, joka tiesi saavansa sitä paremman maksun kuta useamman sarven saisi imeä sen pintaan.
— Ei tuo liene liiaksi? kysäsi vielä isäntä.
— Ei ole liiaksi. Siitä päinvastoin kestää veri kauvemmin hyvänä ja puhtaana, kun ottaa enemmän sarvia, vakuutteli Rämppä-Liisa.
Hän haki esille sarvipussinsa. Siinä oli joukon kolmattakymmentä sarvea ja hän koetteli niitä vasemman kätensä kalvosimeen, olivatko rakot ehyitä ja pitäviä. Hyviä ne olivat kaikki melkein poikkeuksetta ja Rämppä-Liisa pisti ne kuumaan vesisaaviin hautumaan.
Taskustaan kaivoi hän esiin kuppausrautansa, pienen pyöreäteräisen paholaisen, joka jo oli ehtinyt tutustua monen ihmisen verisoluihin. Hän terotti sitä vähä ikkunalautaa vasten, koetti sitte omaan käteensä, mihin sai pienen haavan, ja asetti sen sitte näkyvään paikkaan ikkunalle.
— Selkäänkö ensin?
— Selkään ensin.
Rämppä-Liisa otti sarven kerrallaan saavista ja imi ne kaikki
Varisniemen isännän niskaan ja selkään, toisen toiseensa kiinni.
— Vielä tähän sopii selkään ja kylkiin toinen mokoma, virkkoi hän.
Tarttui sitte rautaansa, irrotti kunkin sarven erikseen ja napautteli sarvien tekemien pienien pyöreiden syvänteiden keskelle puolitusinaa haavoja kuhunkin ja imasi taas sarvet kiinni entiseen paikkaansa.
Ihanan näköinen oli Varisniemen isäntä siinä saunan penkillä mahallaan maatessaan, niskassaan ja selässään sarvia kuin sotamiehiä rintamassa.
— Eiköhän tuo jo riitä, jos tulee liiaksi verta, virkkoi isäntä muutamien minuuttien kuluttua.
— Kyllä se riittää.
Rämppä-Liisa irrotti sarvet, ja mustanpunerva, hyytynyt veri valui pitkin Varisniemen isännän kylkiä ja selkää.
— Onpa totta tosiaan paha pintaveri teissä, kun tuommoiseksi lepäksi herkesi, puheli hän ja imi taas sarvia vereksiin paikkoihin.
Viimeiseksi kupattiin käsivarret ja jalat.
Ei näkynyt Varisniemen isännän selässä eheätä kohtaa, se oli niskasta selkärangan päähän kirjailtu kuin maalilla.
— Taitaa se nyt uskoa, virkkoi hän siitä penkiltä ylösnoustessaan.
— Eikö taas kotvaseksi uskone.
Mutta sukiessaan puhdasta paitaa päälleen tuntui Varisniemen isännän päätä niin oudosti huimauttavan.
— Taisi olla liian kuuma täällä saunassa. Tuntuu pyörryttävän.
— Lie ollut.
Rämppä-Liisan oli talutettava Varisniemen isäntä tupaan, sillä yksin ei hän jaksanut kulkea.
Hän heittäytyi avonaiseen sänkyyn vatsalleen, sillä selällään ei kärsinyt olla, tuppautui liiaksi vihavoittamaan.
— Anna sinä Liisalle seitsemänkymmentäviisi penniä… ja syötä, se hieroi niin hyvästi… ja osasi kupata, virkkoi hän emännälleen.
* * * * *
Kahden päivän kuluttua täytyi hänen ajaa lääkäriin. Niin oli käynyt heikoksi Varisniemen isäntä, ettei omin voimin jaksanut kärryihin nousta.
Tullessaan toi hän joukon lääkkeitä sekä sisällisiä että selkävoiteita. Mitä lääkäri lie hänelle sanonut, siitä ei hän kenellekään mitään hiiskunut.
Mutta kun Rämppä-Liisa muutaman viikon perästä pistäytyi Varisniemen tupaan, kävi isäntä hänelle hiljaa sanomassa, että olisippa pitänyt tyytyä kolmeenkymmeneen sarveen, niin olisi sekin kaupunkireissu turhanpäiten jäänyt tekemättä.