LAHNANKUTU.
Pienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen eillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin rypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin pienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun se milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa maksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.
Niemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o. riimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen, ukkolahnojen tuloa odottamaan.
— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön seudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut renkipojalleen.
Se Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin isot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein rantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja töytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.
Aamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä rikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli ollut sitä pienempää lajia.
Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti koko läntinen taivas kuulakan punertavana.
— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.
— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. — Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan tuolle rannalle nousevat kaikki…
Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta veneelläkään.
Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli vesikin.
— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti kotiinsa.
Renkipoika oli jo ehtinyt mennä makuulle
— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.
Antti siristi silmiään.
— Missä?
— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle…
Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei oltu viety Levälahteen.
— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta. Muuten ne menevät tiehensä.
Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.
— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan…
Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen lahnan selkä.
Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen väliin.
— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. — Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.
— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni, ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä… Vaan hurjanpas osasivat olla ovelia…
Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi räyskyi korkealle.
— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät kaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta selän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan eivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus ovat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo isolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot ympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä kotvaseen.
Aurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai heitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.
Liisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat jatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin aukko.
Sattui siihen lähelle soutelemaan joku öinen säyneenonkija.
— Mitäpä ihmettä isäntä sitä Liisaa keskellä yötä kaulailee?
— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse tästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.
— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat sen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen ranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna päivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne vaan nyt käyvät rikuvitsoihin.
Antti souti mitään virkkamatta kotirantaan.
Kun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo etempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin painuneet.
Lähes parikymmentä isoa lahnaa päästeli Isäntä-Pekka veneensä pohjalle.
— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut rikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten pusahtelevan ja tulleet katsomaan… Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät ne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät…
Muuan vene tuli Liisansaarelle päin Levälahdesta juuri samalla kun
Isäntä-Pekka oli päästelemässä kaloja.
Siinä oli naapuritalon poika ja renki.
— Eivät käy lahnat Levälahdessa, sanoi ensinmainittu. — Ei ollut päätäkään meidän rikuvitsoissa. Teillä taitaa olla saalis hyvä…
— Onhan tätä.
— Joko te kuulitte lähtiessä uutisia?
— Emme. Mitä sitte?…
— Meiltä se kuoli isäntä äkkiä viime yönä, se vanha isäntä. Halvauksenko lie saanut vai minkä… Eilen vielä laski minun kanssani verkot Levälahteen ja oli ihan terve ukko…
— Vai jo se ukko! sai Isäntä-Pekka sanotuksi ja jäi siihen peräteljolle istualleen vakavannäköisenä miettimään.
Ei virkkanut muuta. Mutta kun verkot oli saatu selätyiksi ja Antti tarttunut airoihin, huokasi Isäntä-Pekka syvään ja vakavana virkkoi:
— Kuulehan Antti! Se oli tämä lahnojen nousu tähän Liisaan sen edellä, niinkuin jo eilen arvelin. Eivät uskaltaneet uida Levälahteen, kun siellä oli ukkovainaan laskemia verkkoja. Tulivat mieluummin tähän Liisan ryntäille.
Antti näytti myöskin olevan vakava.
— Kummapa se, että kalatkin tietävät, sanoi hän vaan ja vetäsi airoillaan, niin että vesi kohahti ja räiskähteli valkosena vaahtona ja loi siihen kaksi pientä, kiemurtelevaa pyörrettä, jotka vielä kotvasen siinä veden pinnalla kuin häränsilmät katsella tuijottelivat.