VIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.
Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut. Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä… On parasta olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin oli neuvonut…
Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän tultua pelattaisiin.
Hänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä rahoja.
— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän kuuliaispaikkaan kulkiessaan.
Hän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä aikaisemminkaan tehnyt… Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan humaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin polkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat takaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita, nuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle lattiallekin.
Muutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku heistä sanoi salavihkaa Putskalle:
— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet… Tule saunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä…
Joukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja kumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä Hertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä salavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.
Se oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin itkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä vastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.
— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa vastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.
Hertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut sen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle jakkaralle.
— Tuota jakkaraa ei saa nykäistä. Siitä on yksi jalka poikki.
— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä pahastuakseen eikä virkkanut mitään.
— Kellä on lehdet?
— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen rättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin ne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.
— Onko niissä lonit?
— Ei ole. Kuutonen on pienin näissä…
Putska oli ollut vaiti tähän asti, mutta nyt hän virkkoi:
— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa pelata…
— Ei ole tuntolehtiä! kiivastuu Hertta-Pekka.
Mutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa ja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.
Hertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei löytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.
— Ukkonakkia sitä kai pannaan.
— Eiköhän… ja viidellätoista.
— Vaikka kolmella markalla, sanoo Putska.
Kukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä hetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti ainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja. Ei kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin huomanneet.
Hän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana uhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä, joita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.
Senvuoksi tiesi hän usein, milloin on mentävä ukkoihin, milloin "tupliin".
"Aika" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui olemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.
— Pata on valttia!
— Passi!
— Nakki!
— Ukot tänne!…
— Passi!
Peliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi miestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan arvottomat lehdet.
Mutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään pieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on saatavissa valttiässä.
Hän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan omia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli passannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.
— Ota tuplat! yllytti toinen.
— Tuleepa iso pietti… Vaan kun otan, niin on otettu…
Hän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä pamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä vasten komahtivat.
Yhdestä tuli pietti. Putska korjasi osansa rahoista liivintaskuunsa.
Mutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja toiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.
— Luuletko, että tunsin? kivahtaa Putska.
— Kukapa sinun tietää…
— Ole vaiti ja pane piettisi pöytään!
Siihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä oli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo olevan aika humalassa ja alkoi laulella:
"Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa.
Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —"
— Kuule! Onko siellä saksoja? huutaa Putska hänelle.
— On saksoja, on, on, on… Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen näin saa kahdella markalla…
— Käyppäs hae litra minulle, niin saat ryypyn!
— Tavai tjenki!
Putska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi raha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja kyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.
Niin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden markan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja tuplia… ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan omasta kukkarostaan.
Viinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille pelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei humaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi tehdyksi tyhmyyksiä.
Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.
— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.
Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.
— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.
— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.
Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti. Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.
— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.
Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle.
Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla.
Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt
loppuivat rahat.
— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.
— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?
— Olkoon menneeksi!
Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?… Vaan jos tulee pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa…
Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.
Tuplat olivat aivan arvottomat.
— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.
Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi markkaa neljäkymmentä penniä.
Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.
Hän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.
— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää ukkoihin.
— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä? Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen vastaa…
Putskalle nousi veri päähän.
— Satsataan yhteisesti.
Putska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja uudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän lainatuksi eräältä naapuriltaan.
Hertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat lehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä niistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa herttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja se salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean suurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat…
— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa lattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa mennä…
— Mene vaan, jos uskallat! nauravat toiset.
Putska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut passasivat.
Hertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan valtti-ässän ja valttikuninkaan.
— Perkele! kiljasi Hertta-Pekka.
Sitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta. Yhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin alassuin siltaan.
— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa tuntomerkki!
— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja taskuunsa.
Mutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja selvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota ei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan tutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.
— Tämä on sikamaista!
— Annetaan Putskalle selkään!
Hertta-Pekka jo tarttui Putskaa kaulukseen ja ärjäsi:
— Tuo tänne paikalla kello ja rahat, muuten saat selkääsi!
Eikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se käsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen täytyi.
— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja nousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä jälellä.
— Elä vie sitä viinaa! Sen täytyy jäädä sakosta!
— Omanipa, tämä on…
— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten saunan ovea. — Mutta viina tänne tahi…
Putska sysäsi viinapullonsa lattialle ja pyörähti ulos ovesta.
— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On yhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta ja koettaa sitte "levopravoita"… Eiköhän tuo jo keyriin mennessä tuuri käänny…