ERÄTIELLÄ EKSYNYT.
— Kuule, kuule, Kiesus-kulta,
auta, auta, Armo-Luoja,
auta miekkoista minua,
erämiestä eksynyttä!
Ilta on iso käsissä,
yön tulevat tummat tunnit:
alhot ammoin jo pimeni,
vain ylinnä ypälehellä
vaaranhuipun hulmehtivi
päivän kuoleva kipinä;
koht'on aika kummitusten,
metsän peikkojen pahojen,
kuulen jo jalkojen jytinän,
kuulen ruskavan risujen
— auta, auta, Kiesus-kulta,
auta, oi, hädässä hengen!
Kolmasti minä jo, koito,
saavuin paikkahan samahan
— tuohon koivunkonkelolle
auhdolle ahoperälle;
kuljin kauheita kehiä:
kuljin kuusikot kumeat,
käpykankahat kamalat,
peninkulman perästä toisen
horjuin Hornan hongikoita,
mätkin maita, sotkin soita,
umpilampia umeita
kiersin, kaarsin koskiakin,
viidesti Venähen järven.
Nälkä jo näköä syöpi,
kontti tyhjä, lintukontti,
toinen tyhjä nuolikontti,
tyhjempi minun mahani
— epätoivo vain evästä.
Kuule, kuule, Kiesus-kulta,
tule tänne, tarvis oisi,
auta miestä, oi, mäessä:
itse en tunne, tuhma, tuota,
kunne kulkea pitäisi,
tule, kuljeta kädestä,
opastele oikeahan;
tai et itse ennättäne
kesken kirkkokiirettesi,
pane paimenpoikiasi,
ehättele enkeleitä,
en minä parasta pyydä,
pane pienin paimenista,
pahin palkkapoi'istasi;
työnnä suoraan työsijoilta:
jauhinkiven kierrännästä,
riihessä rimuamasta,
palolta, perältä pellon,
kaskikoivun kaadannasta,
raunioitten raadannasta,
ometan oven takoa
taikka härän hännän alta
— elä vaatteita valitse.
En ole itsekään korea:
nukkanuttu, piikkopaita,
housutkin kotikutoiset,
verkaa ei väheäkänä.
Siitäpä suuttui salon ukko,
siitä suuttui ja sydäntyi;
turhaan lauluilla lepytin,
turhaan kullalla kukitin,
hopeoilla huolittelin:
eipä taipunut Tapio!
Silmät päästäni sokaisi:
pois pakeni linnut puista,
en edes ehtinyt älytä;
oksat kummiksi kuvasi:
latvat puista puhki laskin,
haavannorkot nuolin noudin
kävyt kuusista karistin,
tuulenpesät tuivertelin
— linnun luulin ampuvani,
oravahan osaavani.
Kaikki nuoleni kadotin.
Jos konsa kotihin pääsen
kultaisille kartanoille,
hopeisille huonehille
oman aittasen ovelle,
oman pirtin pöydän päähän
ohraleivät ottamahan,
rieskamaidot maistamahan,
voita veitsin vuolemahan,
sitten kylyn kylpemähän,
kylvettyä kaatumahan
kera kullan vuotehelle
— polvin kirkkohon kävelen,
kuvia kumarteleime,
kuvaa hyvän Henterikin,
kiitän Maaria-emoa,
eniten sinua Kiesus;
ostan kultakynttilöitä,
tuhatluvuin tuohuksia:
niitä poltan kuin pärettä
edessä sinun kuvasi;
eipä siitä tuli sammu,
tuli sammu, tuohus tummu
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana
— keväät palaa, kesät palaa,
syksyt palaa, palaa talvet
yöt ja aamut, päivät, illat;
vasta silloin sammunevi,
vasta tuolloin tummennevi,
konsa tummuu taivaan talot:
sammuu päivyt paistamasta,
kuu kulta- kumottamasta,
palamasta pohjantähti,
kointähti kimaltamasta.