II
Noinpa neuvoi iso ennen,
oma vanhempi opasti:
pyy parempi pivossa yksi
kuin on puussa pyitä kaksi.
Enpä, tuhma, uskonunna:
lensi pyy edestä puuhun,
pyristeli pyrstöänsä,
viherteli, viiskutteli;
asetuime ampumahan.
Silloin, äimä, mie älysin
teeren puussa tuonnempana.
»Pyy pieni, parempi teeri!»
tuumin tuhma.
Pyy pakeni,
kun pudotin puusta teeren.
Jopa tunsin teeren tuolloin:
— se oli harmaja havukka.
III
Enpä ennen sokko ollut,
mies olin näppärä näöltä:
hiiren hirvestä erotin,
paistepäivän pilvisäästä,
pihtipieltä puskematta
oven kulkea osasin,
niin ei syttä yösydännä,
etten tulta tuntenunna.
Joko nyt silmäni sokeni?
Kuulin hallin haukahtavan
kerran, kaksi — kolmannella
koko kuusikko kajahti;
minä kohti koikkimahan,
liinamekko, leikkimähän
juonella vasama valmis;
jopa hallini havaitsin:
alla kuusen kukkalatvan;
kurkistelin, kuikistelin,
tähyelin, tähtäelin,
kiersin kuusta kuuristellen,
polvillani ponnistellen,
mahallanikin mataen,
kiersin kerran, toisen kiersin,
kolmannenkin kaarsin kerran:
näin vain kuusen kukkasia,
kullankeltaskerkkäsiä,
havuneuloja havaitsin.
Alkoi mieltäni etoa,
sydäntäni syylätellä,
kiukun kieltä karvastella,
kerran jo kirota taisin,
kättä hallille heristin,
näytin nyrkkiä, nyrisin:
»Haukut, herja, vain havuja,
lehvänpäitä luskuttelet!»
Jopa kartun koppaelin,
sillä koiroa kalautin.
Koira älähti, kajahti korpi
— kohta kuusesta pemahti
metso, kuin kome'in kokko,
lenti pois levähtämättä:
kotvan kuusikko kolisi.