II
Tuli koskelo kokalle,
souti nuolen noutamalle,
jouti jousen kantamalle.
Minkä souteli lähemmä,
sen kai kasvoi miehen maltti?
— Sen mies malttia menetti.
Jonka jouteli likemmä,
tuon kai miehen jäätyi järki?
— Tuon tuli tuosta tuhmemmaksi.
Kiihko silmihin kihosi
niinkuin terhen veen selälle,
sumu suuren pienenteli,
pienen suureksi sukesi:
laati koskelon kiveksi,
kiven kirjosiipiseksi.
Nuoli kimposi kivestä,
ammahtihe ampujaansa,
puhki poikasen povesta,
halki sulhon hartioista.
Katsoi koito kuollessansa,
ennen hengen heittoansa
— kaihi hetkeksi katosi
pian taas palataksensa
tumma, vielä tummempana,
summa, vielä summempana,
ei enää valetaksensa;
katsoi, katsoi — katse kantoi
aavalle selän sinisen
taivon rannassa tavaten
pilkun pienen
— Koskeloko
siellä kaarteli kareja?
Vai joko silmä valhetteli?
— Oli kuin ihana impi,
Aino aaltojen varassa…