PANNAHINEN.
Korpi kolkosti kohisi,
viima vinkui, räntä räiskyi,
Lappi lauloi, hukka huuti.
Haamu harmaja saloa
hiihti henkihieverinä.
»Mistä matka?» — Maailmalta.
»Sieltä mistä?» — Auran suulta,
kivikirkosta Jumalan.
— Läksin riemunraikkahana,
yhtä riistarikkahana:
ahkiossa ahmaturkit,
revonnahkat, raha-rihmat,
kiiltokarvakiihtelykset;
tulen nyt tuska tuomisena,
ahkiona ailut musta:
mihin nyt piillä pillojani,
paha töitäni paeta?
»Lienet surman suorittanut?»
— Oisin surman suorittanut,
onnellisempi olisin!
Ei olisi kalma kantapäillä,
surman ei viikate välyisi
vaivaisen minun varalta:
tuoni toisanne ajaisi,
veisi miestä veristynyttä.
Synkempi on minun satuni,
synkempi on synnintyöni:
olen kirkolta kirottu,
papin pannahan lukittu.
»Ristin-Kiesuksen kiroissa!
Mitä teit sinä, poloinen?»
— Oli markkinat, minäkin
siellä — soivat kirkon kellot:
kuuli kutsun kansa kaikki,
menin myös minä mukana.
Hymysi hyvä Jumala
ristinpuulta alttarilla,
ja hymysi Jumalan Äiti,
Neitsyt-Maaria-emonen,
hymyi herra Henterikki,
Lalli lauloi kiitosvirttä
alla kulta-anturoitten.
Kimmelti minulla mieli,
kimmelti kuin kirkon risti!
Latinaiset laulut kaikui,
holvit huojui, laivat laikkui,
papit messusit mukana,
kumartelit, notkistelit,
käsivartensa levitit
lempeästi, leppoisesta
risti seljässä sädehti,
enemmän edessä toinen,
sulkkuviitta välkähteli,
paistoi purppura punainen,
helisi hopeakello,
heilahteli helminauha,
vitjat kultaiset kulisi,
läikähteli mirha-malja,
läikkyi henki helluntainen,
kohti kuoria kohosi. —
Ihmettelin ja ihailin,
piirsin ristin rintahani
niinkuin kaikki kirkkokansa,
muut supisi, niin minäkin:
»Pater noster, pater noster» —
muuta, outo, en osannut.
Etten itkenyt ilosta:
jos olinkin kurja itse,
oli kuulu kurjan paimen,
jos olinkin äkki-outo,
oli oppinut Jumala,
jos olinkin musta-muoto,
oli kaunis Kaitsijani!
Katso — kaunisti minutkin
kasvojensa katsehella!
Katsoi kaikki kirkkokansa,
katsoi pappi alttarilta,
vihdoin vallat korkeatkin:
rintahaarniska-ritarit.
Ruotsin herrat rouvinensa,
liinakutrit linnanneidit:
kaikki kääntyi katsomahan
oven puolta, pihtipieltä,
jossa, outo, ma oleilin.
Jo silloin ilosta itkin.
— Minut kaunisti Jumala,
muutti mustan valkeaksi!
— Sitä nyt kaikki katselevat:
ihmettä ison Jumalan!
— Kuinka kaunot katselevat,
kultakutrit kummeksivat!
Ole kiitetty, Jumala,
kunnioitu, Kulta-Kiesus,
Herra helmi, Luojan Äiti
ynnä herra Henterikki:
enää ei hävetä herjan
ole tarvis, tupaan tullen
ovensuulla odotella,
pimennossa piilotella,
nyt voin astua valohon,
muiden seurahan samota!
Nyt ei naura naiset mulle,
nyt ei ilku immet mulle,
katselevat kassapäiset:
sydän syttyvi tulehen,
lemmen-liekki leimahtavi!
Rakastaa rohkenen minäkin,
tuta auvon autuaimman
— ennen tohdin vain ihailla.
Katsoi pappi hetken, kaksi,
mutta kohta kolmannella
käden korkean kohotti,
sinkosi kiron salaman,
paiskoi kynttilän palavan
pirstaleiksi permantohon
jalkoihin minun poloisen.
Tummui tuike tuohuksien,
sammui säihke kirkon ristin,
kuvat kuorissa pimeni
— yössä yksin leimahteli
Ukon viikate vihainen,
kuului Korkean jylinä.
Kätkin kasvoni käsikin,
tartuin tukkatumpuraani
kuolintuskan tuimellessa:
— soljui lakki sormihini,
näädännahka näppeihini…
Silloin, älliö, älysin,
miksi katsoi kirkkokansa!
Niinkuin tuisku tunturilla
ulos uksesta puhalsin,
löysin sukset seinustalta
— jäivät kirkot, kirkon kullat
kirkon ristit, ristirahvas.
Jäi myös markkinatavarat:
ahkio ja ahmaturkit,
revonnahkat, raha-rihmat,
kiiltokarvakiihtelykset.
Yks ei jäänyt: pannanuoli,
kiron viuhuva vasama
— yhä päätä pyydystävi!
»Anna armo, Armo-Luoja.»