»ENKELTENSÄVEL»
Oli kevät. Peltiseppä Evert Pettersson ja maalari Anton Silvo olivat juuri kumpikin saattaneet vaimonsa lapsinensa asemalle. Perheet asuivat naapuruksina Hermannissa, ja Petterssonin ehdotuksesta he olivat yhdessä vuokranneet eräästä Kirkkonummen talonpoikaistalosta saunan ja kamarin, joihin molempien vaimot ja lapset oli päätetty sijoittaa pariksi kuukaudeksi. Nyt oli sinne iltajunassa matkustanut koko rääkyvä »rajamäenrykmentti», kuten Petterssonilla oli tapana nimittää vaimoaan ja lapsiliutaansa.
— Helkkarinmoisen hien se mööpelien muutto hattuuni nostikin, — sanoi maalari Silvo, joka oli ottanut pienen ryypyn »murheeseen». — Kyllä niiden klonttien ja akkaväen kanssa on helisemässä.
— Jumal’auta, sanos muuta, ehätti peltiseppä Pettersson. — Siinä sitten on kimpsua ja kampsua, kun ne lähtevät. Ota mukaasi pannut ja padat, lusikat ja lasit. Jumaliste, se sänkyvaatenyytti sitten oli raskas ja pullea kuin torimatami Läskeläinen. Sen hynttykasan kanssa minä sain pulata, niin että olin revetä, mutta minä ajattelin, että »sorovnoo», pulataan nyt vaan, kyllä siitä vielä litviiki lähtee…
— Ja luuletko sinä, että minulla oli yhtään helpompaa, kun se akkapahus tahtoi sen sinkerimasiinansakin mukaansa, se kun sanoi, että voisi sillä maalla vähän neuloskella kirkonkylän herrasväille alusvaatteita ja tienata jonkun pennin. Ota, ota koko roska, sanoin minä ja aloin traisata sitä masiinaa käsikärryille, mutta silloin se pahus ilkamustui ja karjaisi, että jos et sinä senkin viinalekku paremmin hantteeraa sitä lyyristä kalua, niin minä vedän sinut oikoseen tuohon piha-asfalttiin, ja sinähän tiedät, Silvo, että kun minä vaan aion, niin minä klippaan jo. Mutta minä olin vain hissuksiin, vaikka maksani kiehui kuin spakkeli palavassa seinässä, ja asemalle minä sen sain, ja nyt ajöös koko protupuulaaki…
— Kuules, Silvo, — sanoi Pettersson, — puulaakista johtui mieleen ne oikeat »puulaakit». Mitäs jos mentäis vähän pesemään hikeä kurkuistamme?
— No se sopii, selvähän se, ei minulla koskaan ole mitään oikeata asiaa vastaan. »Purkki kaljaa» ei tekis näin kuumalla pahaa.
He vihelsivät ajurin ja käskivät ajaa »Karuselliin». Ajuri, nuori kokematon poika, maiskautti suutaan ja alkoi ajaa Töölöön päin.
— Mitä helkkaria, mihinkäs sinä vuovaat? — huudahti Pettersson.
— Ka, karuselliin…
— Mene hiiteen, eihän se sielläpäin ole.
— On maar, missäs se sitten olis, — tiuskaisi poika ärtyneenä. — Kait minä sen tiedän, että siellä se pyörii ja helisee joka Jumalan ehtoo.
— Pyöri sinä missä pyörit, mutta meidän Karuselli pyörii Rööperillä, Punavuorilla, ymmärrätkö, häh? Stop, veivaappas nyt vaan koreesti ympäri ja sassiin, — sanoi Silvo.
Ajuri käänsi muristen hevosensa, ja sitten sitä lähdettiin täyttä ravia ajamaan Punavuoria kohti.
»Karuselli» oli tavallinen Anniskeluyhtiön kolmannen luokan kapakka, jossa tarjoiltiin olutta ja viinaa annoksittain. Sen avarassa salissa oli liinaton pöytä pöydän vieressä. Huone oli täynnä vieraita, pelkkiä miehiä, ja pöydät ihan notkuivat suurten, iltavalossa mustilta näyttävien olutpullojen painosta, joita kukin vieras sai itse noutaen »bufetista» yhden itsellensä, mutta joiden poiskorjaamisella ei pidetty kiirettä.
Sali oli täynnä tupakansavua, äänekästä puhetta, naurunhohotusta ja kaikenlaista melua. Kaksi sähkölläkäypää ilmanvaihtoluukkua surisi metallisine myllyineen kuin kaksi raivostunutta, huoneeseen eksynyttä jättiläisampiaista… »Karuselli» oli oikea paholaisen keilarata, jossa keiloina olivat mustat olutpullot ja palloina karusellin tahtiin huojuvat vieraitten humalaiset päät…
Pettersson ja Silvo asettuivat tiskin eteen jonottamaan ja pyysivät neidiltä kumpikin »purkin kahdenhevosenkaljaa». Silmänräpäyksessä olivat he juoneet oluensa, ja Silvo ehdotti, että he pyytäisivät neidiltä vielä »kirstunnaulankin», sillä eihän olut näin paljaaltaan tuntunut miltään.
Hetkisen jonotettuaan saivat he kumpikin pienen viina-annoksensa ja valitsivat tiskillä olevasta voileipäläjästä itsellensä ryyppyyn kuuluvan »sakuskan», jonka päällä oli viipale amerikanläskiä tai »metvurstia». Istuuduttuaan pöytään ottivat he pienet naukut.
— Vot,-se oli poikaa, se oikein vahvisti, — sanoi Silvo ja kulautti heti koko viina-annoksensa yhdellä hotkaisulla ja haukkasi päälle palan »sakuskasta».
— Saamari, se oli väkevää kuin »tenu», — sanoi Pettersson, naukkasi vain puolen pikaria ja kakoi kauheasti suutansa vääristellen ryypyn päälle.
— No, olet sinäkin heppu. Mikä mies ryypyn poikki puree! No, terveeks vaan, otetaan ryyppy toisellekin jalalle, — sanoi Silvo ja kulautti alas kurkustaan Petterssonilta jääneen ryypynpuolikkaan.
— Sinä se osaat nauttia viinakullasta, — huomautti Pettersson.
— Jaa mutta totisesti, minä nauttisin vielä enemmän, jos tuo kurkkupahus olisi edes tuumankaan pitempi, noin niinkuin sinulla, jolla on oikea kuikan kaula. Juuri kurkussa viina tekee niin hyvää, että se väkisinkin vetää varpaat käppyrään. Jaa-a olisikin sitä kurkkua vähän viljemmältä, niin hekkuma ei loppuisi niin äkisti.
Koska annokset olivat määrätyt, käväisivät he yläkerrassakin, aivan kuin vasta kadulta tulleet, ja saivat sielläkin annoksensa. Heidän mielialansa alkoikin käydä jo koko joukon hilpeämmäksi, ja puhe sujui kuin itsestään.
— Nyt en minä enää ole köyhä enkä kipee, — sanoi Silvo. — Tuossa matkalla sen akkapahuksen sturskius minua hieman vielä jurnutti, mutta nyt se on juur yhtä lystiä. Kyllä tämä kesäleskenä olo sentään on poikaa, ei ole naista naukumassa eikä lasta parkumassa. Enhän minä sen akan partasaarnoista nyt juuri niin suuria piittaa, mutta tuppaa se sentään toisinaan, varsinkin noin krapula-aamuina, käymään sisuksille, kun muutenkin sydänalassa niin kääntää ja päässä takoo oikea kupariseppä… Niin, niin, kyllä te peltisepät sentään olette koko joukon keljumpaa ja köykäsempää väkeä kuin oikeat kuparisepät…
— Meinaatko sinä maalihousu ruveta minua tässä nälvimään? — kysyi
Pettersson kasvoilla kiihtymyksen puna.
— Stop, stop, äläpäs nyt kirmase… enhän minä… leikki sijansa saakoon, sanoi akka kun sika nokan vei.
— Jaa, se oli akka, mutta minun nokalleni ei saa edes hypätä, saatikka sitä vielä viedä, taikka minä leikkaan peltisaksilla toiselta kurkut poikki, kas näin, — hän jäljitteli peltiöljyn mustuttamilla sormillaan saksien liikettä. He purskahtivat molemmat nauramaan ja tyhjensivät loput olutlaseistansa. »Karusellin» pyörryttävä hälinä ja melu lainehti jo salaisesti heidänkin olemuksissaan. He alkoivat käydä kovaäänisemmiksi.
— Nyt piipahdetaan pikimmältään katsomaan »Kukkuvan kellon» Mantaa, — sanoi Silvo, — se sitten on pulska ja hemaseva vaimoihminen, ja sydän sillä on aina selällään kuin maantienveräjä…
»Kukkuva kello» oli samanlainen »puulaakin» kapakka saman kadun toisella puolella, ja se oli saanut nimensä salin seinällä olevasta sveitsiläisestä kellopahasesta, jonka puuveistosten koristamasta kaapista joka kellonlyönnillä puinen käki pistäytyi pienestä luukusta ulos kukkuen kellonlyönnit.
Kun peltiseppä Pettersson ja maalari Silvo astuivat »Kukkuvan kellon» saliin, kukkui käki parast’aikaa kymmentä. Käen kimakka ääni kuului yli meluavan joukon heikosti kuin kohisevan meren saaresta. Kaikki paikat pöytien ääressä olivat täynnä istujia, ja »Kukkuvan kellon» Mantan ympärillä liehui ja huojui miestä kuin heinää.
— Turkanen, täällähän on miestä kellaritöissä kuin talkoissa, — sanoi
Pettersson närkästyneenä, — eihän täällä ole platsia yhdellekään…
Maalari Silvon katse oli tarkkaavaisesti kiintynyt maalattuun kiviseinään, jolla kello juuri piti ääntänsä. Hän huomasi, että kellon soidessa sen kaapin takaa tulvehti pelästyneitä torakoita pitkin seinää säteittäin niinkuin vesihanasta vettä, kun sen päällä pitää peukaloaan. Kun käki lopetti kukuntansa, muuttivat torakatkin suuntaansa ja alkoivat varovaisesti pyrkiä takaisin kellokaapin alle.
— Tuokin tuossa olisi spaklattava, — mutisi hän siinä itseksensä.
— Mitä sinä siinä höpiset? — kysyi Pettersson kärsimättömänä. — Etkö sinä näe, ettei täällä ole platsia, ja täällähän on väkeä kuin helluntaiepistolassa?
— Näenhän minä, ei meidän passaakaan jäädä tänne, huomasin juuri, että täällä ei ole muita kuin torakoita. Jumaliste, niitä on seinillä ja joka lävessä… kaikki nämä ovat minusta torakan veroisia. Mutta me ollaan herroja, ettäs tiedät, ei me viitsitäkkään jäädä tänne, me mennään »Enkeltensäveleen»….
— Oikein puhuttu, — sanoi Pettersson.
— Ajöös, »Kukkuva kello», kuku sinä vaan kundeillesi, — sanoi Silvo, ja he hoipertelivat ulos kapakasta.
Kadulle tultuaan he pysähtyivät erään porttikäytävän eteen, sillä
Pettersson muisti äkkiä erään tärkeän asian.
— Minullahan ei ole kauluksia, eikä niin fiiniin paikkaan pääse ilman maitolänkiä.
— Ykskaikki, ole huoletta, kyllä se jenkkaantuu, — sanoi Silvo ja kaivoi taskustansa jotakin. — Kas tässä on palanen valkoista paperia, äläs huoli nyt, kyllä minä värkkään…
Silmänräpäyksessä hän taittoi maalarin paperinkäsittelytaidollaan paperin kolminkertaiseksi, taivutti sen kaarelle ja vetäisi takinpielestä Petterssonin luoksensa. Hän asetti paperin toverinsa kaulaan, nosti hänen takinkauluksensa ylös, pisti kauluksen rinnustasta säppineulalla kiinni, taivutti takinkauluksen taas alas puolitiehen ja sanoi:
— Siinä sitten on kaveri, jonka nyt veisi vaikka vihille.
Kaikki tämä oli tapahtunut niin nopeasti, että Pettersson ei vieläkään täysin tajunnut muutosta, joka hänen ulkomuotonsa eduksi oli tapahtunut. Silvo vihelsi ajurin, ja sitten lähdettiin oikein herroiksi »Enkeltensäveltä» kohti.
Silvo maksoi ja koetti käyttäytyä niin hienosti kuin osasi ja säläsi parhaansa mukaan pientä päihtymystään. Ovenvartija loi heihin pikaisen silmäyksen ja avasi kohteliaasti kumartaen »herroille» oven.
»Enkeltensävel» oli yksikerroksisessa puutalossa sijaitseva toisen luokan ravintola, joka käsitti kaksi huonetta. Etuhuone oli suuri, salin tapainen. Peräseinällä oli punaisesta koivusta tehty »bufetti» tiskeineen, jolle oli ladottu runsaasti kaikenlaisia, eriarvoisia väkijuomapulloja. Bufetin takana istua lohotti lihava »frouva», kasvot kömpelösti maalattuina, halliten tätä punaisten samettisohvien, rautaisten pöytien ja savustuneiden uudinten koristamaa salia. Vieraita oli runsaasti, ja kaikkien edessä höyrysi sikurille tuleva, väkevä kahvi, ja punssi helmeili matalissa pikareissa.
Tulokkaat tervehtivät »frouvaa», joka armollisesti hymyillen näytti kellastuneita tekohampaitaan ja sanoi ranskanpullaa muistuttavalla kädellään viitaten:
— Härrat on hyvä ja astu vaan kammarin päälle, siellä vielä pitäisi olla joku platsi.
Pettersson seurasi Silvoa, ja he asettuivat pienen pöydän ääreen, jonka marmorilevy oli halki. Huoneen seinät olivat paperoidut tummanpunaisilla tapeeteilla, ja katossa riippui punakupuinen lamppu, joka levitti huoneeseen salaperäistä hohdettaan. He tilasivat kahvia ja puolikkaan punssia. Kun he olivat kallistelleet muutamia laseja, sanoi Pettersson:
— Jumaliste, tämähän on kaikki kuin unta, punaista unta, ja sen fröökinänkin povi kun on niin korkee ja valkee, että ihan minua pyörryttää.
— Äläs turhia, mitäs tyhjästä pyörtyy, saahan sitä hiukan taputella, jos näyttää lompsasta setelinkanttia…
Samassa alkoi kuulua etuhuoneesta soittoa. Orkesteriin kuului piano, viulu ja harppu. Kappale, jota soitettiin, oli jokin surunvoittoinen valssi, ja Pettersson vaipui suloisen raukeaan tunnelmaan. Kun soitto oli loppunut, huokasi hän:
— Jaa, kyllä täällä todella on kuin taivaan ilossa, ei tämän nimenä suotta ole »Enkeltensävel». Se soitto niin sulatti sydänalaa.
— Älä sinä Pettersson puhu pehmeitä… tavallista rämpytystä… sinussa vaan ei ole yhtään taiteilijaa, mutta me maalarit ollaan, jumaliste, tarkkoja konstin päälle… meitä ei turha huimase.
— Tilataan lisää, — sanoi Pettersson alistuvasti, ja lisää tilattiin.
Nyt alkoi viulunsoittaja näyttää suurta taitoaan. Pettersson näki avoimesta ovesta, kuinka hän asetti jousen polviensa väliin ja alkoi hangata viulunkieliä paikallaan olevaa jousta vasten soittaen reipastahtista polkkaa. Soitto sujui mainiosti, sen loputtua oli yleisö haltioissaan. Kättentaputukset olivat myrskyisiä, ja sama kappale vaadittiin uudestaan.
Pettersson riehui ylinnä, tämä soitto oli hänestä taiteen huippu. Silvo oli moisesta esiintymisestä närkästynyt, sillä jouduttuansa alkoholin nauttimisesta vissille asteelle, herkistyivät hänen taiteilijavaistonsa. Hänen musikaalinen korvansa tuli tavallista tarkemmaksi, niin että hän kuuli paremmin kuin muulloin epäpuhtaudet soitossa.
»Enkeltensävel» oli täydellisesti pikkutuntien tunnelmassa. Nautitut juomat ja intomielinen soitto olivat irroittaneet kaikkien kielet ja vapauttaneet kaikkien mielet jokapäiväisten huolien pimennoista elämän päivänpaisteisille rinteille. Laulajia esiintyi tuhkatiheään, ja toisinaan tahtoivat kaikki laulaa yht'aikaa.
Vihdoin sai Petterssonkin tilaisuuden esittää oman lempilaulunsa. Hän nousi seisomaan ja horjui kuin »tärpästikkeli». Hän huusi minkä jaksoi:
»Merelle, merelle mennä aion,
merelle mieleni palaa…»
Hän joutui voimakkaan tunnelman valtaan, vaikka joku viereisessä pöydässä huomauttikin kärmeellisesti, että niinhän se heiluu kuin laivan kannella, ettei sen enää merelle tarvitse vuovatakaan.
Kun Pettersson oli lopettanut laulunsa, soimasi Silvo häntä siitä, että hän oli laulanut »falskisti», niin turkasen keljusti, ettei sitä viitsinyt kuulla kukaan… sehän oli selvää sikolahtia…
— Sinä olet itse sika, pahuksen maalihousu, sinut minä lahtaan, — karjaisi Pettersson ja löi nyrkkinsä pöytään, niin että lasit hyppivät.
— Stop, stop, Pettersson, ollaanpas nyt herroiksi, tämä ei olekaan mikään puulaakin poksi.
Herroiksi, kyllä minä sinulle herrat näytän, perhanan keljunkreeni…
Samassa Silvo mitään ajattelematta ponnahti pystyyn ja karkasi
Petterssonin kaulukseen. Silmänräpäyksessä sieppasi hän paperipalasen
Petterssonin takinkauluksen alta ja alkoi juosta ympäri huonetta
heilutellen paperia ilmassa ja huusi nauraen:
— Hei, kattokaas sällit Petterssonin maitolänkiä! Tämä kraaku on minun uuden hilsuni kirjeen takapuoli…
Aluksi Pettersson jäykistyi hämmästyksestä, mutta sitten hän karkasi pystyyn ja kaatoi pöydän, niin että halkinainen marmorilevy putosi kovalla melulla kahtena kappaleena lattialle.
Syntyi yleinen hämminki. Pettersson ajoi horjuen Silvoa, joka luikerteli ketteränä kuin kärppä pöytien välissä. Pettersson kaasi vielä pari pöytää saavuttamatta Silvoa, joka riehui paperikaulus kädessään. Samassa tarttuivat voimakkaat kädet Petterssonin niskaan takaapäin ja hänen rimpuilemisestaan huolimatta ovenvartija raahasi hänet ovelle ja heitti kadulle potkaisten perään.
Silvo nauroi ja ilakoi:
— Tällä paperilla se peltiseppä pääsi tähän herrassakkiin, mutta ilman tätä se passitettiin ulos…
— Mutta te saatte pitää sitä paluupilettinä, — huusi ovenvartija ja heitti Silvon samaa tietä ulos. Kun rauha »Enkeltensävelessä» oli palautettu, soitti orkesteri Porin marssin, ja yleisö osoitti myrskyisästi suosiotaan.
* * * * *
Mitenkä peltiseppä Pettersson vihdoin aamuyöstä oli saapunut kotiinsa Hermanniin, sitä hän ei muistanut. Mutta kun hän vaatteet päällään makasi omassa vuoteessaan, joka heilui niin, että hän lujasta pitelemisestään huolimatta luuli siitä putoavansa, lauleli hän väsyneesti:
»Merelle, merelle mennä aion, merelle mieleni palaa…»
Ja hänen sielussansa soi vieläkin suloisen keinuttavana »Enkeltensävelen» pianon-, viulun- ja harpunsoitto. Vihdoin hän nukkui tähän suloiseen sävelaallokkoon…
Kun Pettersson seuraavana aamuna heräsi siihen, että aurinko kehtasi paistaa suoraan hänen kasvoihinsa, ihmetteli hän sitä, että huoneessa oli niin kuolemanhiljaista. Ei kuulunut lasten melua eikä akkapahus pitänyt tavanmukaista »partasaarnaansa».
— On niin suloista olla kesäleskenä, — ajatteli hän ja oikoi särkeviä
jäseniään; varsinkin istumalihaksissa tuntui kipeää jomotusta.
Siitä hän muistikin osan eilisestä retkestään, mutta muisto
»Enkeltensävelestä» jäi kuitenkin suloisena hänen mieleensä väikkymään.
— Jospa mamma tietäisi, kuinka hassusti pojan asiat nyt ovat, niin hän varmasti möisi viimeisen hameensa ja ostaisi pojalleen viinaa, — huokasi Pettersson noustessaan istumaan. Ja pidellessään kuumaa päätänsä, jossa »kuparisepät» takoivat, hän myönsi, että kyllä Silvo ainakin siinä oli oikeassa, kun oli sanonut, että peltisepät ovat koko joukon keljumpaa väkeä…
Sitten hän nousi ja riensi ensimmäiseen »puulaakiin» juomaan »purkin kaljaa», sillä niin häntä janotti…
* * * * *
Viisitoista vuotta oli kulunut. Sen ajan oli peltiseppä Pettersson perheineen asunut Oulussa, jossa hänellä oli ollut hyvää työansiota, mutta nyt oli liike, jonka palveluksessa hän oli ollut, tehnyt vararikon, ja häneltä oli työ siten Oulussa loppunut.
Pettersson kulki taas pitkästä aikaa ensi kerran syntymäkaupunkinsa tuttuja katuja. Suuresti oli kaupunki näinä vuosina muuttanut ulkomuotoansa, mutta kuitenkin tuntui se niin tutunomaiselta ja rakkaalta.
Peltiseppä Petterssonia janotti. Hän päätti pistäytyä »puulaakiin» ja ajatteli tänä iltana käydä niissä kaikkein tutuimmissa. Kun hän tuli »Karusellin» ovelle, huomasi hän hämmästykseksensä, että sisältä kuului voimakasta soittoa ja että koko kapakka oli muuttunut elävienkuvienteatteriksi. Häntä vihlaisi sydänalasta.
— Mitä hemmettiä? Olisivat nyt edes pitäneet nimen »Karuselli», sehän olisi hyvin passannut. Mitä tuo »Biograf» muka on olevinaan, — mutisi hän harmistuneena.
Hän suuntasi kulkunsa kadun toiselle puolelle »Kukkuvaan kelloon».
Kas helkkari, — sanoi hän itseksensä, onkos sekin käki lakannut kukkumasta, ja nyt siinä kukoistaa panttilainasto, tuo tyhjätaskujen kurjuuden pankki ja onnettomuuksien itara »roikutuskonttoori», tuo riistäjien kultainen »kani»…
Hän oli ihan haljeta harmista sitä katsellessaan.
Pettersson jatkoi matkaansa mieli kuohuksissa, ja kuivuus hänen kurkussansa alkoi tuntua sietämättömältä. Hän joudutti askeleitaan mennäkseen »Enkeltensäveleen», sillä nyt hänellä oli oikea kauluskin kaulassansa. Mutta kun hän tuli sille kadulle, jossa »Enkeltensävel» oli ennen ollut, oli hän jäykistyä mielenliikutuksesta. Sen puutalon tilalla, jossa tämä muistojen suloinen ravintola oli ollut, kohosi nyt viisikerroksinen kivitalo, oikea vuokrakasarmi.
Ilokseen hän huomasi kuitenkin, että eräästä suuresta lasiovesta meni ja tuli runsaasti ihmisiä. Hänessä heräsi pieni toivo, että »Enkeltensävel» sittenkin on tässä uudessa talossa. Suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän huomasi, että se olikin vain tavallinen automaatti…
— Kaikki tutut paikat ovat hävinneet kuin tina tuhkaan, — ajatteli hän. Eihän koko kaupungissa enää ole ainuttakaan paikkaa, jossa viitsisi ottaa ryypyn murheeseen.
Hän kulki kauan katua ylös ja toista alas alakuloisen haikea tunne rinnassaan, sillä nyt hän vasta huomasi, kuinka tuttu kaupunki sittenkin oli ehtinyt käydä oudoksi ja muuttaa ulkomuotoaan.
Joksikin aikaa hän oli unohtanut janonsa, mutta yht'äkkiä hän tunsi sen kahta kauheampana. Kuivuus kurkussa poltti miltei yhtä kovasti kuin sisuksissakin. Oli kuin hänellä olisi ollut kurkussa pala, jota hän lakkaamatta koetti niellä. Hän tarvitsi välttämättä palanpainetta ja poikkesi ensimmäiseen toisen luokan ravintolaan, joka hänen tiellensä osui.
Ravintola oli uusi nykyaikaisine kirjavapäällystäisine huonekaluineen. Koko sali oli jaettu pieniin osastoihin niinkuin tallin pilttuisiin. Hän valitsi itsellensä yhden sellaisen komeron salin perältä ja tilasi itsellensä olutta, viinaa ja punssia. Mutta hänen oli siinä sanomattoman ikävä, pala kurkussa ei tahtonut millään painua alemmaksi. Tuntui niin yksinäiseltä ja katkeralta. Ei ollut edes soittoakaan niinkuin »Enkeltensävelessä»…
Kun hän oli istunut siinä pari tuntia, alkoi olo tuntua hiukan helpommalta, mutta ei häntä nyt haluttanut laulaa, vaan hän muuttui mieleltänsä pehmeämmäksi, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin esille silmänurkista.
Häntä alkoi lopuksi harmittaa.
— Täysi mies ja ämmän meiningit, — sanoi hän puoliääneen. Kirosi, maksoi, nousi ja lähti ulos kaduille, jotka olivat samoja kuin ennenkin, mutta jotka kuitenkaan eivät enää olleet samoja…