MURTOKADULLA
Keskikaupunki, jossa vilkasliikkeiset pääkadut kulkivat pitkinä, yhdensuuntaisina viivoina seuraten uskollisesti toisiaan niinkuin rautatiekiskot, oli suuren liikkeen takia käynyt ahtaaksi ja epämukavaksi. Näitä pääkatuja katkovia poikkikatuja tuntui olevan liian harvassa, niitä oli saatava uusia, keinoilla millä hyvänsä.
Kaupungin yleisten töiden hallitus olikin päättänyt puhkaista läpi korkeitten kivimuurien uuden kulkureitin, maksoi mitä maksoi, ja paljon siihen puuhaan kuluikin sekä päänvaivaa että rahoja…
Vanha, noin seitsemänkymmenen korvilla oleva rappari Kristian Hartzell oli viisikolmattavuotiaan poikansa Vilhon kanssa purkamassa erästä nelikerroksista kivitaloa paikalla, johon »Murtokatua» rakennettiin.
Tämä tukeva kivitalo, jota hän nuoruusvuosinaan oli ollut rakentamassa ja joka kallioperustuksensa ja paksujen seiniensä nojalla hänen mielestään olisi voinut seistä siinä vaikka tuomiopäivään asti, oli nyt mitä kurjimmassa tilassa. Ruskea peltikatto oli revitty irti, ja käpristyneet, risareunaiset peltilevyt olivat sikin sokin pihalla niinkuin päremyllyn kupeella hylätyt susipäreet.
Ullakko ja ylin kerros olivat jo puretut. Muurien epätasaiset reunat muistuttivat jättiläissahanterää, josta muutamia hampaita on katkennut. Surkeilta ja avuttomilta näyttivät paljastuneet huoneiden seinät, sillä rakennusta ei oltu purettu kokonaan, se oli ikäänkuin leikattu poikki. Huoneistojen sisustat tulivat näkyviin niinkuin muurahaispesän kammiot, jotka ilkivaltainen, sydämetön ihmiskäsi on väkivaltaisesti saattanut päivänvaloon.
Repeytyneet, likaiset seinäpaperit lepattivat epätoivoisesti tuulessa. Taulujen ja huonekalujen jäljet antoivat katselijalle täyden kuvan asunnoissa valinneista huonekaluasetteluista.
Hartzellin sydäntä vihlaisi, kun hän katseli tätä hävityksen kauhistusta. Hän istui poikansa kanssa pihalla, erään lautakasan päällä suurustamassa. He söivät ääneti niukkaa aamiaistaan, jona oli pääasiallisesti kuiva leipä ja makkara. Palanpaineeksi he ryyppäsivät samasta himmentyneestä läkkikannusta heikkoa, hapanta kaljaa.
Hartzellista tuntui, niinkuin tuo hajoamaisillaan oleva kivimuuri lasittomine akkunoineen olisi muistuttanut hirvittävän suurta pääkalloa, jonka silmäreijistä aivot olivat valuneet ulos. Hänestä tuntui, niinkuin sen epäsäännölliset hampaat olisivat irvistelleet kuoleman ja häviön kaameata virnistystä…
Hänen oli oudon paha olla tuota säälimätöntä hävitystä katsellessaan.
— Mitä varten kaikki tämä? — ajatteli hän itseksensä ja huokasi syvään lopettaen syöntinsä. Samassa hänen katseensa kirkastui, sillä rakennusta ympäröivän lankkuaidan portille ilmestyi hänen nuorin lapsensa, Santra, joka oli tullut tuomaan Vilholle ja hänelle kahvia.
Santra oli yhdeksäntoistavuotias, punaposkinen tyttö, joka oli kauniisti puettu. Hän oli erään pankin palveluksessa, mutta vietti nyt kahden viikon kesälomaansa hoitamalla isänsä ja veljensä hunningolle joutunutta taloutta. Iloisesti nauraen hän tuli pihalle ja hyppeli ketterästi yli kalkin peittämien tiilikasojen ja heilutteli kädessään villasukkaan pistettyä posliinitulpallista limonaadipulloa.
— Tulitpa sinä tänäänkin, Santra. Enkös minä sinua kieltänyt, likaat vain vaatteesi täällä, ja onhan sinulla parempaakin tehtävää, — sanoi Hartzell lempeästi nuhdellen ja alkoi mielihyvällä hörppiä kuumaa kahvia pullosta, johon kerma tai oikeammin maito oli valmiiksi sekoitettu. Hän joi puolet pullon sisällyksestä ja tarjosi sitten sen Vilholle, joka paperossistaan pitkiä sauhuja vedellen nautinnolla joi loput siskon tuomasta kahvista.
Mieliala oli mitä parhain. Hartzellkin elpyi huolimatta päivänpaisteesta ja väsymyksestään ja suostui polttamaan Vilhon tarjoaman paperossinkin, vaikka hän aina periaatteen vuoksi soimasikin ankarasti poikaansa tämän suuresta rahan haaskauksesta. Vihdoin Hartzell oikaisi itsensä pitkäkseen korkean muurin pimennossa olevalle lastukasalle.
Nuoret väistyivät syrjemmälle puhelemaan mukavia ja nauraa kikattamaan.
Hartzellia ei nukuttanut, hän vain muuten tunsi itsensä niin lopen väsyneeksi. Hänen ajatuksensa tuppasivat väkisinkin siihen yhteen ja samaan. — Miksikä näin hyvin rakennettu ja kestävä talo purettiin? Mokoman kadunko takia, niinkuin rakentamattomia maita ei olisi löytynyt kaduiksi. Siinä missä rakennus seisoi piti sen saada olla. Ei nykyaikana näin kunnollisia ja tukevia taloja pykättykään… Harakanpesiä ne nykyiset rakennukset olivat kaikki järjestänsä verrattuina oikeihin vanhan, hyvän ajan kivimuureihin. Ja nyt niitä revittiin vallan turhanpäiten. — Hän ihan kiihtyi sitä haaskausta ajatellessaan.
Nuorena poikana hän noin viisikymmentä vuotta sitten oli ollut rapparinopissa sen oikean miesten miehen, rappari Raskin johdolla. Siihen aikaan sitä osattiin tehdä työtä, ja rahoja tuli kanssa, niin että hurisi, mutta kyllä siinä urakassa heiluttiinkin ja hikoiltiin…
Rask oli ottanut koko rakennuksen urakalla sisältä rapattavaksi. Siinä lokakuussa se taksvärkki alkoi. Vastamuuratut, paksut tiiliseinät eivät vielä olleet täysin kuivuneet, kun yläkerran akkunareiät lyötiin laudoilla umpeen ja keskelle lautaluukkua pistettiin pieni, jostain vanhasta rakennuksesta otettu lasiruutu. Eihän siinä paljon valoa tarvittukaan, sillä olihan jo syksy, ja pahasti käryävän, lasittoman öljylampun kanssa siinä pääasiallisesti häärättiin.
Hän muisti vielä nyt niinkuin eilisen päivän, kun hän Raskin kanssa oli saanut erääseen suureen saliin rakennetut lankkutelineet valmiiksi. »Pruukijamakka» oli kantanut tiinut pruukia täyteen. Se sitten oli »jyry» muija se »Laulaja-Miina». Se kiipesi vakavasti kuin lastattu aasi »lankonkia» pitkin täysinäinen »pruukikontti» olkapäällään ja laulaa heläytti siinä samassa hauskan viisun niinkuin herran Siionissa…
Ja sitten se työ alkoi. Rask oli juuri saanut paikallensa passattua ne vaikeat »sampluunalistat» katon koristelistaa varten. Hän hääräsi ja heilui kuin hullu myllyssä, haukkui koko ajan, mutta valmista siinä tuli.
Sitten he rupesivat yhdessä oikein olan takaa mätkimään pruukia suurilla metallilastoilla katon ja seinän kulmaukseen, ja kun hän ei oikein jaksanut mäiskäyttää pruukia niin kovasti, että se heti olisi tarttunut kiinni päreiden muodostamaan katto- ja seinäsäleistöön, kirosi Rask, niin että »tellinkit» vapisivat. Hyvä Jumala, kyllä se oli menoa, mutta sellainen pitää oikean rapparin ollakin…
Rask lykkäsi »sampluunaa», niin että listat taipuilivat, ja hän taas keräsi lastalla »tellinkeille» valunutta pruukia minkä kerkesi. Sitten alkoi taas uusi rappaaminen samaan listaan, ja hyvää jälkeä siitä tulikin. Listan pullea »makkara» oli ehjä ja täyteläinen kuin parhain »metvursti». Kun Rask sitten viimeiseksi itse rappasi listan kipsinsekaisella pruukilla ja varovaisesti veti »sampluunalla» pitkin tehtyä rataa, niin kaunis, monipoimuinen lista loisti sileänä ja valkoisena kuin vastasatanut lumi.
Sitten huilattiin hetkinen ja juotiin »Laulaja-Miinan» kanssa pari »purkkia» olutta. Se sitten oli poikaa, kun »tellinkien» alla oleva peltikamiina läpi huoneen johdettuine savutorvineen hohti kuumuutta niinkuin seitsemän leivän uuni, ja rautakourissa roikkuvat petroolilamput antoivat katkuista savua, min että kurkkua kirveli ja sieraimet oli noesta mustana kuin riihimiehillä.
Nyt alkoi se kaikkein tärkein ja vaikein työ. Rask käski hänen ottaa esille »värkkilootasta» ne kaikkein pienimmät ja hienoimmat lastat ja »putspulikat». Niitä sitten oli monensorttisia, oli suoria ja vääriä, kuperia ja koveroita, suurempia ja pienempiä, ja kaikki ne piti latoa hyvään järjestykseen nelikulmaiseen plootulaatikkoon, jossa oli hiukan kipsinsekaista pruukia.
Rask hieroi ja putsasi, leikkasi ja rappasi käyttäen taitavasti milloin mitäkin pulikkaa ja lastaa. Siinä sitten kysyttiin sorminäppäryyttä, tarkkaa silmää ja kättä. Hän seisoi vieressä pidellen laatikkoa ja ihmetellen sitä taitavuutta, jolla mestari valmisteli listan nurkkaa. Aikaa siihen meni, mutta valmiiksi se vaan tuli ja niin hyvää jälkeä siitä lähti, että olisi voinut luulla nurkankin olevan tehdyn »sampluunalla», jos se vaan olisi ollut mahdollista. Mutta mistä sitä sellainen »sampluuna» saataisiin, jolla listojen kulmiakin tehdään…
Kun tämä tärkeä ja vaikea työ oli suoritettu, alkoi taas »krouvimpi» työ. Lujasti töitä siihen aikaan tehtiinkin, ja Raskin viikkopalkka saattoi parhaimpina aikoina nousta alulle kolmattakinsataa markkaa…
Tässä Hartzellin ajatukset hetkeksi keskeytyivät, sillä iastukasa, jolla hän oli rentonaan, tuntui hänen vanhalle, jomottavalle ruumiilleen epämukavalta. Hän pöyhi ja järjesteli lastuja ja muutti asentoa.
— Jopa se vanhuus tuppaa jäseniä vaivaamaan, — ajatteli hän siinä lojuessaan.
— Vaikka olisiko tuo nyt mikään ihme, jos alkaisikin herpaantua, sillä onpa sitä kanssa aikalailla vuosien kuluessa rääkätty.
Ja sitten muistuivat hänen mieleensä menneet vuodet, kuinka hän viidenkymmenen vuoden aikana oli ahertanut rakennuksilla. Hän oli ansainnut paljon rahaa, mutta juomiseen ne kaikki olivat kuluneet, sillä eipä koiran kaapissa luut säästy.
— Akoittunutkin hän oli, mutta akka oli häijy ja ahne. Aina se vain kärkkyi rahoja ja koetti niitä häneltä keplotella käyttääksensä sitten omiin »hepeneisiinsä», sillä kaksi perisyntiä sillä Ulla-vainaalla oli, silkkipuserot ja pitkä aamu-uni…
Kun se ei enää millään onnistunut vikittämään häneltä rahoja, keksi se kärmeellisen konstin. Se tuli joka »litviikipäivänä» työmaalle kannun viinapullo matkassaan. Sitten se lirkutteli ja maklakoi, ottipa vielä itsekin ryypyn, pari, ja niin se sai narratuksi hänet kotiin, jossa jatkettiin ryyppäämistä, kunnes hän nukkui, ja sitten se pulitti hänen taskunsa tyhjiksi ja pani rahat pankkiin omalle nimelleen, vaikka hänelle selitti käyttävänsä niitä kotitarpeisiin.
Tämän kaiken hän vielä olisi kärsinyt, mutta sitten selvisi hänelle vallan sattumalta koko salaisuus. Se akka riiviö pitikin seuraa erään nuoren konttoristin kanssa ja sille se niitä rahoja tuppasi, sillä eihän mokomalla retkulla mitään rahoja ollut.
Hän vihastui, niin että oli tappaa ne molemmat siihen paikkaan, mutta malttoi kuitenkin mielensä eikä sen koommin palannut kotiinsa…
Päivät hän oli töissä ja yöt makasi niinimatolla kosteissa kivihuoneissa kuuman kamiinin kupeella. Kun toista kylkeä paleli, niin toinen kuumotti kuin tulessa, eikä siinä uni tahtonut silmiin tulla. Aina sen Ullan ja sen kelvottoman Söderholmin kuvat tulivat väkisinkin mieleen juuri sellaisina kuin ne istuivat siinä hänen omassa keinutuolissaan sylikkäin, ja silloin sisuksia poltti enemmän kuin kamiininpuoleista kuvetta…
Hän oli ensin murheessaan juopotellut enemmän kuin koskaan ennen, mutta sitten oli omatunto herännyt ja hän oli liittynyt niiden lestadiolaisten eli hihhulien seuraan. Pyhät pitkät hän kuunteli seuroissa sananselittäjien puhetta Jeesuksen veren puhdistavasta voimasta ja Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa… Ja kun kanssaveljet seuroissa ääneen todistivat, että kaikki synnit olivat anteeksi annetut Jeesuksen veressä, niin vaiva sielussa helpotti, ja olipa hän muutamia kertoja ratkennut riemuunkin. Monena iltana hän nukkui hyräillen mielilauluaan:
»Jeesuksen veri, se lasinen meri, jonka päälle seurakunta rakettu on. Sillä sitten seilaa se uskovaisten laiva, ja Jeesus on itse sen perämies…»
Hän oli käynyt hyvin säästäväiseksi, sillä hän oli päättänyt kerätä jotain vanhain päiväinkin varaksi. Joka maanantai hän osti itsellensä kilon ameriikanläskiä ja ryssiltä kolme ryssänlimppua. Lisäksi hän osti kaksi litraa paksua piimää, johonka hän joka aterian jälkeen lisäsi vettä hiukan vähemmän kuin oli siitä sillä kertaa ryypännyt. Näin oli se tilkkanen piimäsintua, jonka hän pyhäiltana viimeiseksi nautti, jokseenkin sinistä, heikkoa ja hapanta. Mutta eli sitä vaan niilläkin muonilla, vaikka vatsassa tuppasikin toisinaan olemaan polttoja.
Näin olivat vuodet kuluneet hiljalleen. Mitään erikoisempaa ei tapahtunut, paitsi että se Ulla eräänä juhannusaattona hukkui ollessaan purjehdusmatkalla sen Söderholmin kanssa. Viinoja kuuluivat silloinkin molemmat nauttineen, ja siitä se onnettomuus lienee koitunutkin. Kauheata oli ajatella, että nekin ihmisparat niin surkeassa suruttomuuden tilassa saivat astua kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen eteen…
Ahkerasti hän oli tehnyt työtä ja pysynyt kullakin työmaalla niin kauan kuin vaan siellä työtä riitti. Olipa hän viime vuosina väsyneenä liiallisiin ponnistuksiin palvellut yövahtina uutisrakennuksilla. Eikä se yövalvominen ollutkaan niin erikoisen rasittavaa, sillä vanhemmiten ei nukkumisesta muutenkaan tahtonut mitään tulla, ihan sitä mielikseen käveli joka »vartin» päästä vetämässä niitä vahtikelloja…
Näin olivat kaupungin monet uutisrakennukset käyneet hänelle tutuiksi ja rakkaiksi. Hän seurasi niiden syntyä aina perustuksien kaivamisesta asti, ja harjakannuja juotaessa hän tunsi rintaa paisuttavaa iloa uutisrakennuksen komeudesta, tukevuudesta ja korkeudesta. Hän muisti hyvin, minkälainen maapohja kullakin rakennuksella oli. Missä oli louhittu pois suuri kallio, missä taas oli liejupohjaan juntattu satoja hirsiä.
Kaikilla rakennuksilla oli oma syntymis- ja rakennushistoriansa. Kaikilla niillä oli omat etunsa ja varjopuolensa, ja hänestä tuntui, vastoin jumalansanan kieltoa ja opetusta, niinkuin niissä kaikissa olisi asunut jonkinlainen haltia, joka määräsi rakennuksen ominaisuudet…
Siksipä hänen mielensä oli niin sanomattoman apea ja katkera, kun tätä »Murtokatua» varten hävitettiin useita kunnollisia taloja. Oli kerrassaan sopimatonta häätää niin monta hyvää talonhaltiaa taivasalle, kadulle… Kostamatta ne eivät sitä jättäisi…
Ruokakello, jona käytettiin tukevan hirren nokassa riippuvaa rautakiskonpätkää, alkoi soida tuttua kalkutustaan häiriten työmiehiä heidän parhaassa ruokalevossaan ja katkaisten Hartzellin ajatukset.
Pian oli taas koko häviöön tuomittu rakennus vilkkaan elämän vallassa niinkuin säretty muurahaispesä. Kuului pauketta, ryskettä, kilkutusta ja romahduksia, kun hajoavista tiiliseinistä kalkkilaastin ympäröimät tiilet putosivat korkeudesta särkyen maassa ja kohottaen ilmoille valkoisia kalkkipilviä, keveitä kuin heinäkuun ukkospilvet.
Hartzell seisoi ylimmässä kerroksessa leveällä muurilla ja irroitteli hiljaa rautakangellaan lujasti toisiinsa liittyneitä tiiliä. Hänen poikansa Vilho oli uhkarohkeasti kiivennyt kadunpuoleisen akkunan puisen kehyksen kamanalle ja siellä seisten hakkasi rajusti kangellansa päätä poikki eräältä suurikokoiselta kipsikuvalta. Hän liikutteli kankeansa rajusti ja uhmaten, sillä muutamissa ihmisissä asuva luontainen hävittämisen halu oli saanut hänet kokonaan valtoihinsa.
— Oleppas varovaisempi, poika siellä, — huusi Hartzell Vilholle nähdessään hänen uhkarohkean asentonsa.
— Ei hätää mitään, — huusi Vilho ja hakkasi rajusti kangellansa korinttilaista pylvästä, jonka puolitiessä oli kipsistä tehty isorintainen naisen vartalokuva. Hän hakkasi niin, että hiki valui pitkin poskia, kaulaa ja paljaita ryntäitä.
Hän suuntasi voimakkaan iskunsa kipsinaisen vasemmanpuoliseen silmään, mutta isku oli liian raju ja kipsipää onttoudessaan liian heikko. Kanki syöksähti voimalla silmästä sisään ja lävisti vinosti oikean posken. Pylväs liikahti, ja Vilho menetti tasapainonsa pudoten selälleen huimaavasta korkeudesta rakennuksen sisäpuolelle läpi kolmen kerroksen…
Kuului kamala parkaisu, ja korinttilainen pylväs syöksyi putoavan kera maahan haudaten siruihinsa onnettoman miehen. Hartzell kirkaisi, hän oli pudota leveältä muurilta ja vapisevin polvin hän vaivoin pääsi alas korkealta paikaltaan.
Tultuaan maahan hän kiiruhti poikansa luo, jonka ympärille oli kerääntynyt paljon työmiehiä. Nämä poimivat tiiliä hänen päällänsä. Tiedotonna lepäsi Vilho siinä silmät ummessa, ja suusta pursusi veristä vaahtoa. Ohimossa oli suuri, ammottava reikä, jonka sortuneen pylvään kipsinen akantuslehti oli siihen iskenyt. Veri syöksyi haavasta punaisena suihkuna ja valui pitkin paljasta rintaa, jossa se sekaantui kuivan kalkinporon kanssa tahmeaksi hyyhmäksi…
Hartzell polvistui poikansa ääreen.
— Hän elää vielä, hän elää, — sanoi hän läähättäen ympärillä oleville, — auttakaa. Jumalan nimessä auttakaa, — vaikeroi hän käsiään väännellen.
Kun suuri tiilikasa oli saatu onnettoman ruhjoutuneen ruumiin päältä, kantoivat miehet hänet muurin pimennossa olevalle lastukasalle ja alkoivat odotellessaan paikalle kutsuttua lääkäriä pestä ja virvoittaa haavoittunutta kylmällä vedellä.
Loukkautuneen hengitys kävi heikommaksi. Onneton isä painoi likaisen kätensä poikansa ohimohaavan tulpaksi, ettei veri olisi kuiviin juossut.
Onnettomuuspaikalle saapunut lääkäri ei voinut tehdä mitään, sillä mieheltä oli pudotessa selkäranka taittunut ja sen mukana pidennelty selkäydinkin. Vilho oli auttamattomasti kuollut…
Vanhus oli polvillansa kuolleen poikansa ruumiin ääressä ja väänteli valitellen vapisevia käsiänsä, jotka olivat veren tahraamat. Itkettyänsä kotvan hän kääntyi muutamien paikalle jääneitten puoleen ja sanoi syyttävästi:
— Sellaista se on, kun rupeavat suottaspäiten hävittämään näitä vanhoja, oikeita taloja. Sen minä aina olen tiennyt, että haltia sellaisen kostaa… niin, haltia kostaa, mutta mistä se vihansa minuun nakkas, kun sen kosto koski näin kauheasti juuri minuun…?
Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli tylsästi eteensä. Ympärillä olevat pudistelivat merkitsevästi päätänsä, ja yksi kuiskasi toisen korvaan:
— Voi sentäänkin sitä Hartzell-raukkaa, nyt sen järki vissisti sekos.
Ei se uskovainen mies muuten puhuisi tuommoista haltian kostosta…
Mutta Hartzell jatkoi:
— Siitäköhän se suuttui, kun minä onneton ollenkaan suostuin hävittämään tätä samaa taloa, jota itse olen ollut rakentamassa…
Hän istui kotvan ääneti ja höpisi hiljaa itseksensä. Toiset olivat poistuneet hänen lähettyviltään ollen vakuutettuja hänen mielenvikaisuudestaan. Mutta heidän luulonsa oli turha, sillä todella hän uskoi tämän suuren onnettomuuden johtuneen siitä, että vanhaa, kunnollista taloa oli ryhdytty hävittämään, hänen käsityksensä mukaan, aiheettomasti.
Kun vainajan ruumis oli viety kotiin, otti Hartzell esille lestadiolaisten laulukirjan, asetti nenällensä messinkisankaiset silmälasinsa ja alkoi väräjävällä äänellä laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi, tuo Jeesuksen tulkaatte ääni, niin silloinpa koittavi Eedenin koi, ja ilolla kallistan pääni…»
Hän lauloi tämän laulun alusta loppuun useampaan kertaan. Vähitellen kuitenkin huoneessa hiljeni vanhuksen väräjävä ääni. Kuului vain Santran pidätetyt itkunnyyhkytykset, kun illan hämärä tummana hiipi yli kattojen ja katujen…
Hiljaisuuden katkaisi yht'äkkiä voimakas tärähdys, joka sai huoneen akkunat vapisemaan. Santra ponnahti kirkaisten pystyyn.
— Älä huoli säikähtää, Santru — sanoi Hartzell rauhoittaen, — tuolla kadunpäässä ne vain poraavat kalliota uutta katua varten. Jospa olisi tyydytty vain uusien katujen tekoon, niin Vilhommekin vielä eläisi.
Sitten hän alkoi taas laulaa:
»Kun kutsumuskellomme kerta vaan soi…»