XIV
Sairaalasta päästyään Janne Pöyhtäri oli alakuloinen ja toivoton niinkuin ihminen, jolta elämänura on katkaistu vastoin hänen tahtoansa.
Hän oli ollut niin kiintynyt toimeensa, se oli ollut kuin luotu hänen rohkealle ja reippaalle luonteelleen, ja hän oli liittänyt siihen niin paljon toiveita. Hän oli menestynyt erikoisen hyvin; sekä päällystö että toverit ihailivat hänen voimaansa ja päättäväisyyttään. Hän ei pelännyt työtä, sillä työ oli hänelle iloa ja vain työ antoi hänen mielestään elämälle oikeutuksen… Usein öisin valveilla loikoessaan hän oli miltei toivonut, että syttyisi jossain tulipalo, jotta syntyisi liikettä ja toimintaa, jotta hän saisi taistella, raataa ja voittaa, eikä hän silloin kuitenkaan toivonut kenellekään mitään vahinkoa tai vaaraa… Mutta nyt oli kaikki lopussa.
Hän oli usein vahdissa astellessaan yövuorolla kuvitellut, että kerran hän on siinä asemassa, että saa käskeä muita tähän portille seisomaan. Eikä hän ajatellut sitä minään kostona kenellekään taikka ylpeydellä, sillä hän tiesi, että hänellä silloin oikeuksiensa ohella on myöskin suurempi edesvastuu, ja hänestä oikea mies eli ihannemies, joksi hän työn ja toiminnan kautta niin mielellänsä olisi tahtonut itsensä kasvattaa, kantoi ennen kaikkea edesvastuuntunnetta…
Mutta nyt oli hänelle sattunut vanhojen ihanteiden vararikko. Tyhjätaskuna hän kulki katua ylös, toista alas miettien ja pohtien, mihinkä nyt ryhtyisi. Hänen kätensä oli tavallaan terve, ei sitä ainakaan pakottanut, mutta kankea se oli eikä hän voinut sillä tehdä mitään raskaampaa työtä.
Ruveta uudestaan ajuriksi? Ei, sitä hän ei voinut. Hän inhosi sitä ammattia, ja juuri senvuoksi hän sen oli jättänytkin. Eihän se ammatti itsessään ollut pahempi kuin joku muukaan toimi, mutta siinä täytyi pakostakin muuttua huonoksi sentähden, että sai aina olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka katsoivat oikeudekseen näyttää vain huonoja puoliaan. Ajuria kohteli jokainen ylimielisesti…
Hän olisi kyllä päässyt poliisiksi, sillä useinhan otettiin poliisikuntaan entisiä palosotilaita, mutta ei hän katsonut kankean kätensä takia voivansa ryhtyä toimeen, jossa tarvittiin hetkellistä voimaa ja ripeätä toimintaa, ja muutenkin hän piti tätä tointa jokseenkin onnettomana ammattina…
Halveksivathan monet ihmiset salaisesti poliisia. Olihan ihmisille itse asiassa nöyryyttävää pitää palkattuja miehiä vartioimassa, että he eivät tekisi toisillensa pahaa. Se oli ihmisyydelle alentavaa, ja sentähden poliisi harmitti kaikkia, jotka tunnustivat ihmiskunnan kurjuuden. Eivät he vihanneet tuota ihmistä, joka tuossa kadulla kulki ja vartioi, sillä saattoihan hän olla yhtä hyvä kuin kuka tahansa, vaan he vihasivat ihmisten sanomatonta huonoutta, jonka liikkuva todistus oli tuo asestettu mies…
Salapoliisiksi hän myöskin olisi kelvannut ja saanut ehkä hyvänkin palkan, mutta se toimi oli hänestä kerrassaan koiranvirka. Hän oli toisinaan öisin ajossa ollessaan nähnyt, kuinka nuo siviilipukuiset »herrat» astelivat pitkin katuja etsien varkaita ja muita epäilyttäviä ihmisiä. Niiden jo pelkässä katseessa oli jotain sellaista epäilevää ja pälyilevää, että jokainen tarkkanäköinen ihminen saattoi helposti arvata heidän salaisen ammattinsa. Oikein häntä inhoitti, kun hän muisteli, miten ne toisinaan kulkivat paraatiovelta paraatiovelle koetellen olivatko ne lukossa ja jääden usein odottamaan, jos jotain sattuisi.
Toisinaan taasen, jos he näkivät jonkun ihmisen, oli se vaikka miten kunnialliselta näyttävä mies tai nainen, niin he asettuivat porttikäytävien pimentoihin ja muihin loukkoihin salaa seuraten yöllisen kulkijan retkiä.
Vain kissa vainosi tuolla tavalla saalistansa, mutta se tekikin sen elääkseen. Harjoittihan tosin salapoliisikin ammattiaan elääkseen, mutta Jannen mielestä täytyi ihmisen voida ansaita leipänsä arvokkaammalla toimella kuin toisten rikoksia ja paheita seuraamalla. Hän ei tahtonut elättää itseään sillä tavalla… Ei, jotain kunnollista työtä, oikeata työtä hän halusi itsellensä, mutta sitäpä ei ollut helppo saada. Eihän hänellä ollut mitään ammattitietoja eikä erikoisia todistuksia, ja vallityöhön, jota myöskin olisi saanut, hän ei voinut kätensä takia mennä…
Hän oli kulkenut jo viikkokausia etsien työtä. Mutta onni ei ollut hänelle myötäinen. Hän ei voinut käsittää, kuinka ei nyt tapahtunut hänen asemassaan äkkimuutosta, niinkuin niin monasti ennen oli sattunut asioita, joita ei ollut osannut aavistaakaan…
Raskasta oli kulkea työnhaussa. Kun hän nousi korkeita portaita jonkun vaikuttavan henkilön luo, jolta luuli saavansa työtä, tuntui hänestä niinkuin hän olisi ollut kuritushuonevanki, jolla on raskaat rautapultit jalkoihin kytkettyinä. Ja kun hän nöyrästi, vaikkakin miehekkäästi, esitti asiansa, vastasi moni »pomo» miltei närkästyneellä äänellä, ikäänkuin hän olisi pyytänyt lainaksi suuren summan rahaa, vaikka hän pyysi vain työtä ansaitakseen kunniallisesti elatuksensa ja auttaaksensa äitipoloistaan, joka oli aivan menehtyä, toivottomuuteen.
Kuinka hän toisinaan kiroili kovaa kohtaloaan. Hän oli varma, että olisi menestynyt toimessaan, saanut ylennystä ja ehkä muutaman vuoden kuluttua päässyt aliruiskumestariksi. Hän oli kuvitellut, että sitten hän pyytää tulla komennetuksi Kallion paloasemalle. Siellä hän saa vapaat huoneet ja menee sitten, ellei aikaisemmin, naimisiin Hannansa kanssa, ja vanha äiti muuttaa heille… Sitten he voivat aina keväisin ja kesällä syödä ulkosalla siinä pienessä pensaitten ympäröimässä lehtimajan tapaisessa, joka on paloaseman yhteydessä ja jonka keskellä on pienen pilarin päässä kirkas, lasinen pallo, josta näkee koko tienoon pienoiskoossa. Mutta se unelma oli kuollut niinkuin lintu kesken laulunsa…
Omasta puolestaan hän olisi tämän vastoinkäymisen kantanut rauhallisemmin, mutta kun hänellä oli vanha äiti, joka tarvitsi apua, niin se tuntui masentavalta. No, vanha äitikin ymmärsi sentään odottaa… Mutta Hannan, hänen morsiamensa tähden tuntui hänen asemansa kerrassaan sietämättömältä. Olihan Hanna koettanut lohduttaa häntä ja luvannut odottaa, mutta hänelle itselleen oli tämä tila kuin kuumin helvetti. Eihän hän ollut mies eikä mikään, kun ei voinut tällä iällä elättää itseänsä ja perustaa omaa kotia! Senhän teki kurjin renkikin maalla…
Yksin voi ihminen kärsiä mitä hyvänsä, mutta kun tietää, että on olemassa muita, jotka kärsivät saman asian takia, niin tulee oma tuska moninkertaiseksi…
Hän alkoi hävetä tovereitaan. Jos joku kysyi häneltä, missä puuhissa hän nykyään oli ja milloin hän aikoi mennä naimisiin, niin hänestä tuntui, kuin hän olisi saanut puukosta. Hän punastui kuin pahanteosta tavattu lapsi. Kuinka ihmiset aavistamattaan saattoivatkaan olla ilkeitä ja tunkeilevia! Mitä se heitä liikutti missä hän oli ja mitä teki? Hän vastasikin toisinaan hyvin ärtyneenä: — Ei missään ja entäs sitten…
Hänen reipas ryhtinsä oli kadonnut, ja kuitenkaan ei hänen ruumiinsa ollut mitenkään sairas, hänhän oli jo täysin toipunut sairaudestaan. Mutta hän oli sielultaan sairas, hän oli nujerrettu ja maahanlyöty niinkuin rohkea lepakko, joka on lentänyt ilmassa huojuvaa, viuhuvaa ongenvapaa vasten ja pudonnut maahan ja läähättää nyt pihamaalla pienet terävät hampaat irvissä, ikäänkuin olisi halukas puremaan, tuo pieni, runneltu raukka, jolta on katkennut toinen siipi…
Katuja kävellessään Janne oli rahapulassaan muistanut tuomari Katajistonkin ja oli käynyt häneltä saatavaansa perimässä. Eihän se tosin ollut kuin alun toistakymmentä markkaa, mutta olihan sekin jotakin. Tuomari otti hänet kyllä vastaan, mutta sanoi, että hänellä ei nyt sattunut olemaan rahaa kotonaan, ja kehoitti tulemaan joskus toiste. Ei hän kuitenkaan toista kertaa mennyt perimään rahojansa, sillä ei hän viitsinyt omiansa kerjätä…
Sitten muistui hänen mieleensä taiteilija Hertell ja hän lähti tapaamaan häntä.
Ateljeerin ovi ei ollut lukossa, ja Janne astui ovelle hiljaa koputettuaan sisälle. Taiteilija Hertell oli puettuna kirjavaan, silkkiseen yöpukuun ja istui suuressa nojatuolissa lähellä takkaa ja heitteli teräaseita puiseen kattoon.
Nähtyänsä Jannen lopetti hän hetkiseksi heittelemisensä ja käski Jannen astua sisälle. Janne tervehti taiteilijaa, mutta pysähtyi sitten epävarmana, sillä taiteilijan katse oli tuima ja samalla levoton.
— Perälle vaan, perälle vaan, pois tieltä! — sanoi taiteilija ja alkoi taas heitellä aseitaan kattoon. Hän oli sangen taitava, mutta monet aseet singahtivat kuitenkin liian veltosti hänen kädestään ja kimposivat takaisin katosta. Oli vaarallista seistä liian lähellä ovea.
— Minä tulin kysymään, tahtoisiko taiteilija maalata valmiiksi sen
»Maratonjuoksijan»? Minulla olisi nyt aikaa koska hyvänsä.
— Minkä juoksijan? — kysyi taiteilija ja katseli tylysti Jannea, joka seisoi hämillään.
— No, sen taulun, jossa minä olin mallina ja joka ei vielä tullut aivan valmiiksi, sen juoksijan…
— Ahaa, senkö, — sanoi taiteilija ikäänkuin havahtuen. — Ei siitä tule enää mitään. Minä en näe värejä enkä väliin malliakaan. — Hän haki taulun esille ja näytti sitä Jannelle. — Kas tässä se nyt on.
Janne oli horjahtaa taaksepäin, sillä niin teki hänen pahaa. Taulussa esiintyvän alastoman miehen kasvot olivat hänen näköisensä, ja nyt oli taiteilija heittänyt suuren ateljeeriveitsen sen miehen rintaan.
Mitä sinä ihmettelet? Sellainen se on. Minä koetin, tulisiko sen rinnasta verta, mutta eipä vain tullutkaan. Se oli veretön juoksija, kas se oli niin saamarin kevyt ja henkevä, mutta sentähden sillä onkin maailmanrekordi.
Hän istuutui nojatuoliin ja alkoi heitellä aseita oveen.
Jannea kauhistutti. Ensinnäkin puistatti häntä nähdessään ikäänkuin oman rintansa lävistettynä — veitsi heilui vieläkin siinä kankaassa, — mutta ennen kaikkea kauhistutti häntä se, että hän huomasi taiteilijan menettäneen järkensä. Hänen päänsä painui alas, ja hän aikoi odottaa hetkeä, jolloin taiteilija nousee keräämään aseitansa, ja poistua sanomatta mitään, mutta taiteilija huomasi hänen aikeensa ja huusi:
— Heipä hei, Janne, sinä olet reipas ja pulska poika, heitäppäs sinäkin, jos osaat. Katsos nyt riehuu maailmansota, eikä nyt juokseminen auta. Minä olen niin väsynyt, niin saamarin väsynyt, mutta minun täytyy harjoitella, täytyy, ei tästä sodasta muuten loppua tule. Kaikki kutsuvat minua, kaikki pyytävät minua puolellensa, sillä he tietävät minun hirvittävän taitoni. Mutta minä olen ottanut käteni pois heistä. Katsos minä en ole vielä valmis, mutta kun minä tästä kerran lähden, niin minä määrään itse rauhanehdot. Ei, poikani, ei tässä nykyään tulla kuuluisaksi juoksemalla. Taito se on, joka määrää. No, koetappas, minä opetan sinua ilmaiseksi…
Janne palasi ovelta ja otti yhden teräväkärkisen pistimen ja heitti sen kattoon, josta se kimposi takaisin kuin kivestä.
Taiteilija nauroi kolkosti. Janne luuli paksun takkinsa haittaavan ja riisui sen yltään. Sitten hän käänsi paidanhihansa ylös ja valitsi itsellensä suuren suomalaisen puukon, jota hän varmasti osaisi käyttää paremmin, sillä olihan hän veljensä kanssa lapsena pelannut puukkopeliä santakasassa.
Taiteilija seurasi jännittyneenä ja tarkkaavaisesti jokaista hänen liikettään. Janne punnitsi veitsen painoa kädessään, tarttui sitten sen terään niinkuin ennen pelissä ja heitti sen voimiensa takaa pää edellä niin, että se teki käänteen ilmassa ja tarttui heikosti kattoon. Hetken se siinä heilui, ja taiteilijan pää heilui samassa tahdissa. Sitten puukko putosi raskaan, visaisen päänsä painosta lattialle. Taiteilija remahti taas raakaan nauruun…
Janne oli masentunut, sillä hän huomasi, ettei kätensä kykene enää mihinkään voimainponnistukseen. Hän aikoi yrittää vielä kerran. Mutta juuri kun hän tarttui toiseen puukkoon, kävi taiteilija äkkiä kiinni hänen käsivarteensa.
— Mitä se on? Huu, mikä siinä on? — sanoi hän ja katseli tuijottavilla silmillään Jannen käsivarressa olevaa hirvittävää arpea. Janne kalpeni, ikäänkuin häntä olisi lyöty teräaseella, sillä taiteilijan katse oli niin sanomattoman kauhistunut ja inhoa kuvastava…
— Se on palanut, — sanoi Janne tuskin kuuluvasti ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.
— Se on hävytöntä, polttaa kätensä tuolla tavalla, kauniin kätensä! Kuuletko sinä, se oli kaunis ja komea käsivarsi, sellaisia ei ole joka pojalla tässä maassa. Polttaa, polttaa… mitä järkeä siinä on? Etkö sinä tiedä, että ei ole muita syntejä kuin tyhmyys ja rumuus. Sinussa on ne molemmat. Se on kauheata, peitä se heti, minä en voi katsella sellaista, se on ruma, ruma… inhoittava…
Janne koetti puolustautua ja selitti, että se oli tullut taistelussa toisen ihmisen hengen pelastamiseksi. Hän oli tahtonut tehdä sankariteon. Mutta taiteilija ei kuunnellut häntä, vaan kiihtyi yhä enemmän ja soimasi Jannea sopimattomin sanoin, ikäänkuin Janne olisi tehnyt suuren rikoksen häntä kohtaan. Janne kuunteli hetken aikaa rauhallisena, mutta sitten alkoivat hänen huulensa värähdellä, sillä hän oli niin hermostunut ja onneton, ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta taiteilija puhui yhä vain kiihtyneemmin ja heitteli kiivaasti aseita kattoon sekä pauhasi:
— Rumaa… tyhmää… anteeksiantamatonta typeryyttä… syntistä…
Hetken itkettyään Janne rauhoittui ja puki takin päällensä. Hän huomasi olevansa tekemisissä vaarallisen mielipuolen kanssa. Häneen oli aluksi moite koskenut niin kipeästi, sillä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, että sen lausui mielipuoli. Mutta kun häntä oli moitittu juuri siitä, mikä oli hänen onnettomuutensa syy, oli hän hetkiseksi tullut heikoksi, hänenkin kärsimyksillään täytyi olla rajansa… Mitään sanomatta hän hiipi ulos ateljeerista ja jätti onnettoman taiteilijan yksikseen heittelemään aseitaan ja lopettamaan maailmansotaa…
Astellessaan alas korkeita portaita tuntui hänestä, ikäänkuin hänen olisi joka askeleella tullut helpompi olla. Hänen tarmonsa ja tahtonsa terästyi. Hän oli nähnyt vielä suuremman onnettomuuden kuin hänen omansa olikaan ja hän tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi, että hänellä kuitenkin vielä oli tallella järkensä valo…
Mikä kova kohtalo olikaan saattanut hänet näkemään niin paljon rumaa. Siinäkin oli taas juoppouden ja huonon elämän lahjakas, sivistynyt uhri… Häntä oli aina peloittanut tuo taiteilijan ainainen juominen, ja nyt hän oli nähnyt sen juomisen kauheat hedelmät…
Mitä alemmaksi hän tuli, sitä enemmän heräsi hänen tarmonsa, ja hän päätti miehen tavoin kantaa onnettomuutensa. Päästyään kadulle raittiiseen ilmaan hän tunsi riemukseen, että hänellä täytyi sittenkin olla tulevaisuutta…