GALILEANPUU.
Herra ja Pyhä Pietari kulkivat eräänä kesäisenä päivänä Laatokan kallioista rantaa pitkin. Oli niin kuuma, että he riisuivat jaloistaan ja kävelivät avojaloin aaltojen liukkaiksi hijomilla rantakallioilla, mutta kuumuus poltti heidän jalkojaan, ja he istuutuivat syvälle järveen pistäytyvälle kallioniemekkeelle ja jäähdyttivät jalkojaan viileässä vedessä.
Laatokka lepäsi rasvatyynenä heidän edessään, ja iloiset kalat hyppelehtivät vedessä ja synnyttivät renkaita sileään pintaan. Vaieten katselivat he kalojen iloista leikkiä kunnes Herra vihdoin puhui:
— Simon Jonaanpoika, katso noita eteneviä renkaita tuolla kuultavalla pinnalla, katso kuinka pienestä ne alkavat, pulpahtava kupla on niiden sydämenä, ja ne suurenevat kunnes vyöryvät yli avaran järven! — Niin on minunkin valtakuntani, yhdessä sydämessä se syntyy, laajenee ja valtaa koko maanpiirin! —
Mutta Pyhä Pietari oli katsellessaan huomannut, kuinka renkaat suuretessaan heikkenivät ja kuinka ne vihdoin kuolivat, ja hän kysyi:
— Herra kuoleeko sinunkin valtakuntasi suuruuttaan! — Mutta Herra hymyili ja sanoi:
— Niinkuin kala, joka pulpahtavan vesikuplan synnytti voi vielä toisenkin kuplan siittää, niin minunkin valtakuntani alkaa uudestaan minun toisessa tulemisessani! - Mutta Pietari ei täysin ymmärtänyt Herran puhetta. —
Vaan liian helteiseksi kävi kesäinen päivä, ja Pyhä Pietari ehdotti, että he astuisivat metsän siimekseen. He nousivat ja kulkivat metsää kohti.
Hiljaisina riippuivat koivujen oksat, värähtelemättä seisoivat sinikellot maassa, ja helmeilevä pihka valui pitkin vaikenevien mäntyjen kaarnaisia kylkiä.
He saapuivat korkeiden kuusien varjostamaan laaksoon, ja Herra istahti mättäälle suurilehtisen haapapuun alle, Pietari istui riippakoivun alla. Mutta haavan lehdet alkoivat levottomasti väristä. Ne liikkuivat kiihkeästi pyörien pitkissä kannoissaan, eikä tuuli käynyt —
Koivun lehdet riippuivat velttoina, väreilemättä, ja Pyhä Pietari katseli ihmetellen puiden elämää ja vihdoin hän sanoi:
— Herra, haapapuun sielu on herkempi kuin muiden, koska sen lehdet tyvenelläkin väräjävät! Herkät sielut aina värisevät! Herra, katso se laulaa ja haaveilee, eikä tuuli käy! —
Mutta Herra hymyili eikä vastannut mitään, vaan muutti istumaan suurineulaisen petäjän alle. Haavan lehdet vielä hetken löivät toisiansa, mutta vähitellen niiden elo kuoli, ja Pietari puhui:
— Nyt haaveet loppuivat, nyt näkee haapa unta! — Vaan Herra hymyili, sillä hän tiesi kaikki. — Pietari nousi ja keräsi sielukkaan puun untuvaisia siemeniä. —
Niin muutti Herra taas haapapuun alle istumaan, sillä petäjän runko valui pihkaa, mutta haavan lehtien tulinen taistelu alkoi, ja Pyhä Pietari luuli, että puu heräsi, kun Herra sen alle istuutui.
Mutta Herra nojasi puun runkoa vasten, ja silloin haavan oksat taipuilivat, ja tuoreita lehtiä satoi Herran tummille hiuksille, vaan Pietari luuli, että haapa itki ja riipi tuskassa hiuksiaan. — — —
* * * * *
Judeaan palattuaan kylvi Pietari kaukaisesta maasta tuomansa siemenet mustaan multaan Jerusalemin ulkopuolella.
Ja etelän ilmanalassa itivät siemenet hyvin, ja nopeasti kasvoivat taimet korkeiksi rikaslehtisiksi puiksi, joita kansa nimitti Galileanpuiksi. —
Mutta herkkäsieluiset haavat eivät haaveilleetkaan etelän taivaan alla, ja Pietari ajatteli, että ikävä kaukaiseen kotiinsa niiltä haaveet vei. —
Eräänä aamuna tulivat muutamat sotamiehet Galileanpuiden luo, niiden lehdet oli päivä kellastanut. Kun ensimmäinen isku sattui puun kylkeen, alkoivat sen lehdet ensikerran väristen valittaa etelän taivaan alla, ja sotamiehet puhuivat keskenänsä:
— Galilean puu on paras Juutalaisten kuninkaalle! — Ja kaksi raskasta runkoa kulettivat he kaupunkiin — — —
Niin tapahtui, että samana päivänä kulki pölyistä maantietä meluava joukko, jonka etunenässä vertavuotava mies laahasi raskasta ristiä.
Kun he tulivat Galileanpuiden kohdalle, alkoivat puiden keltaiset lehdet rajusti liikkua, eikä tuuli käynyt. —
Ja kultainen lehtisade lankesi yli meluavan joukon, ja Herra kääntyi
Pietarin puoleen sanoen:
— Aalto kuolee, mutta minun toinen tulemiseni alkaa — — —