I.
EHTOOLLISKALKKI.
— No, astu vaan, älä pelkää, siinä sen pitäisi olla alttarilla, — mutta varo, ettet vaan puhalla öljylamppua sammuksiin tuossa ristin alla, silloin Se suuttuu! — —
— Astu itse, en minä uskalla, se niin lepattaa, jos sattuis sammumaan! —
— Mikä, elämäkö? —
— En minä elämää tarkoittanut, vaan tuota lamppua! —
— Eikä sammu, älä turhia — — -muista, että tuo tuolla on puhdasta kultaa, se on tuotu Roomista asti! — Ka, tuossa se nyt seisoo, se on — — täynnä viiniä! — — Älä nyt, vasta sakaristossa, siellä on turvallisempaa, ei tässä, no, no — — ei muuten, mutta, jos sattuisi liinalle läikkymään! —
— Risto, sinä olet pelkuri, etpäs silloin pelännyt kun me sen Muonion emännän hengen — — —
— Älä nyt semmoisia, tule nyt vaan —, sanoi Aslak ja hiipi varpaillaan sakaristoon jättäen oven auki perässään tulevalle Ristolle.
— Kiesus Maaria, oikein mua alkoi pelottaa, ja kun nuo polvetkin niin yhtäkkiä alkoivat kelata edestakaisin —, puhui Risto tullen sakaristoon ja asetti korkeajalkaisen, kultaisen kalkin pienelle pöydälle.
— Risto, otas tulta, että nähtäs —, sanoi Aslak.
— Mitäs turhia, juodaan tyhjäksi ja sitten matkalle, kas näin —, hän otti pitkän siemauksen maljasta ja ojensi sen Aslakille, joka vapisevin käsin tarttui siihen.
— Ooh, se onkin suuri, syvä kuin kaivo!
— On! —
— Otan vieläkin, se lämmittää! —
— Joo! —
— Tyhjänä sitä on huokeampi kulettaa! —
— Joo, kun pää on täynnä! —
— Kiesus, mitä — —, kulkuset kilisevät, joko ne nyt meitä — — —
— Omathan kulkuset ne! —
— Aslak, viimeinen tippa olkoon sinun! –
He hiipivät ulos sakaristosta omaan rekeensä. Risto tarttui ohjaksiin, ja Aslak piteli tyhjää maljaa käsissään.
— Se on raskas! —
— Joo, kyllä se synnit kuittaa, kun sen papille annamme, niin ihan se ilostuu ja unohtaa, että me sen Muonion emännän — — — Jokohan se unohtaa! —
— Joo, ja lukeekin pitkät luvut syntiemme yli, sillä ei sen kirkolla ole toista näin komiaa!
— Mutta, jos se kysyy! —
— No, tietysti me sen Roomista tilasimme, Turun kautta!
— Ei se usko! —
— Joo, tämä on puhdasta kultaa, kulta saa uskovaiseksi! —
Tiellä oli lunta ohuelti, ja reenjalakset iskivät toisinaan kiviin niin, että valkea välähteli.
— Risto, etkö kuullut — —?
— Mitä? —
— Kuinka se kohisee — — —
— Metsäkö? —
— Jaa, ehkä se olikin metsä! — He ajoivat matalamäntyiselle palolle, jossa oli miltei kuin aukealla, tuuli lakaisi kuivaa lunta, ja maa oli paikoin paljaana.
— Risto, kuuletko kuinka se kihisee — —?
— Viini päässäkö? —
— Jaa, taitaa ollakin viini! — Risto sivalsi ruoskalla hevosta, se tempasi itsensä kiivaampaan juoksuun, ja jalakset löivät säkeniä, tuuli ulvoi, ja lumi lenteli pyrynä.
— Huu, tunnetko kuinka sen henkäys on kylmä? — — —
— Tuulenko poskellasi? —
— Jaa, ehkä se onkin tuuli! He tulivat kiivaasti ajaen järviahdetta sileälle jäälle, jota pitkin ohuet luminietokset kiiloina liukuivat, kuu näkyi taivaan laella ja kuvasi ajajista heikon varjon jäälle.
— Kiesus armahda, nyt se tulee, pauhulla se tulee — —
— Mikä tulee? —
— Kiesus armahda — — — kuolema! — — — Samassa jää risahti ja kovasti paukahdellen murtui heidän allansa, he suistuivat aaltoilevaan avantoon, jossa teräväsärmäiset jääsirpaleet solisten soittivat kuoleman kylmää laulua. Hetken ponnisteltuaan vaipui hevonen raskasrautaisen reen painamana. Aslak piteli kiinni kultamaljasta ja yritti kiivetä jään päälle, mutta aina reuna murtui; uupuneena päästi hän kätensä irti maljasta ja vaipui kylmään hautaan. —
Voimakas Risto ponnisteli yhä, äkkiä huomasi hän veden pinnalla kelluvan maljan ja tarttui kiihkeästi siihen — —, se kannatti häntä. —
— Armahda Kiesus minua, armahda, me varastimme maljasi syntiemme sovitukseksi, sen kauhean murhan sovitukseksi Pohjan kirkolla! — Armahda minua, sillä sydämeni rauhan takia minä tahdoin muuttaa sinun maljasi sinun toiseen asuntoosi, asuntoosi Pohjan kirkossa — —, näin rukoili Risto.
— Armahda minua, minä vien sinun maljasi takaisin sinne asuntoon, jossa sinä parhaiten viihdyt —, rukoili hän epätoivoissaan, mutta kylmä tuuli lauloi matalaäänistä kuoleman säveltä, ja terävät jääsirut helisivät, Risto taisteli elämästään. —
Mutta hetken päästä kohosi hän taas pinnalle ja sai kiinni kelluvasta maljasta. Vielä muutama ponnistus, ja hän pääsi jäälle kädessään kultainen ehtoolliskalkki.
Kuun valo oli muuttunut valkeammaksi, ja tuuli oli tyyntynyt. Riston vaatteet olivat kimalteisessa riitteessä ja vihdoin ne kokonaan jäätyivät. Tultuansa rantapengermälle istahti hän hetkiseksi ja katseli sylissään olevaa kultaista maljaa. Se oli täynnä punaista vettä, se helmeili niin kiehtovasti kuun valossa kultaisessa maljassa. Hän kohotti sen huulillensa ja maistoi —, se oli viiniä, Kiesuksen verta!
Risto lähti liikkeelle, sillä niin ankarasti hän paleli, että vaivoin saattoi maljaa käsissään pidellä. Jos joisi siitä vähäisen, se niin lämmittäisi ajatteli hän. — Mutta se on sovituksen verta —, hän voitti kiusauksen ja juoksi raskas kalkki kädessään, pisaraakaan ei siitä läikkynyt, vaikka malja vaappui.
Pitkä oli taival, kylmä oli, vaikka kuinka juoksi.
— Jos sittenkin hiukan maistaisi, vain hiukan! —
Samassa näki hän kuinka puhdas, valkoinen jänis säikkyen hyppi yli tien, Risto säpsähti ja ajatteli:
— Viattomana saavu Herran huoneeseen, sillä hän on armahtanut sinut kylmästä kuolemasta — — ja hän kiihdytti juoksuaan. — —
Vihdoinkin seisoi hän avonaisella sakariston ovella, kirkosta lehahti hyväilevää lämpöä hänen kasvoillensa, ja hän pysähtyi hetkiseksi. Sitten kulki hän yli hohtavan kuun varjon lattialla ja pysähtyi ristiinnaulitun kuvan edessä.
— Olen täyttänyt lupaukseni, olen vapaa — — — vapaa kaikesta, — ajatteli Risto ja kohotti maljan huulillensa. Niin katkeran kirpelää se viini oli, mutta sittenkin hän siitä joi, hengittämättä joi — — —
Kalpeat aamutähdet jo katselivat kirkon pienistä akkunoista, ja yhä seisoi Risto alttarin ääressä kultainen malja huulillansa. —
Päivä jo paistoi, kun kirkon ovet aukenivat, ja papit saapuivat messuun, mutta yhä seisoi Risto ja joi.
Kauhuisina yrittivät papit riistää maljaa hänen käsistään, mutta jäätyneet kädet eivät taipuneet. Hiljaa tuskin kuultavasti kuiskasi Risto:
— Pohjattomat ovat ihmisten synnit! –
Pelon valtaamina koittivat papit viedä häntä ulos, mutta turhaan, sillä hän oli jäätynyt lattiaan kiinni. Ja kuollut ilme kasvoissaan sopersi hän:
— Loppumaton on sovituksen veri! -Mutta papit tupruttivat pyhääsavua, ja kuoripojat lauloivat katumusvirsiä, vaan turhaan, sillä onneton Risto vaan joi ja änkytti:
— Kaikki synnit eivät vielä ole sovitetut! —
Mutta silloin huusi piispa korkealla äänellä:
— Ken Herran pyhyyttä on pilkannut hän on ikuisen kadotuksen oma, sillä vaikka maailman valtameret huuhtelisivat hänen sydäntään, niin ei se sittenkään puhdistuisi, sillä pyhyyden pilkka on mustin synti! — Ja urut pauhasivat, ja savut tuoksuivat, mutta Risto huusi yli pauhun:
— Kiesuksen veri on mustien syntien peso! — Samassa kaatui hän kuolleena maahan, ja tyhjä kultainen malja vieri helisten pitkin kivistä lattiaa.
Kilvaten riensivät papit sitä ylösnostamaan, mutta kauhukseen huomasivat he, että sen pohja oli puhki — — — eikä siinä sittemmin mikään uusi pohja kestänyt, sillä yksi ihminen oli siitä juonut itsellensä -kuoleman ja anteeksiannon — —