KEHTO.
Matalan majan edessä, jossa Josef asui vanhan isänsä kanssa, oli pienoinen puisto, jonka keskellä kasvoi suuri ja vanha viikunapuu. Sen lehdet olivat suuria ja varjoa suovia, sen kuori tuore ja mehevä. Jos joskus siitä oksa taittui, niin juoksi viljalti maidonkarvaista nestettä, puu oli terve ja voimakas, mutta se ei kantanut hedelmiä. —
Niin sanoi Josef kerran isällensä: — Liiaksi varjoinen on tuo suuri viikunapuu, eikä se hedelmääkään kanna, toisilta vaan voimat itseensä imee, se on kuoleman puu! Se on hakattava pois! —
— Tee se, se on isäsi mieleen! —
– Ei nyt vielä, vasta sittenkun minulle on syntynyt esikoinen minä siitä kehdon lapselleni laitan! —
— Miksi juuri siitä, sehän on kuoleman, hedelmiä kantamaton puu! —
Mutta Josef ei voinut vastata siihen kysymykseen. —
* * * * *
Oli kevät. Josef palasi nuoren vaimonsa Marian kanssa kaukaiselta pakoretkeltä isänsä matalaan majaan, ja pieni lapsi oli heillä mukanaan. —
Mutta sinä keväänä puhkesi vanhaan viikunapuuhun suuria silmuja, jotka kehittyivät meheviksi hedelmiksi, eikä Josef hennonut kaataa sitä puuta. Mutta eräänä päivänä varisivat siitä äkkiä kaikki lehdet, ja puu kuoli muutamassa hetkessä. Silloin sanoi Josef Marialle:
— Katso puuta, lapsi kaipaa kehtoa! — Hän kaatoi puun ja alkoi veistellä siitä lautoja.
Kuivaa ja kevyttä oli puu, hienoja lastuja siitä veistäen syntyi, ja pienokainen istui lattialla ja leikki pehmoisilla lastukiemuroilla. — —
Eräänä aamuna istui lapsi äitinsä polvella ja kiikkui siinä iloisesti nauraen, ja Josef istui ovensuussa ja vuoli hyvin ohuita, rikaskierteisiä lastuja.
Vaan yhtäkkiä solahti lapsi äidin polvelta lattialle ja alkoi leikkiä lastuilla. Äkkiä muuttui se vakavaksi ja alkoi kerätä niitä pienien sormiensa väleihin, joissa ne muuttuivat valkoisiksi liljoiksi, ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat! —
Mutta hetken aikaa liljoja pideltyään otti se kourallisen lastuja, heitti ne ilmaan ja puhalsi auttaakseen niiden lentoyrityksiä, ja ne muuttuivat suuriksi valkoisiksi perhosiksi, jotka lentelivät pienessä tuvassa ja istuutuivat liljojen terälehdille mettä imeäkseen. —
Iloinen lapsi nauroi, mutta Josef ja Maria lankesivat maahan ja rukoilivat Jumalaa.
Hetken leikiteltyään liljojen kanssa heitti hän ne ulos ovesta pihalle, ja perhoset lensivät jäljessä jääden istumaan liljojen punertaville varsille.
Sinä päivänä ei Josef enään voinut vuolla, sillä kaikki lastut jo ennenkuin ne täysin irtaantuivat puusta muuttuivat liljoiksi ja perhosiksi. — Ja köyhän puusepän majassa tuoksuivat liljat!
Kun Josef seuraavana aamuna ryhtyi työhönsä, oli lapsi äitinsä kanssa pienessä puistossa majan edustalla ja huvitteli itseänsä auttamalla kyyhkysiä poikastensa ruokkimisessa.
Laudat olivat valmiit kehdon koppaa varten, ja Josef naulasi niitä yhteen niin, että vasaran iskut kaikuivat kumeina puutarhaan. —
Mutta kun kehdon kori oli valmis, sahasi hän neljä yhtä pitkää lautaa ja asetti koitteeksi yhden laudan kunkin nurkan alle niinkuin vuoteessa oli ja aikoi juuri naulata yhtä niistä kiinni, kun mehiläinen suhahti huoneeseen ja pisti häntä käteen, laudat horjahtivat ja putosivat ristiin, ja silloin huomasi Josef, että ristijalat ovatkin paremmat. —
Hän tarttui vasaraan ja alkoi lyödä lautoja ristiin, vasaran iskut kaikuivat puutarhaan, mutta pienokainen keskeytti äkkiä lintujen ruokkimisen, se vaikeni —, tarkisti kuuloaan. — Iskut kovenivat, ja pelästyneenä juoksi pienokainen äidin helmaan painaen kasvonsa äidin povelle. —
Kun he tulivat sisälle seisoi kehto valmiina, pienokainen nähdessään sen kalpeni ja peräytyi äidin luo. Äiti asetti pehmeitä lastuja kehdon pohjalle, levitti villaisen vaipan niiden päälle ja nosti lapsen kehtoon.
Aluksi se pelkäsi siinä, mutta nukkui vihdoin! —
* * * * *
Golgatan kumpua kohosi pitkin kiemurtelevaa tietä ihmisjono, etummaisena kantoi Jesus suurta ristiään, hänen äitinsä seurasi häntä.
Golgatan laella makasi maassa suuri risti, Jesuksen äiti seisoi taampana väkijoukon peitossa. Kuului kumeita vasaran iskuja, ne kaikuivat kipeästi äidin korvissa, hän kalpeni, mutta ei ollut ketään, jonka helmaan olisi päänsä painanut. —
Golgatan kummulla maa tärähteli, kun suuri risti pystytettiin, mutta äidin sydän ei lyönyt — se kuunteli! —
Golgatan laella seisoi korkea risti kahden matalamman ristin välissä, ja kahden ristin väliin nukkui Hän niinkuin isänsä pieneen kehtoon — —