ORJANTAPPURARUUSU.
Pyhä äiti istui avarassa pylvästössä, ja autuuden kuultava hymy väreili hänen huulillansa, joilla elämän puhtain suudelma kimalteli, Jesus-lapsen kostea suudelma. - Hän taivutti päätänsä valkoista pylvästä kohti ja jäähdytti onnenkuumentamaa otsaansa sen kylmää silopintaa vasten. — Sylissä nukkui Jesus-lapsi.
Ja solakoiden pylväiden lomista näkyi illan kultaama ihana Betlehem. Puistojen kiiltolehtiset kameeliat ja rikkauttaan vaivoin kantavat viiniköynnökset hiljaa huojuivat lauhkeassa iltatuulessa. Mutta pian peitti tumma sini taivaan, ja terävinä kiiloina kohosivat läheiset cypressit, ja viinitarhat lepäsivät tummana lakeutena. Tähtiä syttyi taivaalle, ja Betlehemin tulet alkoivat loistaa, mutta onnellinen äiti istui vaan paikallaan ja hymyili illan lauhkeassa hiljaisuudessa.
— Minun ruusuni —, sopersi lapsi unissaan.
Äiti säpsähti, sillä lapsen tummanpunainen orjanruusu, jonka terälehdillä sen viattomat suudelmat vielä väreilivät, lepäsi maassa kirjavalla mosaiikkilattialla.
Värisyttävä epätoivo hiipi onnellisen äidin sydämeen, sillä hän ei voinut lastaan herättämättä itseänsä taivuttaa ruusua nostaakseen, eikä ruusu saanut jäädä viileälle lattialle — Jesus-lapsen ruusu. —
Neuvotonna harhaili äidin katse soihtujen lepattavassa valossa avarassa pylvästössä, ja kaihomielin liiteli katse yli Betlehemin loistavien tulien tumman taivaan kirkkaihin valoihin. Ja Pyhän äidin povesta kohosi huokaus niinkuin urkujen häipyvä hyminä, hiljaisena rukouksena.
Mutta samassa pieni, paljas lapsen jalka kaiutti hentoja askeleitaan sileällä lattialla; pieni paimenpoika vuonantalja kupeillansa juoksi läpi pylvästön kutsumatta Pyhän äidin luo.
Äiti katsahti poikaan ja tunsi rikaskutrisen pienen Johanneksen. Hänellä oli kädessään pitkä, ohut myrttipuinen sauva, jonka pää muodosti pienen ristin. Johannes taivutti itsensä ruusua ottaakseen, mutta silloin sauva putosi, ja korkeat kiviset kaaret kaiuttivat sen putoamista; Jesus-lapsi heräsi, katseli äitiänsä kysyvin silmin, mutta onnellinen äiti hymyili, sillä autuus säteili lapsen katseesta. —
Pieni Johannes oli nostanut ruusun lattialta, mutta sen puna oli käynyt valkeaksi, ainoastaan Jesus-lapsen suudelmien jäljet näkyivät punaisina veripilkkuina sen valkoisilla terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni kalpeni nähdessään ristin, mutta minä annan sille värinsä jälleen —, hän suuteli ruusua, ja tumma puna valui pitkin terälehtien hienoja suonia. Ja onnellinen äiti hymyili.
— Se on Johanneksen ruusu —, sanoi Jesus-lapsi ja ojensi sen pienelle paimenpojalle, joka ilosta väristen kohotti kättänsä ojennettua ruusua kohti. Ja niin suuri oli pienen Johanneksen ilo, että hän unhotti kaiken, — kaiken.
— Johannes, älä unohda ristiäsi, huusi Jesus-lapsi, kun iloinen paimenpoika juoksi pylvästössä kädessään tumma orjantappuraruusu. —
Hän tuli ulos pimeään yöhön, Betlehemin tulet olivat sammuneet, ainoastaan korkean taivaan tähdet tuikkivat lauhassa yössä. - Mutta ihme, kirkkaasti loisti punainen ruusu kulkijan pienessä kädessä, se säteili punaista valoaan, eikä koskettaissa polttanut. Tulena hehkui Jesus-lapsen tumma ruusu. Ja niinkuin aarretta suojeli Johannes kallista ruusuaan. Päivin kantoi hän sitä povellaan pehmeän taljan alla, mutta illan tultua antoi sen säteillä tenhoisata valoaan. —
Mutta kerran tuli Johannes suureen Jerusalemiin ja käveli iloiten kauneudesta maaherran avarassa puistossa. Pehmeällä ruohokentällä kasvoi hento kukka, jota hän taipui ottamaan, mutta samassa putosi ruusu povelta tasaiselle nurmelle. Heti maahan tultuaan se juurtui ja kasvoi äkkiä suureksi ruusupensaaksi.
Turhaan vuodatti Johannes kyyneleitä, sillä Jesus-lapsen ruusu oli ainiaaksi kadonnut; hän poimi pensaasta paljon ruusuja, mutta ne eivät palaneet pimeässä.
Suuria voimakkaita piikkejä varret kasvoivat, ja ahkeraan käyttivät maaherran soturit sen varsia syyllisiä ruoskittaissa, mutta voimakkaammaksi kasvoi vaan orjantappurapensas maaherran suuressa puistossa, ja mehiläiset sen suurista ruusuista iloitsivat. — — —
* * * * *
Valkeni se aamu, jolloin Jesus seisoi purppurapuvussa Pilatuksen palatsin marmoripylvästössä, ja ulkona odottava kansa meluten iloitsi. — Mutta onneton äiti itki! —
Saapuivat sotamiehet käsissään kukkivia orjantappurapensaan okaisia oksia. He alkoivat naurain punoa notkeita varsia, ja punaiset ruusut hohtivat. —
Ja kun sotamiehet olivat saaneet seppeleen valmiiksi, painoivat he sen Jesuksen päähän, mutta punaiset ruusut kalpenivat, ainoastaan veripisarat helmeilivät niiden valkeilla, värisevillä terälehdillä, ja Jesus puhui:
— Minun ruusuni, te kalpenitte, sillä te näitte ristin, mutta minä annan teille värinne jälleen —, hän kosketti kruunua, ja veripisarat levisivät imeytyen terälehtien valkoisia suonia pitkin. Sotamiesten nauru kuoli, ja onneton äiti itki. —
Sotamiehet tämän nähtyään riensivät pensaan luo ja löysivät sen täynnä valkoisia ruusuja, joiden terälehdiltä tummat veripisarat noruivat vihreälle nurmelle. Ja kun Pilatuksen sokea puoliso kuuli orjanruusuihmeestä, lankesi hän maahan polvillensa ja huusi: — Minä uskon, minä uskon, että hän oli Jumalan mies! —
Ja Pilatuksen puoliso antoi taluttaa itsensä sen suuren pensaan luo, jonka ruusuista verta tihkui, ja oudosta odotuksesta väristen taittoi hän ruusuja siitä pensaasta.
Mutta palvelijat pelkäsivät, sillä mailla lepäsi synkkä pimeys, vaikka oli keskipäivän hetki. Ja Pilatuksen puoliso painoi ruusuja silmiänsä vasten, ja hänen näkönsä palasi. Mutta kun hän aukaisi silmänsä, oli ympärillä pimeys kuin sokeuden yössä, ja ainoa mitä hän näki oli veripisarat, jotka loistavina tulihelminä putoilivat synkässä pimeydessä.
Mutta tämä tapahtui silloin kun Jesus ristillä riippui, ja kun onneton äiti seisoi ristin alla ja itki. — —