SCALA SANTA.
Laterani-kirkon edustalla Roomassa tunkeili paljon väkeä. — Scala santa, scala santa oli joka toinen sana odottavien keskustelussa.
Aina Jerusalemista saakka olivat ne laivalla tuodut Roomaan, Pyhän isän mahtavaan Roomaan. Lautaisissa laatikoissa ne olivat tulleet niin, ettei odottava väkijoukko ollut nähnyt vilahdustakaan siitä valkoisesta, hohtavasta marmorikivestä, mutta nyt olivat ne kivilohkareet rakennetut Laterani-kirkkoon, oli niiden vihkitilaisuus, ja kansa odotti levottomana ovien avautumista.
Vihdoinkin, kuin sulkunsa murtanut kevätkoski, tulvehti ihmisjoukko ovesta sisään, mutta vain pieni osa sinne mahtui, ja ulkopuolelle jääneet odottivat jännittyneinä kertomusta siitä mitä siellä sisällä tapahtui. Ja aina vähä väliä kertoi joku ulostuleva munkki odottavalle joukolle ihmeellisiä asioita niistä marmoriportaista, jotka olivat olleet Pilatuksen palatsissa ja joita myöten Kristus oli astunut, kun hän lähti ristinkuolemaan.
Ja eräs munkki kertoi:
— Tuskin olivat ovet avautuneet, kun eräs vaimo alkoi nousta niitä valkoisia portaita. Aluksi tuntui hänen käyntinsä niin helpolta ja kevyeltä, mutta mitä ylemmäksi hän tuli sitä raskaammilta tuntuivat hänen jalkansa, ja kolmannella portaalla ylhäältä lukien kompastui hän, mutta yrittäessään nousta tunsi hän itsensä voimattomaksi ja polvillaan ryömi ne viimeiset askeleet.
Mutta ylös tultuaan kaatui hän hengetönnä valkoiselle marmorilaatalle —, hän oli saanut armon Herran edessä! — — —
Kun tämä tapahtuma oli tullut Pyhän isän tietoon, julisti hän, että scala santaa on noustava polvillaan kulkien ja ken sen tekee hän saa suuren anteen.
Niin tapahtui, että ihmiset kilvan riensivät Laterani-kirkkoon ja polvillaan nousivat näitä portaita, vaikka se oli raskasta ja vaivaloista, ja he suutelivat kolmea ylintä porrasta, joissa Kristuksen veren jäljet olivat valkoiseen kiveen syöpyneet.
Mutta suuri oli katuvaisten syntisten luku, ja marmoriportaat alkoivat kulua, särmät pyöristyivät. Silloin laudoitettiin portaat, ja kilvaten kiipesi kristikunta näitä pyhiä portaita.
* * * * *
Pölyisenä, matkasta uupuneena astui vaaleatukkainen, sinisilmä nuorukainen eräänä iltapäivänä Laterani-kirkon pääovesta sisään: jaloissaan oli hänellä tuohiset kuluneet taniaiset ja kädessään pitkä, katajainen ryhmysauva.
Heti ovensuussa lankesi hän polvillensa ja alkoi ryömiä portaita kohti. Lähellä seisova avulias munkki tarjoutui tekemään tämän vaivaloisen työn pienestä maksusta, mutta pyhiinvaeltaja sanoi:
— Itse on minun noustava levottoman sieluni portaita! —
Ja hän suuteli ensimmäistä porrasta. Näin suudellen jokaista porrasta saapui hän vihdoin ylimmälle askeleelle ja hän rukoili:
— Herra minä kiitän Sinua, että sinä annoit minulle voimaa nousta minun sieluni sameista syvyyksistä sen kukkuloille! —
Mutta silloin puhkesi hänen sauvansa ryhmyistä ohuita oksia, hienot vehreät neulaset eivät koskettaissa pistäneet, ja vasta syntyneet katajanoksat kantoivat pieniä kukkia, vaan vaalea nuorukainen itki, sillä kukkivan katajan tuoksu oli tervehdys hänen kaukaisesta kotimaastaan.
Kun Pyhä isä kuuli sauvaihmeestä, kutsui hän sen hurskaan, vaalean nuorukaisen luoksensa ja pyysi nähdä sitä ihmeellistä sauvaa, ja Pyhän isän huone täyttyi kukkivan katajan tuoksulla.
— Pyhä, pyhä on tämän puun tuoksu oleva, sillä Jumalan armo on sinun kädessäsi kukalle puhjennut, palaja kotimaahasi puhdistuneena —, sanoi Pyhä isä ja siunasi polvistuvaa nuorukaista. —
* * * * *
Lunta sataa, suurina tähtinä putoilevat hennot lumihyötyvät. — Lunta sataa, Turun punaiset tiilikatot peittyvät valkoiseen untuvaan. Uupunut matkamies astuu verkalleen pitkin Auran siltaa, kädessään on hänellä katajainen ryhmysauva. — Lunta sataa, kevyet kiteet kimmeltävät hänen keltaisilla kiharoillaan. — —
Hän tulee tuomiokirkon portaiden eteen ja puhelee hiljaa:
— Scala santa, kaikki nousu elämässä kulkee sinua myöten! —
Nöyränä ja pelokkaana lähestyy hän kuoria, jossa harmaaparta pappi messuaa. Pappi tuntee jo kaukaa lähestyvän nuorukaisen ja huutaa: — Pakene Herran pyhästä, sillä vielä veljesi veri hänen hautakivellänsä kukkii! —
Mutta kalpea veljensurmaaja kulkee nöyränä kuorissa olevan veljensä hautakiven luo ja langeten polvillensa rukoilee:
— Herra, minä nousin kerran, älä syökse minua syvyyteen! —
Mutta sauvaan puhkesivat katajaiset kukkivat oksat, ja pienet katajankukat imivät itsensä punaisiksi hautakiven hyytyneestä verestä, ja kalpea nuorukainen lausui:
— Scala santa, raskas on elämässä nousu, scala santa, jokaisen on sinua kuljettava kerran, scala santa, sinä olet jokaisen sielussa! —
Ja veljensurmaajan sieluun palasi uuden elämän kirkas toivo, ja korkean temppelin ilma tuli pyhälle katajan tuoksulle — —