PITKÄ-PIENA.
Monen monta unetonta yötä, monta ristiriitaisten ajatusten pimeää hetkeä oli Pitkä-Piena viettänyt! Niin tulisesti hän rakasti Rannan-Pirkkoa. Yksinpä ajatus, saada hänet omistaa, syöksi veren hänen poskillensa, kuuma huuma suonissansa souti, rintansa paisui, ja ikuisen onnen lämmittävä laine läikkyi povessansa. —
Vaan hiljaa hiipien, huomaamatta, epätoivo hänen sieluunsa sukelsi; tuskin vielä syntyneenä se jo kasvoi varmuudeksi, - niin hän tiesi sen varmaan, olihan Pirkko itse sanonut: — toista lemmin! — Vaan pilkistipä toivo sentään toisinaan hänen pimeään poveensa; — ehkä aikaa voittain Pirkko heltyisi, ehkä suuri lempensä sytyttäisi tulosen Pirkon rinnassa!
Mutta yhtäkkiä poljetun rakkauden loukattu ylpeys kohotti päätänsä; se nousi, vastustuksista huolimatta se kohosi, tummana kyynä se mateli ja vihan siitti. — Lailla syysyön se hitaasti hiipi, ensin hämäränä, vihdoin synkkänä pimeytenä se sielun valtasi ja pimitti sen. Tummuneessa sielussa asui vain yksi valtava, ihana tunne — kosto.
— Kostan, kostan, — puheli Pitkä-Piena itsekseen syöksyessään ulos talviseen yöhön. Taivaan ikitulet kirkkaina loistivat tummalla pohjallaan. Vinha viima puhui pohjoisesta, huokuen hyytävää kylmyyttä Pitkän-Pienan kuumille ohimoille. Nietos jalan alla ulvahteli Pitkän-Pienan hurjasti juostessa Rannan-Pirkon mökkiä kohti.
Pian oli hän suuren kivikirkon kohdalla, jonka kiilamainen katto näytti yhtyvän taivaanlakeen. — Yhtäkkiä hän pysähtyi, vaivoin pidättäen läähättävää hengitystään, hän kuunteli, — hän terästi kuuloaan, vaan ei kuullut muuta kuin tuulen kohinaa kalmiston kuusissa.
— Tuuli se vaan, — ajatteli hän ja joudutti juoksuaan. — Jo seisoi Pitkä-Piena Pirkon asunnolla. Hän painoi korvansa pirtin seinään, ei kuulunut risahdustakaan; - He nukkuvat kaikki —, mutisi hän itsekseen, jos surmaan hänet, surmaan samalla molemmat sisarensa, viattomat raukat — viaton Pirkkokin! —
Lemmen lämmittävä sisäinen tuli ei vielä kokonaan ollut sammunut, vielä kerran se hetkeksi hulmahti, Pitkä-Piena kotvan epäröi. Vaan ikäänkuin karkoittaen heikkouttaan hän läähättäen sopersi: — Kostoa sinulle, sieluni surmalle! —
Hän painoi raskaan tukin teljeksi ovelle. Notkeana, joka taholle vaanivana, kuin saalista tavoittava peto, hän liikkui kantaessaan tuohia ja risuja vajasta. Teräs kalskahti piin laitaan, taula hehkui, ja käpristyen tuohet tuleen syttyivät.
Hurjina silmänsä kiiluivat, vaahto suustansa pursusi, kun hän katseli kuinka ahnaat liekit lipoivat tuvan kuivia perushirsiä. -Komeana roihusi Pitkän-Pienan kokko jouluyössä! — — —
Kirkonkellot alkoivat kumahdella, Pitkä-Piena säpsähti; — he ovat nähneet tekoni! - Hurja riemunsa muuttui kauhuksi, — pois, pois —, ja hän alkoi rajusti juosta järven jäälle. — Kellojen soitto yltyi valtavaksi pauhuksi, ihmiset ajoivat kohti Herran huonetta, soitto kutsui jouluaamun jumalanpalvelukseen. —
* * * * *
Kirkkoon ajava seurue löysi kaukaa järven jäältä miehen ruumiin, jonka tunsivat Pitkäksi-Pienaksi, ja ajaessaan ylös Rannan ahdetta näkivät Rannan pirtin palaneeksi.
Pitkä-Piena oli tukehtunut ankaraan juoksuunsa. — — —
Vaan eipä onnettoman ruumis pysynytkään haudassaan. Haudastaan nousi Pitkän-Pienan luuranko ja asettui seisomaan kirkon eteiseen suureen seinäkomeroon vihkivesimaljan kohdalle, eikä poistunut ei rukouksilla eikä suitsutuksilla. Siinä seisoi Pitkän-Pienan luinen runko seurakuntalaistensa kauhuna siksi, että oli rikkonut joulurauhan surmaamalla kolme viatonta neitoa. —
* * * * *
Vuosikymmeniä on vierryt siitä kun Pitkä-Piena poltti Rannan pirtin; yhä seisoo hänen luurankonsa seinäkomerossaan.
Oli taaskin aikainen jouluaamu. Pappilan lapset heräsivät varhain unestaan ja tahtoivat leikkimällä kuluttaa aikaansa, kunnes kirkkoon lähdetään.
— Kuule Ursula, me tahdomme leikkiä jotain oikein hauskaa —, puhelivat lapset hoitajalleen.
— No, mitä hauskaa? —
— Nouda meille vaikka Pitkä-Piena kirkosta —, ehdotti vanhin, — niin tuo, tuo, huusivat lapset yhdestä suusta.
— Ei sitä sieltä saa —, vastusteli Ursula pelokkaana.
— Saa sen, se liikkuu mielellään jouluaamuna! —
Eikä Ursula voinut muuta kuin suostua lasten outoon ja kamalaan oikkuun, hän ei uskaltanut vastustaa, sillä lapset olisivat kannelleet äidilleen, joka oli nuori, vallaton rouva. –
Ursula sytytti tuohuksen ja astui ulos kylmään yöhön, hän värisi kylmästä ja pelosta. Pakkanen paukahteli pappilan tuvan nurkissa, Ursula oli pudottaa pelästyksissään tuohuksen kädestään — — — kylmä hiki helmeili hänen otsallaan, kun hän saapui kantamuksineen lastenkammioon.
Lapset parkaisivat pelosta ja huusivat, — vie pois, pois — — sillä eivät he uskoneet Ursulan uskaltavan tuoda Pitkää-Pienaa. Juoksujalan palasi Ursula saman tien ja seisotti Pitkän-Pienan paikallensa, vaan juuri kun hän oli päästämäisillään siitä irti, tarttui luuranko lujasti häneen luisella kädellään. Kauhun tyrmistämänä pudotti Ursula tuohuksen ja yrittäissään riuhtaista itsensä irti astui hän sen päälle. Tuohus sammui — —, luuranko tarttui toisellakin kädellään ja painoi häntä vasten luisia ryntäitään. Hillittömästi itkien rukoili Ursula armoa — —
— Mene kirkkoon ja rukoile siellä olevalta morsiameltani minulle armoa, niin olet vapaa! —
— Mahdotonta, mahdotonta, ovethan ovat lukitut, — nyyhkytti Ursula.
— Vanno rukoilevasi, niin päästän sinut, ovet kyllä aukenevat! Ja
Ursula vannoi pyhän valan.
Tuskin oli Ursula vapautunut luisesta syleilystä, kun kirkon ovet juhlallisen hitaasti aukenivat. Kirkas valo loisti alttarilta, jonka ääressä kolme impeä hohtavan valkeissa puvuissa polvistuneina rukoili. Heidän ohimoillaan väreili jumalallinen kirkkaus, ja kultaiset kirjat heidän käsissänsä välkkyivät kuin aurinko. Urut soivat hiljaa, niin utuisen vienosti, ja heleät naisäänet yhtyivät urkujen hyminään. —
Ääniaallot paisuivat vähitellen valtavammiksi, tuntui kuin temppeli olisi avartunut — soitto paisui paisumistaan, ja valkeiden neitojen kiitosvirsi kaikui mahtavana. -Ursulan valtasi syvä hartaus, ja hän lankesi maahan impien eteen.
— Vapauttakaa Pitkän-Pienan sielu —, rukoili hän. Valo ristiinnaulitun edessä himmeni, ja päätään pudistaen herkesivät immet laulustaan.
— Päästä, oi päästä minut, olet tuomittu, armoa ei sinulle suoda! —
— Rukoile innolla, rukoile palavasti! –
Ursula polvistui toisen kerran ja rukoili:
— Lepoa, rauhaa suokaa hänen sielulleen rakkautensa tähden! —
Valo ristiinnaulitun edessä kokonaan sammui, urkujen pauhu taukosi, ja kaamea hiljaisuus täytti temppelin.
— Ikuisesti olet kadotettu, syntisi ovat liian suuret, oi päästä minut! —
— Rukoile kauniimmin, rukoile! Armonsa he minulle suovat, onhan jouluaamu, rauhanhuomen! —
Ursula ryömi pimeässä alttarin juureen ja rukoili:
— Kristuksen tähden armoa hänelle! - Samassa leimahti kirkas liekki ristiinnaulitun edessä, urut soivat pauhaten, ilman täytti pyhä suitsutus, ja hohtavat siivet puhkesivat impien hartioille, vieno tuulen henki väreili temppelissä, ja hohtosiipiset kohosivat kohti korkeutta häipyen katon hämärään.
Ursula palasi eteiseen, kuului kova kolahdus, kirkon ovet sulkeutuivat, ja laatta lattiassa liikahti. Tyhjä oli Pitkän-Pienan komero, tyhjä vihkivesimalja sen edessä. - Avoimesta eteisen ovesta näkyi jouluaamun taivas; vaaleat olivat taivaankannen kiiluvaiset, vaaleat olivat Ursulan posket. —