ALPPIKUKKA.
1.
Alppikukka jyrkänteellä, ahmaa alla rotko muste. Urho, joka uskaltaa nousta vuorta korkeaa, poimia sen kukkasen, saapi onnen, autuuden.
Huumetta se kukka henkii, niinpä kertoo vanha taru. Nuoret juoksee, vanhakin vielä raskain askelin vaappuu, tahtoo tavoittaa vuoren-kukkaa kuuluisaa.
Sinne siintää kaukomaita, toteutuvi unten usko, sielun valtaa vavistus, usvat haipuu, kirkkaus tulvii syämen syvyyksiin, johtaa suuriin unelmiin.
Mutta alla vuoren peikko nauraa hiiden nauruaan. Ampuu nuolen, rotkohon vaipuu miesi onneton, rinta rikki, öiden yö mustaksi se silmät lyö.
2.
Sinä alpin harjanteella olit vuorenkukka, sua tahdoin tavoittaa ma polo poikarukka.
Luulin lemmen löytäväni,
tuoksun tuntehelle,
auvon, riemun rintahan
ja lohdun sydämelle.
Mutta musta epätoivo juoksi mua vastaan, peittyi päivä kultainen, ei valaise se lasiaan.