JACOPO ORTISIN VIIMEISET KIRJEET
Kirj.
Ugo Foscolo
Italiankielestä suomentanut ja johdannolla varustanut
Mikko V. Erich
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.
Niccolo Ugo Foscolo syntyi Joonianmeren saaristossa Zanten saarella v. 1778 kreikkalaisesta äidistä, mutta isä oli italialainen. Äiti, johon runoilija läpi koko elämänsä oli harvinaisen hienolla ja hellällä rakkaudella kiintynyt, muutti Venetsiaan, luultavasti v. 1792. Täällä Foscolo kehittyi täysveriseksi italialaiseksi, joskin hänen sydämessään samalla aina asui erityinen myötätunto myös Kreikkaa kohtaan.
Italian onneton valtiollinen hajaannus suretti tulevaa runoilijaa syvästi jo nuorena; hänen elämänsä hartaammaksi unelmaksi koitui saada kerran nähdä isänmaansa — Danten, Machiavellin ja Michelangelon ihana maa — yhtyneenä ja voimakkaana. Monien muitten italialaisten tavoin hän riemumielin tervehti Napoleonia muka Italian vapauttajana. Sitä katkerampi oli hänen pettymyksensä, kun Napoleon Campoformion rauhassa v. 1797 luovutti Venetsian Itävallalle.
Foscolo antautui nyt sotapalvelukseen Cisalpinan tasavallassa, jonka sen herra, Napoleon, myöhemmin muutti "Italian kuningaskunnaksi", ja niitti sen armeijassa monta laakeria. Hän sai tällöin laajasti tutustua pohjois- ja keski-Italiaan, — varsinkin oleskelu ihanassa Firenzessä vv. 1798-9 on syvästi vaikuttanut hänen runouteensa —, mutta hänen varsinaisena asuinpaikkanaan voi pitää Milanoa, vaikka se kaupunki ei Foscoloa koskaan miellyttänyt. V. 1808 hänet nimitettiin kaunopuheisuuden professoriksi Pavian yliopistoon; mutta Napoleon lakkautti piankin tämän viran "valtiollisesti vaarallisena". V. 1811 täytyi Foscolon paeta "Italian kuningaskunnasta", koska Napoleonin sensuuri oli ollut löytävinään keisaria vastaan tähdättyjä hyökkäyksiä hänen Aiace (Aiax) tragediassaan.
Pari seuraavaa vuotta Foscolo oleskeli enimmiten Firenzessä; ne olivat joka suhteessa hänen levottoman elämänsä onnellisimmat. Kun Lombardia, Napoleonin kukistuttua, joutui Itävallalle, tarjottiin Foscololle maan uusien herrojen mielen mukaan suuntailtavan valtiollisen sanomalehden toimittajan paikkaa. Hän epäröi hetkisen, mutta päätti kuitenkin lopulta säilyttää tähän asti tahrautumattoman isänmaallisen ja kansallisen kunniakilpensä puhtaana. Hän lähti maaliskuussa 1815 vapaaehtoisena maanpakoon ja joutui monien vaiheiden jälkeen Englantiin. Täällä häntä kenties olisi odottanut loistavakin tulevaisuus, sillä hän pääsi monien ylhäisten ja hienojen piirien tuttavuuteen ja suosioon, mutta hän joutui vähitellen, suureksi osaksi oman hillittömän tuhlailevaisuutensa vuoksi, taloudelliseen perikatoon ja kuoli puutteessa ja kurjuudessa syyskuun 10 p:nä 1827.
Foscolo on tyypillinen, tulinen ja kuumaverinen italialainen ja samalla — täydellisenä tunnelmien ja mielialojen ihmisenä — aito runoilijaluonne. Hän vakuuttaa itsekin ehtimiseen kirjeissään, joita on säilynyt kolme paksua nidettä, että intohimot (le passioni) kokonaan ohjaavat hänen elämäänsä. Tämä ei kuitenkaan estä häntä samalla olemasta ajattelija. Eihän hän suotta ollut 1700-luvun, valistusvuosisadan lapsi. Hänen kirjeissään ja teoksissaan pohditaan tuon tuostakin mitä erilaisimpia elämän ongelmia ja arvostellaan kuuluisain filosofien mielipiteitä. Joskaan hänen mietelmänsä eivät yleensä ole erikoisemmin itsenäisiä, on niillä kuitenkin omituinen persoonallisten tunteiden värittämä viehätysvoima.
Foscolon intohimot ovat mitä erilaisimpia laadultaan. Tavattoman suurta osaa näyttelee hänen elämässään erotiikka varhaisesta nuoruudesta aina haudan partaalle saakka. Hänen lemmentarinansa on täydellinen Odysseia, hänen rakastamiensa naisten lukumäärä on tuskin pienempi kuin Goethen, hän saattoi olla samalla hetkellä silmittömästi ihastunut kolmeen naiseen, ja hänen lemmenkirjeensä täyttävät kokonaisia niteitä ulkopuolella varsinaisen Epistolaarion. Näissä kirjeissä on paljon voimakasta tunnetta ja elettyä elämää, mutta ei voi kieltää, että niitä usein tärvelee imelä tunteilu ja liialliset huokaukset ja kyyneleet, ja että runoilija niissä, kuten varsin yleisesti muissakin kirjeissään, kernaasti suurentelee omia tuskiaan ja kärsimyksiänsä.
Mutta Foscololla oli muitakin intohimoja. Hän rakasti kiihkeästi Italiaa. Häntä jalompaa, horjumattomampaa ja ylevämpää isänmaanystävää voi tuskin ajatella; hän on todellakin suuren oppi-isänsä Danten kunniakas jälkeläinen, ja täydellä syyllä italialaiset vielä tänä päivänä tässäkin suhteessa lukevat hänet parhaimpien poikiensa joukkoon. Ja tämän lisäksi on Foscolo hellä, äitiään alati muisteleva poika, uskollinen ystävä sekä lahjomattomaan oikeudentuntoinen, totuuteen ja selvyyteen pyrkivä ihminen. Hänen luonteessaan on paljon ja syviä ristiriitoja, mutta ne juuri tekevät hänet inhimillisesti erinomaisen mielenkiintoiseksi.
Foscolo on kirjoittanut kolme tragediaa: Tieste, Aiace ja Ricciarda. Mutta varsinainen draamallinen runoilija hän ei ole. Hänen näytelmissään on kyllä paljon yksityisiä lyyrillisiä kauneuksia, mutta itse toiminta ei ole kyllin johdonmukaista, ja vieraitten esikuvien, varsinkin Alfierin, vaikutus on silmäänpistävä. Sitävastoin on Foscolo vielä tänä päivänä Italian kaikkein suurimpia lyyrikkoja. Hänen kautta aikojen säilyvän maineensa kulmakiviä ovat kaksi oodia Luigia Pallavicinille ja "Toipuneelle ystävättärelle" (All'amica risanata), hänen sonettinsa sekä Il Carme dei Sepolcri (Hautojen laulu) ja Il Carme della Grazia (Laulu Sulottarista). Molemmat ensinmainitut ovat klassillisen selkeytensä, plastillisen kauneutensa ja runollisten kuviensa loisteliaisuuden vuoksi italialaisen lyriikan ylpeimpiä saavutuksia. Sonettirunoilijanakin Foscolo on maansa suurimpia. Tunnelman erinomainen hartaus ja vilpittömyys yhtyy hänen soneteissaan sanonnan jaloon suppeuteen ja ylevään runollisuuteen.
Mutta Foscolon runottaren ihanin luomus on Il Carme dei Sepolcri. 1700-luvun loppupuolen ja seuraavan vuosisadan alkuvuosien herkkämielistä lukijakuntaa miellytti erityisen suuressa määrin alakuloinen, puoli-filosofinen hautarunous. Runoelmassaan Foscolokin koskettelee elämän syvällisimpiä ongelmia ja vaikeimmin ratkaistavia arvoituksia, mutta ensi sijassa Il Carme dei Sepolcri on valtava isänmaallinen tuskanhuuto ja kuolematon isänmaanrakkauden ylistyslaulu, jonka vertaista harvoin on millään kielellä kirjoitettu. Tekijä johdattaa lukijan suurten italialaisten hautojen ääreen ja antaa hänen kuunnella sitä kehoittavaa ja sytyttävää, syyttävää, mutta samalla rohkaisevaa ääntä, joka niistä puhuu myöhäsyntyisille sukupolville. Jalojen kansalaisten esimerkin tulee johdattaa nykypolveakin yleviin ja uhrautuviin tekoihin. Ja vaikka taistelu kärsivän synnyinmaan puolesta olisikin turha, on ennemmin kunnialla kaaduttava kuin häpeällisesti kannettava orjan iestä. Runous on kantava sankarien maineen läpi vuosisatain myrskyjen silloinkin, kun heidän taistelunsa on ollut toivoton. "Hautojen laulu", jonka ylevää aatteellisuutta ja juhlallista paatosta lisää esityksen hämmästyttävä lento sekä kielen ja tyylin rohkea kauneus, tuli Italian vapaussankarien rakkaimmaksi lempilauluksi, ja se herättää aina kaikkialla voimakasta vastakaikua jokaisen maataan rakastavan ihmisen sydämessä. —
Foscolon ainoa romaani, Ultime lettere d' Jacopo Ortis, joka täten julkaistaan suomalaisessa asussa, ilmestyi — vähitellen kypsyttyään runoilijan mielessä — v. 1802. Se on sekä aiheensa että tyylinsä puolesta läheisesti luettava n.s. Werther-kirjallisuuden piiriin; käsittelytapa — kirjeromaanin muoto — luonnollisesti johtuu Goethen välityksellä Rousseausta ja tämän esikuvasta Richardsonista, kuten tähän suomennossarjaan liitetyn "Pamela"-romaanin esittelyssä osoitellaan uuden kirjallisuudenhaaran ensi tuotannon yleiskatsauksena. On tunnettua, että Goethen nerokas ja persoonallinen, vaikkakin paikoittain liian herkkämielinen psykologinen romaani "Nuoren Wertherin kärsimykset" vuorostaan herätti Saksan ulkopuolellakin todellisen ihastuksen myrskyn ja sai varsinkin Ranskassa melkein lukemattomia jäljittelijöitä, jotka mikä enemmän, mikä vähemmän omintakeisin vivahduksin käsittelevät samantapaista aihetta. Foscolon Ortis on, samoinkuin Werther, omituinen, itseensä sulkeutunut ja maailmalle vieras luonne, jonka ehdottomasti täytyy joutua ristiriitaan ympäristönsä kanssa. Ortiskin on epäkäytännöllinen maailmanparantaja ja uneksija, joka enemmän elää omissa kuvitelmissaan kuin todellisuudessa. Voisimme sanoa, että traagillisuuden kohtalokas Kaininmerkki jo syntymähetkellä on hänen otsaansa piirretty. Hänenkin traagillista kohtaloaan jouduttaa rakkaus nuoreen naiseen, joka tosin suo hänelle puhtaan sydämensä lämpimän vastarakkauden ja hellän osanottonsa, mutta toisen miehen morsiamena ei voi tulla hänen omakseen.
Mikään tavallinen jäljittely ei Ortis kuitenkaan ole. Hänen kirjeissään on tavattoman paljon Foscolon persoonallista tuskaa ja intohimoa, kuten vertailu niiden ja runoilijan omien kirjeiden välillä selvästi osoittaa. Persoonalliseen elämykseen perustuu myöskin romaanissa kuvattu rakkaussuhde; Teresan lähimpänä esikuvana on ollut ihana pisalainen neito, Isabella Roncioni, jota Foscolo Firenzessä kiihkeästi rakasti. Lisäksi eroaa "Ortis" Goethen romaanista mahtavalla isänmaallisella paatoksellansa. Ortisin kirjeissä kuvastuu selvästi ajan valtiollinen tausta; hänen katkerissa valituksissaan Italian syvästä ja häpeällisestä alennustilasta tunnemme Foscolon oman ja parhaimpien aikalaisten epätoivoisen tuskan.
Nykyaikaiseen lukijaan tekevät kirjan tunteileva kyynelherkkyys, sen ainaiset voivotukset ja myöskin sen ylen superlatiiviset laatusanat toisin paikoin äitelän ja liioitellun vaikutuksen. Filosofiset mietelmätkin voivat toisinaan tuntua raskailta ja tarpeettoman usein toistuvilta. Mutta tämä kaikki oli ajan hengen mukaista. Eikä "Ortisilla" ole ainoastaan kirjallishistoriallista arvoa. Siinä on kieltämättä paljon voimakasta ja elettyä tunnetta, lukuisia eloisia luonnonkuvauksia ja monta viisasta elämäntotuutta. Otettakoon myös huomioon, että se on aivan nuoren tekijän kirjoittama. Porvoossa huhtikuulla 1918.
Suomentaja.