Joululeikkejä ja vuorokeskusteluja

by Unknown

II

RAITTIUS-VUOROKESKUSTELUJA.

Kun tulen suureksi.

Henkilöt: Aina, Toini ja vanha mummo.

(Aina istuu pöydän ääressä tehden käsitöitä.)

Toini (tulee sisään): Päivää, Aina! Oho, kuinka ahkerana sinä jo istut!
Minäkin olen ottanut käsityön mukaani.

Aina: Sepä hauskaa, nyt saamme yhdessä istua ahkerina ja keskustella.

Toini (istuutuu, ottaen neulomuksensa esille): Arvaas, mitä minä olen tänään ajatellut. Olen tuuminut, millaista on sitten aikaihmisenä.

Aina: No, hyvänen aika! Sitä samaahan minäkin olen tässä ajatellut.

Toini: On kovin hauskaa nyt jo tuumia sellaista.

Aina: Niin ihmeen hauskaa! Mutta kuulehan, sitten menemme yhdessä asumaan, kun olemme niin hyvät ystävät.

Toini: Tietenkin menemme. Ajattelehan, miten hauskaa meillä tulee olemaan! Tuumitaan nyt ensiksi, minkälainen talo meillä pitää olla.

Aina: Ei meillä ole varoja kovin suurta rakentaa — kenties vain kaksi huonetta ja kyökin, vai?

Toini: Mutta minä luulen, että tarvitsemme kolme huonetta, salinkin, näes, jos tulee vieraita.

Aina: Se on totta se! Siis on kohtuullista kolme huonetta ja kyökki.
Siten on meillä kummallakin oma huone, sali ja kyökki ovat yhteiset.

Toini: Voi kuinka hauskaa! — Kuinka sinä kalustat huoneesi?

Aina: Luulen hankkivan! valkeat huonekalut, sohvan, kuusi tuolia, pöydän ja vuoteen.

Toini: Hienoa, hienoa! Minä otan paljasta vihreää, sitäpaitsi vihreät huonekalut ovat nyt muodissa. Ja sitten panen valkeat verhot ikkunoihin ja kukikkaan korkkimaton lattialle.

Aina: Niin minäkin laitan! Mutta kuinka salin kalustamme? Sen nyt kuitenkin täytyy olla hieno, sillä varmaankin käy meillä usein vieraita.

Toini: Siellä pitäisi olla topatut huonekalut.

Aina: Mutta ne ovat niin hirveän kalliit. Mutta tiedätkö — minäkin otan vihreän kaluston omaan huoneeseeni, niin saliin saa tulla valkeat huonekalut.

Toini: No niin, ne näyttävät hienommilta. Ja sitten pitää siellä olla paljon kauniita kasveja.

Aina: Ja kattoon ripustamme lintuhäkin, jossa on pieni viheriävarpunen.
On niin hauskaa kuulla sen laulavan.

Toini: Ei millään muotoa, hyvä Aina! On suuri synti pitää pikkulintuja häkissä, mihin ne eivät ole luodut olemaani Ne aina kaipaavat ulos vapaaseen luontoon.

Aina: Me ripustamme häkin hyvin matalalle kasvien keskelle, ja annamme joka päivä tipuseIle siemeniä ja raitista vettä. Minä pyydystän kärpäsiä ja matoja niin paljon kuin sille suinkin maittaa.

Toini: Mutta sittenkin se on vankina. Minä en koskaan maailmassa tahdo piinata jumalan luomia olentoja — en ole tähän asti piinannut enkä aijo vastakaan!

Aina: No, kenties sinä olet oikeassa. Minä vain ajattelin itseäni ja omaa hupiani. — Sensijaan voimme ottaa pienen kissanpojan.

Toini: Tai pienen koiran. Minä pidän enemmän koirasta kuin kissasta.

Aina: Mutta kissa hävittää hiiriä.

Toini: Mutta koira vartioi taloa varkailta ja rosvoilta.

Aina: Sitten lienee parasta, että otamme sekä koiran että kissan, niin ei ole pelkoa varkaista eikä hiiristä.

Toini: Mutta kuinka sisustamme kyökin?

Aina: Niin, kyökin! Mutta siitä tulee kaikista hauskin. Sielläkin pitää olla hyvin hienoa ja sievää — pieni hella uunineen, puulaatikko, kaappi ja pöytä.

Aina: ja lettupannu kaikin mokomin! Minä pidän hirveästi letuista.

Toini: Niin minäkin, — ja sitten meillä pitää välttämättä olla myös kahvipannu.

Aina: Tietysti. Voi, voi, kuinka Suloselta maistuu aamu päiväkahvi omassa kodissa. Sitten saamme vieraillekin tarjota kahvia. Kohtuullisia meidän kuitenkin täytyy olla kahvinjuonnissa — kaikkein korkeintaan kaksi kuppia päivässä, ei koskaan aamulla.

Toini: Mutta kun rae saamme oikein hienoja vieraita, tarjoomme viiniä tai punssia.

Aina: Niin, tai konjakkia ja paloviinaa — hyi, Toini, emmehän me väkijuomia tuo hienoon kotiimme! Kaikkihan siitä säikähtyisivät.

Toini: Säikähtyisi? Minkätähden?

Aina: Tiedäthän, että ne sisältävät alkoholia, joka on myrkkyä, ja että on suuri häpeä niitä nauttia.

Toini: Mutta, rakas Aina, eihän vähä ketään vahingoita, isäkin ottaa väliin hiukan. Eero ja Otto ainakin tahtovat vähän punssia, kun tulevat luoksemme.

Aina: Olkoot sitten tulematta! Olen lukenut erään kirjan, jossa sanotaan, että alkoholi vahingoittaa, vaikka sitä vähänkin ottaisi.

Toini: Mutta ajattelehan, miten hauskalta ja vierasvaraiselta näyttäisi, jos sinä tai minä tarjoilisimme pienellä hopeatarjottimella.

Aina: Hyi — näyttäisi sitten kapakalta koko talo!

Toini (kiivastuen): Mutta tiedä, että minä ymmärrän tämän asian yhtä hyvin kuin sinä!

(Sisään astuu vanha ryysyihin puettu mummo.)

Mummo: Hyvää päivää! Olisikohan pikku neideillä antaa lanttia. Olen ollut kauvan sairaana enkä jaksa vielä tehdä työtä.

Aina: Mummo raukka! (Antaa hänelle rahan.)

Toini (antaa myös): Kuinka olette niin köyhäksi tullut, mummo kulta?

Mummo: Oh, se on pitkä juttu ja surullinen! — Väkijuomat ovat sen saaneet aikaan.

Aina: Kuulehan, Toini!

Toini: Kyllä kuulen, vaan en käsitä.

Aina (tarjoaa tuolia): Istukaa hyvä mummo, ja kertokaa meille kaikki.

Mummo (istuutuu): No, jos tahdotte, mutta ei se ole mikään hauska kertomus.

Hohho! — Kun menin naimisiin Juhon kanssa, muutimme pieneen, siistiin ja kauniiseen kotiin. Olimme kovin onnelliset. Juho oli hyvä ja ahkera mies. Hän ei koskaan mennyt kapakkaan kuten moni muu työmies. Meillä oli myös pieni, Sulonen ja kiltti poika — kotimme oli kuin paratiisi, mutta sitten sinne tuli käärme.

Aina: Käärme? Mitä sillä tarkoitatte?

Mummo: Tarkoitan väkijuomia. Ja minä onneton sen myrkyllisen käärmeen päästin taloon. Tietämättömyydessä ja ajattelemattomuudessa sen tein, mutta kyllä sain kalliisti maksaakin… (pyyhkii kyyneliään).

Aina: Mummo rukka!

Mummo: Oli sillälailla, että meidän naapurinamme asui toinen työmiesperhe. Me kävimme toistemme luona sunnuntai-iltapäivin — ja Mari ja minä ikäänkuin kilpailimme, kellä olisi hienompaa kotonaan. Eräänä iltana hän tarjosi meille punssia — silloin ensi kerran ilmestyi väkijuomia keskuuteemme. — Voi, että se olisikin ollut viimeinen kerta! Mutta ei ollut. Oi voi, jos minä olisin ymmärtänyt kaiken onnettomuuden, mikä sinä iltana kätkeytyi punssilasiin.

Toini: Mitä vaarallista siinä yhdessä punssilasissa mahtoi olla?

Mummo: Mitäkö vaarallista! Siinähän oli alku väkijuomahimoon! Samalla tuli myös ylpeys. Minä en tahtonut olla Maria huonompi. Kun Mari miehineen tuli ensi kerran luoksemme, minä tarjosin heille sekä punssia että viiniä vastoin Juhon tahtoa. Siten tapahtui monta kertaa. Lopulta meillä oli yhtenään väkeviä kotona. Juhosta tuntui hyvältä silloin tällöin ottaa ryyppy. Eräänä iltana hän meni kapakkaan ja tuli kotiin juovuksissa ja hulluna. Nyt vasta silmäni avautuivat ja minä huomasin, mikä oli edessä. Tahdoin heti hävittää koko väkevät juomat, mutta se oli jo myöhäistä. — En tahdo kertoa kaikesta kurjuudesta, mikä nyt seurasi. — Juhosta tuli juomari, pojastamme tuli juomari, kaikki omaisuutemme meni vähitellen kapakkaan. Juho kuoli hermotautiin — poikamme hukkui eräänä iltana, kun tuli tansseista kotiin ja piti kulkea sillan yli. Minä yksin jäin mailmaan katkerasti katumaan ymmärtämättömyyttäni. — Rakkaat, pienet tytöt! Kun te tulette suuriksi ja saatte oman kodin, niin älkää koskaan salliko väkijuomien päästä koteihinne.

Ja nyt minun täytyy mennä, kun olen kertonut surullisen tarinani.
Hyvästi nyt, ja kiitos avusta!

Toini: Kiitos itsellenne, hyvä mummo! Olette antanut minulle opetuksen, jota en koskaan unohda.

(Mummo poistuu. Toini Ainalle): Anna anteeksi, Aina, kun minä olin äsken niin paha ja kiukkuinen! — Nyt ymmärrän paremmin. Kun tulen suureksi, en koskaan päästä väkijuomia kotiini.

Aina: Saman minä lupaan. En tahdo pitää väkijuomia enkä vangittuja lintuja kodissani. — Me tahdomme yhdessä työskennellä hyvän ja oikean puolesta maailmassa.

Toini: Niin tahdomme, niin tahdomme!

Rosa Invenius.

Sotamiehiä.

Henkilöt: Hanna, Kalle, Pekka.

Pekka: Kuuleppas Kalle, eikö olisi hauskaa, jos olisimme suuria ja pääsisimme sotilaiksi! Minä heti paikalla lähtisin sotatanterelle, sinne missä tapellaan. Ja siellä rupeisin tappelemaan minäkin.

Kalle: Hyi mitä puhutkin! Olisiko sinusta hauska tappaa ihmisiä? Siihen virkaan minä ainakaan en rupea.

Pekka (kynsien korvallistaan): Kas, en tullut ajatelleeksi, että se sotilasvirka on ihmistappamisvirkaa. Minusta vain olisi niin hauska taistella musiikin soidessa, uljaan hevosen selässä, välkkyvä miekka kädessä.

Hanna: Minusta sinussa on ainainen halu tappeluun. Alituiseenhan sinä painiskelet Kallen ja Juvosen Jussin kanssa.

Kalle: Ainahan se Pekka tahtoo leikkiä sotaa.

Pekka: Ja sotamies minusta tuleekin. Kun tulen suureksi, menen heti
Suomen kaartiin, sillä tottahan me pian saamme tänne kaartin.

Kalle: No, Suomen kaartiin minäkin menisin. Kun olin pikku poika…

Hanna: Olet sinä nyt suurikin mielestäsi!

Kalle: Olin silloin vielä pienempi, kun Helsingin kaartin torilla näin sotamiesten tekevän temppujaan ja marssivan niin, että tanner tömisi. Oli se minusta hauskaa katsella.

Hanna: Kuulkaapas pojat, te voitte heti päästä sotamiehiksi. Olen itsekin aikonut ruveta sotilaaksi.

Kalle ja Pekka: Sinäkö?

Kalle: Sinähän olet tyttö! Ei ne tytöt kelpaa sotilaiksi.

Pekka (uteliaana): Mitä tarkoitat, Hanna?

Hanna (vakavasti): Täällä Suomessa mellastaa vahva ja paha vihollinen, joka vuosittain tappaa tuhansia ihmisiä, ryöstää meiltä 30 miljoonaa markkaa ja sen lisäksi tekee tuhansia ihmisiä sairaiksi, köyhiksi ja pahoiksi. Tätä vihollista vastaan tekin voitte taistella.

Pekka (hämmästyneenä): mikä se sellainen roisto on, joka niin paljon pahaa tekee? Onko se turkkilainen?

Hanna (viittaa ikkunaan): Ei ole turkkilainen. Mutta katsokaapa tuonne maantielle. Siellä sitä vihollista parastaikaa kuletetaan.

Kalle ja Pekka (juoksevat ikkunan luo): Vihollista!

Pekka: Ei näy vihollista! Olutkuormaa siellä vain kuletetaan.

Hanna: Sepä se onkin vihollinen. Kaikki väkijuomat ovat Suomen vaarallisin vihollinen. Tiedättehän, että niissä on alkoholimyrkkyä.

Kalle: Tiedämme kyllä, mutta eihän tuo myrkky ketään tapa.

Pekka: Pullisen Janne sanoi, ettei mikään maistu niin hyvältä kuin olut, viina, punssi ja konjakki. Ja isä Pullinen kuuluu sanoneen, että pari ryyppyä parantaa vilustumiset, väsymykset ja kaikki taudit. Jannekin toisinaan kuuluu maistelevan isänsä pullosta.

Hanna: No, onko se Pullinen teistä terveen näköinen?

Pekka: Eikä ole.

Kalle: Huonon miehen näköinen hän on, vaikka hän juo.

Hanna: Eikä, kun juuri sentähden, että juo. Ja millainen se on se Pullisen koti? Onkohan lapsilla siellä hauska olla, kun isä on rohtojaan nauttinut?

Kalle: Oi, voi, sitä Pölösen kotia! Jannella on vähän paremmat, hän kun käy koulua, mutta pienemmillä on vain repaleita. Eikä se Pullisen vaimo eilen turhanpäiten itkenyt meidän äidille. Kuului lasten nälkää itkeneen.

Hanna: Tuhannet äidit maassamme itkevät samasta syystä kuin Pullisen vaimo. Heidän miehensä käyttävät ansaitsemansa rahat juovutusjuomiin ja perhe saa nähdä nälkää ja kokea kurjuutta. Juovutusjuomat tekevät ihmiset koviksi ja tylyiksi.

Pekka: Mutta minkätähden niin pahoja juomia sitte valmistetaan? Miksi tuokin oluttehdas tuolla mäenrinteellä saa valmistaa olutta?

Hanna: Toiset ihmiset tahtovat juovutusjuomien valmistamisen ja kaupan kautta ansaita rahaa, Toiset taas tahtovat juoda noita juomia, koska heissä on juomatauti. Se tauti se on juomahimo, ja se, joka sitä tautia sairastaa, hankkii itselleen juovutusjuomia vaikka myymällä huonekalunsa tahi lastensa vaatteet.

Kalle (miettivästi): Pullisessa taitaa olla se tauti.

Pekka: Mutta Janne sanoo, että hänestä tulee kohtuuden mies.
Juopporentuksi hän ei aijo ruveta.

Hanna: Pullinenkin varmaan ensin oli kohtuuden mies, niinkuin kaikki juopot, Mutta kohtuus on petollista. Ennenkuin arvaakaan, ei enää voi olla juomatta ja niin sitä tulee juopoksi.

Kalle (huolestuneena): Kuinkahan voisimme saada nuo pahat juomat pois
Suomesta?

Hanna (reippaasti): Siitähän minä juuri aijon puhua teille. Katsokaa pojat, jos ei kukaan käytä noita pahoja juomia, niin ei kukaan viitsi niitä valmistaakaan. Eikö niin?

Kalle ja Pekka: Niin, niin!

Hanna: Sinä, Pekka, toivot pääseväsi sotilaaksi. Alapas taistella tätä vihollista vastaan. Kaikki, jotka ymmärtävät, kuinka vaarallisia juovutusjuomat ovat isänmaalle, ovat päättäneet, etteivät he koskaan maista niitä tippaakaan. Sitten he koettavat saada muitakin ymmärtämään tämän asian ja tekemään saman hyvän päätöksen. Ja niin he yhdessä taistelevat juovutusjuomavihollista vastaan.

Pekka: Suuret ihmiset ne tietysti noin taistelevat?

Hanna: Sen voivat tehdä lapsetkin. Muissa maissa ja Suomessakin kuuluu olevan lastenliittoja, joita sanotaan Toivonliitoiksi. Niihin kuuluu otettavan lapsia, jotka ovat päättäneet olla juovutusjuomia käyttämättä.

Pekka (innostuneena): Kuule, Hanna, voimmehan me kolme, sinä, Kalle ja minä, perustaa Toivonliiton tänne Kulmalan kylään.

Kalle: Sen me teemme. Minä ainakaan en aijo milloinkaan maistaa noita pahoja juomia.

Pekka: Ja minä aijon tuoda paljon poikia liittoomme. Tuo sinä, Hanna, tyttöjä.

Hanna: Tietysti, tietysti, niin monta kuin voin.

Pekka: Kyllä me voitamme. Voi sinua, vanha oluttehdas, pian me sinut voitamme! Minun rahoistani et ainakaan saa penniäkään.

Kalle: Kuule, Hanna, emmekö pane Pekkaa kapteeniksemme? Hän on niin innokas ja urhoollinen.

Hanna: Pannaan vaan ja sinusta Kalle teemme vääpelin. Mutta hankkikaa nyt pian sotajoukkoomme väkeä, jotta voitamme vihollisemme!

Pekka: Tietysti. Mutta mitä me oikeastaan sanomme pojille, jotta saisimme heidät Toivonliittoon?

Hanna: Minäpä annan teille lainaksi kirjan, jonka nimi on "Väkijuomien vaikutus". Lukekaa se, niin voitte kertoa paljon juovutusjuomien turmiollisuudesta. Sen kirjan voi joka poika hankkia itselleen.

Kalle: Mutta mitä se maksaa?

Hanna: 10 penniä vain. Kuuluu myös löytyvän hauska lasten ja nuorisonlehti "Koitto", jossa paitsi kuvia ja kertomuksia on paljon raittiuttakin. Senhän pojat voisivat tilata opettajansa kautta. Se maksaa vain 75 penniä puolelta vuodelta eli 5 p. numero. Sitä voisimme lukea Toivonliiton kokouksissa, kun sellaisia alamme pitää.

Pekka (huutaa): Eläköön armeijamme! Eläköön Toivonliittomme! Nyt en enää halua kaartiin. Nyt taistelemme tuota oluttehdasta vastaan.

Kalle: Ja me voitamme! Eläköön!

Hanna: Eläköön vihollisista vapaa Suomii Kaikki: Eläköön! Eläköön!
Eläköön!

Alli Trygg-Helenius.

Suomalaisia orjia.

(Keskustelu.)

Juho; Hoi, Tuomas, mihin sinä riennät sellaista kyytiä näin kauniina iltana?

Tuomas: Minä menen raittiuskokoukseemme ja pitäisin sopivana että sinäkin tulisit.

Juho: Vai niin — ja kun olet saanut minut sinne, houkuttelet tietysti minun tekemään raittiuslupauksenkin. E-hei. Siitä ei tule mitään. Minä rakastan vapauttani.

Pekka: Niin minäkin. Me suomalaiset emme koskaan aijo ruveta orjiksi.
Me olemme aina olleet vapaita miehiä.

Tuomas: Vai tarkoitat sinä sitä vapautta, että voi juoda itsensä juovuksiin. Onpa se todellakin ihanaa vapautta! Katso esim. Mikko Leppästä, joka on niin juomahimon orjana, että hän ei voi olla juomatta, vaikka lääkäri on sanonut että hän pian kuolee siitä. Hän ei voi mennä anniskelupaikan ohi poikkeamatta sisälle. Ja kun hän on juonut itsensä juovuksiin, menee hän kotiinsa ja lyö vaimoaan. Kas siinä on vapaa mies; eikö totta?

Juho: Mikko on houkkio. Minä toivon etten koskaan tule hänen kaltaisekseen. Minä aijon ottaa olutlasini ja sentään pysyä yhtä raittiina kuin kuka muu tahansa.

Tuomas: Minusta sinä eilen tulit ravintolasta jotenkin "liikutettuna",

Pekka: Että sinä viitsit puhua tuommoisesta! Minä olin mukana. Täytyihän meidän kutsua vieraamme virkistyksille, ja hän tarjosi taas meille. Eihän voi kieltää juomasta lasia hyvän ystävän kanssa.

Tuomas: Siis teidän täytyy ja te ette voi. Minä luulin teidän kumpaisenkin sanoneen, että tahdotte olla vapaita.

Pekka: Niin tahdommekin.

Tuomas: Minä en kutsu sitä vapaudeksi. Jos teidän kerran täytyy mennä ravintolaan, jos te ette voi kieltää ottamasta lasia, ette ole vapaita. Minä pidän oman vapauteni parempana, sillä minä voin kulkea tällaisen paikan ohi sisään menemättä, ja minä voin vastata kieltävästi, kun tahdotaan saattaa minulle päänsärkyä seuraavaksi aamuksi.

Juho: Mutta kuulehan, toveri, minkätähden teit sinä oikeastaan raittiuslupauksen? Ethän sinä ole koskaan juonut.

Tuomas: Niin nähkääs, minä koetin saada kahta toveria, jotka joivat liian paljon, jättämään lasinsa. Mutta kuinka saatoin heitä pyytää lakkaamaan, kun itsekin käytin juomia.

Pekka: Se on kyllä totta, etten minä paljoa piittaa sen puheesta, joka itsekin juo. Mutta kuulehan, et suinkaan sinä pidä vääränä yhden olutlasin ottamista?

Tuomas: Joll’en siinä asiassa tuomariksi rupeakaan, niin tiedän ainakin, että me aivan yhtä hyvin tulemme toimeen ilman sitä, ja että se on parempi meidän terveydellemme ja kukkarollemme ja estää meitä kiusauksista. Ja silloin ei tarvitse pelätä joutuvansa orjaksi.

Juho: Mitä sillä tarkoitat?

Tuomas: Minä tarkoitan että jok’ainoa niistä, jotka nyt ovat kurjia juoppouden orjia, on myöskin alkanut yhdestä lasista. Kuinka voimme me tietää, ettemme mekin joudu orjuuteen? Sitä paitse on meidän auttaminen muita sillä esimerkillä, että voi olla ilmankin näitä juomia.

Pekka: Sinä olet hyvä mies, Tuomas. Ehkä sinä vielä jonakin kauniina päivänä saat minunkin raittiuskokoukseesi.

Tuomas: Etkö voi tulla heti tänä iltana?

Pekka: Mitä sanot sinä, Juho? Menemmekö hänen kanssansa?

Juho: Minusta me voimme mennä sinne katsomaan, mitä vesipojat tekevät. Eihän se meitä voi vahingoittaakaan. Eihän minun tarvitse kirjoittaa nimeäni lupauksen alle, ellen tahdo.

Tuomas: Ei, ei kukaan muu sitä tee, kuin se, jolla on se vakuutus, että hän tekee oikein ja hyvin näin tehdessään. Kas, niin tulkaa sitte, muuten me myöhästymme! Mukaillut A. T.-H.

Eräs laskuesimerkki.

Henkilöt: Rietu, Tuomas, koulupoikia. Puuseppä Luoto, Rietun isä.
Luodon vaimo, Rietun äiti.

(Puuseppä Luodon puutteellisesti kalustettu huone.)

ENSIMÄINEN KOHTAUS.

Rietu ja Tuomas (tulevat sisälle).

Rietu: Tässä on kirjasi kertomuksilleen. Kiitos lainasta! On ihmeellistä, että isälläsi on varaa ostaa sinulle kirjoja. Sitä ei minun isälläni koskaan ole. Ja kumminkin ovat he molemmat samassa verstaassa.

Tuomas: Onko isäsi raittiusmies?

Rietu: Ei, sitä hän ei ole. Mutta hän ei myöskään ole juomari, kuten useat toiset. Hän on hyvin säännöllinen ja minä en ole koskaan nähnyt häntä humalassa. Kotona on meillä ainoastaan pullo olutta päivälliseksi ja toinen illalliseksi, sillä isä sanoo tarvitsevansa vahvistaa itseään jollakin. Ehkä hän juo enemmän ravintoloissa.

Tuomas: Tiedätkö, minä luulen, että juuri senvuoksi, että isäni on raittiusmies, hänen päiväpalkastaan aina jää vähän yli tarpeiden. Se oli mainio esitelmä, jonka tänään raittiuskoulussa kuulimme.

Rietu: Niin, mutta olisiko todellakin mahdollista, että säästämällä ainoastaan 50 penniä päivässä ja viemällä säästöt joka vuoden lopussa säästöpankkiin kasvamaan viiden prosentin korkoa voi koota itselleen yli 6,000 markan suuruisen omaisuuden?

Tuomas: Niinhän sanoi se herra, joka meille puhui. Katsos, raha kasvaa korkoa korolle!

Rietu: Isä varmaan tämän kuultuaan hämmästyisi. Hän on nyt kymmenen vuoden aikana juonut joka päivä kaksi pulloa olutta. Ja nyt olisi hänellä tänään ainakin yli 2,000 markkaa, jos olisi säästänyt siihen panemansa rahat.

Tuomas: Mutta voisihan hän ruveta säästämään huomenna ja silloin olisi teillä kymmenen vuoden perästä tuo summa. Hyvästi nyt. (Menee.)

Rietu: Hurraa, minä sanon sen huomenna hänelle. Mutta hän ei salli minun koskaan sekaantua asioihinsa, kuten hän sanoo. Hyvä, minun täytyy keksiä jokin keino. Hei vaan, nytpä sen tiedän. Kivitauluni on minua auttava. (Rientää iloisena ulos, hyppien yhdellä jalalla.)

TOINEN KOHTAUS.

Luodon vaimo (hänellä on vanhoja sukkia, lankaa ja parsineula; istuu pöydän ääreen).

Luodon vaimo: Oih, kuinka on väsyttävää alituiseen istua ja parsia näitä vanhoja sukkia. Minun mielestäni pitäisi mieheni, joka tekee niin ahkeraan työtä ja jolla on niin suuri palkka, useammin voida ostaa meille uusia vaatteita. Mutta rahat kulkevat hänen sormiensa välitse kuin vesi seulan läpi. Ja kuitenkin on hän kunnollisimpia työmiehiä. Ei hän milloinkaan ole humalassa eikä melua ja temmellä täällä kotona.

KOLMAS KOHTAUS.

Rietu, Luodon vaimo.

Rietu (pannen käsivartensa hänen kaulalleen): Voi, äiti rakas, istutko sinä taasen noita vanhoja sukkia paikaten. Odotahan kunnes tulen suureksi, silloin ansaitsen niin paljon, että sinulla pitää olla ainoastaan uusia sukkia, etkä koskaan enää tarvitse parsia ja puuhailla. Tiedätkö, että sinulla vielä jonakin päivänä tulee olemaan oma tupa, mitä sanot siitä?

Luodon vaimo (taputtaa häntä päähän): Elä jaarittele joutavia, rakas Rietu, köyhä työkansa, niinkuin me, ei koskaan voi säästää niin paljon, että saisimme oman mökin. Pyh, sellainenhan maksaa tuhansia markkoja.

Rietu: Katsos, äiti, minä luulen, että voisimme, jos vaan osaisimme säästää. Tuomas ja minä kuulimme tänään erään esitelmän, jossa selitettiin, kuinka pienet summat kasvavat suuriksi, jos saavat olla jossakin pankissa.

Luodon vaimo: Rakas lapsi, minä olen kylliksi tarkka isän palkan suhteen. Hän ei myöskään ole mikään juomari. En voi ymmärtää, miten voisimme säästää enempää, kuin minkä teemme.

Rietu: Hyvä, minä voin näyttää sen ja tahdon koettaa näyttää sen myöskin isälle, (Istuu alas ja alkaa kirjoittaa taululle.)

Luodon vaimo: Toivon, että voisit tehdä sen, poikaseni; olisin totta tosiaan ensimäisenä valmis tekemään muutoksia taloudessa, jos se vaan on mahdollista.

Rietu: Tässä, äiti! Ole hyvä ja anna taulun olla pöydällä, kun isä tulee. Olisin ilonen, jos hän saisi nähdä sen. Nyt menen keittiöön lukemaan läksyjäni. (Menee.)

NELJÄS KOHTAUS.

Luodon vaimo (yksinään). Mitähän maailmassa se Rietu on kirjoitellut tähän taululle? (Nostaa sen ylös ja lukee:) "Lasillinen vettä ei maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa ruumistamme." Hm, tämä on sellaista, mitä oppivat raittiuskoulussa. Niinpä niin, juohan mieheni kaksi pullollista päivässä ja saanhan minäkin niistä pari lasillista. Vaan että voisimme säästämällä 50 penniä päivässä vihdoin ostaa itsellemme oman mökin, sitä on minun hyvin vaikea käsittää.

VIIDES KOHTAUS.

Puuseppä Luoto (tulee sisään).

Puuseppä Luoto. Hyvää iltaa, muijakulta! Onko sinulla illallinen valmiina ja olutpullo kotona? Jaha, sinä istut ja tutkit Rietun kirjoituksia. No, sellaisiin ei sinun eikä miilunkaan järkeni pysty. (Istuu.) Ihmeen paljon sitä nykyään kouluissa luetaan. Eilen koettelin ottaa selkoa pojan laskuista, mutta niissä oli merkkejä ja numeroita ja jos jonkinlaisia variksenvarpaita.

Luodon vaimo: Katso tuota, niin kummeksit kai vielä enemmän. (Antaa hänelle taulun.)

Puuseppä Luoto (lukee ääneen): "Lasillinen vettä ei maksa mitään ja sammuttaa janon; pullo olutta maksaa 25 penniä ja vahingoittaa ruumistamme". Haha, se on sekä uutta että vanhaa. Että olut maksaa 25 penniä pullo, sen kyllä tiedän minä, joka jokapäivä ostan sitä. Mutta että se vahingoittaa ruumistani, ei ole niinkään varmaa. Mitähän ne lapset tästä lähin oppivat koulussa?

Luodon vaimo: Ajatteles, kun Rietu on laskenut, että kahdessakymmenessä vuodessa voisimme säästää niin paljon, että saisimme itsellemme oman tuvan, jos lakkaisimme olutta juomasta.

Puuseppä Luoto: Poika lörpöttelee turhuuksia. Joutava viisikymmenpenninen ei koskaan kasva niin suureksi summaksi. Mutta tuossapa hän tulee.

KUUDES KOHTAUS.

Rietu (tulee sisään). Puuseppä Luoto: No, laskumestari, sinä taidat kirjoitella kokoon tupia meille. Mutta ne löytyvät ainoastaan kivitaulullasi, luullakseni. Tahtoisinpa nähdä, kuinka tällainen köyhä puuseppä kuin minä, joskus voisi panna jalkansa oman kynnyksen sisäpuolelle.

Rietu (innokkaasti): Minä tässä kerroin vaan, mitä eilen esitelmässä kuulin.

Puuseppä Luoto (vihastuneena): Äh, nuo oppineet herrat eivät käsitä sellaisia asioita. Itse nauttivat he suurta palkkaa ja tahtoisivat, että me, köyhät työmiehet, nuoleksisimme kämmeniämme ja tekisimme säästöjä kurjista päiväpalkoistamme.

Rietu: Anteeksi, isä, mutta tahdotko antaa minun tehdä pienen laskun tällä taululla, niin näytän sinulle, ettei opettaja ollut ensinkään väärässä. Puuseppä Luoto: No, koetappa nyt, niin saamme nähdä.

Luodon vaimo: Etkö syö ensin illallista?

Puuseppä Luoto: Sitäpä en totta tosiaan voi tehdä, ennenkuin olen kuullut Rietun hassut laskut.

Rietu: Juothan puoliseksi pullon olutta, eikö totta?

Puuseppä Luoto: Sen teen. Siten saan liemiruokaa, eikä äidin tarvitse keitellä soppia minulle.

Rietu: Ja illallisella juot myös pullon.

Puuseppä Luoto: Niin, poikaseni. Olut vahvistaa enemmän kuin se maitovatku, jota ruokapuodeissa saadaan.

Rietu (merkitsee taululle): Kaksi pulloa olutta tekee 50 penniä päivässä. Jos säästät 50 penniä päivässä, tekee se 182 markkaa 50 penniä vuodessa.

Puuseppä Luoto: Eihän toki, poika. Viisikymmenpenninen päivässä ei mitenkään voi tehdä niin suurta summaa vuodessa — lähes 200 markkaa!

Rietu: Katso itse, isä, taululle. Jos menetät yhden markan päivässä tekee se 365 markkaa, meillä kun on 365 päivää vuodessa. Puolet tästä summasta on 182 markkaa 50 penniä. Kymmenessä vuodessa tekee tämä 1,825 markkaa. Mutta siihen lisäksi tulee korko. Kun viet kymmenenä vuonna joka vuoden lopussa säästöpankkiin 182 markkaa 50 penniä, kasvavat ne 5 prosentin mukaan, kun vielä saat korkoa korolle, yhteensä yli 2.000 markan suuruiseksi summaksi. Ja jos jatkat tätä kaksikymmentä vuotta, on sinulla säästössä yli 6.000 markkaa.

Puuseppä Luoto: No voi turkinpippuri, tuollainen summa voisi minulla tänään olla taskussa, sillä monasti olemme olleet tillikassa ja ostaneet monta pulloa konjakkiakin. Mutta tästä päivästä alkaen teen siitä lopun.

Luodon vaimo (joka hänen puhellessaan on ottanut päällystakin päälleen): Luulin, että meillä oli olutta kotona, mutta se on loppunut; minä menen hakemaan.

Puuseppä Luoto: Sitä ainetta et milloinkaan enää tuo huoneeseemme. Panemme sen sijaan nuo viisikymmenpenniset säästöön. Kiitos, poikaseni, opetuksesta. Niin, niin, meillä vanhoilla on toisinaan yhtä ja toista opittavaa mailmassa.

Rietu: Ja minä ansaitsen koko kesän ajan laivavarvissa sekä panen säästöni pankkiin, niin saammepas vielä oman tuvan.

Luodon vaimo: Panen heti vähän vettä kiehumaan, niin saamme pian teetä oluen sijaan.

Puuseppä Luoto: Ja nyt illalliselle! Se tulee maistumaan!

Orjaraukat!

Vuorokeskustelu kahden tytön, kahden pojan ja heidän äitinsä välillä.

(Kaikki istuvat pöydän ympärillä, jolla on kirjoja.)

Anna: Tänään olemme koulussa lukeneet orjasodasta Amerikassa. Hyi, kuinka olin vihainen Pohjois-Amerikan etelävaltioille, jotka kannattivat orjuutta. Istuin ja melkein vapisin opettajan valmistaessa läksyä, kun pelkäsin, että pohjoisvaltiot olisivat hävinneet ja ett'eivät orjat olisi päässeet vapaiksi.

Hannes: Niin, ja tiedättekö, välitunnilla päätimme leikkiä sotaa pohjois- ja etelävaltioiden välillä. Osa pojista oli olevinaan orjia. Ne sidoimme yhteen ryhmään; he saivat seisoa ja katsoa, kun me toiset aloimme sodan.

Ville: Hah hah, siitäpä oli tulla kaunis sota! Kun meidän piti jakaantua pohjois- ja etelävaltioihin, ei kukaan pojista tahtonut kuulua etelävaltioiden sotajoukkoon, vaan kaikki menivät pohjoisvaltioiden puolelle.

Hilda: No, mutta sittenhän sodasta ei tullut mitään?

Hannes: Kyllä, me heitimme arpaa koulupihalla olevilla pikkukivillä. Sen, joka sai lyijykynällä merkityn kiven, täytyi mennä etelävaltioiden sotajoukkoon.

Anna: Ja se raukka, jonka piti kuulua etelävaltioiden joukkoon, tuli todellakin "merkityksi". Voi semmoisia kehnoja ihmisiä, jotka tahtovat puolustaa sitä, että veljemme ja sisaremme pidettäisiin orjuudessa!

Hilda: Näin tänään kuvan kahdesta orjasta, jotka olivat ikäänkuin toisiinsa taotut rautatangolla, jonka päät olivat käännetyt heidän kaulojensa ympäri. Hyi sentään, kun ajattelee, että tämä rauta Afrikan paahtavassa auringonpaisteessa tulee aivan kuumaksi ja polttaa ja hankaa rikki orjaraukkojen kaulan ja hartiat.

Ville: Jumalan kiitos, että meillä täällä Suomessa ei ole orjia ja ettei kukaan meistä koskaan voi tulla semmoiseksi. Vapaus on sittenkin kaunein lahja, minkä Luojalta olen saanut. Eläköön vapaus, eläköön!

Äiti (joka on istunut ja neulonut): Se on oikein, että pidät vapaudesta ja että tahdot olla vapaa. Mutta mitä sinä oikein tarkoitat sillä, että olet vapaa?

Ville: Eipä tuo taida olla niin helppoa sanoa. Hannes: Anna minun sanoa! Ihminen on vapaa, kun tekee, mitä itse tahtoo.

Äiti: Mutta jos sattuisi, ettei voisi tehdä, mitä tahtoo, mitä sanot semmoisesta?

Ville: Hän on raukka, orja, lurjus —

Hannes: No, no, elä ole niin suurisanainen! Mitä tarkoitat, äiti? Minä esim. tahtoisin rakentaa sinulle oikein, kauniin rakennuksen maalle, mihin kaikki voisimme matkustaa kesäksi, mutta sitä en voi. Enhän sentähden ole orja?

Äiti: Et, rakas Hannes, sitä en tarkoittanut. Se, ett’et voi rakentaa minulle kaunista kesäasuntoa, on semmoinen ulkonainen asia, jolle et voi mitään. Mutta luulen, että meidänkin joukossamme on orjia, ja niistä tahdoin puhua. Vieläpä Villestäkin, joka niin rakastaa vapautta, voisi — josta Jumala häntä kuitenkin varjelkoon — tulla semmoinen orja.

Anna: Mutta, äiti, kuinka voisi Ville tulla orjaksi, kun meidän maassamme ei ole orjia?

Hilda: Luulen, että tiedän, mitä äiti tarkoittaa. Saanko sanoa, äiti?

Äiti: Sano vaan, tyttöni!

Hilda: Muistatteko Akseli Leppästä, joka kuoli viime keväänä?

Hannes: Tuota kilttiä Akselia, joka aina loi palloa kanssamme? Hyvin hyvästi. Minähän sain koetella hänen oppilaslakkiaan, kun hän tuli Helsingistä.

Anna: No, mutta eihän hän ollut mikään orja?

Hilda: Hänen sisarensa Anna on niin monta kertaa itkenyt luonani ja kertonut, että Akseli varmaan lopulta juo itsensä kuoliaaksi. Hän aikoi juoda jo lyseon neljännellä luokalla ollessaan, ja sitten hän ei enään voinut lopettaa, sanoi hän. Ettekö muista, että hän oli koko vuoden merillä?

Ville: Hänhän oli maailmaa näkemässä.

Hilda: Ei, rakas veli, hän matkusti päästäkseen pois toverien seurasta ja kiusauksesta nauttia väkijuomia.

Äiti: Niin, ja seuraavana vuonna hän oli taas poissa kotoa ja oleskeli silloin Turva-parantolassa, mihin kaikki semmoiset ihmiset matkustavat, jotka eivät voi olla juomatta. Se ei nimittäin auttanut, että hän meni merille. Kun hän tuli kotiin, alkoi hän taas juoda.

Ville: Hänhän oli raukka, hänellä oli, niinkuin opettajamme sanoi, heikko, huono, luonne.

Hannes: Minä luulen, ett'ei hän tahtonut lopettaa juomistaan; hänestä oli hauskaa vähän naukiskella. Jos hän olisi oikein tahtonut, olisi hän voinut lakata.

Äiti: Eikö hän sitten tahtonut? Kuinka hän sitten olisi mennyt merille tai matkustanut Turvaan päästäkseen vapaaksi juomahimostaan.

Hilda: Hänen sisarensa kertoi minulle Akseli raukan välistä yöt läpeensä kävelleen edestakaisin huoneessaan. Kerran hänen sisarensa oli mennyt hänen luokseen. Akseli oli väännellyt käsiään epätoivossaan, itkenyt ja sanonut, että kyllä hänen vanha isänsä ja äitinsä vielä kuolevat surusta hänen tähtensä. Mutta hän ei voinut, ei voinut lopettaa; hänen täytyi juoda, vaikka olisi antanut puolet elämästään, jos olisi päässyt himostaan.

Äiti: Rakkaat pojat, hän oli orja. Hänhän tiesi, että hän teki pahasti; hän tahtoi heretä juomasta, mutta ei voinut. Sellainen on orjuutta, ja sitä orjuutta on vapaimmissakin maissa. Juovutusjuomat luovat suurimman osan orjia.

Anna: Minä luulen, äiti, että tupakoitsija on myöskin vaikeassa orjuudessa! Eräs poika luokallamme, en tahdo sanoa hänen nimeään, menee milloin mihinkin piiloon saadakseen tupakoida, sillä hän ei voi olla edes puolta aamupäivääkään paperossiaan imemättä.

Ville: No jaa, pitääpä sitä neitienkin joka päivä saada aamupäiväkahvinsa.

Anna: Myönnän, että kovasti ikävöin sitä yhtä kuppia, jonka silloin saan. Äiti, olenko silloin kahvinjuonnin orja?

Äiti: Koeta olla viikon ajan kahvitta, niin tulet kyllä huomaamaan, oletko kahvin orja.

Hilda: Luuletko, rakas veljeni, että voisi pitää kätensä poissa housun taskuista? Koetappa! En usko sitä.

Äiti: Semmoinen on vain paha tapa. Mutta myöskin paha tapa voi tulla niin paljon voimakkaammaksi meitä, että tulemme sen orjiksi. Tuhannet ihmiset, jotka eivät koskaan esim. tahdo myöntää että he valhettelevat, liioittelevat kaikessa mitä puhuvat, niin ett’ei tiedä, mitä uskoa heidän kertomuksistaan. Jokaisen meistä täytyy varoa itseään. Raamatussa sanotaan: "Jokainen kuin tekee syntiä, hän on synnin orja". Löytyy ainoastaan yksi todellinen vapaus, se, mikä myös selitetään Raamatussa: "jos siis Poika teidät vapaiksi tekee, niin te totisesti olette vapaat."

Hannes: Tuota en oikein ymmärrä.

Äiti: Niin, poikani, jos rakastat Vapahtajaa niin, ett’et koskaan tahdo tehdä muuta kuin Hänen, tahtoansa, niin tulet pahasta varjelluksi. Hän antaa sinulle myöskin voimaa Hänen tahtonsa täyttämiseen. Meidän tarvitsee ainoastaan mennä Hänen luokseen ja rukoilla, että Hän ottaa tahtomme haltuunsa sekä muuttaa sen sellaiseksi, että koetamme tehdä, mitä Hän tahtoo.

Ville: Kuulkaa, minä otan takaisin sanani, että Akselilla oli heikko ja huono luonne. Lienee kauheata tietää, mitenkä pitäisi tehdä, voimatta tehdä niin. Minä en ala koskaan juomaan enkä tupakoimaan, sillä kuka tietää, mitenkä voisi minunkin käydä. Enkä aijo koko viikon ajalla käydä kädet housuntaskuissa nähdäkseni, olenko housuntaskujen orja.

Anna: Ja minä olen juomatta kahvia kuukauden ajan, saadakseni selville, olenko minä kahvin orja.

Hilda: Entäpä, jos perustaisimme koulussamme orjuuden vastustamisseuran. Kaikki, jotka kuuluisivat siihen, sitoutuisivat pitämään vaaria pahoista tavoistaan, tunnustamaan ne toisille jäsenille ja koettamaan voittaa ne.

Hannes: Huhhuh, se olisi ikävä seura, Ajatelkaas, että saa toisiltaan kuulla ainoastaan vioista, heikkouksista ja tuhmuuksista' joka kokouksessa!

Äiti: Ajattelen vähän sinnepäin asiasta kuin Hannes, ja ehdotan, että jäsenet tunnustaisivat kaiken tämän parhaalle ja mahtavimmalle ystävälleen, taivaalliselle Isälleen, joka voi ja tahtoo auttaa heitä voittamaan viat ja heikkoudet. Mutta alkoholin ja tupakan vastustamis-yhdistyksen voisitte perustaa, ett'ei kenenkään teistä kävisi kuten Akseli raukan.

Ville: Hyvä, hyvä, äitiseni! Olet aina niin viisas ja kunnon äiti. Tässä kaupungissa tulee yhteiskoulumme ensimäiseksi, jolla on raittiusyhdistys. ‘Me yhdymme ylioppilaiden raittiusyhdistykseen ja kaikki saavat kantaa niin kaunista merkkiä: hopealyyraa sinisellä pohjalla. Tulevassa konventissa esitämme asian.

Hannes: Ja me, Laitisen perheen jäsenet, olemme neljä ensimäistä uuteen yhdistykseen liittyjää.

Hilda: Ja äitimme tulee kunniajäseneksi, koska hän keksi tämän hyvän tuuman.

Äiti: No, no, siitä asiasta voimme toiste sopia.

Sininauha.

Leikki Toivon Liitoille.

Henkilöt: Olli, Kalervo, Jussi, koulupoikaa, Elsa, Helvi, Maija, Anni, koulutyttöjä. Kengänharjaaja Joonas. Tyttö, joka myy sinistä nauhaa. (Olli, Kalervo, Elsa, Helvi ja Maija istuvat pöydän ympärillä ja lukevat laiskanlaksyjänsä. Toisilla on kädet korvien edessä ja lukevat kovalla äänellä.)

Kalervo: Oih jospa jo osaisi edes nämät kauheat läksyt, jotta pääsisi vähän ulos!

Helvi: Niin juuri, tämä on liian hirveätä! Ja kun ne päälle päätteeksi on saatu takaisin!

Olli: Ja jos emme huomenna koulussa osaa läksyjämme, saamme jäädä sinne lukemaan.

Elsa: Olipa toki hyvä, että keksimme olla kaikki yhdessä tänä iltana ja lukea, näin on kumminkin hauskempi.

Olli: Niin, kumpa vaan lukisimme, emmekä lörpöttelisi. No niin, luetaanpa nyt! (Lukevat.)

Maija: Tämä historianläksy on kauhean vaikea! Nyt ovat toiset koululaiset raittiuskokouksessa.

Helvi: No, sellaisesta en minä paljoakaan välitä.

Kalervo: Enkä minäkään!

Elsa: Olimme me sentään aika tyhmeliinejä eilen, kun viivyimme niin kauan luistinjäällä, ettemme ehtineet lukea läksyjämme. Nyt saamme istua täällä!

Kalervo: Mitäs siitä! Lue nyt vaan!

Olli: Varmaankin olisi hauskempi olla kokouksessa. Minusta raittiustyö on hyvää työtä.

Elsa: Niin minustakin.

Helvi: Mutta kuules, minun äitini sanoi eilen isälleni, että lasten raittiustyö on pelkkää roskaa.

Elsa: Mutta kuuleppa sinä, mitä minun isäni sanoi yhtenä päivänä. Näin hän vakavana sanoi äidille: Onpa oikein hyvä, että lapset aikanansa saavat oppia, kuinka vahingollisia väkijuomat ovat, niin etteivät he niitä tahdo maistaakaan, vaan heistä tulee raittiita ihmisiä.

Kalervo: Tuo on vaan joutavaa lörpötystä. Ei siitä suinkaan pahene, jos vähäsen maistelee viiniä tai olutta.

Maija: Ei siitä paranekaan. Ole nyt vaiti! Kalervo: Ole itse!

Elsa: Aina teidän pitää riidellä! Eihän tällä tavalla voi lukea läksyjänsä!

Maija: Mutta tiedättekö, minä luulen, että sittenkin on parempi, ettei yhtään maista väkijuomia. Tunnettehan te kaikki Kauppa-Lassen, hänen, joka käy taloissa ja myy nappeja ja neuloja? — Eräänä päivänä hän tuli meille. Hän oli niin ryysyinen ja viluinen, ja äiti antoi hänelle ruokaa keittiössä. Minusta oli hänen tilansa kovin säälittävä ja minä kysyin, miksikä hän aina kuljeskelee kaupungilla sen sijaan, että pysyisi kotona. Hän katso niin kummallisesti minuun ja sanoi: "Ei minulla ole kotia". Minä vallan pelästyin ja kysyin: "Mutta miks’ei Lassella ole kotia?" Silloin hän katsoi vielä ihmeellisemmin ja sanoi: — "Minä kerron pikku neidille, kuinka sen asian laita oikein on. Viina ja muut väkijuomat ovat saattaneet kotini perikatoon. Lapsena minä jo aloin maistella niitä. Vanhemmaksi tultuani kannoin kaikki, mitä vaan ansaitsin, kapakkaan, ja vihdoin velkaannuin niin, että kapakoitsija ryösti kotini. — Minä sain alkaa kulkurielämää, jota nytkin vietän, ja kun kerran kuolen, ei kukaan vuodata kyyneltäkään minun tähteni. Tällaiseksi kurjaksi raukaksi olen tullut väkijuomain tähden." — Näin kertoi Lasse-rukka, ja sentähden minäkin luulen olevan parasta, ettemme koskaan, emme edes leikilläkään, maista väkijuomia.

Olli: Olet kyllä oikeassa, Maija! — Mutta minä olen kuulevinani laulua.
Varmaankin ne tulevat kokouksesta.

(Jussi ja Anni, sekä kuinka monta lasta tahansa, tulevat laulaen sisään. Mitä useampi, sitä parempi. He kulkevat kaksittain laulun tahdissa. Kaikilla on sininen nauha rinnassa.)

(Sävel: sama kuin Vaasan marssissa.)

Eespäin nyt veikot marssitaan
Vihollistamme voittamaan!
Pahuutta, syntiä vastahan
Ja kodin rauhaa puoltamaan!
Nyt sotahan!
Mut rauhaa vaan
Me tahdotaan,
Ja Jumala
Vie voittoon Toivon Liittoa!
Vie voittoon Toivon Liittoa!
Niin, rauhaa vaan!
Ja Jumala
Vie voittoon Toivon Liittoa!

(Viime värssyn lopulla asettuvat lapset puoliympyrään.)

Jussi: Hyvää iltaa! Tiedättekö, meillä on ollut oikein hauskaa raittiuskokouksessal Eräs opettaja Helsingistä oli siellä, ja nyt en minä koskaan enää maista viiniä enkä olutta, enkä mitään muitakaan väkijuomia. Hyi toki!

Kalervo: Höh höh, kuinka kerskailet!

Jussi: Niin, minä olen omin silmin nähnyt kuinka paljon myrkkyä eli alkoholia on pienessä olut- taikka viinitilkassa.

Helvi: Kaikkea tässä kuuleekin! Kuinka sinä sen näit?

Kalervo: Antakaas kun kerron! Tiedättekö, opettaja kaasi ensin vähän olutta lasipulloon, jossa oli pitkä, ohut putki, Sitte hän kuumensi sitä väkiviinalampun liekissä. Hetken perästä alkoi olut kiehua ja höyry poistui putkea myöten. Silloin opettaja sytytti tulitikulla höyryn, joka paloi suurena, sinisenä liekkinä. Se oli oluessa oleva alkoholi, joka paloi. Samoin hän menetteli viininkin kanssa, joka paloi vieläkin kauemmin kuin olut, vaikkei sitä ollut kuin puoli pikarillista. Ja semmoisen uskovat ihmiset sitte olevan terveellistä! Anni: Hyi toki! Minusta tuntuu kuin kaikki sisälmykset palaisivat, kun juo sellaista!

Kalervo: Eihän se ole vaarallista, kun vaan juo vähän.

Anni: Vähän! Kuulkaa nyt häntäkin! Etkö sinä ymmärrä, mitä Jussi vastikään kertoi? Kuunteleppa nyt tarkkaan, herra Tyhmeliini, niin minä sanon sen kerta vielä. (Harvaan ja lujaan.) Pienessä olut- ja viinimäärässä on niin paljon alkoholia, että se vahingoittaa ja myrkyttää sen, ken sitä nauttii.

Kalervo: Oi, sinä viisahin kaikista tädeistä! — Pieni tilkka hampaan koloon on joskus hyvinkin tarpeen, sanon minä.

Olli: Kyllä on sittenkin viisaampaa olla ilman. — Mutta miksikä teillä on siniset nauhat?

Jussi: Ne ovat meidän raittiusmerkkimme. Sininen on uskollisuuden väri. Me tahdomme olla uskolliset isänmaallemme, niin ettemme tuhlaa voimiamme emmekä työkykyämme nauttimalla väkijuomia.

Anni: Me tahdomme olla uskolliset myöskin kodillemme. Me varjelemme sitä kaikin voimin, jotta eivät väkijuomat, jotka jo ovat syösseet niin monta kotia onnettomuuteen, koskaan pääse sinne. Jussi: Ja sitten me tahdomme olla uskolliset myöskin Toivon Liitolle. Älköön kukaan, ei yksikään meistä, sitä pettäkö!

Olli: Siihen minäkin tahtoisin kuulua! Mutta emmekö me rupea nyt lukemaan?

Harjaaja-Joonas (tulee sisään kantaen harjoja ja kenkävoidetta, nenä ja sormet vähän mustina): Hyvää iltaa, hyvää iltaa! Täällähän on koko joukko tyttöjä ja poikia. Hauska nähdä teitä! (Kovalla äänellä.) Tahdotteko saada saappaanne, kenkänne ja pieksunne kiiltäviksi? Yhdessä minuutissa saan minä ne kiiltäviksi, jotta ne paistavat kuin aurinko. Se maksaa vaan 10 penniä, mutta tingitään 5:een penniin.

Elsa: Kuka sinä olet?

Joonas: Senpä kohta sanon (laulaa säveleellä: "Mun isän oli sotilas!")

Mua Joonaseksi kutsutaan,
Mä harjaan päivät, yöt,
Hopeeta, kultaa taskuihin,
Mull’ tuottaa harjuutyöt,
Ja jos sä syksyn teillä saat,
Sun kenkihisi savet, maat,
Niin kohta harjoin, voitehin
Ne puhtaiksi mä saan!

Mä läsnä olin, muistan sen,
Äitini rakkakin.
Vaan hellyyttä mä tuta en
Oo saanut sittemmin
Kuin kuolo hänet hautaan vei
Ja turvaa mulia ollut ei.
Ja nyt mä kuljen yksin vain
Ja laulan lauluain.

Maija: Joonas-rukka! Ei sinulla tunnu olevan hauskaa, vaikka osaatkin laulaa! Minusta tuntuu, kuin sinä yhtä mielelläsi tahtoisit itkeä.

Kalervo: Onko sinun äitisi todellakin kuollut?

Joonas (pyyhkäsee kädellään silmiään): Kyllä hän on kuollut, ja välistä tällä paikoin niin kummallisesti polttaa kun ajattelen häntä (hän vie käden rinnalleen).

Anni: Mutta elää kai sinun isäsi?

Joonas: Elää kyllä, mutta oli sentään toista äidin eläessä. Ei hän kumminkaan olisi antanut lapsensa kuljeskella pitkin katuja ja monasti palella ja nähdä nälkää, vaikka rahat kalisivat taskussa!

Olli: Saatko sinä oikein, kuten lauloit, kulta- ja hopearahoja?

Joonas: Joskus joku hyvä herra ravintolassa antaa minulle hopearahan. Mutta kun saan oikein uuden ja kirkkaan kuparirahan, on se olevinansa kultaa. Ja sitte minä ajattelen kuinka suureksi tultuani rakennan lämpimän tuvan, ja sinne saavat tulla kaikki lapset, jotka palelevat, ja he saavat minun tuvassani joka päivä tarpeeksensa syödä sianlihaa ja lämpimiä perunoita. Ja silloin minulla on ajatuksissani niin hauska, kunnes taas muistan, että olenkin vaan tiarjaaja-Joonas.

Olli: Mutta minkätähden et osta vaatteita ja ruokaa, koska sinä kerran ansaitset rahaa?

Joonas: Niin nähkääs, minun täytyy antaa kaikki rahat isälle, muuten hän lyö minua.

Kalervo: Mitä hän sitte tekee rahoilla?

Joonas: Hän vie ne kapakkaan. Sillä nähkääs, – – – isä juo.

Tytöt ja pojat: Joonas parka!

Joonas: No, ei se niin hauskakaan aina ole, mutta täytyyhän sen mennä, joskus minä saan ravintolassa hyvää ruokaa, ja saanpa silloin tällöin maistaa olutta ja viiniäkin. Kerrankin minä sain suuren lasillisen viiniä ja se lämmitti niin suloisesti koko ruumista. Mutta sitten minun tuli uni ja minä nukuin erääseen porttikäytävään. Varmaankin olisi ajettu ylitseni, jos ei poliisi olisi ajoissa herättänyt minua. Mutta silloin minun päätäni pyörrytti ja minua paleli kauheasti. Hui hui! Ei minua ole koskaan palellut niin kovin.

Jussi: Näetkö, sellaisia ovat väkijuomat. Ne vaan pettävät meitä. Niissä oleva myrkky ajaa veren ihoa kohden, ja silloin hetken aikaa tuntee itsensä lämpöseksi, mutta jälestäpäin palelee sitä enemmän.

Elsa: Rakas Joonas, lupaa, ettet enää juo viiniä, kun ne tarjoovat sitä sinulle! — Ajattele, jos sinäkin alkaisit suureksi tultuasi juoda!

Kalervo: Rakas harjaaja, ei se ole niin vaarallista kuin he väittävät.
Juo sinä vaan kun saat! Anni: Kalervo, kuinka sinä uskallat puhua noin!

Helvi: Mutta Anni, kuinka sinä olet olevinasi! En minäkään usko, että väkijuomat ovat niin vaarallisia, kun ei vaan juo liiaksi paljon.

Maija: Kaikki, joista on tullut juomareita, ovat ensin ajatelleet juuri noin. He ovat kaikki alkaneet juomalla ensin vähän, mutta sitten ovat he juoneet enemmän ja yhä enemmän. — Muistappa "Kauppa-Lassea!"

Elsa: Ja ajattele, mitä Joonas vastikään kertoi!

Jussi: Etkö enää muista palavaa alkoholia?

Kalervo: Kuulkaa pikkuruista! Te olette niin nokkaviisaita, jotta teitä tuskin enää jaksaa kuulla! Kyllä tarvitaan parempia todistuksia, jotta saataisiin minut uskomaan, että väkijuomat vaan tekevät pahaa.

(Tyttö, joka myy sinistä nauhaa, tulee sisään, niijaa.)

Tyttö: Hyvää iltaa! Ostatteko sinistä nauhaa?

Helvi (tirkistelee koriin): Mutta sehän on samaliaista nauhaa kuin te saitte kokouksessa!

Jussi (tulee lähemmäksi): Niin on, ihan samaliaista. Mistä sinä olet saanut sitä?

Tyttö: Minun äitini kutoo sitä, ja minä myyn sitä 5:lla pennillä tällaisen palasen (näyttää), sillä äitini tahtoisi mielellään kaikkein poikain ja tyttöjen kantavan sininauhaa.

Olli: Minkätähden?

Tyttö: Katsokaas, sininauhahan on raittiusmerkki ja äiti tahtoisi, että jok’ainoa poika ja tyttö olisi juomatta väkijuomia.

Kalervo: Miksi hän sitä niin mielellänsä toivoisi?

Tyttö: jos tahdotte kuulla, kerron teille pienen kertomuksen, jonka äitini pyysi teille kertomaan.

Pojat ja tytöt; Kerro, kerro!

Jussi: Kerro pois vaan äläkä ujostele.

Tyttö: Oli kerran pieni poika. Hän oli kovin hyvä ja iloinen. Usein otti hänen äitinsä hänet syliinsä, painoi häntä rintaansa vastaan ja rukoili: Hyvä jumala, anna pojastani tulla hyvä ihminen! Älä anna hänen eksyä maailman harhateille! — Ja poika kasvoi ja joutui toiseen kaupunkiin kouluun. Siellä hän sai huonoja tovereita. He houkuttelivat hänet juomaan viiniä ja muita väkijuomia. Ensin hän teki sen leikillä. Ei se ole vaarallista, kun ei vaan juo paljoa, sanoivat toverit. — Mutta ennenkuin hän tiesikään, kuinka kaikki kävi, alkoi hän juoda yhä enemmän ja enemmän. Vihdoin hänet karkotettiin koulusta. Oi, kuinka hänen äitinsä itki! Niin monta, monta kyyneltä, hän vuodatti. Mutta ei mistään ollut apua, Eräänä päivänä poika katosi kotoa. Hän oli lähtenyt ulkomaalaisella laivalla merelle. Vuoden kuluttua saapui tieto hänen kuolemastansa. Hän oli käynyt maissa ja oli ollut päihtynyt. Kun hänen piti nousta laivaan, putosi hän portailta ja hukkui. Mutta laivan kapteeni kirjoitti kotiin hänen äidilleen: "Väkijuomat turmelivat hänen nuoren elämänsä."

(Lapset istuvat hiljaa ja vakavina.)

Elsa: Kuka se poika oli?

Tyttö: Hän oli minun äitini poika ja minun iso veljeni. Ja sentähden äiti nyt tahtoo, että kaikki lapset kantaisivat raittiusmerkkiä, sininauhaa, ja siksi minä, minne tulenkin, kerron pienen, surullisen kertomukseni.

Maija: Näetkö nyt, Kalervo, taas esimerkin siitä, kuinka väkijuomat saattavat pahaa aikaan?

Jussi: Kantakaamme kaikki, kaikki sininauhaa, itsemme tähden, toistemme tähden ja isänmaamme tähden!

Olli: Minä ostan sininauhan. (Kiinnittää sen rintaansa.)

Kalervo: Anna minullekin!

Maija: Sininauha, olet aina oleva minun merkkini!

Helvi: Ehkä se on hyvä olemassa, anna tänne vaani (Lapset kiinnittävät merkit rintaansa.)

Joonas (kumartaa): Ehkä minäkin saan nauhan, niin lupaan, etten enää juo viiniä ravintoloissa. Kiitos! (Kiinnittää nauhan.) jos joku tarjoo, niin näytän tätä ja sanon: Kiitos kaunis! Joonas Jussilainen ei olekaan mikään juomari.

Maija: Oikein, Joonasi Sinusta kyllä tulee kelpo mies, kun vaan pysyt raittiina. Mutta tiedätkö mitä! Minäpä en tahdo, että sinä harjoinesi kuljet ravintoloissa ja kaduilla. Ei se suinkaan ole hyvä pienelle pojalle. Minun isäni on kauppias ja juuri näinä päivinä on hän hakenut juoksupoikaa. Minä pyydän isää ottamaan sinut. Tahdotko tulla meille?

Joonas: Voi, niin mielelläni, niin mielelläni! Silloin ei minun enää tarvitse palella ja nähdä nälkää. Mutta mitä isä sanoo?

Maija: Minä pyydän isää puhumaan hänen kanssansa ja koettamaan saada hänet kunnolliseen työhön, Ehkä hänkin vielä voi tulla raittiiksi.

Joonas: Minä olen niin iloinen, että voisin hyppiä yhdellä jalalla ympäri koko kaupungin. Kiitos, kiitos, kiitosi Hurraa!

Tyttö: Kuinka äiti ilostuukaan, kun näin monet ovat ottaneet sininauhan!

Olli: Mutta eikö meidän nyt pitäisi lukea?

Elsa: Ensin me kaikki laulamme laulun. (Sävel: Käy Suomen lahdella hyrskyt.)

Jo laskee iltayön rauha koteihin Pohjolan maan, ja tähtien loiste valvoo sen seutuja ainoastaan. Niin tähdet, tähdet ne valvoo, valaisten Pohjolan yön, ne lepoa vartioitsee elämän raskaan työn.

Ne valvoo ihmisten yötä, — niin Jumala määräsi sen, Hän ties miten horjuvainen ja heikko on ihminen… Niin! Johtoas heikoille meille, oi, tahtien Herra, suo! Ja sieluihin särkyneihin sopusointusi kirkas luo!

Ja rauhaasi suureen sulje kotiseutu ja syntymämaa: ja pois väkijuomien virta vie vahvojen sulkujen taa! Pyhi kyynelet, raukaise riidat, suo siunaus raittiustyön… Oi, tähtien Herra, kuule tää rukous Pohjalan yön!

Rosa Invenius.

Miksi aijon tulla.

Vuorokeskustelu kahdeksan hengen kesken. Henkilöt: Setä, Anna-Liisa,
Wilhelm, Jalo, Elias, Aliina, Dagmar, Linda.

I:NEN KOHTAUS.

Setä ja Anna-Liisa.

Setä (kävelee edestakasin huoneessa ja asettaa tuoleja pöydän ympärille; osottaa erästä sivupöytää): Kuules Anna-Liisa, tuolle pöydälle panemme valkean liinan, ja sinä haet tänne neljä pulloa pomrilia ja 7 lasia. Meneppä sitten ruokasalin kaapille, tuo sieltä korillinen omenia, pese ne hyvin puhtaiksi ja pane viheriään maljaan ja tuo tähän pöydälle. Tehkäämme kaikki täällä oikein hauskaksi vieraitamme varten. Mutta kuulehan, sieltähän he jo tulevatkin. (Melua kuuluu ulkoa, kaikki lapset tulevat sisään).

2:NEN KOHTAUS.

Setä, Anna-Liisa, kaikki lapset.

Kaikki lapset (joukolla): Hyvää päivää, setä, hyvää päivää, Anna-Liisa!
Terveisiä isältä ja äidiltä.

(Kaikki lapset tervehtivät setää kättä lyöden ja riisuutuvat.)

Vilhelm: Anna-Liisa, päivää! Tuleppas tanssimaan pieni polska!

(Ottaa Anna-Liisaa kädestä.)

Anna-Liisa (lyö häntä sormille): Anna vanhan ihmisen olla rauhassa. Tuo tänne palttoot, niin järjestän ne!

(Kokoaa palttoot, menee ulos, tulee sitten sisään pomrilipulloineen, omenoineen ja laseineen, jotka hän asettaa pöydälle ja menee).

Setä: Tervetulleita, tervetulleita! Onpa hauskaa nähdä teitä luonani, te melumestarit. Istutaanpas nyt rauhassa hetkinen, jotta saadaan kuulla, mitä uutta teillä on esitettävänä. Mutta mitäs kääröjä teillä on mukananne?

(Kaikki istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat esille pienet käsityönsä.)

Aliina: Niin, setä, me tytöt ompelemme Suomen Opiskelevan Nuorison
Raittiusliiton myyjäisiin. Mutta pojat — ha ha — haa! —

Jalo: Jaah! pojat — hahaha — me ompelemme myöskin. Näetkös, setä, tällaisia hienoja lappuja.

Elias: Selittäkäämme asia tarkempaan. Koittolehti on julistanut neulontakilpailun poikia varten. Ja me kolme aijomme napata itsellemme palkinnon.

Dagmar: Uteliaspa olen näkemään, saavatko tuollaiset kankeat sormet, kuin teillä pojilla on, mitään kunnollista kokoon.

Linda (pieni tyttö): Minä luulen, että pojat kyllä oppivat neulomaan.
Mikäs niitä estäisi siihen kykenemästä?

Vilhelm: Eläköön pikku Linda, joka puolustaa meitä! Sitä paitsi on hauskaa, kun on jotain käsissä näin yhdessä istuessamme.

Setä: Ennen maailmassa tarvittiin miesten kädet piipun tai sikaarin pitelemiseen.

Jalo: Mutta kun me emme tupakoi, ei meillä ole sellaista puuhaa.

Aliina: Meidänhän piti tervehtiä sydämellisesti isäimme ja äitiemme puolesta. He olivat kovin ihastuneita sedän keksinnöstä.

Setä: Niin, ehkäpä otamme heti käsiteltäväksemme sen kysymyksen, jota varten olemme kokoontuneet. Kuka tahtoo siis tehdä selkoa —

Linda: Saanko minä, setä?

Setä: Kernaasti, tyttöseni.

Linda (nousee ja puhuu hitaasti ja juhlallisesti): Setä on kutsunut meidät tänne tänään, jotta jokainen meistä kertoisi hänelle, miksi me kukin aijomme tulla, kun kasvamme suuriksi ja miksi olemme valinneet juuri sen työalan.

Setä: Oikein. Ja nyt me ensin käymme käsiksi tähän pöytään, jonka
Anna-Liisa on kattanut, maistamme omenia ja juomme lasin pomrilia.

(Kaikki nousevat ja menevät hyppien ja tanssien pöydän luo.)

Kaikki lapset: Voi kuinka ne tulevat maistumaan!

Vilhelm: Me juomme sedän maljan (nostaa lasinsa). Onhan sanottu, ettei raittiusihmisten sopisi juoda maljoja, mutta tämä kun nyt on vaan pomrilia, lienee se sallittua.

Aliina: Eläköön setä!

Linda: Eläkööt omenat!

Kaikki (nauraen): Linda huutaa eläköötä omenille!

Setä: Hän on oikeassa. Kiitos maljasta! Nyt otamme lasimme ja menemme takaisin pöytäämme.

(Kaikki ottavat lasinsa ja istuutuvat jälleen pöydän ympäri.)

Setä: Kas niin. "Nyt se alkaa", sanoi muinoinen karhunnäyttäjä.
Annammepa Vilhelmin ensiksi tehdä selkoa tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Hän on vanhin. Nouse seisomaan, herra ylioppilaskokelas, ja pidä
esitelmäsi!

Vilhelm (nousee ja asettuu pöydän taa toisten keskeen kasvot yleisöön päin): Arvoisat läsnäolijat, naiset ja herrat! Minä olen niiden neljän viikon aikana, jonka setämme, herra merikapteeni Wägfelt, antoi meille miettimisajaksi, ratkaissut tulevan kohtaloni. Minä aijon tulla sanomalehden toimittajaksi.

Kaikki (paitsi setä): Hyi sentään! Sanomalehtineekeri!

Jalo: ja sitten sinä alat puhua perättömiä niinkuin kaikki muutkin sanomalehtimiehet.

Dagmar: ja sitten sinä kirjotat hävyttömyyksiä kaikista niistä, jotka eivät ajattele samoin kuin sinä.

Elias: Ja kun sinä itse oikein tukevasti olet pannut kokoon valheita asioista ja ihmisistä, ja kun he koettavat puolustautua, niin sinä pistät kaiken, mitä he kirjottavat, paperikoriin.

Linda: Aijotko sinä myöskin kertoa murhista ja tappeluista ja muista huonoista asioista, joista mamma sanoi sanomalehtien eniten elävän.

Setä: Niinkuin kuulet, ei sinun tulevalla ammatillasi ole suurta kannatusta serkkujen joukossa.

Vilhelm: Onko minulla nyt puheenvuoro?

Toiset: jatka vaan!

Vilhelm: Ensin pyydän saada, sedän toivomuksen mukaan, esittää perustelut siihen, miksi valitsen tämän alan. Meidän tulisi kaikkien koettaa tehdä maailma entistään paremmaksi, eikö niin?

Setä: Tietysti, ja siksi meidän tulee alkaa työskentely omassa itsessämme, sillä jos emme ole itse hyviä, emme kykene maailmaa parantamaan.

Vilhelm: Se on luonnollista, setä rakas. No niin. Jos tahdotaan oikein hyvää vauhtia viedä maailmaa eteenpäin, täytyy koettaa saavuttaa niin monta ihmistä kuin mahdollista. Jos minä matkustaisin ympäri Suomea ja pitäisin esitelmiä, niin minulla voisi olla enintään neljäsataa kuulijaa joka ilta. Mutta jos minä toimitan hyvin levinnyttä sanomalehteä, puhun minä joka päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle. Ajatelkaa! Seistä ja puhua joka päivä kahdellekymmenelletuhannelle hengelle! Eikö se ole suuremmoista?

Aliina: Jaa, ja seistä ja puhua palttua ja valehdella heille ja narrata heitä tekemään tyhmyyksiä — se on kamalaa.

Vilhelm: Nyt tulemme asian toiseen puoleen. Juuri siksi, että meidän sanomalehtemme ovat niin puolueellisia ja mitättömiä, minä aijonkin perustaa uuden lehden. Nyt tottelevat ja palvelevat kaikki lehdet omia puolueitaan. Ei ole olemassa montakaan puolueetonta lehteä koko maassamme. Ne haukkuvat pahanpäiväisiksi vastustajiaan ja niitä, jotka ajattelevat toisin. Ja kun nämä koettavat saada esim. oikaisuja, niin niitä ei julaista, tai painetaan ne hyvin pienesti ja suurella painolla sitten uudistetaan edelliset väärät väitteet. Minun lehdestäni tulee vallan toisenlainen. Minä en kuulu mihinkään puolueeseen.

Jalo: Silloin sinä et saa tilaajia ollenkaan. Vilhelm: Minä kokoan oikein ajattelevat kaikista puolueista.

Dagmar: Mutta, Ville kulta, et kai sinä aijo olla niinkuin "valkolaastari!", joka sopii kaikkeen.

Vilhelm: Kaukana siitä. Minä seison järkähtämättä mielipiteessäni. Mutta koska kaikki eivät voi ajatella samoin, niin minä annan jokaiselle rehelliselle mielipiteelle sijaa lehdessäni, vaikka se eroaisikin minun katsantokannastani. Ja sitten minä tahdon todisteilla kumota sen kirjottajan, jos hän on ollut väärässä. Ja sitten minä en tahdo kertoa murhista ja muista kamalista asioista, joita sanomalehdet maailmalle toitottavat. Minä otan selon kaikesta hyvästä, mitä tehdään, ja kerron siitä, jos kieltolaki ei silloin vielä ole astunut voimaan, on minun lehteni tekevä kaikkensa väkijuomain karkottamiseksi maastamme, niin ettei tippaakaan jää jälelle. Oi, odottakaas vaan, te saatte nähdä, kuinka minä saan kaiken oikeille jäljille taas, kunhan alan kirjottaa lehteeni.

Linda (katsoo ihaellen Villeen): Kuinka sinä oletkin reima poika, Ville!

Setä: Me toivomme sydämestämme, että Ville pitää kaikki kauniit lupauksensa. Saa nyt nähdä, kunhan tulet Yliopistoon, etköhän vaan vetäydy johonkin puolueeseen, ja silloin on sinun vapaamielisyytesi lopussa. Mutta sitten me kuuntelemille, mikä Aliinasta tulee.

Aliina (nousee ja asettautuu samalle paikalle kuin Ville): Arvoisat kuulijat! Minä olen jo kauan tiennyt, mikä minusta on tuleva. Aina kun näen sairaan ihmisen, tahtoisin parantaa hänet, ja siksi minä aijon ruveta lääkäriksi.

Linda: Ui, ui, tahdotko juottaa meille ilkeitä tippojasi?

Aliina: Ei sinnepäinkään. Minusta tulee luonnonlääkäri. Minä parannan sairaita ainoastaan vedellä, ilma- ja aurinkokylvyillä, voimistelulla ja terveellisellä ravinnolla. Lääkärit tietävät kyllä itsekin liian hyvin, etteivät lääkkeet mitään auta. Mutta heidän täytyy syöttää jotain tyhmille ihmisille, jotka eivät tyydy muuhun. Oli omituista lukea Valkonauhalehdestä, kuinka eräs Kurimon poika Salossa oli saanut tuberkelejä sekä vatsaansa että keuhkoihinsa ja tuli vallan terveeksi kylpyjen avulla, vaikka eräs professori Helsingissä oli vakuuttanut, että pojan täytyy kuolla sen talven kuluessa. Setä hyvä, eikö setä lainaa minulle rahoja, että saan rakennuttaa itselleni samanlaisen kylpylaitoksen, kuin nykyään on Hedemorassa Taalain maassa, ja jonka omistaa herra Lönnerblad. Siellä tapahtuu ihan ihmeitä ainoastaan kylvyillä ja terveellisellä ravinnolla.

Setä: Ei olekaan hullumpaa se, mitä sinä olet keksinyt. Minä matkustan nyt kesällä jo Lönnerblad-laitokseen. Tukholmasta on vaan neljän tunnin matka Hedemoraan. Ja jos laitos on hyvä, alamme heti. Sillä, näetkös, tyttöseni, kun sinusta tulee lääkäri, ei setä silloin enää eläkään.

Aliina: Ohoh, setä, ne, jotka elävät luonnon vaatimusten mukaan, elävät
Metusalemin ikäisiksi, ja nyt on Jalon vuoro puhua, eikö niin?

Jalo (asettuen samalle paikalle, jossa toiset ovat seisoneet): Niin, hm, minä, näettekös, hm … aijon matkustaa Amerikaan.

Toiset: Hahahaa, ei mutta kuulkaas Jaloa!

Jalo (vähän nolona): Niin nähkääs, minä tahtoisin hirveän mielelläni tavata intiaaneja, mennä heidän kanssaan metsästämään ja asua heidän wigwameissaan. Ajatelkaas, jos minä kohtaisin siellä "Nahkasukan" sukulaisia tahi "Päänahkametsästäjän" jälkeläisiä! Setä ei saata uskoa, kuinka julman hauskoja kirjoja ne ovat.

Vilhelm: Aijotko todellakin koko ikäsi kuljeskella intiaanien parissa?

Jalo (innokkaasti): Ei, tietysti en. Minä aijon sittemmin matkustaa kultakentille ja ruveta kullankaivajaksi. Ja sitten minä tietenkin löydän hirvittävän paljon kultaa ja tulen sitten kotiin suuren kultamöykyn kanssa ja myyn sen ja tulen rikkaaksi.

Dagmar: ja mitä sinä sitten teet rikkauksillasi?

Jalo: No, rahoilla voi saada mitä hyvänsä. Minä esim. rakennan S.O.N.R:lle hienon kokoushuoneen joka kaupunkiin. Ja sitten minä palkkaan kolme esitelmänpitäjää liitolle, niin että jok'ikinen ylioppilaskokelas on kunnollinen raittiusmies, ennenkun tulee Yliopistoon.

Setä: Tuo loppupää ei kuulu hullummalta. Mutta ensiksikin ei ole niinkään varmaa, että sinä löydät nuo kultapalaset, ja toisekseen olisi parempi ja varmempi, jos kaivaisit kultaa täällä kotona.

Jalo (ihmeissään): Mutta eihän meillä Suomessa ole kultakaivoksia?

Setä; Onpa kylläkin. Täällä on peninkulmittain hyvää viljelykseen kelpaavaa maata, joka vain odottaa tulevansa perkatuksi. Ala sinä tutkia maanviljelystä ja asetu sen yrityksen etunenään, joka tarkottaa Suomen viljelemistä.

Jalo: Mutta kyllä minä sentään hirveän mielelläni tahtoisin nähdä oikeita intiaaneja.

Aliina: Voithan sinä kerran pistäytyä Amerikaan. Siellähän on niin paljon oppimista.

Setä: ja nyt on Dagmarin vuoro.

Dagmar (asettuen samalle paikalle): Kunnioitettavat kuulijat, minä aijon opetella sitä uutta ruuanlaittoa — mikä sen nimi nyt olikaan, Aliina?

Aliina: Vegetarinen keittotaito.

Dagmar: Niin, minä aijon vegetarisen ruuanlaiton opettajattareksi. Liina-täti sanoi, että vatsa hallitsee maailmaa, ja koska kaikilla ihmisillä on vatsakatarri, eikä minulla ole päätä lukea itseäni tohtoriksi, niinkuin Aliina, niin koetan katsoa, miten voisin opettaa heitä keittämään oikein, oikein terveellistä ruokaa. Sitten matkustan ympäri maata ja pidän esitelmiä, sekä näytän vaimoille ja rouville ja neitosille, kuinka heidän tulee keittää ruokaa.

Setä: Se on oivallista! Minulle tulee vesi suuhun ajatellessani mainioita aterioitasi. Ja nyt on Eliaan vuoro.

Elias (asettuu samalle paikalle): Minä aijon ruveta lähetyssaarnaajaksi ja lähteä pakanoiden luo opettaakseni heitä tuntemaan Jumalaa. Olen juuri lukenut eräästä kirjasta, miten hirveän surullista niiden pakanaraukkojen elämä on. Kun meillä itsellämme on näin hyvä olla täällä kotonamme, niin täytyy meidän koettaa auttaa niitä, jotka eivät ole mitään kuulleet, että hekin saisivat parempaa.

Setä (taputtaen Eliasta päähän): Se on kauniisti ajateltu, Elias. Lähetyssaarnaajalla on tosin hyvin paljon vaikeuksia, ja useathan ovat saaneet surmansakin siellä. Mutta ken uhraa itsensä johdattaakseen ihmisiä Jumalan tykö ja totuuteen, hän on käyttänyt elämänsä parhaimmalla tavalla. Ja viimeisenä on pikku Linda. Sinä et tietysti vielä tiedä, mihin aijot ryhtyä maailmassa?

Linda (lähtee vilkkaasti paikaltaan ja kapuaa tuolille, jonka vieressä toiset ovat seisoneet): Minä seison tässä, että kaikki voisivat kuulla, mitä minulla on sanottavaa. — Niin, setä, minä tiedän varsin hyvin, mitä olen tekevä. Minä aijon mennä naimisiin, niinkuin äitikin on tehnyt. Ja sitten saan suuren kartanon kauniin järven rannalla maalla lehmineen ja vasikoineen ja lampaineen ja porsaineen ja kananpoikasineen, ja suuren, suuren puutarhan, missä kasvaa paljon kauniita kukkia ja marjoja ja sinne kutsun isän ja äidin ja sedän, kun he tulevat vanhoiksi. Siellä saavat he asua kauniissa huoneissa ja syödä lettuja ja hilloa päivälliseksi ja sitten rakennan puutarhan viereen taion monine pienine kamareineen. Sinne kutsun kesäksi kaikki ne köyhät, kalpeat lapset, jotka juoksentelevat Hermannin kaupungissa ja Söörnäisissä. Ja he saavat syödä viiliä ja uida järvessä ja poimia marjoja metsästä ja pitää niin; niin hauskaa.

Setä (ottaa Lindan syliinsä ja kohottaa hänet kolme kertaa ilmaan): Hei, hei, eläköön Linda ja hänen talonsa ja kaikki porsaansa ja kananpoikansa ja marjansa ja ne lapset Söörnäisistä! Ja kiitos sinä suloinen, kiltti, pikku tyttönen, että tahdot antaa sedälle kauniin kamarin ja lettuja päivälliseksi. Mutta ajattelepas, ellei miehesi suostuisikaan siihen, että me ja Söörnäisten lapset tulisimme sinne!

Linda: Minä kysyn sen häneltä ennenkuin hänet otan, ja ellei hän anna minun tehdä siten, niin en huoli hänestä, vaan etsin itselleni toisen, joka antaa minun tehdä niinkuin tahdon; sillä sen saa äiti aina tehdä.

Aliina: Ei, kuulkaapa häntä. Mutta tuhmempaa se ei missään tapauksessa ole. Me toivomme, että sinä kutsut meidät kaikki serkkusi myöskin luoksesi. Ja nyt, hyvä setä, täytyy minun lähteä kotiin. Meillä on niin paljon läksyjä maanantaiksi ja kun en koskaan lue läksyjäni sunnuntaisin, niin täytyy minun takoa ne päähäni vielä tänään.

Vilhelm: Kiitos meidän puolestamme. Täällä sedän luona on aina niin hupaista, kun saamme puhella, mistä tahdomme, ja olla aivan kuin kotonamme.

Setä: Minulle on kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä teitä, rakkaat telmyrit. Hauskaa on nähdä, kuinka moni teistä tulee siksi, miksi nyt aikoo. Joksikin voitte kuitenkin jokainen jäädä, nim. uskollisiksi raittiusihmisiksi.

Dagmar: Mutta setä, mehän olemme kaikki viisi S.O.N.R:n jäseniä. Olisimmehan suuria raukkoja, jos rikkoisimme raittiuslupauksemme, emmekä pysyisi uskollisina ihanteillemme.

Jalo: Niin, setä, minä olen kuullut, että intiaanit juovat "tulivettä" niin hirveästi. Ja sentähden aijon puhua heille raittiudesta, kun tulen sinne, siten saan aikaan jotain hyvää.

Vilhelm: Odotahan, setä, kun sanomalehteni alkaa ilmestyä, silloin saamme nähdä, miten väkijuomakauppoja moititaan ja miten niiden omistajain korvat kuumenevat.

Elias: Setä, historiassa olemme spartalaisten ja persialaisten välisessä sodassa lukeneet Efialtes petturista, joka johdatti viholliset takaapäin maanmiestensä kimppuun, ja minun mielestäni Efialtes on suurin raukka, mistä olen milloinkaan kuullut puhuttavan. Ajattele, että me olemme spartalaisia, ja väkijuomat ovat meidän persialaisiamme s. o. pahin vihollisemme. Ja jos minä milloinkaan maistan väkijuomia, niin saat sinä kutsua minua Efialteeksi, missä ikänä minut tapaat, ja se on häpeällisin nimi, mitä voit antaa minulle.

Aliina: Ole rauhassa, setä, ei milloinkaan tule tippaakaan alkoholia tämän tohtorin pöydälle; minä en aijo antaa väkijuomia sairaille lääkkeenä, sillä nyt ollaan monissa paikoin ulkomailla ruvettu perustamaan alkoholittomia parantoloita ja niissä tulevat potilaat paljon paremmin terveiksi, kuin sellaisissa, joissa alkoholia annetaan. Ellei kukaan toinen ole ennättänyt ennen minua, niin perustan minä alkoholittoman sairashuoneen.

Linda: Minun maakartanossani ei koskaan tule olemaan noita ilkeitä juomia.

Setä: Mutta ajatteleppas, jos miehesi tahtoisi silloin tällöin lasin olutta?

Linda: Minä en koskaan ota sellaista, joka ei ole raittiusihminen. Hänen on täytynyt kuulua S.O.N.R:oon. — Setä, en koskaan aijo edes katsoa poikaan, joka ei ole raittiusmies.

Setä: Luulen, etten tarvitse peljätä teidän häpäisevän raittiusasiaa. Oikeastaan olen iloinen niistä urista, jotka olette valinneet. Pääasia on, että teistä itsestänne tulee kunnon miehiä ja naisia; yhdentekevää on sitten, minkä aseman elämässä saavutamme. Kelpo kansakoulunopettaja voi saada aikaan enemmän hyvää kuin huono kuvernööri. Nyt juodaan pomrililasimme pohjaan sydämellisesti toivoen, että te käyttäisitte voimanne Jumalan kunniaksi ja isänmaan hyväksi ja onneksi.

Eläköön raittius ja Suomii

Kaikki: Eläköön Suomi ja raittius!

(Esirippu lasketaan.)