TOINEN OSA.
Leikkisali esittää Liisan siistiä tupaa. Liisa sekoittaa puuroa, Heikki veistää, Helmi kehrää. Briitta, vaatteet sateesta märkänä, seisoo huomaamatta oven suussa ja kuuntelee.
Heikki:
Sä virka, sisko, kuka mielestäsi
On paras kuninkaista pohjoismaiden?
Helmi:
On Kustaa toinen Aadolf empimättä
Ihanne kaikkein aikain valtiaiden.
Hän öisten aikalaisiensa valo,
Niin uljas, uhraavainen, nöyrä, jalo.
Heikki:
Niin — tytöt aina ihannoivat moista!
Mun urhoni on Kaarle kahdestoista.
Kas hän se oli vasta miesten mies!
Hän yksin tuhansia voittaa ties.
Briitta (astuu esiin oven suusta):
Hyvää päivää, kas vaan lapsosia
Ne miten juttelevat viisahia!
(Kaikki sanovat hyvää päivää.)
Helmi:
Oi, kuin märkä ootte, täti kulta,
Tulkaa tänne lähemmäksi tulta!
Briitta:
Niin hieno, siivottu on tupasenne.
Te ketä odotatte vieraaksenne?
Liisa:
Odottaa vierasta me emme tienneet,
Vaan sinä, hauska kyllä, nyt se lienet.
Mun tyttösein ne joka päivä vaan
Tään tuvan siivon pitää huolenaan.
Briitta:
Mut’ oikeastaan asia on pieni,
Min tähden tänne suuntasin mä tieni.
Siis käyn ma asiahan suorastaan:
Te mitä, lapset, teitte opistossa
Ja mitä opitte sen suojakossa?
Heikki:
Jos suotte, vastauksen asemesta
Ma luen teille pätkän teoksesta,
Mi kansanopistoa koskeepi.
(Lukee)
"Siellä opimme Jumalaa rakastamaan
Ja lempimään synnyinmaata,
Siellä saimme me tietää kaiken sen,
Miten täyty vi eestään raataa.
Siellä saimme me henkiset asehet
Ikiaatteiden suurihin sotiin,
Ja tietää velvollisuutemme
Koko yhteiskuntaan ja kotiin."
Briitta:
Ja sitte pöyhistellään tiedoillaan
Ja halpaa ruumiin työtä kartetaan,
Eik’ enää vertaistansa tunneta,
Kun luullaan että ollaan hienoja.
Liisa:
Tuo syytös, ystävä, on tuiki väärä,
jalostaa halpa työ on tiedon määrä.
Ken nöyryydessä etsii valistusta
Saa siitä hyötyä ja siunausta.
Briitta:
En tiedä, kuink’ on laita asian,
Mut muiden niin mä kuulin kertovan
Ja luulin huomanneeni itsekin,
Ett’ tieto vie vain suuriin luuloihin.
Liisa:
Ei kulkupuheisiin sais aina luottaa,
Sokea usko erheitä vain tuottaa.
Ken kokenut on, parhaiten sen tietää;
Tää seikka kyllä huomiota sietää.
(Hetken mietittyään)
Jo käsittää mä alan: missä kunto
On Herran pelko, velvollisuuden tunto,
Niin siellä ylpeys ei sijaa saa.
ja koska uusi, valistunut aika
Nyt vaatii oppia ja tiedon taikaa,
Niin edistyksen tietä kulkekaa!
Ja tämä nyt on päätökseni vakaa,
Ja kaikille sen teille täysin takaan:
Myös meidän lapset tulee opistoon.
Esirippu alas.
Paimenessa.
Henkilöt: Maija, Katri, Olavi, Erkki — paimenia. Sinipiikoja ja metsänväkeä.
Näyttämö kuvaa ahoa, jonka ympärillä kasvaa metsää. Lapset istuvat syöden illallista eväskonteistaan.
Maija: Millainen nälkä sinulla onkaan, Erkki, kun ei se näy ruokaakaan tottelevan.
Erkki: Kas, kas, meidän Maijaa, kun osaa pistellä. Muistakin että minä kävin suolla asti hakemassa Kirjoa, joka oli eksynyt muusta karjasta.
Katri: Ja löysit myös. Tästä saat minulta vielä yhden voileivän, sillä sen olet rehellisesti ansainnut. Ajatelkaa jos karhu olisi syönyt Kirjon. (Antaa hänelle voileivän.)
Erkki: Lörpötystä. Metsänväki on meille suosiollista — ei se meidän karjallemme tuhoa tuota.
Katri: Karhuun ei kuitenkaan ole luottamista, kun se lehmän vainuaa. —
Maija: Otsoko, metsän omena, meille pahaa tekisi? Ei, sisko, minä luotan metsään ja metsänkuninkaaseen. Metsässähän me olemme hauskimmat hetkemme viettäneet.
Erkki: Niin, metsä on meidän rakkahin kotimme. Puut humisevat meille kauniita satujaan, pilvenhattarat ovat meidän laivojamme, joilla purjehdimme kauvas vieraisiin maihin.
Katri: Aina sinä niistä pilvistä pakiset. Lähdettä minä rakastan tuolla sananjalkojen keskellä. Se lirisee niin iloisesti, se virkistää ja virvottaa ja sen pohjassa on taivas.
Erkki: Minun pilveni ne siellä vaan kuvastuvat.
Maija: Ei, mutta alatteko kiistellä pilvistä ja lähteestä. — Marjamäki on minun paras paikkani. Kun mansikat punottavat, riennän sinne ja poimin ja maistelen ja ajattelen tuhansia hauskoja asioita. Marjat ovat paimenen parasta ruokaa.
Olavi (alkaen panna kiinni konttiaan): Eiköhän jo ala riittää tällä kerralla — muuten saamme olla loppuviikon syömättä.
Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole puhunut halaistua sanaa.
Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on? Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.
Maija: Eihän vaan liene metsävalkea.
Erkki: Ei metsävalkea noin yhdessä paikassa pysyisi.
Olavi; Juhannuskokkohan se on. Nythän on juhannusilta.
Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!
Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.
Olavi: Mutta nuo koivut ja kukkaset kuihtuivat niin pian.
Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan lakkaa kasvamasta.
Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —
Katri: Valvokaamme tässä aholla koko yö — paimenmaja on niin ahdas ja pimeä!
Olavi: Tehdään se — aina siihen asti kun aurinko nousee!
Erkki ja Maija: Hyvä on. Ja nyt laulamme laulumme: (laulavat sävelellä
"Nytpä tahdon olla mä" — )
Paimenella pienellä
On niin lysti metsässä —
Lyödä leikit, syödä marjat.
Koota kauniit käpykarjat —
Taivas meillä kattona,
Kukkanurmi vuoteena.
Metsä on niin vihreä,
Sammalpeite pehmeä —
Linnut laulaa, kukkuu käki,
Tuolla tanssii metsänväki.
Luonto yksin kaunis on,
Suuri, puhdas, viaton.
(Karjakellon kalketta kuuluu.)
Olavi: Mitä Kellokas nyt soittaa, Tule, Erkki, niin käydään katsomassa karjatarhassa, makaavatko lehmät rauhallisesti. Ehkä hiilos on sammunut ja hyttyset pahoin pitelevät. (Erkki ja hän menevät.)
Maija: Sillä aikaa sidomme seppeleen majamme oveen, että näyttäisi vähän juhlallisemmalta. Onhan nyt keskikesän juhla.
Katri: Jolloin valkeus on pimeyden herra — niinhän opettaja sanoi.
(Menevät poimimaan lehviä.)
Maija: Otetaan koivunlehtiä ja tuomenkukkia. Minusta ne yhdessä ovat kuin kesä itse. (Erkki ja Olavi tulevat, tytöt istuutuvat seppeleitä sitomaan.)
Katri: No, mikä Kellokasta vaivasi.
Olavi: Ei mikään. Siellä makaa rauhassa kirjava karjamme märehtien ja hyvinvoipana, —
Erkki: Ja hiilos kytee sitkeästi savua ilmaan tupruttaen. —
Olavi: Jopa on sammunut kokko tuolla Mäntyvaaran takana. —
Maija: Katsokaa kuinka sininen hämärä verhoaa koko metsän.
Katri: Nyt ovat sini piikaset lähellä — kesäyön hämärässähän he tanssivat kasteisilla ahoilla.
Malja: Ollappa sellainen pieni sinipiikanen, joka ikänsä saa metsien rauhassa elellä.
Olavi: Mutta sittenhän ei meillä Maijaa olisikaan. — Voithan sinä metsää rakastaa, vaikka et olekaan sinipiika.
Erkki: Lauletaanpa sinipiioille pieni laulu, ehkä he sitten saapuvat leikkimään kanssamme juhannusyön. (Lapset laulavat:)
Sinipiiat pienoiset,
Hienohelmat herttaiset.
Paimenlapset teitä uottaa,
Kastehelmin nurmi vuottaa —
Juhannushan juhla on
Leikin, laulun, karkelon.
(Metsästä vastataan laulaen, lapset kuuntelevat hämmästyneinä.)
Juhannushan juhla on Leikin, laulun, karkelon! —
(Samassa juoksevat sinipiiat kevyesti aholle kukkia käsissä ja hiuksissa, vetävät lapset mukaansa piiriin ja alkavat pyöriä laulaen:)
Sinipiiat saapuvat,
Nyt on hetket herttaisat —
Leikki käymään, laulu soimaan.
Paimenlapset ilakoimaan.
Nurmi kaunis, kukkiva
Meill’ on leikkikenttänä.
1:nen sinipiika: Tiedättekö, pienet paimenlapset, että nyt on juhannus, metsän juhla.
Katri: Tiedämmehän me sen, kun Olavi näki kokon loistavan Mäntyvaaran takaa.
Maija: Sentähden valvomme täällä aholla koko yön. Tahdomme nähdä, kuinka valkeus on pimeyden herrana.
Erkki: Ja tahdomme nähdä, millainen on metsä juhannusyönä.
Olavi: Näettekö, sinipiiat, miten kaunis lehtimaja meillä on ja miten paljon juhannuskukkia.
2:nen sinipiika: Olemme kuulleet kaikki teidän puheenne ja tiedämme, että te rakastatte metsää.
Lapset: Rakastamme, rakastamme.
3:mas sinipiika: Ja te ymmärrätte metsän kuiskeet ja tajuatte luonnon äänen, joka teille metsän kaikissa ilmausmuodoissa puhuu.
I:nen sinipiika: joka metsää rakastaa, hän saa siitä tuhatkertaisen palkinnon, Metsä ei koskaan unhoita ystäviään.
2:nen sinipiika: Tänään on juhannus, metsän juhla. Sentähden olemme me lähetetyt tänne teidän luoksenne metsän lahjaa tuomaan. Sillä juhannuksena metsä lahjojaan jakaa.
1:nen sinipiika: Kuulkaa siis, mitä metsä teille lupaa: Jos joskus elämässänne tunnette itsenne väsyneiksi ja vanhoiksi, paetkaa metsään ja kuunnelkaa hetkinen sen hiljaista huminaa, jonka kautta itse luonto puhuu — ja te virkistytte ja saatte sydämmiinne ikuisen nuoruuden, jota aika ei voi kuluttaa. Jos elämän ristiriidat sydäntänne katkeroittavat, paetkaa metsään — ja se humisee sopusointua teidän mieliinne, ja te huomaatte, että ikuinen rakkaus kaikki hyvin johtaa. Metsä on aina oleva teidän lohduttajanne ja ystävänne elämänne matkalla. — Nyt tulkaa, sinipiiat, kadotkaamme jälleen siniseen hämärään — tämän kauvempaa emme saa puhua ihmislasten kanssa. (Juoksevat kevyesti pois; lapset tuijottavat hetkisen sanattomina heidän jälkeensä.)
Olavi: Untako tämä oli, vai totta? —
Katri: Tuolla kaukana vilahtavat vielä heidän siniset huntunsa.
Maija: Metsän lahja juhannusyönä, älkäämme koskaan sitä unohtako emmekä halveksiko.
Erkki: Tämä oli elämämme kaunein juhannus-yö. —
Olavi: Mutta katsokaa, tuollahan jo aurinko nousee — valo on valtiaana pohjolassa.
Katri: Ja katsokaa, kuinka se kultaa Mäntyvaaran honkia — nyt ne ovat ihan purppuranpunaiset.
Maija: Kuulkaa kuinka linnut laulavat — näin kaunista ei ole vielä koskaan ollut metsässä. Äiti lauloi aina juhannusaamuna kanssamme suvivirren, emmekö yhtyisi lintujen kuoroon ja laulaisi nytkin äidin virttä kiitokseksi kauniista metsästä ja ihanasta kesästä. (Lapset laulavat):
"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen,
Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkainen,
Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks'
Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks’.
Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa.
Myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa
Taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan,
Jonk’ kaikki nähdä saavat vuos’ vuodelt’ ainian"
Esirippu.
Esteri Haapanen.