EI MOKOMAA TUHMAA TOISTA!
Niin sanoivat Jaakosta kaikki: hänen vanhempansa, sisaruksensa, tädit, naapurit ja kaikki tuttavatkin. "Voi kuitenkin, kuinka hän on tuhma", sanoi isä huolestuneena, nähdessään Jaakon itkevän ja valittavan, sill'aikaa kuin koira makeaan suuhunsa söi hänen voileipänsä. "Voi pikkuista tuhmeliini parkaani", sanoi äiti, hyväillen poikaansa, kun ei tämä päässyt pöydän ääreen, jossa sisaruksensa leikkivät Jaakolta "lainaamilla" leluilla, ja täyttä kurkkuansa riemuitsi, kuullessansa muiden nauravan, vaikk'ei useinkaan tiennyt mikä heitä nauratti. Tädeiltään sai hän aina huonoimman joululahjan, "sillä", arvelivat he, "hän on niin tuhma, että tyytyy mihinkä hyvänsä". "No, sinuapa on aika tuhma-jussi", sanoi naapurin emäntä, kun oli kerran lähettänyt hänet ostamaan sokuria, ja Jaakko oli pannut sokurin märälle kivelle, kiiruhtain auttamaan erästä pientä tyttöä, joka oli pudonnut ojaan. "Herra Jumala, kuinka tuo poika on tuhma", sanoi eräs vieras rouva, joka oli heillä vieraissa, kun Jaakko muistutti äidilleen, ett'ei suuruskahvia vielä oltu juotu, vaikka äiti juuri oli sanonut olevansa pahoillaan siitä, että se vast'ikään oli juotu. Tuhma hän oli, ja ilmankos hänen nimensä sitten olikin Jaakko? Sehän on vallan varmaa, että tuhmia kaikki Jaakot ovat!
Hänellä, näet, ei ollut senkään vertaa viisautta, että olisi rajuksi ruvennut, kun häntä tuhmaksi sanottiin; eikö mitä! Tuhmana oli hän syntynyt, sen hän tiesi hyvin itsekin, ja että hän tuhmana kuolisikin, siitä oli hän niin vakuutettu, että päätti antaa, pitkittä puheitta, asiain mennä menojaan. Vakuutus tuhmuudesta saattoi enimmäkseen hänen huulilleen tyytyväisen hymyn, eikä hän koskaan edes koettanutkaan näkyä viisaammalta kuin olikaan. Hänen tullessaan kouluun oli yleinen vakuutus hänen tuhmuudestaan niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä kukaan yrittänytkään epäillä; mutta toveriensa hyväntahtoisuuden ja oman järkähtämättömän hyvän luonteensa avulla tuli hän kumminkin toimeen. Kyllähän hänelle useinkin tehtiin kaikenlaisia sutkauksia, mutta hän kun niille vaan nauroi oikein sydämmensä pohjasta, niin ei liian pitkälle koskaan menty; sillä kukapas olisi hennonnut tuolle sävyisälle, tuhmalle pojalle pahaa tehdä? Vaivaloisen opin kanssa taisteli hän miehuullisesti ja väsymättä, mutta jos hän siitä jotakin saikin päähänsä päntätyksi, ei se ainakaan semmoista ollut, jolla muut tutkinnoissa loistavat. Matkakertomusten ja satujen lukeminen oli hänen mieluisinta työtään. Varsinkin ihaili hän suuresti uljaita, väkeviä sotasankareja, semmoisia, jotka olivat taistelleet vallan hirmuisesti, hyvin helposti olivat jaksaneet kantaa raskaimpia taakkoja, mutta kumminkin olleet niin hiljasluontoisia ja yksinkertaisia kuin lapset. Silloin Jaakko arveli: "Kun nyt minä kerran olen näin tuhma, niin tahdon tulla väkeväksi, oikein kauhean väkeväksi, niin että kaikki ihmiset rupeavat minua arvossa pitämään pelkän voimani vuoksi". Risto veikkoansa, joka oli hyvin älykäs ja ymmärtäväinen poika, piti hän suuressa arvossa. Kaikki, mitä Risto sanoi, oli oikein, ja mitä Risto halusi, sen Jaakko teki, kun vaan suinkin taisi: puolustaakseen Ristoa, joka oli kiivas, vaan samalla pelkuri, hän olisi mielellään vaikka henkensäkin uhrannut. Ristosta tulee oikein maailman mainio mies, siitä hän oli varma; ja hauskaa oli hänen ajatella mitenkä hän, kun veljensä on päässyt suureen arvoon, tulee hänen luokseen halvassa puvussa ja soittaa ovikelloa; mitenkä sitten, kun palvelija käskee hänen menemään tiehensä, hän vastaa: "Herra professori — vielä toisinaan herra ministerikin — on minun veljeni!" Ja sen hän sanoo pöyhkeillen — ei, ei pöyhkeillen — se olisi syntiä; se alentaisi häntä liian paljon.
Itse puolestaan, sitä vastoin, ei hän ollut kunnianhimoinen laisinkaan, sillä kun hän oli kasvanut kyllin suureksi, pani isänsä hänet nikkarin oppiin; "ja siinä teki isä varsin oikein", sanoi Jaakko silloin, "sillä minä olen liian tuhma mitään parempaa oppimaan". Nikkarin luona menestyi hän varsin hyvin; hän oli niinkin tuhma, ett'ei ymmärtänyt pitää itseään korkeampi-sukuisena ja paremmin kasvatettuna, kuin muutkaan oppipojat, joista sitten saikin hyviä tovereita ja ystäviä. Mitä taasen työhön tulee, niin siihen hän ryhtyi ilomielin ja huomasikin kohta olevansa varsin tyytyväinen onneensa.
Sill'aikaa kuin Jaakko siis sahasi, höyläsi, liimasi ja kiilloitti oikein otsansa hiessä, oli isällä täysi tekeminen, saadakseen jotakin sopivaa paikkaa Risto pojalleen. Risto ei ollut tuhma, sehän oli selvä kuin päivä; ei hän koskaan lukenut läksyjään, vaan osasi ne sentään hyvin hyvästi ja sai vähä väliä kauniita todistuksia edistyksistään koulussa. Ulkoa osasi hän koko joukon runoelmia, sekä saksan-, franskan- että englannin-kielisiä, ja kirjoitti päiväkirjaan kaikki, mitä kotona tapahtui. Kaikki, niin omansa kuin Jaakonkin rahat menetti hän teateriin y.m. Silmin nähtävähän oli, että hän semmoisilla luonnonlahjoilla menisi pitkälle. "Annetaanpas", sanoi isä, "pojan lukea aluksi", ja Risto luki vuosikausia, mutta tutkinnon otosta ei tullut mitään. Vihdoin sanoi hän eräänä päivänä olevansa kyllästynyt tuohon ikuiseen lukemiseen; hän ei tahdo muka olla se, joka rupeisi johonkin vastahakoiseen virantoimitukseen, se on hänen mielestänsä rasitusta vaan; hän tarvitsee vapautta, vapautta, voidakseen oikein vaurastua. Aikaa kului taaskin, ja kun ei isä nähnyt sittenkään pojassaan mitään vaurastumista, ehdotteli hän pojalleen jonkinlaista toimitusta. "Minä hankin", sanoi hän, "sinulle toimitusta jossakin kauppakonttorissa". Poika totteli, vaan huokasi kumminkin, ett'ei isä ollenkaan ymmärtänyt elämän runollista puolta. Konttorityönsä teki hän itselleen niin mukavaksi, kuin vaan oli mahdollista. Hän rupesi runoilemaan, se tuli muillekin tiedoksi ja hän sai jo kohtakin mainetta! Vaan kun hän, isänsä kuoltua, oli saanut vähän perintöä, niin heitti hän konttorityöt sikseen ja rupesi viettämään oikein iloisia päiviä; ja siihen hän olikin kuin luotu. Maailma tempasi hänet mukanaan, ja hän piti itseään onnellisena. Typerää veljeään ei hän sentään koskaan unohtanut.
Sillä välin oli Jaakko päässyt sälliksi, ja isänsä lähetti hänet ulkomaille, että oikein vaurastuisi työssään. Jaakko, kuuliainen kuten ennenkin, jätti jäähyväiset, kyyneleet silmissä, ja läksi matkalle. Muutaman kuukauden kuluttua seisoi hän taas entisen isäntänsä työtuvassa ja höyläsi yhtä uutterasti kuin ennenkin. Tuhmasti hän teki, sen tiesi hän, mutta — mitäpä hän sille mahtoi, "hänen tuli ikävä takaisin", kertoi hän hymyillen, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.
Suuresti hän oli iloinen, kuullessaan, että veljellensä kaikki kävi hyvin; vakaisena nyykähdytti hän silloin päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, niin, hän sen kyllä voi!" Kerran lahjoitti Risto hänelle pienen kirjasen, jonka hän itse oli kirjoittanut. Jaakko laittoi itselleen kohta komean kirjahyllyn, jolle hän asetti kirjasen ynnä pari muutakin kirjaa, joita hänellä oli. Riston kirjoittamaa kirjaa hän ei kuitenkaan lukenut, hän kun ei ymmärtänyt sitä; "mutta", selitti hän hymyillen, "sillä on kyllä ansionsa". Kirjanen oli kumminkin sidottu kauniisin kansiin, ja mielellään sitä Jaakko tuon tuostakin katseli ja tunsi olevansa vähän ylpeäkin sen puolesta.
Kipeästi koski Jaakon sydämmelle, kun vanha isäntänsä kuoli ja jätti kivulloisen lesken ja seitsemän turvatonta lasta jälkeensä. Täytyikö hänen nyt lähteä pois vanhasta, rakkaasta työtuvasta! "Tuhmasti tosin teen, kun niin ajattelen", arveli Jaakko, "mutta, milloinkas minä viisaasti olen tehnyt?"
Näihin mietteisin oli hän vaipununna, kun Risto kerran illalla tuli hänen luokseen työtupaan. Risto kummasteli, että nyt kaikki oli niin hiljaista; ei kuulunut sahaamista, ei höyläämistä, ei veljensä iloista lauluakaan. Jaakko istui lavitsalla ja katsoa tuijotti sahalastuihin lattialla; sanaakaan sanomatta nyykähdytti hän päätään tulijalle. Risto sytytti sikarinsa ja istahti mahonkipölkylle, ajatuksissaan silmäillen lakierattuja saappaitaan.
— "Kolkoltapa nyt täällä näyttää", sanoi hän viimein.
Jaakko nyykähdytti päällään.
— "Ethän sinä kumminkaan häviölle tule vähääkään. Perintö-osasi on vielä koskematta, ja sillä voit panna oman taloutesi toimeen. — Lähdethän kaikissa tapauksissa täältä pois?"
Vähän mietittyään vastasi Jaakko: "enpä luule sitä".
— "Etkö?" kysyi Risto kummeksien.
— "Kukas heistä sitten huolta pitäisi?" sanoi Jaakko viitaten lesken huoneesen päin.
— "Ethän ainakaan sinä!" sanoi veli, pyörittäen päätään. "Sinä et ole heille mitään velkaa".
— "En, leivästäni en heille velkaa jää", vastasi Jaakko sydämmellisesti, "isä-vainajani ja minä olemme sen kyllä korvanneet; mutta kiitollisuuden velassa olen kyllä heidän hyvyydestään ja ystävällisyydestään minua kohtaan! — Niin, naura sinä vaan! — Ja päälliseksi olen heille velkaa sen, minkä kaksi väkevää, työhön kykenevää kättä aina ovat turvattomille, jotka eivät itse voi tulla aikoin".
— "Oletkohan ajatellut", sanoi Risto sitten, "että jos tuumasi toimeenkin panet, niin et saa koskaan tilaisuutta mennä naimisiin?"
— "Enhän minä ole edes kihlannutkaan vielä", vastasi Jaakko naurahtaen.
— "Mutta saatathan helposti sattua näkemään jonkun tytön, joka sinulle on mieliin", sanoi veli, "ja kun rakkaus sinuun saa syttyneeksi, niin silloin varmaankin kadut nykyisiä tuumiasi; sinä et pidä lukua elämän runollisesta puolesta, vaan tahdot tyytyä sen yksipuolisuuteen".
— "Minä en runollisuudesta ymmärrä tuon enempää", vastasi Jaakko säveästi, "tiedän tosin tekeväni tuhmasti, vaan toisin en taida".
Jaakko oli oikeassa. Aikeistaan ei ollut muuta sanomista kuin että ne olivat tuhmasti, tuiki tuhmasti tuumitut! Vaan, olipa toki yksi, joka ei niitä tuhmina pitänyt, — leski ynnä orvot. Ja kun Jaakko näki heidän kiitollisuutensa, näki sen ilon, joka loisti heidän silmistään, sanoi hän itsekseen: "oikeinpa on mieleni hyvä, että noin tuhmasti tein'". Kovin kourin hän ryhtyikin työhön. Pienen perintö-osansa pani hän heti liikkeelle, voidakseen työskennellä suuremmassa määrässä. Vaikka nyt suurin osa talon omaisuutta tuli sen kautta hänen omakseen, ei hän kumminkaan itseään muuna pitänyt kuin lesken asian-ajajana. Jos hän olisi paremmin älynnyt etujaan valvoa, olisi kohtalonsa hänelle keveämmältä tuntunut, mutta sitä ei hänessä ollut miestä huomaamaan. Tulipa Jaakko paralle toinenkin rasitus ja, itse sitä huomaamattansa, oli hän niiden väkeväin sotasankarien kaltainen, joista oli saduissa lukenut. Hän teki työtä ankarasti, valvoi yöt ja piti vaan huolta toisten parhaasta, vaikk'ei hän siitä itse huomannut. Kävi, näet, niin, että Risto, joka ei nähnyt mitään vaivaa, pian sai perintöosansa loppuun ja tuli aina välisti Jaakolta lainaamaan rahoja. Jaakko antoi ilomielin, mitä veli pyysi.
— "Niin sen pitää olemankin", sanoi hän; "sinä et saa olla puutteessa, sinun pitää elämän huoletta ja murheetta, voidaksesi töitäsi toimitella; tule vaan luokseni ja ota mitä tarvitset". Vaan tämä jalomielinen käytös lisäsi Jaakon työkuormaa entistä enemmän.
Eräänä iltana tuli Risto pahalla tuulella Jaakon luo, istahti ja katseli äänetönnä kuinka veli teki työtä.
— "Mikä sinun on?" kysäsi Jaakko, tähystäen lautaa, jota höyläsi.
— "Min'oon kyllästynyt tämän elämän viheliäisyyteen", vastasi Risto "se on täpösen täynnä nöyryytyksiä ja erehdyksiä".
— "Niin, kyllä se on totta, kyllä täällä erehdyksiin joutuu", sanoi Jaakko myöntäen. "Minäkin, esimerkiksi, luulin saavani urakkatyökseni tuon kouluhuoneen rakennuksen, vaan eräs toinen tarjoutui tekemään sen vähemmästä".
— "Ei mokomaa tuhmaa toista ole", ajatteli Risto, vaan kun hän paljon piti veljestään, niin hän ei ajatustaan ilmaissut; puhalsihan vaan muutaman savupilven sikaristaan.
Kotvasen olivat veljekset ääneti; Jaakko rupesi viheltelemään höylätessään.
— "Etkö lähde ulos kävelemään?" kysyi Risto sitten.
— "Eipä minulla juuri olis aikaa", vastasi Jaakko; mutta nähdessään veljensä tyytymättömän katsannon, lisäsi hän: "no, mennään vaan".
He läksivät. Raikas, kaunis ilta ilahdutti Jaakkoa. Hän, joka oli tottunut päiväkaudet läpi olemaan työnsä ääressä, tunsi nyt itsessään oudon, suloisen tunteen, nähdessään luonnon heristymistä, ja rintansa paisui, hengittäen sisäänsä mietoa ilmaa. Kauvan unohduksissa olleet muistelmat kuvailivat hänen mielessään; kaikki oli entisellään, hän itsekin. Hän viittasi järvelle päin, puristi veljensä kättä ja sanoi: "Muistatko, Risto, kuinka me kerran luistelimme tuon järven jäällä? Muistatko, kuinka minä antauduin poliisin käsiin, jotta te sillaikaa pääsisitte pakoon, mutta poliisi päästi minut irti, sanoen teidän pettäneen minut?" Risto naurahti. "Kun joskus tulen niin varakkaaksi, että voin toiveeni toimeen panna", jatkoi Jaakko, "niin sitten laitan itselleni asuinhuoneen maalle, viheriöitseväin puiden suojaan, ja sen taakse laitan yrttitarhan ja ylt'ympäri korean piste-aidan. Luulisinpa saavani silloin halun naidakin". Ja ääneti katsoi Jaakko etehenpäin, ikäänkuin näkisi jo kauaksikin tulevaisuuteensa.
Silloin kuului äkkiä tulipalonmerkit, hätäkello soi, ja rusko, valoisampi kuin laskevan auringon, levisi taivaalle. Tuolta talojen takaa näkyy punainen tulipatsas; liekit ja säkenet tanssivat sen ympäri, ja purppurahuntu ympäröivi sitä. Tuo kaikki peittyy väliin valkoisiin, väliin mustiin savupilviin. Pilvet taivaalla näyttävät mahdottoman suurilta suopakuplilta tulta täynnä, ja tuuli kiidättää leimuavaa joukkoa sinne ja tänne. "Voi kuinka kaunis, kuinka komean kaunis näky!" huudahtaa Risto kääntyen veljeensä; "mutta mihinkä Jaakko sai? Luultavasti on mennyt tulipalolle pelastamaan", arvelee Risto, "kunhan vaan ei taaskin tekisi tuhmasti". Ja Risto astuu kotiansa, sepittämään oikein ihanaa runoa tulipalosta.
Jaakko teki tosin tuhmasti, mutta tällä kertaa syystä. Heti iski hänelle mieleen, että tulipalo voisi olla joko hänen asunnossaan tahi jossakin läheistöllä. Kauhistuen muistelee hän Riston palavaa sikaria ja että lesken ja lasten huone on työtuvan takana. Hän rientää siis kotiapäin eikä muista edes sanoa veljelleen jäähyvästiä. Pelkonsa ei olekaan turha; hän saapuu paikalle juuri silloin kuin ollaan nostamassa tikapuita, joiden avulla leski ja lapset saataisiin pelastetuiksi. Hän tungeikse lähemmäs, ja kun ei kukaan uskalla sitä, kiitää hän itse ylös tikapuita myöten, menee akkunasta sisään ja kehoittaa sisässä olevia tulemaan esille; vaan he ovat savusta sekä säikähdyksestä puolikuolleina. Aika, kallis aika menee hukkaan; Jaakko rientää huoneen sisälle, tarttuu ensin äitiin ja kantaa hänet ikkunalle, josta muut ottavat hänet vastaan, sitten kantaa hän lapset kaksitellen; mutta kun hän itse, iloiten pelastaneensa tärkeimmän tavaran, rientää tikapuille, syöksee sivuseinä paukkuen sisään, hänen päällensä; hän kaatuu lattialle. Vaan häntä ei sinne jätetä; hänen uljasta esimerkkiään seuraa kaksi urheaa miestä, jotka kiiruhtavat kytevien ja savuavien hirsien ylitse hänen avukseen, nostavat hänet ja kantavat turvalliseen paikkaan. Mutta minne? Rauhallisesta, hiljaisesta kodista ei ole muuta jäljellä kuin savuavat rauniot; — sairashuoneesen oli hän siis vietävä.
Risto, saatuaan tietää, miten veljelleen oli käynyt, kiiruhtaa, katumus ja murhe mielessään, veljensä sairasvuoteen viereen. Sairaanhoitajat katsovat häneen huolestuneina ja toistavat lääkärin lausuman tuomion: "ei ole mitään toivoa enään". Mutta Jaakko hymyilee hänelle, huolimatta vaivoistaan, ja sanoo: "Tottahan minä taaskin tein jonkun tuhmuuden?"
Risto kokee lohdutella häntä sekä itseään, ja kertoo kirjoittaneensa nyt juuri kauniin runoelman tulipalosta, jonka hän on verrannut tulta suitsuavaan vuoreen ja kaikkia tuhoja tekevään pyrstötähteen, joka tuo hirmuista kostoa kurjalle ihmiselle ja käyttää tulen petollisia henkiä palvelijoinaan; runonsa toivoo Risto saavansa myödyksi köyhän nikkarinlesken hyödyksi. Jaakon silmät loistavat ilosta; hän puristaa veljensä kättä ja sanoo ylpeydellä ja kunnioituksella: "Niin, niin, sinä kyllä voit semmoisia!"
Kahdeksan päivän perästä viedään Jaakko viimeiseen, ahtaasen lepokammioonsa. Kun ruumis on haudattu ja vieraat poissa, jääpi Risto haudalle seisomaan erään ystävänsä kanssa, joka ei vainajata tuntenut, vaan oli Ristoa seurannut Jaakon haudalle. Tämä katselee syvissä ajatuksissa poismeneviä saattovieraita ja niiden joukossa orpoja, jotka viimeisinä olivat lähteneet holhoja-vainajansa haudalta.
— "Veljesi", sanoo hän, "mahtoi olla varsin hyvä ihminen!"
Risto arvelee, että hänen oikeastaan pitäisi vastaaman: "Ei mokomaa tuhmaa toista ollut;" vaan kyyneleet purskahtavat hänen silmistään ja, syvästi liikutettuna, kuiskaisee hän: "Ei toista niin hyvää ihmistä mailmassa ollut!"