OPPIPOIKA.
(Kirjoittanut Emile Souvestre).
Keskipaikoilla tammikuuta vuonna 18— tapahtui eräässä mitä kurjimmissa asunnossa Mühlhausenissa [tehdaskaupunki Elsassin maakunnassa] yksi noita kurjia kohtauksia, joita köyhyys niin usein saattaa matkaan. Huononpäiväisessä ullakossa, jonka särkyneiden ruutujen kautta tuuli vinkueli sisään, makasi noin neljäkymmentä vuotta vanha vaimo räsyisellä vuoteella. Hänen riutunut muotonsa osoitti elämänlähteen hänessä jo kuivuneen.
Leski Kosmallin — se oli kuolevaisen nimi — oli täytynyt vuosimäärin taistella kovimman puutteen kanssa, ja hänen luonnostansa roteva ruumiinsa oli ylellisen työn kautta vähitellen riutunut. Miehensä kuoltua oli hän kahden poikansa kanssa, joista vanhin silloin oli tuskin neljäätoistakaan vuotta vanha, joutunut kovimpaan köyhyyteen, niin että hän töin tuskin jaksoi elättää lapsiansa. Jo kauan oli hän tuntenut voimainsa vähenevän, ja nyt, kun ne olivat peräti poissa, nyt herkesivät nekin ihmiset, joilta hän tähän asti oli saanut työtä, pitämästä huolta hänestä, sillä he, asian oikeata laitaa tuntematta, sanoivat häntä huolimattomaksi. Rohkaistuna ja autettuna olisi vaimo parka ehkä voinut voittaa tautinsa; mutta nyt, kun kaikki olivat hänet hyljänneet, oli hänen mahdoton taistella sitä vastaan. Eräänä iltana, tultuansa kotiin entistä uupuneempana ja nähtyänsä sekä halkokorin että ruokakaapin olevan tyhjinä, kutsui hän luokseen nuoremman poikansa.
— "Poikaseni", — sanoi hän — "ehkä meitä vielä Jumala armahtaa; mutta näinä päivinä en minä puolestani jaksa mitään tehdä, minä tunnen olevani hyvin kipeä. Sinä olet ollut työssäsi ahkera, tehtaan isäntä rakastaa sinua; kun hän saa kuulla, että sinulla ja veljelläsi on puute kaikista, niin ei hän mahtane kieltää sinulta osaa palkastasi etukäteen. Raskasta on pyytäminen, sen hyvin tiedän; mutta rohkaise nyt mielesi, poikani, onhan Jumala sanonut, että ihmisen pitää koettaman auttaa itseänsä".
Huolestuneena katsoi Fredrik äitiinsä; usein oli heiltä leipää ennenkin puuttunut, mutta ei vielä milloinkaan ollut äiti noin puhunut. Hän peljästyi äitinsä kalpeutta ja alakuloisuutta. Kyynelet pyrkivät hänen silmiinsä, mutta hän pidätti ne; hän läheni äitiänsä, pyysi häntä käymään vuoteelle ja sanoi nyt heti lähtevänsä tehtaan isännän, herra Kartmannin, luo.
Mutta tältä etukäteen saadut rahat riittivät tuskin muutamankaan päivän välttämättömimpiin tarpeisin, ja pian vallitsi tuossa köyhässä perheessä entinen puute.
Eräänä päivänä tammikuun lopulla oli Kosmall'in lesken huoneessa entistä kylmempi; turhaan olisi silmä haeskellut uunista ainoatakaan kipinää. Sen sijaan paloi vanhalla, madonsyömällä pöydällä kaksi vahakynttilää. Sairas oli juuri nauttinut Herran Ehtoollista. Hänen kumpikin poikansa oli polvillaan vuoteen vieressä; Fredrik näkyi olevan aivan nääntynyt murheesta; Frans, vanhempi poika, itki myös, mutta hänen kyynelensä tuntuivat olevan ainoastaan hetken liikutuksen synnyttämiä, ja tuossa pian lauhtuvassa murheessa huomasi helposti hänen luonteensa huolettomuuden ja tunnottomuuden.
Papin mentyä pois koetti sairas kohottautua ja pyysi viittauksella lapsiansa tarkasti häntä kuulemaan; sitten pani hän hermottomat kätensä kumpaisenkin lapsensa kaulan ympäri ja veti hennosti heidät lähemmäs vuodettaan.
— "Hetkisen kuluttua" — sanoi hän — "jäätte te orvoiksi, aivan oman onnenne nojaan. Jumala on hyvä minua kohtaan; hän kutsuu minut täältä pois sillä hetkellä, kuin käteni eivät enää jaksa teitä elättää. Olisin minä mielelläni vielä jonkun aikaa elänyt, pitääkseni teistä huolta … mutta koska nyt kerran kuolla täytyy, niin kuulkaa viimeiset neuvoni. Puutetta, lapseni saatte te vielä kyllä nähdä, ennenkuin tulette aikamiehiksi; mutta vaikkapa puutteenne olisi kuinka suuri hyvänsä, niin älkää unohtako sitä, että rehellisyys on ainoa rikkautenne. Usein, kun teillä ei ollut leipää, olisin voinut omistaa toisen tavarata, mutta mieluisammin tahdoin nähdä teidän kärsivän nälkää, kuin olisin tehnyt Jumalan käskyä vastaan. Sitä paitsi kohtalonne vast'edes käynee paremmaksi kuin se tähän asti on ollut. Sinä, Fredrik, olet vielä nuori, joulunpyhinä täytit sinä vasta kolmetoista vuotta, mutta sinä rakastat työtä. Mitä taas sinuun tulee, Frans", — jatkoi kuolevainen ja käänsi sammuvat silmänsä vanhempaan poikaansa — "älä närkästy sanoistani, äläkä katso niitä moitteeksi entisyydestä, vaan ainoastaan pyynnöksi tulevaisuuden varalta. Ota vaari itsestäsi, Frans! Sinulla ei ole halua työhön, ja siinähän kumminkin on ainoa suoja köyhäin rehellisyydelle. Jos ihmisellä ei ole halua jokapäiväisellä työllä leipäänsä ansaitsemaan, niin ei puutu paljon, ett'ei hän sitä varasta! Pysy Fredrikin luona, sillä hän on omaisesi, ja tottele hänen neuvojaan… Lupaa minulle — jatkoi hän ja likisti Fransin kättä — ett'et luovu veljestäsi".
Liikutettuna, kyynelöiden lupasi Frans sen, ja tuo lupaus näkyi rauhoittavan kuolevaista, sillä pikainen ilonväre kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa.
— "Nyt kuolen rauhassa" — sanoi hän. — "Oi, armaat lapseni, älkäät unohtako, että kaikki, mitä olen kärsinyt, olen teidän tähtenne kärsinyt, ja pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet rakkaudessani".
Näin sanottuaan pani hän jääkylmät kätensä kummankin poikansa pään päälle, jupisi muutamia epäselviä sanoja, jotka näkyivät olevan rukousta Jumalan puoleen ja jotka Jumala yksin kuuli, ja — huokasi viimeisen kerran.
Seuraavana päivänä seurasivat orvot vainajata hautausmaalle; he, kantajat ja pappi — siinä oli koko saattojoukko.
Lapsilta oli puuttunut rahaa murhevaatteiden ostamiseksi; Fredrikin ja hänen veljensä kyynelet olivat ainoa osoite sukulaisuuden siteistä vainajan ja häntä surevain välillä.
* * * * *
Jäätyänsä itsekseen erkanivat veljekset viipymättä kukin eri tielle. Frans murehti äitinsä kuolemata, sillä ainahan tuo käy kipeästi kevytmielisimmänkin sydämmelle, kun tietää kadottaneensa sen, joka häntä oli rakastanut ja hoitanut, mutta murhettansa hän ei luullut muuten voivansa lieventää kuin meluisissa huvituksissa. Äitinsä hautajaisten jälkeisenä päivänä hän jo luisteli muiden poikain kanssa jäällä. Fredrik sitä vastaan käsitti velvollisuutensa aivan toisin. Hillittyänsä ensimmäisen surunsa, hän päätti seurata äiti vainajan neuvoja ja lujasti käydä työhön käsin. Itkusta pöhöttynein silmin, kalpeana, murheellisella, mutta lujalla sydämmellä hän palasi tehtaasen. Herra Kartmann kun päivän kuluessa sattui kulkemaan hänen ohitsensa, pysähtyi.
— "Sinä olet monta päivää ollut poissa" — sanoi hän yksitotisesti
— "Ethän, toivoakseni, huolimattomaksi ruvenne?"
— "Minä holhoin äitiäni, herra".
— "Onko hänen sitten nyt parempi?"
— "Hän on kuollut", — vastasi Fredrik itkien.
Herra Kartmann näytti hämmästyvän.
— "Lapsi parkaa!" sanoi hän, "ja milloin?"
— "Toissa päivänä."
— "No, Fredrik", — vastasi tehtaan isäntä vilpittömällä myötätuntoisuudella — "saat olla koko tämän viikon poissa, palkkasi saat kumminkin täydellisesti".
— "Kiitoksia, herra" — vastasi poika — "mutta kun äitini tuolta ylhäältä näkee minut työn ääressä, niin hän varmaankin tuntee itsensä onnelliseksi; minä tottelen häntä, kun jään tänne".
Herra Kartmann pani sääliväisenä kätensä pojan pään päälle ja sanoi:
— "Se on oikein tehty, Fredrik; minä koroitan palkkasi".
Mutta eipä tuon orvon uutteruus pysähtynyt tehtaan työhön yksistänsä. Herra Kartmann ilmoitti perustaneensa iltakoulun niitä hänen tehtaassansa työskenteleviä poikia varten, joilla ei ollut tilaisuutta käydä kaupungin yleisissä kouluissa. Tämä sanoma tuotti Fredrikille suuren ilon.
Täällä hän nyt sai ensimmäiset opetuksensa. Usein oli hän kuullut äitinsä valittavan lastensa oppimattomuutta, jota hän ei mitenkään voinut poistaa, ja omasta kokemuksestansa elämässä oli Fredrik ruvennut ymmärtämään tiedon arvoa.
Mutta lapsi parka malttamattomuudessansa ei voinut läheskään aavistaa niitä esteitä, jotka häntä odottivat tällä uudella polulla. Jumala yksin tietää kuinka suurta sielun voimaa tarvitaan ensimmäistä luvun kammoamista voittamaan ja kuinka suurta tahdon lujuutta Fredrik tarvitsi, voittaaksensa luontoansa ja pakoittaaksensa sitä niin uuteen työhön. Liian vähän ansionmukaista kiitosta omannetaan rahvaan lapselle, joka edistyy opin tiellä: oppiminen on hänelle tuhatta kertaa vaivaloisempaa kuin rikkaan lapselle. Hänen ensimmäisessä kasvatuksessansa ei mikään valmista häntä hengelliseen työhön, elämä on hänelle pelkkää aineellisuutta vaan; tällä alalla liikkuvat hänen halunsa ja tunteensa. Niinpä oli Fredrikinkin laita. Hän oli syntynyt tehdaskaupungissa ja tultuansa seitsemän vuoden ikäiseksi, asetettiin hän koneen ääreen; hän näki sen käyvän, mutta ei voinut käsittää sen eri osain keskinäistä yhteyttä. Työnsä ei häneltä vaatinut muuta kuin ruumiillista voimaa ja ruumiillista tottumusta. Hänen järkensä oli työtön, ja sen täytyi siis välttämättömästi veltostua; se saattoi kiintyä johonkuhun esineesen ainoastaan silloin kuin sai siitä huvitusta. Vaikka Fredrik oli tehtaan toimeliaisin ja ahkerin työmies, niin oli tuo hengen toimeliaisuus hänelle vallan outoa: hän tarvitsi sen vuoksi suurta tahdon lujuutta, kiinnittääksensä sinne tänne heiluvat ajatuksensa yhteen esineesen. Mutta tuopa oli alussa aivan vaikeata, ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa; sitä paitsi puuttui häneltä melkein kokonaan muistia, joka ainoastaan uutteran harjoituksen kautta saadaan kehittymään ja pysymään. Tahdon voimalla ja kaiken kykynsä käyttämällä onnistui hänen vihdoin päästä ajatustensa herraksi ja antaa niille määrätty suuntansa. Ja sittenkuin hän kerran oli saanut tämän ensimmäisen voiton ja tehnyt henkiset kykynsä tahtonsa alaisiksi, kävi hänelle oppiminen helpoksi; mikä hänelle ennen oli ollut hämärätä, selkeni hänelle nyt; järkensä jaksoi ilman suuria ponnistuksia päättää syystä vaikutukseen; mutta kuinka paljon vaivaa, kuinka suurta malttia oli hän tarvinnut, siihen päästäksensä!
Joku aika sitten olivat veljekset jättäneet ullakkonsa ja ottaneet asuntonsa erään vanhan eukon, Ottilia Riedlerin, luona, joka oli ollut heidän äiti vainajansa ystävä. Täällä sai nyt Fredrik iltasilla emäntänsä kynttilän valossa lueskella ja muistella mitä edellisinä päivinä oli oppinut, ja sitenpä hän vihdoin, lujan malttinsa avulla, pääsi niin pitkälle, että kevään lopulla osasi jotensakin sujuvasti lukea.
Nyt tahtoi hän vuorostansa antaa opetusta Frans veljellensä, mutta kaikki hänen ahkeroimisensa ja pyyntönsä siinä kohden raukesivat turhaan.
— "Mitä minä siitä paranisin, osaanhan minä kehrätä puumulia ilmankin", vastasi Frans.
Fredrikin täytyi luopua toivostaan, saada veljensä kankeus voitetuksi; mitä taas häneen itseensä tulee, niin pitkitti hän oppimistaan ja edistyi, enemmän oman uutteruutensa kuin saamainsa opetusten avulla, kirjoittamisessa ja luvunlaskussa yhtä nopeasti kuin lukemisessakin.
Niin kului kaksi vuotta ja herra Kartmann lisäsi taaskin Fredrikille palkkaa.
Tehtaan koulussa opetettiin ainoastaan lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, mutta Fredrikin teki mieli tutustua myös mittaustieteen kanssa, jonka hän tiesi olevan välttämätöntä koneis-opin taitamiseen; Pahaksi onneksi puuttui häneltä kumminkin semmoisia kirjoja eikä hän jaksanut niitä ostaa.
Koittipa odottamaton ilo. Pyhän Yrjön päivänä oli herra Kartmannin nimipäivä. Kun tehtaan työmiehet tulivat isännällensä onnea toivottamaan, kutsui tämä Fredrikin esille ja pisti kultarahan hänen kouraansa.
— "Ota, poikaseni", — sanoi hän, — "tämä on palkinto, jonka olin määrännyt ahkerimmalle pojalle koulussani, ja olenpa iloinen, että juuri sinä sen olet ansainnut".
Kokonainen kultaraha! … tämä oli enemmän kuin Fredrik koskaan oli tohtinut toivoakaan; tämä oli hänen ihanimpain uniensa toteutuminen! Niin kokonaan huumauneena oli poika parka onnestansa, että hänen hämmästyksensä oli ainoa kiitollisuuden osoitus isännälle.
Kotvasen kuluttua istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin pienessä puutarhassa, ihastuksissansa selaillen polvillansa olevia kirjoja; tuhansia toiveita, tuhansia tulevaisuuden aikeita välähteli hänen silmäyksessänsä!… Ensi kerran elämässään tunsi hän olevansa onnellinen!
Eräänä kesä-iltana oli Fredrik, tehtaasta palattuansa, istahtanut niinkuin ennenkin eukko Riedlerin huoneesen rauhassa lukemaan, kunnes pimeys pakoitti hänen panemaan kirjan kiinni. Ajatuksensa kääntyivät nyt luonnollisesti sitä esinettä kohti, joka häntä maailmassa enimmin liikutti; sadannen kerran kysyi hän itseltään, mitenkä mahtoi olla veljensä laita, tämä kun jo neljätoista päivää oli ollut kotoa poissa. Haikeudella muisti hän äitinsä viimeiset sanat: "pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet rakkaudessani!" Hän sanoi itsekseen, ett'ei äitinsä itse taivaassakaan liene aivan täydellisesti onnellinen, kun hänen viimeiset toivonsa ovat rauenneet tyhjään. Tässä murheessa oli Fredrikillä kumminkin yksi lohdutus: puhtaalla omalla-tunnolla taisi hän itsellensä sanoa, ett'ei hän puolestaan ollut mitään laiminlyönyt, täyttääkseen äiti vainajansa pyyntöä. Hän ei ollut Fransille avullinen ainoastaan neuvoja antamalla, ei, hän oli veljensä tähden ottanut puutettakin kärsiäkseen. Nyt näki hän työnsä olleen turhaa, nyt näki hän, että löytyy niitä, jotka katkovat entiset siteet! Nämä mietteet saattoivat hänet hyvin alakuloiseksi. Nyt ei hän odottanut, niinkuin ennen, kärsimättömyydellä, milloin eukko Riedler sytyttäisi pienen lamppunsa, jonka valossa hän saisi taas pitkittää töitänsä, vaan meni puutarhaan ja käveli siellä rauhattomana edes ja takaisin.
Äkkiä kuuli hän erään tuiki tutun äänen mainitsevan varovasti hänen nimeänsä. Fredrik katsahti taaksensa ja huomasi Fransin, jonka repaleiset vaatteet, kalpea ja riutunut muoto selvästi todistivat, kuinka kurjaa elämää hän oli viettänyt poissa ollessaan.
Surullisin ja säälivin silmin katsoi Fredrik hetkisen häneen, mutta tuo sääliväisyyden tunne, joka meidät, toisten vikoja nähdessämme, saattaa hämille, täytti hänet niin, ett'ei hän voinut tehdä yhtään kysymystä veljelleen.
Frans, jonka surutonta luonnetta ei häpeäkään voinut voittaa, rupesi ensiksi puhumaan.
— "Olen kai kovasti muuttunut mielestäsi, vai mitä?" — kysyi hän semmoisella äänellä, joka osoitti kaikkea muuta kuin oman-tunnon vaivaa — "mutta tiedäpäs, saakeliksi, että siitä pitäin kuin läksin luotasi en suinkaan ole viettänyt makean leivän juhlaa, olenpa useinkin nälkäisenä pannut maata".
— "Missä olet ollut niin kauan?" — kysyi Fredrik vitkalleen.
— "No minä, näet sen, tuskastuin tuohon alituiseen kehräämiseen. Työnjohtaja oli huomaavinaan, ett'ei minulla muka ollut mitään erinomaista taipumusta työntekoon, sen hän sanoi isännälle, ja tämäpä neljätoista päivää sitten antoi minulle suurella kohteliaisuudella virkaeron".
— "Tuo oli tosin suuri onnettomuus meille, joilla ei ole muuta toimeentulon lähdettä kuin kätemme, mutta ei siinä sentään syytä ollut lähteä kotoa pois, niinkuin sinä teit".
— "Minäpä pelkäsin, ett'ei eukko Riedler tahtoisi pitää minua luonansa, kun saisi tietää olevani ilman työtä".
— "Ehkäpä hän sen kumminkin olisi tehnyt minun pyynnöstäni. Tiedäthän sitä paitsi, että niin kauan kuin minulla on vuode ja palanen leipää, sinäkin siitä aina saat osasi".
— "Niinpä kyllä; mutta minä saan myös kaupan päällisiksi kuulla sinulta nuhdesaarnoja, ja ne eivät ole ollenkaan mieliini. Sitä paitsi oli haluni nähdä vähäsen maailmata; tahdoin tehdä huvimatkan Sveitsiin; sitä maata kehuttiin niin kauniiksi ja sanottiin, että siellä saa elää aivan ilmaiseksi. No, sehän oli varsin mieleni mukaista. Mutta ne Sveitsiläiset, nepä vasta oikeita petoja ovatkin; kun tahdoin heiltä ruokaa, vastasivat he, että minä muka olin kyllin vanha itse leipääni ansaitsemaan! … ikäänkuin maksaisi vaivaa lähteä isänmaasta pois, jos muuallakin työtä pitää tehdä!"
— "Minun luullakseni" — vastasi Fredrik yksivakaisesti — "ei löydy sitä maata, jossa ei työtä tehtäisi, enkä minä pidä työn tarpeellisuutta onnettomuutena, se päin vastoin on suuri onnettomuus, kun ei ihminen tahdo nöyryytyä tämän tarpeellisuuden alle".
— "Hyvinpä se on ihanata tuo sinun tarpeellisuutesi. Hyvä kyllä sinulle, joka pitäisit saarnoja itse piispallekin; mitä taas minuun tulee, niin minä olen syntynyt rikkaaksi tulemaan ja sitä minulle olisi pitänyt opettaa".
— "Kuulepas", — vastasi Fredrik — "saatpa nähdä, ett'eivät valituksesi lainkaan muuta nykyistä tilaasi ja että asiat ovat otettavat siltä kannalta, jolla ne ovat. Me, työväen lapset, emme saa heittäytyä työttömiksi; meidän täytyy elää niin, ett'emme tarvitse rikkaiden almua, ja tätä varten ei meillä ole muuta kuin kätemme. Heikolla ainoastaan on oikeus valittaa. Kun ihmisellä on voimaa ja terveyttä, niin käy hänelle työ helpoksi".
— "Enkös minä ole sanonut", vastasi Frans närkästyneenä, "että minut on käsketty pois tehtaasta? Mitä minua hyödyttää rakkaus työhön, kun ei minulla työtä ole?"
— "Onhan kaupungissa muitakin tehtaita, eikä ainoastaan se, jossa sinä olet työskennellyt; kun sinulla vaan on halua, niin kyllä sinä työtä saat".
— "Vai niin, minun pitäisi siis kulkea talosta taloon kyselemässä, eikö minua muka tarvittaisi, eikö niin? Ihana toimi!"
— "Onko sitten ohitse kulkevaisten armeliaisuuteen turvautuminen mielestäsi vähemmin alentavaista? Mutta jos sinun on vaivaloista pyytää työtä, niin säästän sinut tuosta vaivasta. Huomenna puhelen herra Kartmannin kanssa, ja hän myöntynee antamaan sinulle työtä tehtaassaan. Suostutko siihen?"
— "Täytyneehän siihen suostua".
Heidän tuskallista kohtaustansa Fredrik ei tahtonut kauemmaksi pitkittää, ja kun Frans sitä paitsi oli väsynyt, niin pakoitti hän veljensä tulemaan huoneesen eukko Riedlerin luo.
Tämä selitti maankulkijalle kummastuksensa hänen poissa-olostansa jotensakin mielistelemättömillä sanoilla ja käski hänen hakea asuntoansa muualla, mutta Fredrik rupesi välittäjäksi, ja eukko Riedler suostui vihdoin, että Fredrik saisi jakaa veljensä kanssa vuoteensa sekä illallisensa.
Tässä jo huomasi Frans, että veljessänsä oli hänellä ikäänkuin suojelus.
Seuraavan yön vietti kumpikin veli aivan eri tavalla; vähempi makasi rauhallisesti, surematta huomispäivästä; Fredrikin unta taas häiritsivät tuhannet levottomat ajatukset. Häntä peloitti ajatellessaan, mitähän herra Kartmann vastaisi hänen pyyntöönsä.
Huomis-aamuna meni hän Fransin kanssa tehtaan-isännän luo ja vapisevalla äänellä toi esiin pyyntönsä. Mielellään olisi hän salannut veljensä huonon käytöksen, mutta kun herra Kartmann kysyi, mistä syystä Frans oli lähtenyt pois entisestä työpaikastansa, niin Fredrik tunnusti kaikki, sillä valehdella hän ei voinut.
— "Se on huono entisyys" — vastasi tehtaanisäntä, päätään pudistaen; "kumminkin" — lisäsi hän, kääntyen Fransiin, "minä otan teidät työhön; mutta muistakaa, että se tapahtuu ainoastaan nuoremman veljenne tähden, jonka esimerkkiä te seuratkaa".
Tänään siis, niinkuin eilenkin, sai Frans turvaa ainoastaan tuon lapsen, häntä nuoremman veljensä, välityksen avulla. Mutta tuostapa Fransin sydämmeen ei syttynyt mitään loukatun ylpeyden tunnetta, ja kohdattuansa portailla Fredrikin yksinään, virkkoi hän:
— "No, perhana! Sinäpä näyt olevan tässä talossa mahtava mies! Saat mitä vaan tahdot. Kyllä minä nyt tästä puolin tiedän, kestä minä pidän kiinni".
— "Minä teen ainoastaan velvollisuuteni, ja sentähden minua rakastetaan — siinä on mahtini koko salaisuus".
Kului useampia kuukausia, eikä veljesten tilassa tapahtunut mitään muutosta. Vanhempi oli, niinkuin jo kerroimme, saanut työtä herra Kartmannin tehtaassa, ja vaikka hän ei osoittanut mitään intoa työnteossansa, niin ei hän vielä ollut ansainnut mitään varsinaista moitettakaan. Fredrikissä taas kehittyivät päivä päivältä ne luonnonlahjat, jotka olivat kääntäneet tehtaan-isännän huomion hänen puoleensa. Oppimisesta yhä kirkkaammaksi kasvanut älynsä kohoitti hänet korkeammalle muita työmiehiä ja teki hänet yhtä hyödylliseksi kuin täysikasvuisenkin. Kartmannin suuressa tehtaassa, jonne puumuli tuotiin raakana ja laskettiin sieltä ulos valmiina karttuuna kankaana, oli Fredrik siveltäjänä, se on: hänen työnänsä oli siveltimellä parannella ne paikat karttuunan painekuvissa, jotka paininkone oli jättänyt vaillinaisiksi. Usein oli hän tässä työssään ihmetellyt noita paineita, jotka valkoisesta sertingistä tekevät kauniin karttuunan, ja tämä ihmetteleminen herätti hänessä vihdoin halun ja toivon, päästä joskus kaavankovertajain työhuoneesen, oppiaksensa heidän taitoansa. Ja vaikk'ei hänen aikeensa kenties olleet hänelle itsellekään aivan selvät, niin ajatteli hän kumminkin, — tuon kiitettävän kunnianhalun kiihoittamana, joka sytyttää pojan poveen toivon päästä uljuutensa ja taitonsa kautta korkeammalle, — mitenkä hän joskus maailmassa voisi tulla kaavankovertajaksi. Ja kun hän jo kokemuksestansa tiesi, että lujalle tahdolle on kaikki mahdollista, niin meni hän ateria-aikoina kaavankovertajan huoneesen ja harjoitteli salaisesti tuota taitoaan, jota hänen teki mieli oppia. Muuan kaavankovertajan oppipoika, joka oli Fredrikin ystävä, totutti häntä käyttämään tähän työhön tarpeellisia kaluja, ja muutaman ajan kuluttua osasi Fredrik jo kovertaa puuhun helponlaisen kaavan.
Näin hän teki usean kuukauden kuluessa, eikä kukaan osannut arvata, missä hän vietti loma-ajat. Hänen työkumppaninsa olivat niin vähän tottuneet näkemään häntä toverinansa loma-aikain viettämisessä, ett'ei kenenkään mieleen johtunut ruveta tiedustelemaan syytä hänen poissa-oloonsa. Luultavasti olisi Fredrik tällä tavoin, kenenkään huomiota herättämättä, päässyt tarkoituksensa perille, oppinut nimittäin omin voiminsa kaavankovertajaksi, jollei muuan tapaus olisi muuttanut hänen aikeitansa ja antanut hänen koko elämällensä uutta suuntaa.
Eräänä päivänä, kuin hän taas, tavallisuuden mukaan, päivällisen aikana oli mennyt kaavankovertajan työhuoneesen ja oli jo ryhtynyt työhön, saattoi äkkiä läheneväin askelten kolina hänet vapisemaan; hän näet aina pelkäsi, että joku äkkiarvaamatta tapaisi hänet työskentelemästä huoneessa, jossa hän oleskeli ilman luvatta. Kiiruimmiten meni hän piiloon erään kaapin taakse, niinkuin oli ennenkin tämmöisissä tapauksissa tehnyt. Täältä hän ei voinut nähdä, mitä huoneessa tapahtui, mutta askelien kolinasta päätti hän, että useampia henkiä oli sinne tullut. Alussa oli hänen huolenansa vaan piiloittua niin, ett'ei häntä kukaan huomaisi, mutta kuultuansa sisääntulevien ryhtyvän varovaisuuskeinoihin ja heidän kuiskuttelevan keskenänsä, rupesi hän käymään rauhattomaksi.
— "Oletko sulkenut oven tarkasti kiinni?" — kysyi toinen.
— "Katsohan, eikö huoneessa ole ketään!" — kuiskasi toinen.
Miksi tuo varovaisuus? kysyi Fredrik itseltänsä peljästyneenä ja tuskin uskalsi hengittää. Sisällinen ääni hänessä sanoi, ett'ei hän ainoastaan sattumasta ollut joutunut tämän tapauksen todistajaksi, vaan että se oli Kaikkivallan tahdosta. Hän ei ollut vielä milloinkaan ennen tuntenut tuommoista tuskaa kuin ny.
Kun sisääntulleet olivat huomanneet olevansa yksinään, puuttui yksi heistä hiljaisella, mutta kumminkin selvällä äänellä puheesen ja ilmaisi aikeen, johon he olivat ryhtyneet.
Heidän aikomuksensa oli näet yön aikana murtautua herra Kartmannin konttoriin ja viedä sieltä rahat pois. Kuultuansa kummankinpuolisia selityksiä, tunsi Fredrik salaliittolaisten olevan tehtaan työmiehiä, ja rauhattomuudessansa hän tuskin malttoi pysyä alallansa; mutta ymmärtäen, kuinka tärkeätä hänen oli saada tietää hankkeen pienimmätkin seikat, koetti hän olla niin hiljaa kuin mahdollista. Nyt määrättiin kullekin tehtävänsä. — "Yhden meistä", sanoi se, joka oli juurta jaksain selittänyt aiotun yrityksen, "täytyy ensiksi mennä sisään särjetystä ikkunasta; kukas meistä on rohkein? Kaiketi sinä, Frans".
Kuultuansa tämän nimen, kauhistui Fredrik sanomattomasti, ja kun hän päälliseksi kuuli veljensä vastaavan, niin pääsi häneltä tietämättänsä hätä- ja hämmästys-huuto.
Tuokioksi jäivät työmiehet äänettömiksi.
— "Mistä se huuto kuului?"
— "Tästä huoneesta."
— "Täällä on siis joku."
Pian seisoi Fredrik salaliittolaisten edessä. Häneltä kysyttiin, miksi hän oli piiloittaunut. Lyhyesti selitti hän asian laidan.
— "Olet siis kuullut kaikki, mitä täällä on puhuttu?"
— "Olen"; — vastasi Fredrik.
Nyt nousi työmiesten kesken riita, mitä muka hänen kanssansa olisi tehtävä. Kirouksia ja uhkauksia satoi nyt Fredrikin päälle, arvelipa joku, että olisi turvallisinta päästä hänestä täydellisesti vapaaksi; mutta tämäkään esitys, jolla häntä ainoastaan tahdottiin peloittaa, jospa saattoikin hänet rauhattomaksi, ei kumminkaan saanut hänen päättäväisyyttänsä masennetuksi. Vihdoin päätettiin panna Fredrik huomiseen asti lukon taakse, siten muka heidän yrityksensä ei tulisi ilmi. Kysymys nyt vaan oli, mistä saataisiin siihen tarkoitukseen sovelias paikka. Vihdoin tarjosi eräs työmies oman ullakkonsa, joka oli tehtaan talossa. Hän sanoi huoneensa olevan sivu-osassa rakennusta ja sen ikkunan antavan erästä pientä pihaa kohti, jossa ei ketään käy. Tämä esitys hyväksyttiin. Nyt saatettiin Fredrik ylös pimeitä portaita myöten, sitten erään pitkän, kapean käytävän kautta ja sysättiin vihdoin huoneesen, jonka ovi ulkoa päin kierrettiin lukkoon.
Mahdotonta on selittää Fredrikin tuskaa, kun hän, tarkasti tutkittuaan vankihuoneensa, huomasi mahdottomaksi päästä sieltä pakenemaan.
Hän vaipui tuolille ja istui siinä tuokion aikaa masentuneena epätoivosta; sitten, noustuaan äkkiä ylös, rupesi hän kävelemään huoneessa edes ja takaisin. Päänsä oli täynnä ajatuksia. Hän olisi antanut puolen elämäänsä, jos vaan olisi voinut viedä herra Kartmannille tiedon häntä uhkaavasta vaarasta ja estää veljeänsä rikoksesta, johon tämä oli ryhtyä.
Niin vietti hän useamman hetken epätoivoisena; vihdoin hän joutui jonkunlaiseen tuskan kuumeesen. Hän avasi ikkunan, toivoen ulko-ilman viivästävän häntä, ja seurasi silmillänsä taivaalla kiitäviä pilviä. Tuossa huomasi hän erään savupiipun sivurakennuksen katolla. Hetkisen katseli hän siitä ulostupruavaa savua, kunnes hänelle äkkiä johtui mieleen, että tuo savu tuli herra Kartmannin kirjoitushuoneen uunista.
Tässä tuokiossa siunasi hän totuttua tapaansa, pitää aina kirjoitusneuvoja mukanansa; nopeasti kirjoitti hän muutaman rivin, lyhyesti ilmaisten herra Kartmannille, mitä vähää ennen oli saanut tietää, ja ilmoitti paikan, jonne hän oli suljettu.
Kirjoitettuansa sen, astui hän taas ikkunan luo. Kartano, niinkuin kaikki senlaiset tehdasrakennukset, oli hyvin korkea. Hetkisen mittaili Fredrik silmillänsä korkeutta, mutta päätöksensä oli luja.
Usein oli hän lapsena leikkiessään kiipeillyt puihin ja katoille; hän oli tottunut rohkeaksi ja asiain vaatiessa uskaltamaan kaikkea. Hän astui ikkunan kautta katolle ja kiipesi varovasti savupiipun päähän. Sinne päästyänsä tahtoi hän vetää puoleensa herra Kartmannin kirjoitushuoneessa työskentelevien henkien huomion ja viskasi sen vuoksi ensin muutamia kalkkipalasia piipusta alas, pani sitten kirjeensä kahden tiilikiven väliin, suojellaksensa sitä uunin tulelta, laski kiviparin piipusta alas ja palasi sitten huoneesen.
Hän toivoi piakkoin pääsevänsä vapaaksi, mutta hetkiä kului kulumistansa eikä ketään tullut. Kello oli jo viisi iltapuolella, eikä Fredrik vieläkään kuullut askelia käytävästä. Hän alkoi käydä rauhattomaksi; eikö hänen kirjettänsä oltu luettu? Tuska ja ahdistus saivat hänessä taas vallan. Vihdoin, yön tullessa, hän kuuli hiljaisia, varovaisia askeleita ulkoapäin; hän kuuli, kuinka avainta pistettiin lukon reikään… Tämä silmänräpäys oli Fredrikille kauhistava, sillä saattoihan huoneesen pyrkivä olla yhtä hyvin herra Kartmannin lähettämä kuin joku salaliittolaisistakin. Mutta ulkopuolella oleva, auki saamatta, kuului vetävän avaimen pois lukosta ja toisella avaimella koettavan saada lukkoa auki, vaan turhaan; nähtävästi siellä joku outo tahtoi useista avaimista löytää sopivinta. Tämä ajatus vähän rauhoitti Fredrikiä. Kotvasen kuluttua narahtivat oven saranat vihdoinkin, ja Fredrik tunsi herra Kartmannin äänen.
— "Tule!" — sanoi tämä, ottaen häntä kädestä kiinni. — "Vaan hiljaa!… Vapautustasi ei saa kukaan aavistaa…"
Senjälkeen vei herra Kartmann Fredrikin useamman pimeän käytävän kautta kirjoitushuoneesensa.
Herra Kartmann läksi nyt ulos katsomaan, oliko hänen käskyjänsä tarkasti noudatettu; Fredrik jäi yksinänsä kirjoitushuoneesen. Mielellään olisi Fredrik tahtonut kohdata veljeänsä; mutta millä tekosyyllä hänen kävisi lähteminen huoneesta? Missä hän kohtaisi veljensä? Hän oli ollut jo yrittämäisillääu tunnustaa isännällensä kaikki; mutta kenties oli Frans luopunutkin päätöksestänsä eikä siis enää ollut rikos-aikeessa osallinen! Siinä tapauksessa Fredrikin tunnustus hyödyttömästi saattaisi veljen pahaan maineesen. Hän päätti sen vuoksi odottaa, mitä tapahtuisi, ja luottaa Jumalan hyvyyteen.
Vihdoinkin palasi herra Kartmann. Kaikki oli valmistettu varkaiden yrityksen tyhjäksi tekemiseen. Kauppapalvelijat ja muutamia työnjohtajia oli asetettu piiloon eri paikoille pihaa, ja näitä oli tarpeeksi monta, voidaksensa ottaa varkaat kiinni. Nyt vei herra Kartmann Fredrikin mukanansa konttoriin; tämä seurasi, aina vaan siinä toivossa, että voisi olla Frans veljelleen hyödyksi, jos tämä tulisi.
Kului tunnin aikaa, eikä mikään vielä osoittanut varkaiden lähenemistä. Fredrikille, jonka vähinkin rapsahdus pani vapisemaan, oli tämä tunti kauhean tuskallista. Huoneessa vallitseva pimeys ja hiljaisuus saattoivat hänet sitä selvemmin ymmärtämään asian ankaruutta, ja pelko tuotti kylmän hien hänen otsallensa; tämä oli enemmän kuin pojan voimat jaksoivat kestää, ja hänen sydämmensä oli pakahtua, kun läheisen tornin kello löi yksi ja samassa vähäinen ropina todisti, että ulkopuolelta koetettiin murtaa rikki ikkunan luukkua. Herra Kartmann, joka myöskin oli kuullut ropinan, läheni ikkunata; Fredrik kohosi myöskin istualtansa, mutta vaipui kohta taas rauenneena tuolilleen.
Tuskaansa kesti kauan…
Varkaat, peljäten melua, pudistelivat luukkuja hyvin hiljaan, ja vasta pitkäin ponnistusten perästä onnistui heidän saada ne auki. Kohta senjälkeen putosi lattialle ulkoapäin särjetyn ruudun palasia, ja nyt vihelsi herra Kartmann pienellä pillillä. Melu, joka tätä seurasi, osoitti, että tämän merkin kautta annettuja käskyjä noudatettiin. Kuului useampia ääniä, jopa laukauskin. Tämän kuultuansa riensi herra Kartmann ulos, mutta Fredrik ei voinut vieläkään liikuttaa itseänsä. Hän heräsi kumminkin huumauksestansa, kuullessansa jonkun koettavan tunkeutua sisään ikkunan aukon kautta, ja äkkiä seisoi Frans hänen edessänsä.
— "Onneton!" — huudahti Fredrik — "mitäs olet tehnyt?"
— "Pelasta minut!" — vastasi Frans, hätääntyyneenä; — "Fredrik, pelasta minut!"
— "Mutta mitenkä minä voin sinua pelastaa?"…
Samassa muisti hän, että konttorista viepi toinen ovi puutarhaan; kopeloimalla löysi hän sen, tempasi Fransin mukaansa ja saattoi hänet sille kohdalle, jossa puutarhan aita oli matalin.
— "Joudu pois!" — huudahti hän — "äläkä jää kaupunkiin: rikostoverisi ovat vangitut ja he ilmaisevat sinutkin".
— "Hyvästi!" — huusi Frans aidan harjalta ja katosi.
* * * * *
Seuraavana päivänä jätettiin kaikki salaliittolaiset, paitsi Fransia, oikeuden käsiin, ja Fredrik sai herra Kartmannilta käskyn tulla hänen luoksensa. Tehtaan-isäntä pani hänet viereensä istumaan ja, ensin häntä sydämmellisesti kiitettyänsä, kehoitti häntä vaatimaan itsellensä palkintoa, jonka niin hyvin oli ansainnut. Fredrik vitkasteli hetkisen, mutta kun herra Kartmann toistamiseen häntä kehoitti, sanoi hän:
— "Olisi minulla suuri pyyntö teille, herra Kartmann, … sallisittekohan te minun olla joskus läsnä lastenne opetustunneilla?"
— "Huomisesta asti" — vastasi herra Kartmann — "saat ruveta opettelemaan yhdessä lasteni kanssa. Jo kauan olen minä huomannut sinulla olevan halua ja ahkeroimista oppimiseen ja olen vakuutettu, että sinä, niiden avulla, saat hankkineeksi itsellesi edullisen sijan maailmassa. Sen mukaan, mitä minulle eilen kerroit, tahdot sinä tulla kaavankovertajaksi; mutta toivonpa minä, että sinä, uutterasti työskennellen, menet vieläkin pitemmälle".
Vieläkin pitemmälle! ajatteli Fredrik. Oi, kuinka iloiseksi nuo sanat saattoivat hänet! Tuskin kykeni hän lausumaan muutamia sanoja kiitokseksi; niin täynnä oli hänen sydämmensä, niin hämille tuo uusi tunne oli hänet saattanut. Mutta hän pani kätensä ristiin ja katsoi herra Kartmanniin niin liikutettuna, että tämä aivan selvästi näki sen kiitollisuuden, joka loisti tästä katseesta ja tästä liikunnosta.
— "Sinä olet kelpo poika, Fredrik", — sanoi hän, — "ja olenpa vakuutettu, ett'ei minun milloinkaan tarvitse katua sitä, mitä olen tänään sinulle tehnyt".
Seuraavana aamuna tutustutti herra Kartmann Fredrikin kummankin poikansa ja näiden opettajain kanssa. Se palvelus, jonka hän oli tehnyt isäntänsä perheelle, ja se sydämmen ylevyys, jota hän oli osoittanut palkintonsa valitsemisessa, puhuivat kylläksi hänen puolestansa, ja sen vuoksi sekä opettaja että lapset ottivat hänet sydämmellisesti vastaan. Suuresti ylistettiin hänen jaloa opinhaluansa ja jokainen piti ilonansa ja kunnianansa olla hänelle avullisena hänen tiedon tiellä vaurastumisessaan.
Nopeasti edistyi Fredrik kielten tuntemisessa ja suuretieteessä; eipä laiminlyöty historiata, maantiedettä eikä piirustustakaan, varsinkaan tätä jälkimmäistä, se kun on välttämätöntä suuretieteessä. Pianpa hän olikin päässyt niin pitkälle, että osasi piirustaa mutkallisimpiakin koneita.
Kolmen vuoden kuluttua taisi Fredrik jatkaa oppimistansa yht'aikaa herra Kartmannin poikain kanssa ja oli taitava lasku-opissa ja mittaustieteessä.
Hänen lukutoverinsa, joista toinen oli kahta, toinen neljää vuotta nuorempi häntä, iloitsivat hänen edistymisistään ja kohtelivat häntä enemmän toverinansa kuin turvattina. Jos tämän saattaa pitää osaksi lasten luontoperäisen hyväsydämmisyyden seurauksena, niin olipa myös Fredrikin käytöskin syynä tähän toveruuteen. Edistymisensä eivät häntä saaneet vähääkään kerskailevaksi. Hän koetti olla kaikille mieliin, olematta kumminkaan imartelevainen. Hän oli niin kiitollinen ja niin huolellisesti koetti välttää jokaista uutta avun-osoitetta, että olisipa sen täytynyt hävetä, joka olisi muistuttanut häntä hänen alhaisesta asemastaan.
Kun Fredrik tuli yhdeksäntoista vuotta vanhaksi, teki herra Kartmann hänet työnjohtajaksi. Kohtuullinen ja siivo kun hän oli, onnistui hänen, vaikka kävikin paremmasti puettuna kuin toverinsa, kumminkin saada säästetyksi vähän rahaa, joilla hän osti itsellensä kirjoja ja suuretieteellisiä kapineita. Tulevaisuus häntä ei enää tehnyt rauhattomaksi, sillä olihan hänellä nyt apukeinoja, jotka eivät sallineet hänen joutua hätään, kun vaan Jumala antaisi hänen pysyä terveenä.
* * * * *
Kerran, eräänä kesä-iltana, istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin huoneen edustalla ja piirusti. Hän teki työtä hyvin uutterasti, päivä kun jo alkoi mennä mailleen ja hän tahtoi alkamansa piirustuksen saada lopetetuksi ennen pimeän tultua.
Hän piirusteli siinä erästä herra Kartmannin tehtaan mutkallisimmista koneista. Äkkiä keskeytyi hän työstään, tuntien jonkun hänen olkansa ylitse kumartuneen hengityksen; — hän katsahti taakseen ja huomasi vieraan, joka tarkasti katseli hänen piirustuksiaan.
— "Missä tehtaassa on tuo kone, jonka kuvaa piirrätte?" kysyi vieras.
— "Herra Kartmannin tehtaassa", vastasi Fredrik.
— "Mitenkäs olette saaneet tilaisuuden piirustella sitä?"
— "Herra Kartmann on sallinut minun oppia yhdessä hänen lastensa kanssa".
— "Teilläpä mahtaa tuossa kääreessä olla piirustuksia suurimmasta osasta tehtaan koneita?"
— "Melkein kaikki, hyvä herra".
— "Olisipa hauska nähdä niitä".
Kohteliaisuudella näytti nyt Fredrik vieraalle piirustuksensa.
— "Mutta enhän näe tässä piirustusta tuosta suuresta koneesta, jonka herra Kartmann kaksi kuukautta sitten tuotti Englannista;" — arveli vieras, sittenkuin oli tarkasti katsellut kaikki piirustukset.
— "Sitä konetta piirustamaan ryhdymme vasta ylihuomenna".
— "Kuulkaas, ystäväiseni! Voisittekohan toimittaa minulle kopian näistä piirustuksista?"
— "Minulla ei ole tosin paljoa liika aikaa, vaan jos se on teille mieliin, niin koetan ne teille kopioida".
— "Erittäinkin haluaisin saada piirustuksen tuosta uudesta koneesta, josta jo mainitsin. Mutta aika kun on tärkeätä, niin tahdon teille työnne palkita. Ottakaa nämä nyt etukäteen", jatkoi vieras, pistäen kolme kultarahaa Fredrikin kouraan; — "jäljestäpäin sovimme sitten suuremmasta palkinnosta".
Tämä kulta pani Fredrikin vapisemaan ja herätti hänessä samalla suuttumusta. Ei suinkaan hänelle noista piirustuksista muutoin niin suurta hintaa tarjottaisi, ellei toivottaisi saatavan niistä jotakin hyötyä. Epäilemättä aiottiin näitä piirustuksia käyttää jonkun toisen tehtaan koneiden parantamiseksi, ja täten tuottaa herra Kartmannille tappiota, ehkäpä saattaa hänet perikatoonkin. Poika parka vapisi, ajatellessaan, kuinka suuren onnettomuuden hän varomattomuutensa kautta oli saattaa matkaan. Kiiruusti kokosi hän varustuksensa ja kääräsi ne yhteen.
Vieras katseli häntä kummastuneena ja tarjosi hänelle toista kolme kultarahaa.
— "Kiitoksia, herra", — vastasi Fredrik — "mutta minä en voi suostua. Minä olin, kun asiata tarkemmin ajattelen, mielin määrin menettelemäisilläni toisen omaisuuden kanssa, vaan sitä en tahdo enkä saa tehdä. Kääntykää suorastaan herra Kartmannin puoleen; hän voi paremmin kuin minä ratkaista, eikö teidän vaatimuksenne sodi hänen etujansa vastaan".
Vieras ymmärsi nyt Fredrikin arvanneen hänen aikomuksensa.
— "Minä ymmärrän kieltäymisenne syyn", sanoi hän. "Te tiedätte, tehtaan-omistajain salaavan toisiltaan koneitansa, ja pelkäätte menettävänne paikkanne, jos isäntänne saa tietää, että olette antaneet minun käsiini nämä piirustukset. Mutta voinpa teille tarjota semmoisen paikan, että entisen paikkanne menettämisen pidätte onnenanne. Minä tarjoan teille tehtaassani kahta vertaa suuremman palkan kuin mitä tähän asti olette saaneet, ja sitä paitsi samana päivänä, kuin tuotte minulle piiruksen tuosta uudessa koneesta, maksan teille minkä summan vaan tahdotte".
Fredrik ei kuunnellut enempää; hän pisti piirustuskääreensä kainaloonsa ja, heittäen vieraasen silmäyksen, jossa häpy ja inho kuvastuivat, sanoi vapisevalla äänellä:
— "En ole petturi enkä rahoilla ostettava".
Sen sanottuaan kiiruhti hän asuntoonsa.
Muutaman päivän perästä kutsutti herra Kartmann Fredrikin luoksensa.
— "Missä ovat ne piirustukset, joita olet tehnyt yhdessä lasteni kanssa?" — kysyi hän.
— "Laukussani!"
— "Tuopa ne tänne".
Fredrik toi piirustuksensa ja vavisten antoi ne herra Kartmannille, jonka surullinen olento häntä huolestutti.
— "Mikä varomattomuus!" — lausui tämä niitä katsellessaan. — "Kuinka helposti se olisi saattanut minut vahinkoon!"
Katseltuaan piirustukset, kääntyi hän Fredrikiin.
— "Joku on tarjonnut ostamaan sinulta nämä piirustukset; minä tiedän sen".
— "Niin on, herra Kartmann".
— "Etkä ole minulle siitä mitään virkkanut?"
— "En luullut maksavan vaivaa".
— "Ja kuinka paljon sinulle tarjottiin?"
— "Mitä vaan olisin tahtonut".
— "Ja sinä hylkäsit ehdotuksen?"
— "Hylkäsin".
— "Arvelematta?"
— "Arveleminen olisi tässä kohden ollut kunnottomuutta".
— "Kätesi tänne, Fredrik!'" huudahti tehtaan-isäntä, ojentaen kättänsä nuorelle työmiehelle. "Sinulla on jalo sydän. Minä tunnen asian juurta jaksain. Minä olin menetellyt varomattomasti, sillä joku toinen, sinua vähemmin rehellinen, olisi saattanut syöstä minut onnettomuuteen, ja minä kiitän sinua rehellisyydestä. Sinä et ole enää lapsi, ja sen mukaan, mitä opettajasi ovat minulle sanoneet ja mitä itse olen nähnyt, ei sinun enää huoli olla työnjohtajana. Tästä päivästä asti olet sinä asuva minun talossani, minun pöytäni on oleva sinunkin, saat edelleenkin oppiella yhdessä lasteni kanssa ja olet nauttiva uutta asematasi vastaavan palkan".
Seuraavana aamuna sanoi Fredrik jäähyväiset eukko Riedlerille. Fredrik ei eronnut hänestä kyynelöimättä, hän kun onnelliseksikin tultuaan ei unohtanut, kuinka hyvä tuo eukko häntä kohtaan oli ollut. Edelleenkin hän muisti häntä, ja kävi siellä kerran viikossa, vieden mukanansa aina jonkun pienen lahjan.
* * * * *
Kului taas useampia vuosia, eikä Fredrikin elämässä tapahtunut mitään varsinaista muutosta. Hänen henkensä oli, uutterain tutkimusten avulla, kohonnut korkealle, ja nykyjään luettiin Fredrikiä, häntä, joka kaksitoista vuotta sitten ei tuntenut kirjaintakaan, sivistyneimpäin saman-ikäistensä joukkoon.
Joka päivä sai herra Kartmann uusia syitä iloita siitä, että oli ottanut Fredrikin luoksensa. Entistä tunnokkaammasti, entistä hartaammalla innolla toimitti tämä nyt tehtävänsä. Mutta eipä herra Kartmann huomannut Fredrikissä ainoastaan apulaistansa, hän näki hänessä perheensä ystävän, poikiensa uskollisimman toverin ja heidän arvollisen esikuvansa. Ne tapaukset, jotka meillä vielä ovat kerrottavina, vahvistivat tämän luottavaisuuden ja suosion, ne kun osoittivat, kuinka suuresti kumpikin oli ansaittu.
Usean kuukauden kuluessa näytti herra Kartmann hyvin alakuloiselta, ja Fredrik, jonka käsissä olivat kaikki talon tilit, luuli huomaavansa tehtaan asioissa jonkun rahapulan, ja pianpa hän näki, että tehdasta uhkasi ei ainoastaan satunnainen rahapula, mutta yksi noita mullistuksia asioimis-maailmassa, jotka ovat kaataneet tukevimpiakin huoneita. Kohtapa koittikin päivä, jolloin herra Kartmann itse poisti Fredrikin viimeisetkin epäilykset tässä kohden.
Eräänä päivänä tuli herra Kartmann entistä surullisempana ruokapöytään. Aterian perästä kutsui hän vanhimman poikansa ja Fredrikin kirjoitushuoneesensa.
— "Kahden kuukauden kuluttua" — sanoi hän — "tämä tehdas ei enää ole omanani. Myötyäni sen, jääpi minulle vielä niin paljon, että voin velkani maksaa. Jos yrittäisin viivytellä myömistä, niin nousisivat velkani suuremmiksi omaisuuttani. Kilpaveljeni, herra Zinbergerin, uudet koneet ovat saattaneet minut perikatoon; hänen teoksensa, jotka ovat kauniimpia ja huotavampia kuin minun, ovat ainoat, jotka tätä nykyä menevät kaupaksi. Jonkun ajan olen koettanut kestää tuota minulle turmiollista kilpailua. Toivoni oli yhä saada koneeni jollakin tavoin parannetuiksi, mutta kaikki ahkeroimiseni siinä raukesivat tyhjään, enkä siis kauempaa jaksa taistella. Niin kohta kuin kirjani ovat järjestetyt, kuulutan tehtaani myötäväksi. Raskaalta tuo tietysti tuntuu, kun minun, niin monta vuotta työtä tehtyäni, täytyy nähdä, että kaikki unelmani varallisuudesta, jonka toivoin jättäväni lapsilleni, menevät mitättömiin; mutta vaikka nyt täten kaikki toivoni ovat rauenneet, on minulla kumminkin lohdutuksenani se ajatus, että saan kaikki velkani maksetuiksi, ja että me, perheeni ja minä, yksinämme saamme tästä onnettomuudesta kärsiä. Mitä taas tulee sinuun, Fredrik" — jatkoi hän, ojentaen kätensä nuorukaiselle — "sinä olet, toivoakseni, aina pysyvä ystävänämme; mutta sinä näet nyt, että meidän täytyy erota. Tulevaisuutesi ei minua huolestuta, sillä taito hankkii sinulle kyllä paikan; mutta tuo ero minua vaan surettaa, minä kun olin tottunut pitämään sinua kolmantena poikanani."
— "Minä jätän teidät", vastasi Fredrik murheellisena, mutta lujana, — "niin kohta kuin olen vakuutettu siitä, ett'en enää voi olla teille hyödyksi; mutta toivonpa tuon päivän olevan vielä kaukana. Kenties teitä uhkaava vaara ei olekaan niin suuri. Nuori kun olen, niin näkynen hyvin kokemattomalta asioissa, mutta jos uskaltaisin antaa teille neuvon, niin pyytäisin, ett'ette hätäilisi päätöksissänne; useinkin on apu lähinnä suurimmassa hädässä".
— "Minulla", vastasi herra Kartmann, alakuloisena pyörittäen päätänsä, — "ei ole, luullakseni, mitään pelastuskeinoa. Sitä paitsi saatatte kumpikin selvemmin käsittää tilani, nähtyänne minun omat kirjani".
Ja hän näytti ne heille.
Kylmäkiskoisena silmäili niitä Fredrik, sillä nyt ei enää ollut kysymystä jostakin erehdyksestä laskuissa. Nyt, saatuansa tietää onnettomuuden syyn, ajatteli hän vaan, mitenkä se olisi poistettava.
Herra Kartmannin luota päästyään vetäytyi Fredrik kamariinsa ja hämmästyksissään heittäytyi nojatuoliin. — "Neljässätoista päivässä — toisti hän — ovat talon tilit järjestetyt, ja sitten ilmoitetaan tehdas kaupaksi! Neljätoista päivää! Hyvä Jumala! ainoastaan neljätoista päivää! Mitenkä minä voin niin lyhyessä ajassa ratkaista niin vaikean tehtävän ja saada koneet niin parannetuiksi, että niiden avulla saataisiin teokset huotavimmiksi ja paremmiksi? Oi, Herra! älä minua jätä, sillä Sinä yksinäsi tiedät kuinka suuressa velassa olen sille miehelle, jota tahdon pelastaa!"
Sekä taipumisesta että tottumuksestakin oli Fredrik kaikista tieteistä enimmästi harjoitellut koneis-oppia; hänellä olikin tällä alalla tukevat tiedot. Mutta oliko tietoa yksinään kylliksi tuon tehtävän ratkaisemiseen, johon hän oli päättänyt ryhtyä? Hänen tuli sovittelemalla keksiä sama, minkä muut ehkä sattumalta vaan olivat keksineet. Mutta mitäpäs Fredrik tuosta huoli? Hän tahtoi pelastaa perikadosta hyväntekijäinsä ja innollisesti ryhtyi hän työhön.
Kymmenen yötä vietti hän lakkaamatta työn ääressä. Nuo olivat tuskan ja kuumeen öitä, jolloin hän kymmeniä kertoja näki tehtävänsä ratkaisun raukeavan tyhjään juuri siinä silmänräpäyksessä kuin hän sen luuli saavuttaneensa. Mutta kaikki nuo hyödyttömät ponnistukset, nuo kauheat pettymiset eivät saaneet hänen mieltänsä masennetuksi. Hänellä oli enää muutama päivä jäljellä, mutta yhä vielä hän toivoi; hän toivoi viimeiseen silmänräpäykseen.
Kehnot tunteet yksinänsä jäävät hedelmättömiksi; jalot tunteet kantavat aina hedelmänsä. Kiitollisuuden tunne antoi Fredrikille neroa. Vihdoinkin sai hän sen keinon keksityksi, jota niin useat häntä ennen turhaan olivat koettaneet keksiä. Tuskin hän itse tohti uskoa keksintöänsä; ikäänkuin huumauksissa silmäili hän piirustuksiansa. Niin useain hyödyttömäin ponnistusten aikana hänen rauhansa ja sielunvoimansa eivät olleet häntä jättäneet, mutta nyt, ilon hetkellä, ne hänet jättivät. Ikäänkuin mielettömänä likisti hän piirustustaan rintaansa vastaan, ja joskus hän luuli koko onnensa olevan pelkkää harhanäköä vaan, jonka lähempi tutkimus oli hajottava.
Osan yötä hän vietti tuossa kauheassa epäilyksessä omaan itseensä; mutta päivän koittaessa riensi hän herra Kartmannin huoneesen; hän läheni isäntänsä vuodetta ja ojensi hänelle piirustukset.
— "Ottakaa" — sanoi hän — "tutkikaa tätä koneen-aihetta ja sanokaa minulle, onko se pelkää unta vaan!"
Sen sanottuansa hän, uupuneena odotuksen ja toivomisen tuskasta, vaipui tuolille.
Herra Kartmannin kasvot vaalenivat vaalenemistaan, mitä enemmän hän piirustusta katseli; kätensä vapisivat ja hänen kaikissa kasvon-piirteissään kuvastihe tuo liikutus, joka seuraa kovan kärsimisen muuttuessa odottamattomaksi onneksi. Äkkiä kääntyi hän kyynelet silmissä Fredrikin puoleen:
— "Ei, tämä ei ole unta"; sanoi hän "tämä on neron työtä, joka pelastaa kurjuudesta minut sekä perheeni!"
Ja liikutettuna levittäen kätensä hän jatkoi:
— "Ole siunattu, sä köyhän lapsi, ja ota minut isäksesi, sinä, joka olet minut pelastunut, niinkuin ainoastaan poika voi pelastaa isäänsä!"
* * * * *
Tätä nykyä on Kartmannin tehdas loistavimpia Mühlhausenissa. Koko varallisuudestansa kiittää hän Fredrikin keksintöä ja toimeliaisuutta, jota tämä edelleenkin osoittaa. Tähän saakka ovat kaikki hänen toimensa olleet todistuksia hänen taitavaisuudestaan ja terävästä älystään. Hän on nykyjään herra Kartmannin vävy ja nauttii appensa täydellistä luottamusta.
Yksi ainoa seikka häiritsee hänen onneansa. Siitä asti kuin Frans veljensä pakeni, on hän turhaan kokenut saada hänestä jotakin tietoa, kunnes vihdoinkin hänen naimisensa aikana muuan sanomalehti toi hänelle Fransista ensimmäiset ja viimeiset sanomat. Parisin ja Frankfurtin välillä kulkevain matkavaunujen [tämä kertomus liikkuu semmoisena aikana, jolloin ei vielä rautateitä ollut Europassa] päälle oli hyökännyt rosvojoukko; matkustajat olivat urhoollisesti puolustauneet, ja useampi rosvo oli saanut kuolettavaisen haavan. Näiden joukossa mainittiin Frans Kosmallin nimi.