JUNUN MARKKINAMATKA.
Ennen päivän nousua he läksivät, isä poikineen. Olipa tuo sanomattoman hauskaa kahdeksanvuotiaan mielestä, hän kun ei ollut vielä milloinkaan käynyt markkinoilla. Viikkokausia oli hän iloinnut, kun oli luvattu ottaa hänet mukaan, ja kun nyt viimeinkin se päivä elikkä oikeammin yö oli tullut ja äiti herätti hänet, sanoen: jos tahdot kaupunkiin nyt, niin ylös pian, uudet sarkavaatteesi ovat vuoteella, — niin Junukos oli nopea nousemaan, nopeampi kuin milloinkaan ennen.
Junun isä oli tavallisia talonpoikia, ei rikas, vaan ei köyhäkään. Hän olisi tullut varsin hyvin toimeen, jollei olisi viime aikoina päässyt viinan makuun; mutta siitäpä hetkestä asti onni rupesikin väistymään hänestä, ja kotirauha pakeni tuon tuostakin — liiatenkin jokaisen markkinamatkan perästä.
Itsestään hän ei ollut niin varsin turmioon menevä, kunhan ei vaan joutunut pahoihin seuroihin, mutta semmoisiinpa hän aina joutuikin kululla ollessaan. Kun kelvottomat häntä houkuttelivat, niin hän oli oitis valmis seuraamaan. Hänen tahtonsa se harvoin paneusi varsinaiseen vastarintaan. Sittemmin hän syytti aina kiusausta, kuten heikot ihmiset konsanaankin, ikäänkuin ei olisikaan totta tämä raamatun lause: vastustakaa pahaa, niin hän pakenee teitä.
Äiti, tuntien miehensä tavat, oli jo kauan koettanut estää Junun menemistä markkinoille, mutta isä arveli, että poika on kyllin suuri, vahtiakseen hevosta ja rattaita kaupungin torilla, ja tottahan hänenkin tulisi joskus lähteä sinne, — ja niinpä sai, kuten sanottiin, Junu tulla mukaan.
Voi kuinka kummallista oli kulkea yöllä, kun kaikki oli niin hiljaa! Puitten latvat humisivat niin kauniisti, ja tähdet ne tuikkivat niin kirkkaina alas synkkään maahan. Kauan he kulkivat, kuulematta muuta kuin rattaittensa tärinää ja hevosen kavioin kalketta, mutta vihdoin päästiin maantielle, ja siinäkös mennä jyryytti markkinamiehiä! Päivä valkeni valkenemistaan ja tähdet rupesivat katoamaan. Menevätköhän ne nyt aamulevolle, valvottuaan koko yön, ajatteli Junu. Hänen tuli melkein ikävä heitä. Mitä enemmän heitä katosi, sitä enemmän rauhattomuutta ja melua näkyi nousevan maan päällä. Junun kyllä paloi mieli saada nähdä, miltä kaupunki ja markkinat näyttävät, mutta sittenkin hän olisi halunnut ajaa kauan, hyvin kauan, kun ympärillä oli niin pimeätä ja hiljaista ja tähdet loistivat … hän ei tiennyt miksi.
Tultiinpa syöttöpaikkaan. Isä riisui hevosen valjaista ja antoi sille ruokaa. Talo oli lähellä jokea; vähän matkan päässä oli silta kosken ylitse. Junu meni sinne siksi aikaa. Aurinko oli juuri nousemassa. Kosken vesi oli kuni pelkkää pyryävää lunta, ikäänkuin hopeaista rankkasadetta, ja syöstessään alas noin huimasti ja hurjasti se kuului kauniimmalta kuin urut kirkossa; niin, kirkkosoittoa se oli kuin olikin… Liikahtamatta ja äänetönnä seisoi korkea honkametsä tuolla vuoren rinteellä. Verkalleen nousi aurinko harjun takaa ja punasi taivaan ja loi loistoa jokeen, niin että sen vesi näytti muuttuvan vereksi: — silloin johtui Junulle mieleen Ilmestyskirjan enkeli, joka vuodattaa säteensä maan päälle ja meren, sillä hän lueskeli äidilleen joskus raamattua, kun tämä illoin istui odottelemassa miestään kotia.
— "Missähän sä taas vitkastelet?" huudettiin samassa, ja Junu, tuntien isänsä äänen, kiiruhti rattaille. Pianpa oltiin kaupungissa.
Tuommoista sekasotkua, kuin siellä vallitsi, ei Junu ollut osannut aavistakaan. Ihanhan täällä kiehui ihmisiä kuin muurahaisia tuossa suuressa keossa vanhan hongan juurella kotimetsässä! Isä riisui hevosen valjaista, sitoi sen kiinni rattaisin torilla ja antoi Junulle luvan mennä kaupunkia katselemaan, kunhan vaan silloin tällöin katsahtaisi hevosta. Kotia täältä ei niin kohta lähdettäne, sanoi isä, antaen Junulle 25 penniä markkinarahaa — ja meni tiehensä ystävineen ja naapureineen.
Junu söi suuhunsa markkinalahjan ja jäi rattaille istumaan: siitähän oli lysti katsella ympärilleen, arveli hän. Kummallinen meno täällä kaupungissa! Siellähän näkyi saavan rahalla vaikka mitä … mutta sielläpä olikin niin paljon valittavaa, että oikein piti päätä pari kertaa raapaiseman, ennenkuin päätti ottaa jotakin. Onneksi ei Junulla ollut rakoja. Muutoin hän olisi ostanut tuon pillin, joka niin sorjana heloitteli ja joka soi niin ihmeen kauniisti… Paljon hyvää hän sai nähdä. Talot olivat hoveja melkein jok'ainoa, ja hyvästi puettua kansaa oli kosolta myöskin, mutta ajan pitkään kumminkin kyllästyisi kaupunkiin, arveli Junu. Ei yhtään puuta, pelkkiä lyhtypatsaita vaan! Ei maata, paljaita kiviä vaan! … entäs tämä melu sitten?… Kas tuolla tuli Saksalainen vaatetetun apinan kanssa, joka teki konsteja rahan edestä. Tuommoisista apinoista oli Junu kuullut puhuttavan, niitä on kosolta markkinatorilla, mutta Junua tuo elävä hieman peloitti, sillä sehän oli niin peräti ihmisen näköinen, että hänen oikein katsomalla täytyi katsoa oliko sillä häntää, ollakseen vakuutettu, ettei se ollut naapurin ruma Rietu. Apinan jälkeen hän näki erään vaimo-ihmisen, joka oli niin hieno kuin itse nimismiehen rouva: oikea silkki-vaippa, näethän, ja suuret ruusut nivuksissa. Tuo oli varmaankin joku hirmuisen ylhäinen. Mutta kasvot eivät olleet vähääkään hienommat kuin pappilan karjapiiallakaan; ei maar, pistäpäs pappilan Maisu vaan tuommoiseen pukuun, niin olisi hänkin yhtä ylhäinen … ihan varmaan!
— "Onkos voita?" kysyi rouva.
— "Ei ole voita eikä juustoa", vastasi Junu, nousten ylös; hän tiesi, että herrasväen kanssa puhuessa pitää seisoa. Hänen jälkeensä tuli kaksi rouvaa. Toinen niistä sanoi toiselle: "surkeaa tuo on, että ihmiset, jotka elää kihnuttavat kättensä työllä, koreilevat tuolla lailla. Pikemmin he näkevät nälkää ja muuta kurjuutta, kuin käyvät huonoissa vaatteissa, ja lopuksi he tavallisesti paatuvat ja joutuvat vihdoin vaivaishoidon vastukseksi". — — —
Kun Junu oli hetkisen katsellut tätä "uutta maailmaa", rupesi se maistumaan hänestä puulle. Hattupäät naiset olivat ihan samannäköisiä kuin nuo maalatut nukit tuolla kauppakojussa. Kaikilla heillä oli kukkia nivuksissa ja takaraivolla tuhoton tukku, ettei Junu osannut ymmärtää, miten se ei vetänyt maahan koko kantajaansa. Junu ei käsittänyt, että päät olivat erinomaisen keveitä suuruuteensa …. tyhjällä täytettyjä suurin osa. Herrasmiehet ne näyttivät teettäneen vaatteensa kaikki yhdellä räätälillä ja ostaneen hattunsa yhdestä puodista! Junu ei ymmärtänyt, mitenkä heitä voi toisistaan eroittaa, varsinkaan vaimoväkeä, ja tätä tuumatessaan hän torkahti ja viimein nukkui.
Herättyään hän näki toisellaisen kuvan edessään. Hän oli rattaineen melkein viimeisenä torilla. Markkinaväki oli poissa. Suurissa, korkeissa kartanoissa paloi valkea joka paikassa.
Tulipa isäkin ja rupesi valjastamaan, vaikka se kävi hyvin hitaasti. Hänen seurassaan oli kaksi miestä. Nämä puhua pörisivät hyvin epäselvästi, sekoittaen puheesensa aina kirouksia, eivätkä tahtoneet päästää isää pois. Liikkeelle hän koetti kumminkin lähteä, mutta siitä ei tahtonut tulla mitään. Erään kadun kolkassa oli suurilla kirjaimilla kirjoitettu: "ravintola"; tuo sana näkyi niin selvästi lyhdyn valossa. Sinne heidän piti pistäymän, isän ja hänen rajujen toveriensa. Isä sitoi hevosen lyhtypylvääsen eikä edes muistanutkaan pikku Junun olevan mukana.
Junu raukkaa! Kauan hän seisoi kolkassa, odotellen isäänsä, mutta eipä häntä kuulunut. Sisään hän ei uskaltanut mennä häntä hakemaan, se tuntui niin vastahakoiselta. Vastapäätä ravintolaa oli suuri, kaunis talo. Ohujen kartiinien läpi näki Junu suuren valoisan huoneen ja sen perässä useita kammioita. Pöydällä suuressa huoneessa paloi lamppu; se loisti yhtä kirkkaasti kuin seitsenhaarainen kynttilänjalka alttarilla joulu-aamuna… Olikohan tuolla joulu joka ilta? Pöydän ympärillä istui sekä aikaihmisiä että lapsia: ken neuloi, ken luki, ken katseli kuvakirjaa. Sisään tuotiin korillinen omenoita, lautasia ja hopeaveitsiä, ja sittenkös kuorittiin ja syötiin miehissä niitä… Voi jos saisi yhdenkin tuommoisen, yhden ainoan edes, arveli Junu, joka ei ollut einettäkään maistanut, sittenkuin markkinalahja oli syöty. Noillapa on hauskaa tuolla sisässä. Heidän isänsä ei kai mene milloinkaan markkinoille eikä heidän äitinsä istu hädissään odottelemassa, niinkuin minun äitini saa tehdä… Mitäs jos menisin heidän kyökkiinsä ja pyytäisin lupaa, saada istua siellä kunnes isä tulee? Akkunasta kyllä näkisin ulos.
Ja hän meni sisään eräästä ovesta, jonka hän arvasi vievän kyökkiin. Siellä kiehua kirisi teekattila, ja muuan piikamamseli oli asettelemassa kuppeja tarjottimelle.
— "Hyvää iltaa! Saiskohan istua täällä, kunnes isä joutuu?" kysyi
Junu.
— "Mitä?" kiljasi piikamamseli. "Isä joutuu! — Ei täällä ole mikään kestikievari. On niitä huonompiakin taloja, joihin sinunmoisesi saavat mennä sisään".
— "On vainen?" kysäsi Junu ja oli juuri pyytämäisillään saada tietää missä semmoisia on, kun piika avasi oven — ja Junu ymmärsi mitä sillä tarkoitettiin.
* * * * *
Tultuaan jälleen kadulle, kuuli hän ääniä ja puhetta, jotka panivat hänen sydämmensä vapisemaan pelosta. Poliisimiehet ajoivat heidän hevosellaan. Useat miehet kuljettivat isää pois… Kapakassa oli syttynyt tappelu… Isä oli iskenyt viimeiseksi… Mies — toinen niistä, jotka Junu oli nähnyt isänsä seurassa — oli kuollut… Isä itki ja rukoili, mutta tässä eivät auttaneet rukoukset eivätkä kyyneleet. Väkeä kokoontui sen talon ympärille, missä murha oli tapahtunut, mutta poliisin mentyä tiehensä melun-pitäjäin kanssa, hälveni pian väkikin kadulta ja kukin meni kotiaan.
Junulla vaan ei ollut minne mennä. Yksinään hän seisoi nyt tuossa ulkona pimeässä. Isän itku ja rukoukset sekä muiden kiroukset humisivat vielä kamalina hänen korvissaan. Hetkisen hän itki katkerasti, mutta pian heräsi hänen sielussaan tehokas ajatus. Kotia äidin luokse hän lähtee. Rattaita hän nyt ei voi löytää; jos hän menee poliisin luo, niin ehkä ottavat hänetkin kiinni, ja jos sekä isä että hän jäävät pois, niin äidin on varsin raskasta olla … äiti parkaa!…
Hän läksi kulkemaan kotiapäin. Väsymystä hän ei enää tuntenut, tuskin nälkääkään, vaikka hänellä vähää ennen oli ollut niin kova nälkä. Kotia äidin luo! Kotia äidin luo! kuului hänen sydämmessään. Kotia äidin luo, joka nyt varmaankin istuu odottamassa ja lukee! Kotia äidin luo, joka oli opettanut hänelle kaikki ne pikku rukoukset, jotka hän osasi ulkoa, ja joka oli puhunut hänelle niin kauniisti Jumalasta, vaikk'ei ollut uskaltanut sitä tehdä isän ollessa tuvassa … äiti rakasti häntä paljon, sen hän kyllä tunsi. Äidin katse ikäänkuin lämmitti hänen sieluansa.
Ja pimeä oli ulkona, pilkkopimeä, ja tähdet ne tuikkivat yhtä kirkkaina kuin edellisenäkin yönä; Junun mielestä ne vaan eivät olleet entisillä paikoillaan. Voi kuinka kirkasta ja kaunista on Sinun tykönäsi, hyvä Jumala! virkkoi hän itsekseen; mutta Sinullapa suittaa niin ollakin, sillä kaikki olet Sinä itse tehnyt. Sinä hallitset kaikki väkevällä kädelläsi, niinkuin olen lukenut… Mitä on tuo kaunis lamppu, jonka kaupungissa näin, ja mitä ovat kynttilät alttarin seitsenhaaraisessa kynttilänjalassa ihanuuden rinnalla tuolla taivaassa!… Kuoritaankohan sielläkin omenia hopeaveitsillä?… Kas niin, nytpä puhut tuhmasti, Junu!… Mitähän ne tekevät tuolla ylhäällä, odottaessaan? Siellä lienee useita odottelemassa — ken isää, ken äitiä, ken … ken semmoisia pieniä kuin minä… Odottavatkohan useat turhaankin siellä? Ja tuommoisissa mietteissä Junu astuskeli ja vuoroin juosta tipotti, eikä aikakaan, niin oli hän jälleen tuolla kosken ylitse vievällä sillalla.
— "Isä parkaa, isä parkaa", arveli hän. "Parasta olisi ollut, jos olisimme syöttöpaikasta kääntyneet takaisin… Tulleekohan isä kotia?… Eivätköhän ne häntä tuomitse? 'Joka vuodattaa lähimmäisensä veren, hänen verensä ihmiset vuodattavat', sanoo katkismus … isä parkaa!… Mutta kuules kuinka kauniisti koski kohisee! Kauniimmasti kuin viime yönä. Jos äiti olisi nyt täällä, niin kuuntelisi hänkin tätä mielellään!… Tämä on virttä, on ihan varmaan, vaikk'ei sitä ole uudessa virsikirjassa. Ehkä se löytyy mummon vanhassa kirjassa… Minäpä käyn kaidepuulle istumaan ja kuuntelemaan, niin samassa lepäänkin".
Jotakin mustaa putosi samassa silmänräpäyksessä kaiteelta alas koskeen. Ei kuulunut huokaustakaan… Lapsen pää nousi sitten silmänräpäykseksi ylös vaahtopyörteestä — kerran vaan; huima virta veti sen jälleen syliinsä.
Ja kotona istui äiti ja odotteli odottelemistaan, mutta turhaan.
Mutta ylhäällä kirkkaudessa, jossa ei enää yötä ole, istuu Junu, odotellen äitiään. Hän on niin varma siitä, että äiti tulee sinne kerran — ja kun tähdet kirkkaimmasti loistavat pimeään maahan ja sen kaikille markkinatoreille, niin silloin hän aina lähettää terveisiä linnan rauta-akkunan kautta isälleen — sillä tämä sai armon kuolemarangaistuksesta, mutta jäi ikuiseksi vangiksi — ja sanoo: "minä odotan isääkin! Älä anna minun odottaa turhaan, niinkuin silloinkin", ja kun tähdet tuovat tuommoisia terveisiä, niin silloin vierähtää kyynel vangin silmästä, hän panee kätensä ristiin ja rukoilee; mutta taivaan enkelit ne samassa iloitsevat syntisestä, joka itsensä parantaa.