PYRSTÖTÄHTI.
(H. C. Andersen'in satuja.)
Ja pyrstötähti tuli, sen pää se loisti ja pyrstö uhkasi; sitä katseltiin rikkaan linnasta, katseltiin köyhän mökistä, kaikki katselivat sitä, kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla kaukaisella. Kullakin oli siitä oma ajatuksensa. — "Tulkaas katsomaan taivaan merkkiä!" sanoivat ihmiset, ja kaikki riensivät katsomaan.
Mutta tuvassa istui pienonen poika äitinsä sylissä; talikynttilä paloi, ja äiti näki pienen puikon kynttilässä, tali keräytyi pitkään siepaleesen ja ritisi, se merkitsi äidin mielestä sitä, että lapsi kuolee kohta, häneen päin muka puikko kääntyi.
Tuo nyt oli vanha taikaluulo, ja äiti uskoi sitä.
Vaan poika olikin määrätty elämään monta vuotta maan päällä, elämään ja näkemään pyrstötähteä, kun se kuudenkymmenen vuoden perästä jälleen ilmautui.
Pienonen ei nähnyt puikkoa kynttilässä, eikä hän huolinut pyrstötähdestäkään, joka ensi kertaa hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui kuppinen edessään; siinä oli kuohutettua saippuavettä, ja poika pisti siihen pienen savipiipun pään, pisti piipun suuhunsa ja puhalteli kuplia, suuria sekä pieniä; ne värähtelivät ja liihottelivat ihanimmissa väreissä, jotka vaihtelivat keltaisesta punaiseen ja siniseen, ja sitten tuli viheriätä niinkuin metsän puut, kun aurinko paistaa lehtien lävitse.
— "Suokoon Jumala sinulle niin monta elonvuotta, kun nuo kuplat, joita puhaltelet!"
— "Niin monta, niin monta!" ja poikanen päästeli kuplan toisensa perästä.
— "Kas tuossa lentää vuosi! tuossa lentää vuosi, katsopas kuinka ne lentävät!" sanoi hän joka kerran kuin kupla läksi lentoon. Tulipa pari kuplaa hänelle suoraan silmiin; sepä kirveli, sepä karvasteli, oikein kiertyi kyyneleitä silmiin. Jok'ainoassa kuplassa oli tulevaisuuden näky, loistava, heloittava.
— "Nyt näkyy pyrstötähti!" huusivat naapurit. "Tulkaahan ulos älkääkä sisällä istuko!"
Ja äiti otti poikaa kädestä. Pojan täytyi panna pois savipiippu, jättää sikseen suopakuplilla leikkiminen, sillä pyrstötähti oli näkyvissä.
Ja pienonen katseli tuota loistavaa tulikuulaa ja sen säteilevää pyrstöä. Muutamat sanoivat pyrstön näyttävän kolmen kyynärän pituiselta, toiset arvelivat siinä olevan miljonankin kyynäärää; ihmiset näkevät niin eri lailla.
— "Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat olla maan povessa silloin kuin se jälleen ilmestyy!" sanoi väki.
Useimmat näin sanoneista olivatkin jo maan povessa, kun pyrstötähti toistamiseen tuli näkyviin; mutta poikanen, jonka puoleen puikkonen kynttilässä oli kallistunut ja josta äiti oli ajatellut: "hän kuolee kohta!", hän eli vielä, oli vanha ja harmajapää. "Harmaat hapset ovat vanhuuden seppele", sanoo sananlasku, ja hänellä oli monta semmoista seppeltä, hän oli vanha koulumestari.
Koululapset sanoivat hänen olevan niin viisaan, tietävän niin paljon, osaavan historiat, maantiedot ja sen, mitä taivaankappaleista tiedetään.
— "Kaikki palajaa jälleen!" oli hän sanonut, "tarkastakaapas vaan ihmisiä ja tapauksia, niin huomaatte, että kaikki palajaa jälleen, toisissa muodoissa, toisissa maissa".
Ja koulumestari oli kertonut heille Wilhelm Tellistä, jonka täytyi ampua omena poikansa pään päältä, mutta ennenkuin laukaisi nuolen, kätki hän poveensa toisen nuolen, ampuakseen häijyn Geslerin. Se tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta sitä ennen oli samoin käynyt Tanskassa Palnatoken; hänenkin oli täytynyt ampua omena poikansa pään päältä ja oli niinkuin Tell'kin kätkenyt nuolen, kostaaksensa. Ja samoin kerrotaan tapahtuneen Egyptissä toista tuhatta vuotta sitten. Kaikki palajaa takaisin, niinkuin pyrstötähdet, ne menevät tiehensä, ovat poissa ja palajavat jälleen.
Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, samasta, jonka hän oli lapsena nähnyt. Koulumestari tunsi taivaan kappalten kulkuja.
Nyt oli pyrstötähti tulossa, ja siitä hän kertoi, mitä kansa oli puhunut ja arvellut silloin, kuin se viimeksi oli ollut täällä. "Pyrstötähtivuosi on hyvä viini-vuosi", sanoi hän, "silloin sopii sekoittaa vettä viiniin, eikä sitä kukaan huomaa. Viininkauppiaat mahtavat olla hyvin mielissään pyrstötähti-vuotena".
Taivas oli pilvessä kokonaista neljätoista päivää ja yötä, pyrstötähteä ei näkynyt, mutta kyllä se nähtävillä oli.
Vanha koulumestari istui pikku kammiossaan aivan koulutuvan vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempainsa ajoilta seisoi nurkassa; raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeuneetkaan; pikku käki, joka ennen aina oli pistäynyt ulos ja kukkunut kellon lyönnit, oli monta vuotta ollut vaiti; kaikki oli ääneti ja hiljaa kellon sisässä, kello ei käynyt enää. Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin, oli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin, kokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä iloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä oli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut puikkosesta kynttilässä, hän muisti, noita kauniita suopakuplia, joita oli puhallellut; kukin oli elon vuosi, oli äiti sanonut, niin loistava, niin kirjava! pelkkää ihanuutta ja iloa hän niissä näki: lapsenleikkejä ja nuoruuden intoa, koko avaran maailman päivän paistehessa, ja sinne hänen oli lähteminen! ne olivat tulevaisuuden kuplia ne.
Nyt kuuli ukko klaverin kieliltä säveleitä kuluneelta ajalta: muiston kuplia muiston värinvaihtehissa; sieltäpä kuului mummon sukkalaulu:
"Se oli kelpo naikkonen,
Joka ensiksi kutoi sukkasen!"
Sieltä kuului laulu, jota talon vanha piika oli laulellut hänelle pienenä:
"On monta mutkaa tiellä
Sen täällä käytävää,
Mi nuori ompi vielä
Ja vähän ymmärtää".
Nyt kuului säveleitä ensimmäisistä tanssijaisista, menuetti ja polkka; nyt soi ventoja, surumielisiä säveleitä, jotka panivat ukon itkemään; nyt pauhasi sotamarssi; nyt rakkaita säveliä; kupla kuplan perään, niinkuin silloinkin, kuin hän poikana oli puhallellut niitä suopavedestä.
Hänen silmänsä olivat kääntyneet akkunaan, pilvi tuolla taivaalla vetäysi syrjään, vanhus näki pyrstötähden kirkkaassa ilmassa, sen loistavan pään, sen säteilevän utuhunnun.
Tuntui kuin olisi hän nähnyt sen eilen illalla, ja kumminkin oli kokonainen ihmis-elämä monine vaiheineen sen ja nykyisen ajan välillä. Silloin oli hän ollut lapsi ja nähnyt kuplissa "eteenpäin", nyt näyttivät kuplat "takaisin". Hän tunsi itsessään jälleen lapsen mielen ja lapsen uskon, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipui klaverin soittimille — kuului sävel, kuului kuin olisi siellä kieli katkennut.
— "Tulkaas katsomaan, pyrstötähti on tullut!" huusivat naapurit. "Taivas on niin kaunis ja kirkas! tulkaahan toki katselemaan sitä oikein!"
Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli matkalla sitä oikein katselemaan; hänen sielunsa oli ulkona isommalla radalla, avarammassa alassa kuin se, mitä pyrstötähti kulkee.
Ja pyrstötähteä katseltiin jälleen rikkaasta linnasta, katseltiin köyhän mökistä: sitä katseli kansajoukko kadulla ja yksinäinen matkamies kankahalla kaukaisella.
Vanhuksen sielua katseli nyt Jumala ja rakkaat, jotka olivat menneet hänen edellään, ja joiden luokse hän oli ikävöinnyt.