MAKSA RAHASSA!
Tavallinen tarina.
(Tanskasta.)
Vanhan Kristianshavnin vanhanmuotoisella kadulla asuu nikkari-mestari Rasmus Jensen. Hän on kelpo puuseppä, hän tekee kaikenlaisia puusepän teoksia ja tekeepä niitä vielä oikein kunnon lailla. Mutta yhtähyvin hän ei ole oikein seurannut aikaansa, ainakaan mitä huonekalujen piirustusten somuuteen ja hienouteen tulee. — Ja tuskinpa olisi hän koskaan edes ajatellutkaan tulla mestariksi, jollei hänen appensa olisi sitä välttämättömästi vaatinut, ennenkuin oli antanutkaan Jensenille luvan naida tuon tyttösen, jota paitsi hänen elämänsä tuskin olisikaan ollut mitään elämätä. — Tehdä "mestariteosta", kas se oli Rasmukselle yhtä helppoa kuin syödä voileipäkyörä, mutta saada itsellensä "kunteja" — kas se oli vallan toista, se, ja sitä konstia hän ei osannut ollenkaan; häneltä puuttui, näet, lahjoja "olla mies puolestaan" ja "puhumaan omaan säkkiin"; ja niin totta kuin monesta paljoa huonommastakin sällistä, jolla vaan on ollut mainittuja lahjoja, on tullut mestareja ja suuriakin, yhtä totta on sekin, ett'ei Jensen mestarilla, juuri näitten lahjain puutteessa, ollut muita kunteja, kuin noita niin sanottuja "suuria mestareita". Senpä tähden ei Rasmus raiskalla ollutkaan muuta, kuin jokapäiväinen leipä ja sitäkin useimmiten niukalta.
Samassa kaupungissa, mutta kaupungin mitä komeimmassa kartanossa asuskelee tukkukauppias Jeppesen. Hän on mies, joka tietää mitä rauhaansa sopii. Renki retvanasta osasi hän lentää lepsahuttaa aina meidän suurimpien kauppahuoneiden isännäksi ja johtajaksi, mutta yhtähyvin tulee hänen kunniaksensa mainita, että hän on rehti mies, joka rehellisyytensä, säästäväisyytensä ja ahkeruutensa kautta on päässyt maallisen elämän korkeimmalle onnenhuipulle. Ja rehtinä miehenä on hän nykyjäänkin pysynyt, sillä harva on se päivä, jolloin hän ei jakelisi köyhille lähimmäisilleen siepaleita siitä hyvästä, jolla Luoja on häntä siunannut.
Eräänä päivänä viime vuonna lähetti tuo tukkukauppias sanan Jensen mestarille, että tämä tulisi hänen konttoriinsa samana päivänä kello 6 ja 8:n välillä ottamaan vastaan suuren joukon nikkari-töitä.
Voipihan arvata Rasmus rukan ihastusta, kun häneltä tilattiin kalut koko ruokahuonetta varten. Ja huonekalujen piti olla valmiit joulu-aattona, jolloin tukkukauppias aikoi pitää komeita kemuja. "Työn tulee olla hyvää", niin sanoi tukkukauppias, "maksakoon vaikka enemmänkin!" Kas se oli oikein herran puhetta, se. Mestari Jensen riensi kotiinsa, mitä vaan käpälästä läksi, syleili eukkoansa ja kuvaeli aatoksissaan jo, miltä jokainen huonekalu näyttää, mutta hänen toinen puoliskonsa herätti hänet unelmista tuolla yksinkertaisella lauseella: "mutta mistäs sinä, ukkoseni, saat puuta?"
Puuta? — Kas, sitäpä hän ei iloissaan ollut muistanut ollenkaan ajatella, ja puuta oli kuitenkin tarvis, jos mieli huonekaluja nikkaroida.
— "Sopisihan" niin arveli hänen vaimonsa, "pyytää tukkukauppiaalta vähän käsirahaa: eihän se tunnu miltään rikkaan miehen taskulle".
— "Äläpäs, muijaseni, — sitä ei sovi tehdä", vastasi Jensen. — "Mutta loiskis! Onhan kolme päivää peräkanaa seisonut lehdissä: 'Rahaa saadaan lainaksi — kartanossa n:ro 17'. Sinne kiidän minä tuossa hetkessä ja sitten ryhdyn työhön kuin mies".
Sanasta työhön. Pianpa löysi Jensen tuon ihmis-ystävän, joka varmaa vakuutta vastaan ja 40:n jopa 100:n prosentin korolla — aina asianhaarojen mukaan — on joka hetki valmis auttamaan lähimmäisiänsä, ja sittenkuin tuo ystävä oli saanut varman tiedon Jensenin suuresta huonekaluhankkeesta ja sittenkuin mestari oli kirjoittanut vekselin alle, joka oikeutti auttajaa tahi hänen valtuuttamaansa saamaan rahat takaisin ennen 24 päivää joulukuuta, niin sai Jensen näppiinsä 200 taaleria Tanskan riikinrahassa — siitä luettuna kuitenkin pois jo edeltäkäsin 12 prosenttia.
Lieneehän liikaa mainita, että ilosta huolimatta tassutteli Jensen kotiinsa jotenkin verkalleen ja että jo seuraavana aamuna ostettiin lankkuja, lautoja ja muita sellaisia tarpeita. Otettiinpa vielä apulainenkin, muuan Jensenin oppitoveri, joka silloin juuri sattui olemaan helpoilla päivillään, työttä ja ruoatta. Ja nytkös liikkueli höylä ja saha aamusta iltaan, niin että oikein lystikseen katseli tuota pientä puusepän työhuonetta. Ja sitä iloa! Huonekaluja valmistui valmistumistaan — ja viimein, aamulla joulukuun 12 p:nä, koitti se aika, jolloin koko teetös oli ihkasen valmis.
Nytpä tähystettiin ensin kappale kappaleelta, sitten pulierattiin ja pulierattiin ja viimein asetettiin, niinikään kappale kappaleelta, vetokärryille. Ja naapurit, nekös vasta silmiään mullistelivat, kun näkivät tuosta pienestä työhuoneesta vedettävän kaikkia noita uudenmuotisia kappaleita ja — miksipä salaisin sitä — kokostelipa itse mestariakin vähäisen, kun hän astui kärryjen sivulla, joissa oli "parasta, mitä hän koskaan on nikkaroinnut".
Tultiinpa tuosta tukkukauppiaan komeaan asuntoon. No täälläkös vasta hälinä nousi! Kaikki riensivät katsomaan uusia huonekaluja, ja niitäkös nyt kiiteltiin oikein kelposen hyviksi. Tulipa itse herra tukkukauppiaskin paikalle, katseli, käänteli joka ainoata kappaletta, nyökäyttäen aina väliin lempeästi päätään, Otti Jensenin rätingin ja, ilmoitettuansa tyytyväisyyttänsä ja luvattuansa antaa tästälähtein kaikki talossa tarvittavat puusepän työt Jensenin haltuun, läksi pois.
Pianpa olivat kaikki huonekalut paikoillaan, — sitten saivat rengit ja pojat kelpo juomarahat tukkukauppiaan rouvalta heidän uutteruudestaan muka ja — sitten sanottiin hyvästi!
Onpa vähän vaikeata noin äkkiä sanoa, kuka oli iloisempi, rengitkö, jotka taasen saivat juomarahaa, vai tuo sällikö, joka oikein naurahteli ilosta, kun tiesi saavansa nyt pysyväistä työn-ansiota vanhan toverinsa Rasmuksen luona. Sanoipa itse mestarikin olevansa kovin iloissaan siitä, että hänellä oli nyt sellainen herras-kunti; mutta eipä voinut Jensenin kasvoilla ainakaan nähdä ilon väreitä — ja mistä syystä niin? Olipa vaan sellainen juttu, että mestari kaikessa yksinkertaisuudessaan oli luullut saavansa maksun heti työn tehtyänsä, mutta Rasmus rukka ei silloin muistanut tuota herras-valtojen tapaa ottaa köyhältä käsityöläiseltä "krediitille", velaksi, ja nyt kojotteli mestari-parka syvissä aatoksissaan ja muisteli vaan hänen ja kaikkein ihmisten ystävätä, joka ottaa 12 prosenttia ja antaa lainoja pariksi kuukaudeksi: siitäpä syystä ei näkynyt ilonväreitä tämän kunnollisen ja ahkeran, mutta köyhän puusepän kasvoilla.
Matami Jensen ei voinut ollenkaan ymmärtää, minkätähden hänen miehensä oli niin surumielinen kotia tullessansa. — "No", tiedusteli hän ukoltansa, "oliko tukkukauppiaalla paljonkin moitteen sijaa?"
— "Ei rahtuakaan, eukkoseni; päinvastoin lupasi hän teettää tästä lähtein kaikki nikkarityöt minulla".
— "Mutta mikäs sitten vaivaa sinua, Rasmus? — Olethan niin kallella kypärin!"
— "Kuuleppas vaan eukkoseni. Kun minä olin jättänyt tukkukauppiaalle huonekalut, niin meni hän huoneesta pois — rahaa hakemaan, arvelin minä, mutta kyllä kai! Tähän saakka en ole saanut äyriäkään".
— "Vai niin! — No olehan rauhassa, ukkoseni; näkeehän hän tänään taikka huomenna rätingin pöydällänsä ja lähettää sitten tietysti paikalla rahat".
Ja tähän lohdutukseen tyytyi pariskunta. Mutta eipä rahoja kuulunut. Elettiin sitten päivä ja toinen, ja viimeinpä ei jouluaatosta ollut aikaa kuin yksi ainoa päivä, eikä tukkukauppiaalta rahoja tullut. Silloin sanoi matami Jensen miehellensä: "Kuuleppas, Rasmus, nyt tulee sinun rohkaista itseäsi ja mennä tukkukauppiaan luo pyytämään häneltä saatavaasi tahi muutoin viskaan minä itse huivin korvilleni ja kaikessa nöyryydessä selitän tuolle korkealle herralle, ett'ei sillä keinoin sovi menetellä köyhän käsityöläisen kanssa".
Mutta nytpäs johtui puusepällekin mieleen, että hän on "mies", ja että nuo rahat olivat rehellisesti, työllä ja hiellä ansaittuja, ja myöskin että hänen tuli seuraavana päivänä, päivällisten aikaan, lunastaa vekselinsä, sillä muutoin joutuu hän ennenmainitun ihmis-ystävän kouristettavaksi. Ja sillä aikaa kuin hänen vaimonsa lateli suustansa joukottain "kauniita herras-sanoja" — niinkuin hän arveli — joita muka Rasmuksen tuli kertoa tukkukauppiaalle, oli mestarimme jo ennättänyt saada kirkkovaatteet päällensä, ja niin hän läksi.
Miesparan sydän sykkäili ankarasti, kun hän koputteli hiljalleen tukkukauppiaan konttorin ovelle. Kukaan ei sieltä vastannut, mutta ovi avautui kuitenkin juurikuin itsestään ja meni jälleen kiinni, kun mestari oli astunut kynnyksen yli. Hän kertoi kertomistaan melkein sopottavalla äänellä hyvää päivää eräälle oven suussa istuvalle konttoristille, joka soi hänelle vastineeksi armollisen silmäyksen.
— "Mitä olisi asiaa?"
— "Minä tahtoisin — minä pyytäisin — haluaisin — onko herra tukkukauppias kotona?"
Käsiliike näytti puusepälle tietä toiseen kamariin, joka oli sen huoneen vieressä, missä puuseppä nyt oli, ja tässä hoksasi mestari saavansa hänelle osoitetussa huoneessa katsoa velallistansa kasvoista niin kasvoihin; mutta, merkillistä kyllä, tällä kertaa pelkäsi itse saamamies velallistansa. Tuo korkeiden pulpettien välinen tien-aukko näytti hänestä raippakujalta, "katulopilta", ja kun hän oli viimeinkin päässyt tukkukauppiaan läheisyyteen, niin pimenipä kaikki hänen silmissään. Tietämättä itsekään mitä hän teki ja ajatteli, astui hän suoraa päätä tukkukauppiaan luo, joka istui kirjoihinsa kiintyneenä, ja sanoi: "Minä se nikkari olen!"
Tukkukauppias katsahti kummastuneena ylös. "Vai niin, te tulette kaiketi tiedustelemaan uutta työn-tointa", sanoi hän; "nyt ei ole minulla ollut aikaa ajatella vielä; mutta minä lähetän teille sanan, kun minä rupean niitä tarvitsemaan".
Niin lyhyt kuin tämä puhe olikin, niin olipa se kylläksi pitkä herättämään puuseppää hänen unestansa ja muistuttamaan hänelle noita "oikeita herrassanoja", joilla hänen vaimonsa oli häntä evästänyt. Siihen nähden rohkaisi mestari vähän itseänsä ja sanoi, suu supussa: "minä pyydän teiltä, hra tukkukauppias, tuhansia kertoja anteeksi, mutta minun täytyi teettämänne kaluston tähden lainata rahaa ja joll'en minä saa velkaani huomenna maksetuksi, niin tulee poliisi ja ottaa kaikki minun kamssuni; sentähden rukoilen minä teitä, maksakaat velkanne tänään".
— "Hyvin kernaasti", vastasi tukkukauppias suopeasti, "minulla on kyllä tapana maksaa rätingit ainoastaan neljästi vuodessa, mutta jollei se käy laatuun, niin menkää tuonne toiseen huoneesen, kassöörini luo ja ottakaa häneltä 380 taaleria — olemmepa sillä lailla kuitit".
Tukkukauppiaan käskystä maksoi kassööri mestari Jensenille 380 taaleria ja käski hänen mennä uudestaan tukkukauppiaan luo, kuittaamaan rahoja.
Raskaalla sydämmellä läheni Jensen toistamiseen tukkukauppiasta; hänen kätensä vapisi kuin haavan lehti, kun hän piirsi nimeänsä kuitin alle, ja kyynelpisara kiilsi silmissä ja kiertyi siitä miehen partaiselle poskelle.
Tukkukauppias näki kaiken tämän ja tuskin oli Jensen, jäähyvästit sanottuaan, astunut ovelle, kun tukkukauppias kutsui häntä takaisin ja sanoi hänelle: "Kun te nyt olette kerran täällä, niin voisitte ottaa samalla mittaa noista pulpeteista, minä tarvitsen vielä neljä sellaista, mutta kun te ette voi odottaa neljännes-vuotta, niin menkää taasen minun kassöörini luo — tiedättehän te nyt, missä hän istuu — ja ottakaa häneltä 500 taaleria käsirahaa, sillä keinoin saamme me tästä lähtein tehdä keskenämme rätingit joka neljännes-vuosi."
Juurikuin lumouksesta katosi nyt kaikki suru Jensenin kasvoilta. Hän tarttui tukkukauppiaan käteen, puristi sitä sydämmellisesti, ja hänen silmistänsä kiilteli taasen vesipisara, kiitollisuuden kyynel.
Ottipa Jensen mitat, sai 500 taaleria käsirahaa, lunasti vekselin, piti hauskat joulut, ja tukkukauppiaan puoltosanan avulla lisääntyi hänelle lisääntymistään työtä ja varoja. Tätä nykyä on hänellä seitsemän sälliä työssä.
Entäs tukkukauppias! — Hän ei ollut koskaan niin hyvillä mielin, kuin sinä jouluna. Joulupöydässä istuessaan, ilmoitti hän syyn mielihyväänsä: puusepän silmissä kirmaileva kiitollisuuden kyynel oli tehnyt hänet niin iloiseksi; tämä oli hyvän työn seuraus ja sentähden kehoitti hän pöytätovereitaan tekemään samaa kuin hänkin. — Suokoon Jumala, että kaikki rikkaat miehet tekisivät todellakin niin!