NOIDAN KYNSISSÄ.
Anna Leena oli syntynyt vaivaishuoneessa; vaan samapa se on, missä hän oli syntynyt; hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä, sillä edellinen oli kuollut vähää ennen Anna Leenan syntymistä ja jälkimmäinen kohta sen perästä.
Kun rikkaalle syntyy lapsi, niin siinäkös hyöritään ja pyöritään, kelvollisella lailla vastaan-ottamaan pientä vierasta! Niin, eikä tässä suhteessa juuri rikkaan lapsesta tarvitse esimerkkiä hakea, näemmehän sen jo omistammekin, jos meillä niitä on muutama: siistiksi, somaksi ja soreaksihan mekin laitamme kaikki pikkuisen vieraan varaksi, vaikk'ei se puolestaan pidä vähääkään lukua mistään laitoksista.
Eipä Anna Leenankaan mailmaan tullessa paljoa hääritty, valmisteltiinhan vaan vähäsen; eikä vastaan-ottokaan juuri erinomaisen lempeä ollut. Äiti, heikko olento, nääntyneenä huolten ja köyhyyden kuorman alla, otti lapsen syliinsä, ja vähäinen ilonväre välähti hänen kasvoillaan; sitten siunasi hän tytärtään ja — muutti parempaan eloon.
— "No, niin hänestä loppu tuli", sanoi muuan toinen vaivaishuoneen eukoista ja otti lapsen kuolleen äidin luota; "kunhan vaan lapsikin menisi samaa tietä! vaan äläs, rikkaruoho ei niin pian katoa. Mitähän sinäkään mailmasta haet, pikku lapsi Kukahan sinuakaan on tänne haettanut?"
Näyttipä siltä ikäänkuin lapsi olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se avasi terävät silmänsä ja katsoi niillä eukkoon; tämä tuli tuosta oikein hämille ja pani lapsen aivan kernaasti kätkyeesen.
Seuraavana sunnuntaina tarjosi pitäjän vaivaishoitokunta turvattoman lapsen urakka-hoidolle. Vähimmästä tarjoutui sitä hoitamaan vanha köyhä muija, jolla oli pieni mökki tuolla kankaalla. Hän otti lapsen syliinsä ja mennä juntusti pois. "Ole hyvä lapselle!" virkkoi pappi hänen jälkeensä.
Nurinaa tai mörinää kuului uudelta kasvatus-äidiltä vastineeksi, hän astui vaan eteenpäin, taakse katsahtamatta.
"Ole hyvä lapselle!" jupisi hän käydessään. "Onkos sitten kukaan minulle hyvä, minulle, jota he sanovat noidaksi? Antavatkos he minulle mitään, kun vaan uskaltavat kieltää? Ei maar. Pyytäissäni antavat kyllä almun, mutta eivät hyvästä sydämmestä eivätkä anteliaasta kädestä, vaan sentähden, ett'eivät tohdi sitä kieltää minulta; pelkäävät, näet, että lukisin ja loihtisin heidät karjoineen päivineen, jota kumminkan en ikinä ole osannut tehdä. Kierosilmäinen, ontuva, kyttyräselkäinen mä tosin olen, vaan en mikään noita. Ihmisten pitäisi oleman hyviä minua kohtaan, koska olen luotu muita rumemmaksi; vaan ovatko he niin? Ei, he kokevat välttää minua, milloin vaan voivat".
— "Ole hyvä lapselle!" virkki hän taasen. "Niin, se on omassa vallassasi, pikku tyttö. Jos tahot rakastaa vanhaa Katria, niin pitää hänkin sinua rakkaana, niin rakkaana, kuin jos olisit hänen oma silmäteränsä; mutta jos tahdot olla niinkuin muutkin, niin —" synkkä pilvi tummahti vanhan Katrin kasvoilla, mutta se hälveni, ja hän virkki varsin tyynimielisenä: "niin sitten en sinusta huoli".
Lapsi jäi Katrin luo. Kun tämä sai vuosineljännekseltä rahat lapsen ruoasta ja hoidosta, tuli eräs vaivaishoitokunnan jäsenistä hänen luokseen, katsomaan oliko lapsen hyvä olla, oliko se puhtaissa ja siisteissä vaatteissa. "Tuo lemmon noita on tosiaankin parempi, kuin maineensa", sanoi mies, tultuaan kotiin; "pikku tyttö näkyi olevan iloinen ja hyvässä hoidossa".
— "Hän kai aikoo pitää lasta luonaan, kunnes tämä on kyllin suuri voidakseen noidaksi oppia. Vanhalle noidalle se kai on oikea onni, kun saa nuoren sielun pahalle myödyksi", arvelivat toiset. Sillä välin annettiin lapsen olla Katrin kasvatettavana, ja tämä osoittikin sitä kohtaan niin paljon lempeää huolta, että muut entistä enemmin rupesivat kammoksumaan ja vihaamaan häntä. Muutamat sanoivat papille, että lapsi pitäisi pantaman johonkin toiseen paikkaan, mutta tämä, joka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja tahtoi tyhjäksi tehdä luulot noituudesta, sanoi, että lapsi saisi jäädä entisen kasvatus-äitinsä luo, niin kauan kuin tämä teki sen toimen vähimmästä maksusta ja oli hyvä lasta kohtaan.
Näin kasvoi Anna Leena. Hän rupesi jo käymään kasvatus-äitinsä asioilla, toi maitoa ja hankki jauhoja ja ryyniä myllyltä.
— "Kenen tyttö sinä olet?" kysyttiin häneltä.
— "Vanhan Katrin".
— "Sin'olet vaivaishuoneen lapsia".
— "Vanhan Katrin tyttö minä olen, kuulettehan!"
— "Niin, mutta sinä synnyit vaivaishuoneessa".
— "Niinkö vainen? — Vaan ehkä sinä siellä kuolet?"
— "Se on pahan-ilkinen lapsi", arvelivat ihmiset. "Kun joku tahtoo muistuttaa hänelle mikä hän on, tai vaan tehdä ivaa hänestä, niin on hän heti valmis haukkumaan ja uhkailemaan".
— "Orpo tyttö! Noitatyttö!" huusivat pojat hänelle.
— "Onkohan niin, puhutkohan totta, mokomakin taulahattu, ja sinä siellä, senkin variksen nokka! Vai niin, varokaa itsiänne!" ja hän rupesi jupisemaan muutamia outoja sanoja, ja teki kädellään merkkejä ilmaan ja hiekkaan. Tuosta pojat niin säikähtivät, että huutain juoksivat kotiinsa, kertoen Anna Leenan tahtoneen loihtua heidät. Tässä mentiin niinkin pitkälle, että Anna Leenasta kanneltiin vanhalle Katrille ja käskettiin kurittamaan tyttöä.
— "Niin, kyllähän se on paha", arveli vanha Katri; "mutta kuulkaas! mieleeni johtuu jotain: olikohan Anna Leena pahan-ilkinen niitäkin kohtaan, jotka eivät häntä pilkanneet, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea tietään?"
Sitä ei kantelija tiennyt.
— "Annappas", neuvoi Katri, "pojillesi koivuries pikkuisen, kunnes taukoavat pilkkaa tekemästä köyhästä lapsesta. Luulenpa, että se keino auttaa".
Kantelija kääntyi pois ja oli vaiti. "Eihän olekaan kumma", arveltiin nyt, "että Anna Leena on niin pahanilkinen, vanha noita kun pitää yhtä hänen kanssaan siinä. Kelvottomana se pysyy koko elin-aikansa".
Katri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. "Pitäiskö minun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?" kysyi lapsi ja katsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.
— "Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän?
Tahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?"
— "Tahtoisin, äiti".
— "Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään viattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä sitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen, joka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille, jotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle".
Nuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä mieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat hänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.
Hän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä äidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja antaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja ylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei maailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta peittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa oli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin usein tulee raajarikkoin ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto, ja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän tunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi pilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä kyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa puhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.
Semmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan aluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin sydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä tullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän siten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.
Tätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat. Runsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän kielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen ylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä noitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle omituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän kauneuden kautta.
Nyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan nytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että onneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä yksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta polveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein mahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki onnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai hyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei sydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa; niin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä suuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä valituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään, jonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.
Anna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis tyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen, ja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse leipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin sijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä palvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut vaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt siihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli niin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi. Ankarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja poisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän toisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli sortanut ihmisen onnen.
Vielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa tällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika juuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin taikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan palvelukseensa.
— "Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?" kysyivät naapurinsa häneltä.
— "Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy
Anna Leena olevan oikein oiva tyttö".
Ja niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä koskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän kyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni otettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä koettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni suoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona tuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli hän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden tulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään, lampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan etujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on omituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea pidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä, kuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut ne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä niin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei siitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei kellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika, joka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta. Usein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon tuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita tarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi ja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen aina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan vartalonsa ympäri.
Talvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään vuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka paljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin lankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri istahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin koki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä heidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän tavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin vihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä suuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut jotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle sydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän lohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään ystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi toinen Katri.
Siinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen, varakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja runsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat pojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään niinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili vaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja samanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen ja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin pelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin taika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän pannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa, ja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka vuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä viisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan pantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä suuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin antanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin mahdollista.
Niinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin tuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle. Niitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he kaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät rahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin. Nuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta hän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin sille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.
Tuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja luonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko asian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia nuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja varsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja kaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin ollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin ei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana, sillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen, niin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.
Vaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen kelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla pistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit, jopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti tuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.
— "Kaupunkiin kai taas kohta on matka?" kysyttiin vanhemmilta veljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.
— "Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se kun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina".
— "Mielelläni minä mukaanne menisin", sanoi eräs joukosta; "tahtoisin jonkun sukkakauppiaan kanssa korttia lyödä".
Antti painoi päänsä alas; hän, näet, odotti taas jotain pilkkaa.
Viimeksi puhunut huomasi sen ja jatkoi: "Kuules Antti! Sinä olet oiva kortinlyöjä; heitetäänpäs sukkakaupat hiiteen, ja ruvetaan korttisille!"
— "Antin rahat ovat lopussa", vastasi eräs naisen ääni, "eikä hänellä ole mummoa." Kaikkein silmät kääntyivät Anna Leenaan päin, jolta nuo sanat tulivat, vaan se, jolle Anna Leena noin oli vastannut, punastui korviaan myöten ja katsoi maahan; tiedettiin, näet, että hän kerran oli varastanut vähän rahaa mummoltansa.
— "Kas niin!" puuttui eräs piika puheesen punastuneen puolesta; "johan hiiret hyppii esiin noidan suusta".
— "Kissojapa ne olikin", vastasi Anna Leena kylmäkiskoisesti, "ja sen saat sanoa isällesi!" Puhutellun tytön isä oli, näet, kerran tappanut vieraan kissan, joka oli häntä raapinut, mutta oli sen myös nylkenyt ja nahan myönyt.
Piika nielasi pistopuheen, mutta lisäsi hiljaan: "Sinulla on suuri suu,
Anna Leena".
— "Ehkäpä. Nehän sen paraiten tietävät, jotka eivät omaa suutansa osaa kiinni pitää".
Puhe kääntyi nyt toiselle suunnalle, jolloin joukon hylkyläiset, Anna Leena ja Antti, olivat ääneti kuten konsanaankin. Antti katsoi liikutuksella ja kiitoksella kauniisen tyttöön, mutta tämä ei nostanut silmiään työstänsä. Kun ruvettiin eroamaan, läheni Antti häntä, puristi hänen kättään ja kuiskasi: "kiitoksia, Anna Leena!"
— "Ei kestä kiittää", vastasi tämä kaikkein kuullen. "Tee sinä niinkuin minäkin: kullakin on hellin kohtansa, johon hän ei mielellään salli toisten koskea, ja kun pakoitat kunkin pilkkaajan peräytymään omaan itsehensä, niin pääset kyllä heistä rauhaan".
Vaan tätäpä hiljainen, hitaasti ajatteleva Antti ei osannut; hän pysyi edelleenkin yhden-ikäistensä ivan esineenä. Silloin vaan kuin tuo pelätty noitatyttö oli mukana, sai hän rauhaa; senpä tähden hän mielellään hakikin hänen seuraansa, eikä aikaakaan, niin rupesivat he pitämään toisiansa arvossa. Heidän nuoret, lämpimät sydämmensä kiintyivät, heidän sitä huomaamattansakaan, yhä enemmän toisiinsa. Kun Antin oli tukala kotona, pistihen hän jonakin sopivana hetkenä ystävänsä luo, ja hänen kaunista hymyilyänsä nähdessään sai hän voimaa ja miehuutta.
— "Nyt on aika sinun mennä!" sanoi Anna Leena hänelle eräänä sunnuntai-aamuna; "äläkä tästä lähin enää tule tänne silloin kuin olen yksinäni kotona".
— "Miksi niin?"
— "Siksi, että minä olen noita ja paha ihminen, jonka seurasta ei ole hyvää kelienkään".
— "Niin, kyllähän ihmiset niin sanovat, mutta minä tiedän asian paremmin: sinä olet hyvä ihminen etkä siis voi olla mikään noita".
— "Jospa olisinkin hyvä!" huokasi Anna Leena. "Mutta juuri sentähden, että koen tulla hyväksi ja mielelläni tehdä, mikä oikea on, juuri sentähden en minä tahdo, että sinä käyt täällä niin useasti".
— "Anna Leena!" sanoi toinen yksivakaisesti. "Minun mielestäni olemme me niin toisiimme yhdistetyt kuin aurinko ja päivä. Kun en ole luonasi, niin tuntuu minusta, kuin kulkisin pimeässä. Lisäksi on onnemme niin yhtäläistä, vaikka tosin minä itse olen onnettomuuteeni syynä. Yhdistetään me siis kohtalomme, ja seurataan toisiamme maailman tiellä!"
— "Sinä unohdat, että minä olen köyhä, vihattu palvelustyttö ja sinä varakkaan miehen poika".
— "Kyllä sen tiedän; vaan sinutta en voi elää ja luulenpa, että me olisimme onnellisia yhdessä. Sano siis: tahdotko olla omani iäksi päiväksi?"
— "En, en tahdo; mene matkaasi!"
— "Anna Leena! Sinä et ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, soreat silmäsi ovat sen minulle sanoneet! Anna huultesikin sanoa samoten, niin pääsen rauhaan!"
— "Sinä olet nähnyt väärin, Antti hyvä; siinä koko juttu. Kyllähän minä voin sinua rakastaa, mutta en kumminkaan niinkuin sinä sanot. Älä siis käy luonani silloin kuin olen yksinäni. Voimmehan yhtähyvin olla ystäviä, missä ja milloin vaan tapaamme toisiamme. Jää hyvästi, Antti!"
Antti tarttui hänen käteensä, se vapisi alussa, mutta kohta oli se levollisna Antin kädessä eikä vastannut sen puristuksia. Antti katsoi lemmittyänsä silmiin, kunnes niissä kiilsi kyynel; silloin veti tyttö pois kätensä ja kääntyi toisaalle. Leikillisellä puheella jätti hän Antin hyvästi, ja tämä läksi verkalleen pois. Anna Leena jäi seisomaan ja katsoi hänen peräänsä, kunnes häntä ei enää näkynyt. Silloin vaipui hän lavitsalle ja rupesi katkerasti itkemään.
Pian toipui hän jälleen, mutta toisti Antin sanat: "Sinutta en voi elää!" — "Ehkäpä se on tottakin", virkki hän itsekseen; "hänen kanssaan ja hänen luonaan voisin olla niin onnellinen, niin onnellinen… Mutta mitäs tuota ajattelenkaan? — Kerjäläisellä ei ole rikkaan talossa mikään kadehdittava kohtalo. Ja kävisipä tuo hänelle itselleenkin tukalaksi, kun häntä vihattaisiin ja soimattaisiin minun tähteni! — 'Ei voi elää minutta!' — voi kyllä, sen minä toivon. Hän löytää jonkun toisen, joka rakastaa häntä niinkuin — minäkin, ja niinkuin hän sen ansaitseekin jokaiselta, joka hänet oppii tuntemaan. Mitäs minä silloin teen? — minä iloitsen silloin, että hänen on niin hyvin käynyt, minä hypittelen hänen lapsiaan ja muistelen tätä päivää ja että — hui, hai, en maar, sittenhän ihmiset sanoisivat minun loihtineen hänet, sittenhän he osoittaisivat sormillaan hänen lapsiansa ja sanoivat niitä noidan sikiöiksi! Ei, ennen tahdon kuolla! Niin, kuolla, — se ei olisi mitään, mutta elää, elää kurjana, ylenkatsottuna, sill'aikaa kuin sydän sykkii ja ikävöi sen perään, jonka olisi voinut saada, se on kuolemaa kymmenen kertaa pahempi! — Ja jos todestaankin osaisin noitua, niinkuin minusta sanotaan, niin — niin mitä sitten? — Sitten muuttuisin! kelloksi hänen liivinsä taskuun, sehän ainakin olisi viatonta. — Jumalan kiitos! tuolla tulee emäntä kotiin; jos nyt hän rupeaisi edes torumaan, niin unohtaisin nämä ajatukset!"
Emäntä ei torunut, hän oli lempeä ja ystävällinen. Tyttö pyrki kylään käymään, sai luvan ja läksi tervehtimään "äitiänsä", joksi hän kutsui vanhaa Katria.
— "Mitä kuuluu, äiti?"
— "Hyvää vaan; ja senpä sanon senkin vuoksi, kun tyttöseni tulee jo näin aikaiseen luokseni".
— "Velvollisuutenihan se on, äiti kulta!"
— "Kauniisti teetkin, kun noin ajattelet ja puhut. — Onkos sinulla antaa minulle vähän rahaa tänäpänä?"
— "Ei minulla nyt ole; mutta jos teillä on jotain tarvis, niin koetan saada palkastani vähän etukäteen".
— "Ei, tyttöseni, ei sinun huoli sitä tehdä, sillä ei minulla ole nyt mitään tarvis, ja kuules mitä sinulle sanon: jok'ainoa penni, jonka olet tuonut minulle, ja vähän muita lisäksi, ovat hyvässä säilössä, ja ne saat, kun sinun tulee tarvis niitä."
— "Mutta mitenkäs se on käynyt? Olettehan niin useasti pyytäneet rahaa minulta!"
— "Sentähden, näet, kun tahdoin saattaa sinua säästäväisyyteen ja totuttaa siihen elämään, joka sinua odottaa. Niin, armas Anna Leena, minä olen käyttäynyt pahasti sinua kohtaan."
— "Kuinka niin, äiti kulta? Tehän olette aina olleet niin hyvä minua kohtaan!"
— "Katsoppas, lapseni! Minä olin nuori, niinkuin sinäkin, vaan en ollut niin kaunis kuin sinä; minä olin ruma ja ilkeän näköinen. Noidan nimen kaikkine kirouksineen, sain minä perinnöksi. Siihen en ollut minä syynä; silloin vielä riemasteli minunkin rintani, minäkin etsin onnea ja rakkautta. Mutta ympärilläni oli kaikki niin kovaa, niin kylmää, ja minä vetäydyin itseeni, minä tulin pahaksi."
— "Ette suinkaan, äiti, pahaksi ette tulleet."
— "Tulin, lapseni, pahaksi tulin! Mutta sittenkin tahdoin löytää jonkun, jota olisin rakastanut. Silloin tarjottiin eräs pikku tyttö urakka-hoidolle, minä otin sen, se jäi luokseni ja minä päätin olla hyvä sitä kohtaan."
— "Ja niin te olettekin, äiti!"
— "Sinä erehdyt tyttöseni! — enkös minä jo silloin tiennyt, mitä ihmiset minusta sanoivat, ja että sama maine tulisi lapsenkin osaksi, jos sitä rupeaisin rakastamaan? — Kun olit jo niin suuri, että rupesit puhua löpertelemään, olisi minun pitänyt viedä sinut vaivaishoidon esimiehelle ja sanoa: 'antakaa lapsi jollekin toiselle; minä en siitä enempää huoli!' Se olisi ollut rakkautta, ja sen sanoin silloin itselleni; mutta minä en hennonnut luopua lapsestani, silmäterästäni, minä pidätin sinut luonani ja tulin siten onnettomuutesi syyksi."
Tyttö oli vaiti. Hän tunsi eukon totta puhuneen vaikk'ei sitä koskaan ennen niin ollut käsittänyt.
— "Se oli itserakkautta", jatkoi Katri, "ja se saa niin pian sijan ihmisessä, kun sydän tuntee itsensä joka paikasta hylätyksi. Jos sinusta olisi tullut ilkeä, ylpeä, tottelematon, tai jos sinä, tultuasi ihmisiin, olisit ylenkatsonut minua, vanhaa noitaa, niin olisin voinut antaa itselleni anteeksi. Mutta lapseni tuli paremmaksi kuin itse olin, hän ei unohtanut vihattua äitiänsä, vaikka kyllä tiesi — ja tiesithän sen — että ainoa keino saadaksesi hyvää nimeä ja mainetta oli — olla poissa täältä ja muiden kanssa kirota minua."
— "Sen tiesin; vaan se ei ollut koskaan mieleeni."
— "Jos sinäkin olisit ollut itserakas, niin olisit sen tehnyt. Mutta sitten rupesin minä ajattelemaan tulevaisuuttasi; minä otin sinulta rahoja ja panin ne talteen, ja sinä annoit, annoit mielelläsi, sillä luulit minun olevan puutteessa. Jos tulee aika semmoinen, jolloin olet luullut löytäneesi onnen, vaan olet saavuttanut surun ja onnettomuuden, niin tule kotiin, tule vanhan Katrin luo, pane väsynyt pääsi hänen syliinsä lepäämään. Sitten elämme yhdessä, rakastamme toisiamme ja kannamme yhdessä taakkaamme ja olemme muista erillä. — Sinä olet näinä aikoina ollutkin niin hiljainen ja alakuloinen, tyttöseni! Jokohan se aika, josta puhuin, on tullut?"
— "Ei, äiti kulta, ei vielä; mutta tunnenpa, että se saattaa tulla, ja silloin, kuten nytkin, kiitän teitä lemmestänne. Mutta mitenkäs te voitte moittia itseänne itserakkaudesta, te, joka olette huolta pitäneet enemmän minun onnestani kuin omastanne?"
— "Siitä sanon sinulle sen, että kun taakkasi käy sinulle liian raskaaksi, antakoon Jumala, että jonkun käsi, jospa hakisit sitä vaikka vaivaishuoneesta, yhtä lempeä kuin sinun on ollut minua kohtaan, asettuisi lohduttavaisena surulliselle sydämmellesi."
— "Amen!" sanoi Anna Leena.
Ei ole hyvä ihmisen yksin olla! Tämän ikuisen totuuden on moni tuntenut ja tunnustanut, eikä ainoassaan eräkäs tuolla korvessa, vaan sekin, joka maailman hälinässä, niin, jopa perheensä keskelläkin on tuntenut olevansa yksinään, hän kun ei ole löytänyt ainoatakaan, joka rakkaudella olisi häneen kiinnitetty; sillä ei puute ihmisten surusta, vaan puute rakkaudesta ja vastarakkaudesta tekee sen, että ihminen tuntee olevansa yksinään. Rakkaus — ei ainoastaan miehen ja naisen välillä, vaan kahden ihmisen välillä yleiseen — määrää elämän onnellisuuden ja sen hyödyn. Se, joka rakastamatta ja rakastamatonna elää maailmassa, käy tylyksi ja jyrkäksi; työnsä on orjan työtä, tarkoituksetonna, palkatonta, sill'aikaa kuin vajouminen itsekkäisyyteen ja kyllästyminen elämään kaivavat yhä syvemmän juovan hänen ja niiden välille, jotka ruumiillisessa katsannossa ovat häntä lähinnä.
Semmoisesta pahasta oli tuon vanhan raajarikon pelastanut vähäinen lapsi, ja vaikka paha kuinkakin koetti valloittaa hänen sydäntänsä, voitti rakkaus kasvatustyttäreen kaikki. Sen vanha Katri tunsi, ja oli siitä kiitollinen.
Aurinko oli laskemaisillaan, kun Anna Leena kasvatus-äitinsä luota kulki kotiaan. Kangas punoitti kukkivassa syyspuvussaan, auringon säteet välähtelivät lukemattomilla hämähäkinverkoilla, jotka silkkiharsona kietoivat kanervain päitä; lintuset nostivat ääntään, joka syksymmällä kuuluu surullisemmalta kuin muulloin, juuri sentähden, että sillä silloin on ikäänkuin alakuloinen ilonväre, joka tekee valitussäveleen niin sanomattomattoman liikuttavaksi. Tyttö kuunteli heidän viserrystään, kyynel kiertyi hänen silmästään, mutta hän pyhkäsi sen nopeasti pois, ja hymy, vilkas ja sentään alakuloinen, välähti hänen kasvoillaan. "Minä olen ollut hyvin kiittämätön", kuiskasi hän; "se, jolla on kaksi semmoista ystävää kuin äitini ja Antti, tekee väärin, sanoessaan olevansa hylätty. Minä olin tulemaisillani pahaksi, kun maksoin pilkan samalla mitalla; mutta nyt ei enää niin pidä tapahtumaan; minä koetan olla lempeä kaikkia kohtaan. Onhan minussakin vikoja; mutta kumminkin olen varma siitä, että ihmiset, jos minut oikein tuntisivat, eivät kamoksuisi minua eivätkä puhuisi minusta pahaa. Mitäs he sille mahtavat, ett'eivät parempaa tiedä? Ja Antin minä panisin pois mielestäni! En, sitä en voi tehdä; sillä siinähän on onneni, ett'en häntä voi unohtaa: minä tiedän, että kunnon poika rakastaa minua, minua yksinään, ja tuntuupa minusta, ikäänkuin en voisi häntä kadottaa, jospa hän olisikin vaikka haudassa. Ja vaikka hän naisikin jonkun toisen, omani on hän kumminkin, sydämmeni pohjassa säilytän minä häntä, niin ett'ei kukaan sitä tiedä."
Samana iltana vaihdettiin Matti Pällisen talossa muutamia sanoja, jotka koskivat Anna Leenaakin. Oli, näet, siellä huomattu Antin usein käyvän tuon vihatun palveluspiian luona, ja kun poika parasta uskottiin kaikkea pahaa, niin käytti isä ensimmäisen hyvän tilaisuuden kovistellakseen Anttia, luullen hänen siitä piankin paranevan. Mutta siinä Matti pettyi. Antin tunteet tyttöä kohtaan eivät olleet tuulen tuomia, ne olivat hänen vilpittömälle luonnolleen elämän asiana, ja tuosta sorretusta nuorukaisesta tuli äkkiä mies, kun häntä ahdistettiin. Lyhyesti ja selvästi hän selitti rakastavansa Anna Leenaa enemmän kuin omaa henkeänsä, ja ilmoitti, ett'ei häntä pakolla eikä uhkauksilla saada rakkaudestaan luopumaan. Tuosta tuo rikkaudestaan ylpeä mies kävi entistä ankarammaksi ja pauhasi niin, että olisi luullut tuvan kaatuvan kumoon.
— "Ja jos minä kerrankin vielä saan kuulla," niin lopetti hän isälliset nuhteensa, "että sinä olet sanasenkin vaihtanut tuon tytön kanssa, niin, lempo vieköön, saatkin maistaa keppiä, jos kohta oletkin jo niin suuri, ett'ei semmoinen kuri sinulle oikein sovi!"
— "Täyttäkää sitten uhkauksenne heti nyt," vastasi poika, "sillä viimeinen sanani siinä asiassa on, että Anna Leena tulee vaimokseni, jos vaan itse siihen myöntyy."
Isässä kiehui harmi, mutta ennenkuin hän käsikauppaan kerkesi käydä, pääsi äiti väliin ja sai hänet sivulle, jonka jälkeen pariskunnalla oli pitkällinen keskustelu keskenään. Eukko selitti, että jos muka pojalla olisi enää ollut oma tahto, ei hän koskaan olisi kiertynyt tuohon asiaan, vaan selvähän tuo oli, että Anna Leena oli hänet loihtinut.
No — se oli miehenkin mielestä luultavaa.
— "Ei tässä siis torat eikä uhkaukset auta," sanoi äiti.
— "Eivätpä näy auttavan", vastasi mies ja raapi nolona päätään.
— "Eiköhän sitä vastoin olisi parempi kysyä neuvoa tietäjältä?" kysäsi eukko.
— "On, epäilemättä!"
— "Ja sillä välin emme anna pojan arvata mitään."
— "Aivan oikein!" vastasi isä, kummastellen, ett'ei tuo tuuma hänelle jo ennen ollut päähän pälähtänyt. Hän meni nähtävästi lempeämpänä poikansa luo, joka seisoi samalla paikalla kuin puheen alkaessakin. "Niin, no, … Antti, mietitäänhän asiaa. Lupaahan vaan, ett'es Anna Leenan kanssa puhu sanaakaan nyt muutamaan päivään."
Poika lupasi sen, ja siihen tämä riita loppui.
Isä käski panna hevosen valjaisin, vaan ei sanonut minne aikoi mennä, eukkonsa vaan arvasi hänen heti lähtevän tietäjän puheille.
Tämä oli jo aamusta alkain tiennyt, että mies ruskealla hevosella ajaisi hänen luokseen. Sen hän oli sanonut vaimollensakin — eikös muija muistanut sitä? — niin, sen muija muisti varsin hyvin. Ällistyneenä kysyi sukankauppias, tiesivätkö myös jo edeltäkäsin mille asialle hän oli tullut.
— "No tiedän kuin tiedänkin", vastasi tietäjä; "asianne on — niin, mutta sitä en tahdo sanoa kenenkään kuullen, en vaimonikaan. Tuopas, muija, tänne viinaa vähäisen ja haukattavaa palanen, niin puhumme sitte asiasta."
Viinaa tuotiin ja leipää myöskin, ja miehet rupesivat puhelemaan yhtä ja toista. Tietäjä kyseli vieraaltaan elukoista, ja oliko taika-jauhot — tällä kertaa niissä oli ollut vähän vikaa — poistaneet muiden panemat pahat. Saatuaan siinä asiassa rauhoittavan vastauksen, kyseli hän Matin perheestä, olivatko kaikki terveinä ja mitenkä pojilta kaupat kävi. Niin, olihan yhden pojan kauppatoimet käyneet vähän hullusti, mutta ehkäpä vahingosta viisaaksi tulisi. Kun puhe kääntyi Anttiin, tuli vieras rauhattoman näköiseksi, ja tietäjän pienet, terävät silmät näkyivät enentävän tarkastusvoimaansa, Matin jupistessa, että Antin oli käynyt hullusti sekä kauppatoimessa että muussakin suhteessa. Silloin tuo taitava mestari myhähti, josta selvästi näkyi, että hän tiesi kaikki aivan hyvin; sillä ei hänelle huolinut sanoa sanaakaan.
Nyt kääntyi puhe naapureihin, ja pitäjän mainioihin noitihin, Katriin ja Anna Leenaan. Viha ja innostuminen, jolla Matti Pällinen puhui jälkimmäisestä, antoi hänen älykkäälle kuulijalleen kaiken selon asiassa. Molemmat menivät nyt toiseen huoneesen; siellä selaili mestari vanhaa latinalaista kirjaa, jonka hän kerran oli ostanut muun vanhan romun kanssa yhdessä, — piirsi sitten liidulla muutamia koukeroita mustalle pöydälle ja julisti, että Anna Leena oli loihtinut Antin.
Hyvin viisaasti hän kertoi Matille, joka kuunteli häntä suu auki, että tuo ilkeä tyttö oli salaa ottanut itselleen palasen Antin kynnestä ja muutaman hiuskarvan, joiden yli hän sitten oli lukenut kovaa sanat ja keittänyt ne yhdessä yhdeksän muun aineen kanssa, kunnes oli saanut hänen mielensä sekoitetuksi. Tämmöisessä tilaisuudessa oli Antti ollut kauppamatkallaan, ja kummakos sitten, että hänen niin hullusta oli käynyt! Sen olivat noitakonstit vaikuttaneet, mutta ei ne siihen loppuneet. Kotia palattuaan Antti vasta kokonaan loihdituksi tuli. Hänen tiellensä, näet, oli noita viskannut taika-aineensa, ja sen yli oli Antti astunut.
Sitten ilmoitti hän Matille keinon, jolla paraiten saisi lumouksen
Antista poistetuksi, ja Matti meni levollisena kotiinsa.
Muutaman päivän kuluttua sanoi emäntä Anna Leenalle, että hän oli isäntäväen kanssa kutsuttu pitoihin Pällilään ensi sunnuntaina.
— "Minäkö olen kutsuttu pitoihin?" kysäsi hän kummastuneena. "Mistäs se tulee?"
— "En tiedä", vastasi emäntä; "mutta niin vain kuuluivat Matti ja Matin eukko tahtoneen, että sinä tulisit meidän mukana. Minä vastasin heille, että kyllä kai sinä tulet."
— "Aivan kernaasti, kunhan vaan aikaa on."
Anna Leena nyt arvelemaan, aprikoimaan, mikä mahtoi olla syynä, että hän, köyhä palvelustyttö, oli kutsuttu rikkaan miehen pitoihin, eikä muuta selitystä siihen keksiä voinut kuin sen, että Antti oli kaiketi pyytänyt sitä vanhemmiltaan, saadakseen tilaisuutta olla yhdessä hänen kanssansa, ja vanhemmat lienevät siihen suostuneet, luullen sitä vaan hyväntahtoisuudeksi yleiseen, ja niin oli hän kutsuttu. Tuota tilaisuutta ei käynyt hylkääminen! Ehkä hän tekisi oikeemmin, kun olisi poissa. Eihän kumminkaan! Hän ei vaihda sanaakaan Antin kanssa kahden kesken, mutta on iloinen kumminkin, että saa olla hänen läheisyydessään. Hän ei anna suostumustaan, jos Antti rupeaa kosimaan, parempaa kiitosta ei hän osaa osoittaa Antin vanhemmille kutsumuksesta. Mitä enemmin hyvyyttä he osoittavat hänelle, sitä enemmän hän on velvollinen pitämään huolta, ett'ei tuottaisi heille murhetta, sillä eiväthän he koskaan myöntyisi Antin toiveisin! — Ei suinkaan, se on mahdotonta. Hän on niin köyhä ja pahassa huudossa. — Vaan jos kumminkin? — Ei, ei, sittenkään! — Se ei voi olla niin.
Voi kuinka somat kasvot hän näki peilistä sunnuntaina jälkeen puolenpäivän, pukiessaan pitoihin; niillä oli niin onnellinen hymy, että oikein oli suloista katsoa. Niin sorealla äänellä ja niin viehättävällä suulla ei ollut vertaista pitäjässä. Entäs silmät sitten, nuo tummansiniset loistavat silmät! no niihin ei ollut hyvä aivan syvälle katsoa. Mutta hiukset olivat vaaleat, vähän keltaiseen vivahtavat, ja niitä hän kasteli vedellä kunnes ne melkein pikimustina seppelöivät lumivalkeita ohimoisia. Sitten loi hän silmänsä ruskeisin kotikutoisiin vaatteisinsa; sitoi valkean esiliinan vyöllensä ja silkkihuivin päähänsä ja katsahti taaskin peiliin, ja hänen rinnastaan pyrki ulos syvä huokaus. Huokaus ei ollut kauneuden tähden, sillä siinä ei ollut mitään enempää toivomista. Huokauksensa, sanoihin puettuna, olisi kuulunut näin; "voi jos ihmiset nyt voisivat nähdä, ett'en ole mikään noita!"
Isäntänsä ja emäntänsä seurassa mennä liehotti hän niityn poikki pitoihin. Yhä soi hänen korvissaan, ett'ei tämä ollut unta, että hän oli todestaankin kutsuttu pitoihin ja että hänellä oli syytä iloita, ei sen vuoksi, että siellä saisi syödä, juoda ja tanssia, vaan sen vuoksi, että se oli todistus hyvyydestä ja arvossa pitämisestä, jota hänelle osoitettiin siinä talossa, jossa hän niin mielellään tahtoi olla rakastettu.
Vieraita oli jo paljon kokoontunut tupaan; he seisoivat eri joukoissa puhelemassa. Talon kolme poikaa olivat kukin ryhmässään, vaan Matti-isäntä seisoi keskellä lattiaa vieraita vastaan ottamassa. Kun Anna Leenan isäntä suurissa saappaissaan astui porstuaan, kääntyivät kaikkein silmät sinnepäin. Anna Leena antoi isäntäväkensä kulkea edellä ja jäi oven suuhun odottamaan, kunnes nämä olivat sanoneet hyvänpäivän. Sitten astua sipsutti hänkin esille, ojensi kätensä Matille, ja aikoi kiittää kutsumisesta; Matti näkyi aikovan ottaa häntä kädestä, vaan sen sijaan löi hän nyrkillä tytön kasvoja vastaan niin ankarasti, että tämä kaatui lattialle, ja veri purskahti suusta ja sieramista.
Hänen hätähuutonsa sekaantui hämmästyksen ja tyytymättömyyden huutoihin, joita kuului ympäri tupaa; mutta kovemmin kaikui Matti Pällisen äkäinen ääni: "Mene matkoihisi, saakelin noita! Nyt olet saanut pidoista sen osan, joka oli sinulle määrätty!" Ja loukattu kaunis tyttö hyppäsi ylös ja juoksi ulos ovesta; hän kuuli erään rakastetun surullisen äänen perässään mainitsevan hänen nimeään; mutta suuttumuksen siivillä riensi hän vaan eteenpäin, eikä ennen seisahtunut, kuin vanhan Katrin mökin ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja verinen päänsä lepäsi armaan vanhuksen rinnoilla.
Se siis oli tuon älykkään tietäjän neuvo, että Matin piti julkisesti ja poikansa läsnä-ollessa lyödä Anna Leenaa verille; siten muka Antti oli pääsevä noituudesta vapaaksi. Kyllähän Antti muka käy alussa vähän nurjaksi, mutta se menee ohitse.
Tätä neuvoa ei Matin olisi tarvinnut hakea tietäjältä, sen näkee jokainen taika-uskoton. Vaan että semmoista keinoa niin harvoin on käytetty, siihen on syynä se, että harva on kyllin raaka sitä käyttämään. Tämän miehen käytös, kutsua nuori tyttö pitoihin, pannakseen siellä toimeen häpeällisen aikomuksensa, nosti yleisen inhon. Senpä vuoksi seurasikin tuommoista tapausta äänettömyys ja kummastelevat silmäykset vieraissa.
Matti näki sen ja selitti nyt syyn käytökseensä: mutta hyväksymistä ei kuulunut yhdeltäkään. — Jos Matti olisi ollut köyhä mies, olisi hän varmaankin saanut kuulla nuhteita; niin, sanoipa hänen oma sisarensakin, että "tuo oli kunnottomasti tehty" ja lisäsi: "jos minä olisin mies, niin totta rakastuisinkin tuohon tyttöön, ilman mitään noitakonsteja". Pidot, jotka nyt alkoivat, olivat hiljaisia, ilottomia, ja kukin kiiruhti miten pikemmin kotiaan. Antti oli kadonnut samaan aikaan kuin tyttökin, eikä häntä enää nähty koko iltana.
Katri koki rauhoittaa vihasta, kivun ja häpeän tunnosta melkein pyörtynyttä tyttöä. Hiljaan ja itkien pesi hän veren pois hänen kasvoiltaan, painoi tytön taaskin sydäntänsä vastaan, ja antoi hänen rauhassa itkeä. Kun tytön kyyneleet olivat tauonneet virtaamasta ja mielenliikutus asettunut, tiedusteli Katri häneltä, miten asia oli, ja sai samalla tiedon tytön rakkaudesta.
— "Luuletkos, että isäntäväkesi tiesi, mitä varten sinua oli kutsuttu?" kysyi hän vihdoin.
— "En tiedä, en luule sitä, mutta kumminkaan…"
— "Mitä tarkoitat tuolla kumminkaan?"
— "Minä en voi enkä tahdo palata enää palvelukseeni! Anna minun olla luonasi aina — aina! kunnes pääsen maan mustaan povehen".
— "Jää vaan, lapseni, tänne, ja kostakoon Jumala kärsimäsi pahan
Matille ja koko hänen suvulleen!"
— "Ei, äitikulta! älä toivo kostoa, älä ainakaan heille, sillä siitä kärsisi Anttikin."
— "Ojensikos sitten Antti kättänsä sinua puolustaakseen? Nostikos hän sinut syliinsä, kun sinä verissäsi viruit lattialla, kantoikos hän sinut pois, hoitiko hän sinua?"
— "Ei, vaan hän tahtoi niin tehdä, hän kutsui minua, paetessani, minä olen vakuutettu siitä, että hän kulki perässäni ja olisi tahtonut auttaa minua".
— "Mielesi kaiketi vaan kuvaili sitä. Jos Antti olisi sinulle jotain hyvää tahtonut, olisi hän seurannut sinua siihen asti kuin olisi nähnyt sinun olevan semmoisissa käsissä, jotka antoivat sinulle apua, jota hän itse ei voinut tahi ei tahtonut antaa."
Samassa aukeni ovi ja Antti astui sisään. Silloin nousi vanhus ylös, asettui rumin vartaloinsa hänen ja Anna Leenan välille, joka peitti kasvot käsiinsä.
— "Tuletkos katsomaan, onko isäsi onnistunut tehdä minun kauniin lapseni raajarikoksi ainaiseksi?" kysäsi Katri.
Antti oli ääneti; hän huokasi raskaasti.
— "Sano isällesi", jatkoi Katri, "ett'en minä tahdo saattaa onnettomuutta hänelle, eikä ainoankaan kirouksen pidä suustani lähtemän, sillä niin tahtoo lapsi-kultani; mutta jos vielä sekin päivä koittaa, jolloin isäsi kierteleikse tuskissaan, niinkuin hän saattoi tämän viattoman lapsen tekemään julmalla kädellänsä, — jos koittaa se päivä, jolloin ei ainoakaan niistä ystävistä, jotka tänään nauroivat hänen ilkeälle työllensä, ojenna hänelle auttavaa kättä, niin meidän ei ole siihen syytä, se ei ole meidän toivostamme".
— "Lähettäkää tuo sanoma jonkun toisen keralla!" vastasi Antti säheällä äänellä. "Minulla ei ole isää enää eikä kotia. Sen miehen kanssa, josta te puhutte, ei minulla ole enää mitään tekemistä. — Anna Leena!" jatkoi hän, mennen vanhuksen ohi, "se isku, joka kaasi sinut maahan, sattui sydämmeeni kahta kipeämmin; minä olen tänäpänä menettänyt varsin paljon, vaan jos sinut saisin, niin olisin enemmän kuin lohdutettu. Tule mun syliini, rakas tyttö!"
Tyttö oli vielä vaiti, mutta kasvatus-äiti virkkoi: "Jos olet kotisi kadottanut ja köyhä niinkuin hänkin, etkä kamoksu hänen mainettansa, niin sanon sinulle sen, jota hän on salannut ja tahtonut salata aina, jospa sydämmensäkin siitä olisi pakahtunut, sillä hän ei tahtonut tuottaa epäsopua perheesenne. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, joka kyllä tunnen hänet: siinä on sinulle rikkaus, kalliimpi kuin kaikki sun isäsi varat". Ja vanhus yhdisti heidän kätensä, ja tytön punastuneet kasvot lepäsivät Antin rinnoilla.
Antti ei mennyt enää kotiansa; hän haki ja löysi työtä muualta. Muutamat kokivat lepyttää hänen isäänsä, sanoen, että hän oli väärin tehnyt. Tytöstä ei voitu sanoa mitään pahaa, joka olisi isän raakaa käytöstä puolustanut, sen ehkä Matti itsekin huomasi; mutta juuri se, että hänellä oli vääryys, teki hänet entistä enemmin itsepintaiseksi. Hän lupasi sopia Antin kanssa, jos tämä luopuisi tytöstä, vaan muutoin ei; "sillä", sanoi hän, "tulkoon vaikka koko mailma hulluksi, niin en minä noidan kynsiin hopussa mene!"
Näyttää siltä kuin olisi luonto kovan emintimän lailla kohdellut Pohjolaamme; vaan on tälläkin hyvät puolensa, sinkoilluthan on sirusia seppo Ilmarisen Sammosta. Se, joka ei työtä kamoksu, ja jolla ei ole suuria vaatimuksia, se elää hiljaisesti, tyytyväisenä onnellista perhe-elämää.
Antti sai pienen talon itselleen. Koska talon maat olivat huononpuolisia, huoneet rapistuneita, niin ei ostohintakaan ollut suuri, ja päälliseksi jäi se velaksi, taloon kiinnitettynä. Hän pyysi nyt isältään apua huoneiden rakentamiseen, mutta kun ukko sanoi antavansa vasta silloin kuin Antti luopuisi lemmitystään, niin ei avusta tullut mitään. Antti, näet, arveli, että kaunis ja rakas vaimo on parempi kuin komeat huoneet. Hän nai Anna Leenan, ja vanha Katri muutti heidän luokseen asumaan, ja kun aikaa voittain syntyi pieniä "noitia", niin oli tuosta lapsirakkaasta Katrista hyvä hyöty nuorelle äidille, joka uutterasti auttoi miestään hänen töissänsä.
Puolisojen pyrinnöt eivät rauenneet turhaan. He tulivat varakkaiksi ja ostelivat vähitellen maata lisään. Uudet asuinhuoneetkin saatiin rakennetuiksi, ja uutteruudellaan ja rehellisyydellään saivat he semmoisen arvon seudulla, että noitatarut kohtakin unohtuivat. Anna Leena, jota ei kukaan enää pilkannut, antoi muidenkin olla rauhassa; jos joku saikin joskus häneltä pistopuheen, oli se hänen oma syynsä ja asianomainen tiesi olla vast'edes varoillaan.
Näin oli asiain laita, kun saatiin kuulla uutisia Pällilästä. Vaimonsa kuoltua möi Matti omaisuutensa kahdelle kotona olevalle pojallensa. Vanhin poika, joka sai talon osakseen, otti hoitaakseen isäänsä. Se oli vaan suullisesti heidän kesken sovittu; vaan poika ei ollut se mies, joka olisi sanaansa syönyt, etenkin kun tässä oli kysymys hänen omasta isästään. Vaan asiat muuttuivat. Poika kuoli; leski meni toiselle miehelle, ja talon uusi isäntä ajoi Matin pois talostaan. Toinen poikansa ei ottanut häntä luokseen, moittihan vaan isän typeryyttä, kun ei tällä ollut edes vieraita miehiä todistamassa heidän entistä sopimustaan. Tuo entinen rikas joutui nyt pitäjän elätettäväksi, ja kuljetettiin talosta taloon ruotuvaivaisena.
Kipeästi tuo kävi vanhan, ennen niin ylpeän, miehen sydämmelle; mutta kipeimmin häneen koski, kun hänen täytyi mennä hylkäämänsä pojan ja tämän, myöskin pahoin kohtelemansa, vaimon taloon. Antin talossa piti hänen oleman kaksi päivää. — "Minä en tahdo nähdäkään tuota vanhaa luutaa," sanoi Katri ja meni omaan huoneesensa. Antti ei sanonut sanaakaan, hän katsoi vaimoonsa; hän näki, että tämän sydämmessä oli ankara taistelu, ja siihen hän ei tahtonut sanoillaan sekaantua. Nuo pidot ja isänsä paha käytös Anna Leenaa kohtaan, jotka hän jo oli melkein unohtanut, muistuivat ihan elävinä hänen mieleensä. Hän olisi kyllä isälleen kaikki antanut anteeksi; mutta, ainakaan nyt, hän ei tahtonut hänen puolestaan yhtään hyvää sanaa vaimolleen virkkaa, sillä se olisi heti hänelle muistuttanut ennen kärsityt pahat. "Kun isä tulee", arveli Antti, "niin säästän heitä kumpiakin keskenään enempää puhumasta, kuin itse haluavat". Hän ei mennytkään työhön, vaan jäi kotiin aamupäiväksi; mutta tuli puolipäiväkin, eikä Mattia vielä kuulunut. Antti kulki ulos tuvasta ja taas sisään, katsoen ylös mäelle, joka peitti naapuritalon hänen näkyvistään, mutta sieltä ei ketään näkynyt tulevaksi. Antti pani sänkyyn pitkälleen, päättäen olla nukkumatta, mutta kumminkin sai uni hänessä vallan. Anna Leena toimitteli vaan talontöitään eikä ollut millänsäkään.
Matilla oli vaan virstan matka käytävänä; mutta rasittava oli tuo matka hänelle, sillä omatuntonsa oli herännyt ja syvälle nöyryyttänyt hänet. Hän rukoili taivaan Herraa, ett'ei edes Anna Leena häntä liian tylysti kohtelisi. Useamman kerran täytyi hänen levähtää tien vieressä, ja kun hän tunsi itsensä pahoin voivan, toivoi hän kuolevansa, ennenkuin ennättää poikansa talolle. Vaan niin ei tapahtunut, ja vihdoin ei tuota pelättävää silmänräpäystä käynyt kauemmaksi lykkääminen.
Sauvansa nojassa, verkalleen ja ontuen astui ukkorukka ovesta sisään. Silloin meni talon sorea emäntä, lempeästi hymyillen, hänelle vastaan, otti häntä kädestä, samasta kädestä, joka häntä kerran oli loukannut, vei hänet paraimmalle paikalle istumaan, pani ruokaa hänen etehensä, ei niinkuin kerjäläiselle, vaan niinkuin kunnon emäntä rakkaalle, tervetulleelle vieraalle konsanaankin. Mutta ukko ei voinut palaakaan maistaa; hän istui kädet ristissä, ja kasvonsa jäntäreet liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut itkeä, vaan ei voinut.
Silloin talutti Anna Leena molemmat lapsensa ukon luo, kietoi kätensä hänen kaulansa ympäri ja kuiskasi lempeimmällä äänellä: "Isä! suutele lapsiamme! Anna anteeksi Antille ja minulle, ja unohtakaamme kaikki paha!"
"Anteeksi? — Unohtaa?" änkytti Matti. "Niin, kumpikos meistä tarvitsee anteeksi antamista?"
— "Kumpainenkin", vastasi Antti, joka seisoi vaimonsa vieressä. Hän oli nähnyt kaikki. — "Kummankin meidän täytyy toisillemme anteeksi antaa, ja kun kerran vaimoni sen sanoo, niin on se tehtävä, sillä hän osaa loihtia ihmisiä!"
Vanha ukko myhähti surullisesti, otti miniänsä käden omiinsa ja puristi sitä hellästi. Nyt ymmärsi hän sen voiman, jolla Anna Leena oli Antin loihtinut, ja iloitsi, ett'ei tietäjän tyly neuvo ollut voinut sitä tyhjäksi tehdä. Tähän perheen yhteiseen iloon täytyi vanhan Katrinkin tulla osaa ottamaan.
— "Kyllähän se kävi vähän vasten päivää sittenkin", arveli Katri, jäätyään kahden kesken Anna Leenan kanssa. "En kummastele että sinä tahdot sopia tuon appisi kanssa, koska, niinkuin sanot, Antin sydäntä se jo aikaa sitten oli kivistänyt, vaikk'ei ole siitä mitään virkkanut. Mutta kun sinä laitoit niin, ikäänkuin Matti olisi ollut se, jolle vääryyttä oli tehty, niin se ei kelpaa, ei totta tosiaankaan kelpaa! Annas, että minä olisin ollut siinä, niin olisin hänelle sanonut muutaman sanan, joista kyllä olisi muistanut mikä hän on ollut".
— "Ehkä niinkin", vastasi nuori emäntä, "mutta minä tein niin kuin mieleeni siinä silmänräpäyksessä johtui. Nähdessäni kuinka kurjan ja onnettoman näköinen hän oli, en minä olisi voinut sanoa hänelle pahaa sanaa, en mitenkään. Eikä se niinkään tuhmasti ollut tehty, sillä minulla ei ole koskaan elämässäni ollut suloisempaa hetkeä kuin se".
Katri pyöritti vaan päätään, hän tunsi ehkä kuinka kauniisti kasvatustyttärensä ajatteli, vaan ei tahtonut sitä tunnustaa.
Seuraavana päivänä oli Antilla isänsä kanssa pitkällinen keskustelu. Isä päätti jäädä poikansa luo ja toimittaa hänelle lanka-ostokset. Poika, joka tunsi isänsä varsin taitavaksi semmoisessa kaupassa, suostui mielellään, ja kun Matti epäili, tokkohan emäntä myöntyy siihen, että hän jää taloon, vastasi Antti: "Anna Leena suostuu kaikkeen, mikä hyvä on!"
Näin loppui Matin ruodulla-kulkeminen. Hän oli nyt joutunut noidan kynsiin, sanoi hän. Tästälähin oli hänellä erinomainen rakkaus kaikkia niitä kohtaan, joita mainittiin noidiksi, ja varsin suuresti ylenkatsoi hän "tietäjiä". Katrilla ja hänellä oli aina väliin pientä toraa, mutta yleiseen olivat he hyviä, ystäviä ja kirkkomaalla sai Matti hautansa vanhan noidan viereen.
Anna Leena vanheni myöskin; mutta maine hänen noituudestaan oli hälvennyt eikä jäänyt perinnöksi hänen lapsilleen. Vanhanakin oli hän vilkas, puhelias, herttainen vaimo, joka hääri rehellisen hiljaisen miehensä ympärillä koskaan sammumattomalla nuoruuden rakkaudella, sillä rakkaudella, joka panee kaikki altiiksi, itsensäkin, lemmittynsä edestä. He olivat onnellinen pariskunta, ja heidän lapsensa astuivat vanhempainsa jälkiä!