PATRIK O'BRIEN JA KATRI.
Patrik O'Brien oli vouratilallinen, se on, hänellä oli, vuotuista veroa vastaan maanomistajalle, pieni talo ja vähäinen maatilkku, josta hän ahkeralla työllä sai niukan eläkkeensä. Hän oli nuori, uhkea, kookas mies, tukkansa oli musta, kiharainen, ja silmät tummansiniset. Hänellä oli kaksi ominaisuutta, toinen hyvä, toinen epäiltävä, tai ehkäpä epäiltäviä kumpikin. Ensimmäinen oli se, että hän oli alkuansa laajalle levinneestä suvusta, joka kerskailee olevansa entisen Irlannin kuninkaan O'Brien'in jälkeisiä; ja vaikka tosin on epäilyksen alaista, onko mitään etua siitä, että ollaan semmoista sukua, joka muutama vuosisata takaperin oli kuuluisa, vaan joka sittemmin on saanut kärsiä puutetta ja viheliäisyyttä; niin Patrik kumminkin oli ylpeä sen puolesta ja varsinkin siitä, että hän aina asui esi-isäinsä maalla. Siihen aikaan nimittäin kuin Cromvell valtasi milt'ei koko Irlannin, asui tällä maapaikalla eräs O'Brien ja sai, tavalla tai toisella, luvan jäädä siihen asumaan; siinä oli hänen perheensä sittemmin pysynyt. Linnasta, jossa sen-aikuisen O'Brienin sanottiin asuneen, ei enää ollut mitään jäljellä, ja Patrikin, hänen jälkeisensä, asunto oli ainoa jäännös siitä sivurakennuksesta, jossa ennen muinoin talli oli ollut, eikä tämäkään ollut Patrikin oma, vaan hän asui siinä vouralla; mutta se oli ja pysyi kumminkin hänen esi-isäinsä entisenä asuntona.
Se nyt oli Patrikin ensimmäinen ominaisuus.
Toinen oli se, että hän, vaikk'ei juuri ollut mikään juomari, paljon kumminkin rakasti iloista seuraa, ja semmoisissa tiloissa lauleli hän kauniilla äänellään monta kaunista laulua, josta toverinsa mieltyivät häneen yhä enemmin; mutta vuodentulonsa ja muut saaliinsa eivät lisääntyneet samassa määrässä kuin suosio.
Totta on, että hän näki muutoksen tässä suhteessa olevan tuiki tarpeellisen, mutta totta on myöskin, että siihen vakuutukseen tuli hän vasta sitten kuin hänelle oli tapahtunut eräs tapaus joka hänen mielestänsä oli hyvin tavaton. Eräänä päivänä nimittäin olivat ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä; ei suinkaan siitä syystä, että hän sinä päivänä olisi ollut juomingeissa ja tullut humalaan, ei, hän ei koskaan ollut selvemmällä päällä. Mutta, näet, elämässämme on joskus semmoisiakin hetkiä jolloin luonnon antamat viisi aistiamme pettävät meitä aivan kirkkaalla päivällä, yhtä äkki-arvaamatta kuin hevosenkin, kun se horjahtaa astuessaan. Oikeastaan eivät ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä, vaan joku olento niiden päällä. Palatessaan kerran eräästä kylästä, joka oli peninkulman matkassa hänen kodistansa, ja lähetessään metsää jonka kautta hänen oli mentävä, näki hän oudon olennon kulkevan portaita myöten metsään. Ennenkuin olento peräti katosi, seisoi se muutaman tuokion portailla, auringon valaisemana, niin ihmeellisen solakkana ja loistavana, että Patrik, joka ei ollut taika-uskosta vapaa, tunsi sydämmensä säpsähtävän ja luuli sitä metsän miniäksi, joka oli tullut maailmata katselemaan. Mutta, vaikka Patrik hämmästyi, ei hän kumminkaan ollut mikään pelkuri, vaan kiirehti haamun perään. Metsätie teki tässä polven, jonka tähden haamu hetkeksi peittyi hänen silmistään, mutta nähtyään sen taas, huomasi Patrik sen olevan yhtä yksinkertaisessa puvussa, kuin seudun tytöillä oli, ja luuli tuosta, että metsän miniä, nähtyään jonkun tulevan perästänsä, oli muuttanut muotonsa. Näitä arveluja ei kauan kestänyt, sillä kun Patrik ennätti aivan lähelle haamua, kääntyi tämä ympärinsä, ja nytpä Patrikkimme näki, ettei edessään ollutkaan muuta kuin eräs neito, jonka hänen oikeastaan olisi pitänyt varsin hyvin tuntea: Katri O'Connor, erään O'Connor-nimisen vouraajan ainoa tytär. — Tytön isä kehui myöskin olevansa ylhäistä sukua ja oli melkein yhtä köyhä kuin Patrik ja hänen sukunsa. — Katria oli Patrik ennen sekä nähnyt että ei ollut nähnyt, se tahtoo sanoa, ei ollut häntä sen enempää tarkastanut. Mutta nyt, nähdessään Katrin kauniit, mustat kulmakarvat kaarina sinisten silmäin yli ja hänen täysikasvuisen, neitseellisen vartalonsa, joka niin lumoavaisesti soveltui silmäin ja muun muodon kanssa yhteen, ei hän, Patrikin mielestä, enää ollut se entinen Katri, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt tuntea. Haamuun, jonka hän nyt näki, oli tuo haamu portailta kummallisesti kätkeytynyt, ja hän tunsi olevansa niin kummallisella mieli-alalla, niin hädissänsä, että hän kulki Katrin sivulla eikä kunnon sanaa suustansa saanut, vielä vähemmin saattoi laulaa hyräellä niinkuin muille tytöille. Tämä oli se tavaton seikka, joka hänelle oli tapahtunut.
Kun sittemmin joskus satunnalta puhuttiin Katrista ja sanottiin häntä kauniiksi ja kelpo tytöksi, niin ei se ollut ollenkaan Patrikin mieliin; sillä hän piti muiden ylistykset vallan vähäpätöisinä sen rinnalla, mitä hän itse tiesi ja oli nähnyt metsässä. Ja jos joku omasta puolestaan olisi kehunut Katria kauniiksi, niin olisi Patrik varmaankin vaatinut kehujan keppisille ja taistellut niin kau'an, kuin oli jaksanut pystyssä pysyä. Sanalla sanoen, Patrik tunsi itsessään jotakin outoa, ihastusta, voimaa, joka juovutti häntä paljoa suloisemmin, kauemmin kuin mikään juoma, jota hän koskaan oli juonut; ja osaksi sentähden, että hän nyt oli saanut toisen ma'un, osaksi senkin vuoksi, että hän nyt pyrki Katrin mielisuosioon ja jos mahdollista toivoi saada hänet vaimokseen, herkesi hän juomasta, vaikk'ei sentähden kumminkaan mihinkään raittiuden seuraa ruvennut jäseneksi.
Kun nuori mies rakastuu näin kovasti, etsii hän tavallisesti, mistään muusta huolimatta, tilaisuutta saadaksensa ilmoittaa sitä, ja harvoinpa sattunee niin, ett'ei hän tilaisuutta siihen saa. Ja kun tämä tapahtui Patrikin ja Katrin välillä, niin oli kaksi onnellista ihmistä lisäksi maailmassa; sillä Katrikin rakasti Patrikia, jonka kyllä jo saattoi arvata siitä vaikutuksesta, minkä hän tuolla metsässä oli tehnyt Patrikiin; harvoin, näet, voinee se, joka on peräti penseä, viehättää toista puoleensa niin kovasti.
Mutta kohta senjälkeen kuin he olivat luvanneet olla uskollisia toisilleen, kuoli Katrin isä, ja emintimänsä aikoi mennä toisiin naimisiin.
Eräänä aamuna seisoi Katri Patrikin asunnon ulkopuolella. Riemuisena juoksi sulhasensa häntä vastaan, tervehti ja pyysi astumaan sisään; Katripa ei tullut, vaan sanoi: "Minun ei sovi enää olla kotonani, ja sinä tiedät, Patrik, ukko Mac Kay'n sanovan meitä Irlantilaisia niin kevytmielisiksi, että menemme naimisiin, vaikk'ei meillä ole mitään; saamme muka sitten suuren perheen, mies rupeaa juomaan ja vaimo tulee onnettomaksi. Vaan niin ei pidä oleman meidän laitamme, Patrik; minä en voisi nähdä sinun tulevan humalassa kotiin…"
— "Tai menevän humalassa ulos", lisäsi Patrik, joka oli enemmin kokenut ja sitä paitsi oli leikkisä kuin Irlantilainen konsanaankin.
— "En mitenkään", jatkoi Katri, "ja sentähden menen minä herra O'Doolen palvelukseen. Hän on vourannut suuren tilan lähellä Limerik'in kaupunkia ja tarvitsee reippaita piikoja. Säästetään sill'aikaa, Patrik, rahaa, minkä voimme, ja sitten, saatuamme kylliksi kokoon, pidämme häät, jos vaan maltat odottaa niin kauan".
— "Voi, Katri-kultani", virkki Patrik vakaisesti: "kyllä minä maltan koko elämäni ajan ja vielä tulevaisenkin, enkä koskaan taukoa sinua rakastamasta. Mutta kuinkas paljon luulet menevän aikaa, ennenkuin häitä pidämme?"
— "Se riippuu siitä, kuinka ahkeraan teemme työtä ja kuinka paljon saamme säästetyksi. Minun laskuni mukaan menee siihen kolme vuotta".
— "Mutta jos minä teen työtä kahta ahkerammin entistäni, eikös sitten puolitoista vuotta ole kylläksi, Katriseni?"
"Niin, Patrik, kun vaan saamme kokoon kaksikymmentä puntaa, joilla voimme vourata enemmän maata lisään ja ostaa lampaita sekä saada tuo huoneesi parempaan kuntoon, niin sitten pidetään häät".
— "Kolme vuotta! Puolitoista vuotta!" huokasi Patrik. "Voi, Katri-kultani, mitenkähän kärsinenkään olla niin kaukana erilläni sinusta? Siellä sinä saat nähdä pulskia miehiä, joita ei suinkaan puuttune Limerik'issä, ja ne, nähtyään sinut, rakastuvat sinuun ja ilmoittavat sinulle rakkautensa, ja minä, minä en ole siellä vakuuttamassa, ett'ei kukaan voi rakastaa sinua niin sydämmen pohjasta kuin Patrik O'Brien, sillä se on varsin mahdotonta!"
— "Kuules nyt, Patrik, tässä on isä-vainajani koira, ainoa perintö isältäni, sen saat sinä, jääköön se luoksesi. Ja nyt annan minä sinulle suuta, koiran katsoessa päältä, niin tottapa silloin tietänet, ett'en sinua petä".
Oli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa, sillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. "Niin, Vahti", sanoi Katri, "nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan". Patrik saattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin kanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä ei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan. Istuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla päätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda Katrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.
Hyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin ulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti sekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin myötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan, vaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana, jonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset olleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita, joita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän kuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.
Silloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet hämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta naapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä raadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät olleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa savi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi kipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin tähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen, ett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen Katrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän kirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama — sillä, niin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut kirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt puumerkkinsä alle. — Kirje kuului näin:
"Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän. Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään tyhjiä luuloja.
Vouraaja O'Doolen vaimo".
— "Kuules nyt", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen taas hyvälle tuulelle, "minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta minä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit todistajana, siksipä annan sinulle anteeksi".
Vahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle ja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin hyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja sikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran hyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi vakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä häille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.
Jonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan, tapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään vouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen lampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli hänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan päätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää maistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.
Mutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui vaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä vakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä olikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.
Vahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet, sillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa, sanomatta sentään mitään.
— "No, etkös enää osaa olla nöyräkään?" virkkoi Patrik; "pitäisikö minun kenties pyytää anteeksi sinulta, hä? Ei maar. Ensi kerralla sain maksaa yksikolmatta shillinkiä ja 3 penciä, ja nyt seitsemäntoista shillinkiä, paitsi niitä kuutta penciä, jotka panin viinaan, ja nekin vaivatkoot, jos ei ihmisten, niin Jumalan silmissä, sinun omaa-tuntoasi. Sinä olet ainoa vihamieheni, mutta sinäpä saatatkin minut varsin perikatoon, ja kun nyt kaupan päällisiksi vielä minulle hampaitasi irvistelet, ja minä olen saanut luvan, niin nytkös minä sinulle…"
Ja äkäpäissään, ennenkuin vielä sai puheensakaan loppuun, tavoitti Patrik sauvallansa Vahtia. Mutta kaiketi lie esipuhe ollut liian pitkä ja ilmoittanut Vahdille, mitä tapahtuva oli, sillä koira vältti lyönnin, juoksi takaisin tupaan ja asettui varsin julmana vastarintaan, myristen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: No, sopisi tuota kerrankin koettaa, kumpainenko meistä on väkevämpi.
— "Hauskahan tosiaan on nähdä, että tahdot puolustaa itseäsi", sanoi
Patrik, "varo nyt päätäsi."
Vahti väisti päätään pois hänen iskultaan ja aikoi karata Patrikkiin kiini, mutta nytpä vasta lyönti läjähtikin ja sattui Vahdin etujalkaan. Kovasti isku kaiketi koiraan koski, sillä tämä kaatua romahti kyljelleen, nousi sitten ja juoksi kolmin jaloin vinkuen ympäri huonetta ja kiiti kuin nuoli ulos kyökkiin.
Nyt kun Patrik oli kerran saanut kelpo lailla lyödä sivalletuksi, halusi hän lyödä vieläkin, jonka tähden hän ajoi koiraa takaa. Vahti kipusi pieniä tikapuita myöten ylisille, ja jäi aukon suulle seisomaan, ikäänkuin olisi havainnut tämän olevan hyvän puolustuspaikka, tai ikäänkuin sieltä aikoisi ruveta sovintoa hieromaan; mutta, siitä huolimatta, kipusi Patrik perästä, sauva kädessä, ja kun nyt koira ei nähnyt itsellään olevan muuta keinoa kuin lähteä käpälämäkeen, kääntyi se äkkiä ympäri ja pujahti ulos akkunanlävestä, mutt'ei ihan täydelleen siinä onnistunut, sillä kinttunsa saivat vähäsen maistaa sitä ankaraa iskua, jonka Patrik oli aikonut sen selkään. Mutta ankarammin sattui isku akkunanpieleen, rikkoi lahoneen puun ja teki rei'än olkikattoonkin, ja nytkös Patrik sai nähdä kummia: eräästä saviastiasta juoksi kokonainen virta kultarahoja esille, jotka kilisten levisivät ylisten lattialle!
Patrik ei uskonut silmiään. Hän pelkäsi, että hänelle oli tapahtunut liian suuri siunaus tahi että äsköisessä viinassa, jonka hän oli juonut, oli joku lumous. Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ja katseli rahoihin epäilevin silmin, ikäänkuin olisi luullut olevan takanaan jonkun, joka luuli Patrikia niin tuhmaksi, että antaisi tehdä pilkkaa itsestään. Mutta vähän ajan kuluttua arveli hän, että saisihan yhden noista kiiltävistä kappaleista ottaa ylös ja katsella edes sitä, ja hän näki niiden olevan ulkonäöltään vanhoja kultarahoja vuodelta 1620. Nyt iski hänen mieleensä se ajatus, että joku hänen esi-isistään oli piiloittanut tänne rahojaan; olihan semmoista ennenkin kuultu.
Ennen pimeän tultua oli Patrik kerännyt jok'ainoan rahakappalen; mutta nyt kun hän näki olevansa rikas ja oli iloissaan siitä, rupesi hän kohta kovasti pelkäämään, että kentiesi Vahti, joka oli ollut syynä hänen rikastumiseensa, paraikaa juoksee rajuna kylässä, puremassa ja raatelemassa seudun lampaita, ja hän siis olisi saanut rahaa ainoastaan korvatakseen Vahdin tekemiä tuhotöitä. Se ajatus, mitähän Katri tästä sanoo, ja pelko, mitä Vahti tehnee, pitivät häntä valveilla koko yön, ja aamulla oli hän rauhaton, kuullessaan vähimmänkin jyskeen, sillä hän ajatteli silloin, nyt tullaan varmaankin sanomaan kuin monta lammasta Vahti on raadellut. Mutta ketään ei tullut.
Koko päivän oli hän yhtä rauhaton; illan tultua kaivoi hän rahat tuvan lattian alle, ja läksi seuraavana aamuna astumaan Limerik'iin.
Tultuaan O'Doolen tilalle, kuulusteli hän Katria, mutta häntä ei silloin ollut saapuvilla; Patrik vietiin emäntä O'Doolen luo ja oli tuskin saanut nimensä sanoneeksi, kun emäntä lausui: "Vai niin, tekös olettekin se mies, jonka luona kunnon ihmiset eivät voi olla? Minkähän tytön luulette olevan niin typerän, että ottaisi miehekseen teidät, jos ette pidä sanaanne pyhänä. Vieläpä olette niin rohkea, että itse tulette sitä ilmoittamaankin!"
Tuotapa puhetta ei Patrik käsittänyt laisinkaan; käsitti sitten vasta, kuin hänelle kerrottiin Vahdin edellisenä päivänä tulleen sinne. Kuinka Vahti oli voinut löytää Katrin niin kaukaisesta kaupungista, jossa se ei ollut koskaan ennen käynyt, sitä kaikki pitivät ihmeenä ja sen merkkinä, että Patrik oli ollut uskoton morsiamelleen, ja ett'ei hänen luonaan voi kukaan tulla toimeen. Mutta kun Patrik kertoi emäntä O'Doolelle, mitä hänellä oli Katrille ilmoitettavaa, nousi suuri ilo. Katri tuli kohta myöskin paikalle ja oli alussa hyvin hämmästynyt, mutta tuli sitten kohta iloisemmaksi, ja Patrikin mielestä loistivat hänen morsiamensa silmät kahta kauniimmin ilosta. Kohta tuli vuoraaja O'Doole kotiin, tulipa itse Vahtikin esille ja käyttihen oikein säädyllisesti, oli näet, vierasten läsnä-ollessa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja tervehti vain Patrikkia hyvin kylmästi.
Nyt tahtoi O'Doole heti valmistaa häät ja kehoitti Patrikkia vuoraamaan maata läheistöllä, mutta Patrik kiitti kauniisti ja sanoi tahtovansa jäädä entiselle paikalle, jossa ostaisi sekä vouraisi enemmän maata lisään.
— "Mutta", sanoi hän yksivakaisen näköisenä Katrille, "mitä teemme Vahdin kanssa? Kyllähän se on sinun koirasi, Katriseni, ja se on kerran ollut todistajana meillä, niinkuin muistanet, ja sehän se oikeastaan onkin, joka meidät rikkaiksi teki, enkä minä henno sitoa enkä lyödä häntä enää: mutta köyhtyisi maar itse ministerikin, maksaissaan kaikkia niitä kanoja, lampaita ja sikoja, joita Vahti heikkoudessaan joskus kohtelee tuimasti".
Nyt yhtyi vuoraaja O'Doole heidän puheesensa ja tutkisteli mitä Vahti oli tottunut saamaan ruoakseen pienestä penikasta asti sekä millä sitä Patrik oli ruokkinut; ja niinpä saatiin tietää, että Vahti oli englantilaista rotua ja oli Katrin isältä saanut lihaa ainakin sunnuntaisin, mutta Patrikin luona ei saanut lihaa eikä luuta nähdäkkään, Patrik kun ei koskaan itsekään syönyt lihaa siitä päivin, kuin rupesi rahoja säästelemään. Vahdissa oli halu lihan perään kiihtynyt kiihtymistään ja kun ei hänelle sitä annettu, päätti hän itse hankkia.
Ja nyt — vaikk'ei liene sopivaista puhua samalla lihasta kuin rakkaudesta — lopetamme sillä toivotuksella: että jokainen nuori poika, joka rakastaa neitoa ja rakkautensa tähden saa kärsiä kauan vaivaa, olisi yhtä onnellinen kuin Patrik O'Brienkin oli.