JUUTALAISTYTTÖ.
H. C. Andersenin kirjoittama.
Köyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin vilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä oppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa; sillä hän kävi kristityssä koulussa.
Maantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä lasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu. Hänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän istui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli opetusta tarkemmin kuin kukaan muu.
"Lue kirjaasi!" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan tyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi tytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.
Tytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan tehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö olisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi kenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden oli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.
Opettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa tyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. "Minä en kärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun janoa evankeliumin sanan perään", sanoi opettaja.
Ja isä puhkesi itkuun: "Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta uskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa uskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei lastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää sanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa".
Ja pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.
— — — Vuosia oli kulunut.
Kaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa porvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli niin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen loisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön kasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska hän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.
Joka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu kadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri toimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. "Muista sabbatin päivää, ettäs sen pyhittäisit!" käski hänen lakinsa, mutta hänen sabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan sydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut kylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli noussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään hartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja virrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle pyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki hän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa sanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen mieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle äidillensä, että Saaran ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman esi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna kirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän lapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa, kuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen kävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja, jota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten julmasti pilkattiin ja rääkättiin.
Ritarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja maatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä äärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne saatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana olemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta kutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan; sairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa selkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat virkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa, joka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä, joutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli vanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:
— "Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!"
"Tiedän kyllä", vastasi Turkkilainen, "kostoa!"
— "Niin, kristityn kostoa", sanoi ritari. "Kristin-oppi käskee meitä antamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä niille, jotka kärsivät tuskaa!"
Silloin puhkesi vanki itkuun: "Sitä en minä voinut luulla mahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden söin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen. Minä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua siihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja jumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" — ja hänen rukouksensa täytettiin.
Siinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella, mutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui sopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot pyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui lapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut evankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.
— "Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viimeiset sanat olleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä yhdessä lain käskyn kanssa: "Kunnioita isääs ja äitiäs!"
"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen sanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin kirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät paloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään saakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä, paistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata sinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka isä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan minulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!"
— — — Ja vuosia kului.
Isäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää piikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä, hankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka olisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä heikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi, teki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.
— "Tuolla on raamattu", sanoi sairas emäntä, "lue minulle vähäisen siitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan sanaa".
Ja Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja kirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: "Äiti, lapsesi ei ole ottava kristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet sinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset täällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on — on sopu parempi Jumalan tykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' — 'hän käy maan päällä, ja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'. Sen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja hänen, Kristuksen, kautta".
Ja hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi hänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui heikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.
"Saara raukka!" sanoivat ihmiset, "liika työ ja valvominen ovat rauaisseet hänen voimansa".
He veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä vietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut sijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.
Ja taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös juutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen kirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus: "Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi opetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä hengellä!'"