JUHANI IHALAINEN.
Luonnonihanasta Rautalammin pitäjästä, joka on kasvattanut useampia myöhemmistä runosepistä kuin mikään muu seutu, oli myöskin Juhani Ihalainen kotoisin. Siellä hän syntyi aviottomana lapsena v. 1798. Tämä onnetoin elämän alku sitten ikäänkuin painoi merkkinsä kaikkiin hänen myöhempiinkin kohtaloihinsa, niinkuin hän itsekin sanoo "Runossa itsestänsä":
Vasta vaivoissa havaitsin,
Vasta tulin tuntemahan,
Mikä perintö minulle,
Onnettomalle osaksi
Vanhemmilt' on valmistettu.
Synnissä minun si'itit,
Häijyn he'elmän himossa,
Haureu'essa hosasit,
Kääreit päälle kirouksen,
Että armaha Jumala —
Äiti lassa äätä neuvoi,
Vaan en iitäkään isältä
Ole tullut tuntemahan,
Josta oppinut olisin
Turmeluksen tuntemahan —
Jo lapsena sai hän lähteä kerjuulle, "pitkällä pitäjän tiellä aloin palasta ajella, niinkuin oksalla orava elatusta etsimässä". Vanhemmaksi tultuansa rupesi hän ensin rengiksi, jommoisena oli kuusi vuotta, ja sitten kovan taudin alaiseksi jouduttuaan räätäliksi, siksikuin tauti teki tämänkin toimeentulon hänelle mahdottomaksi. Tämän jälkeen, joka lienee tapahtunut jo 1820 luvulla, sai hän elää suuremman osan elämäänsä ruotuvaivaisena toisten armoilla. Huono kasvatus mainitaan saattaneen Ihalaisen nuorempana rikoksentekiäksikin, varkaaksi; mutta hänen runonsa näyttävät hänen sittemmin kääntyneen totisempiin ajatuksiin. Mikä se oli joka saattoi hänet runoiluun, siitä hän itse kertoo seuraavilla sanoilla:
Käypä kääntehen näkeepi,
Soutavainen lahen soppeen.
Minä olen orpo poika,
Nähnyt monta matkausta
Tällä vähällä välillä,
Lyhyellä elämällä:
Sillä kallohon kajahti,
Että ruveta runoillen,
Saattaa saunasta sanoman
Tutuksi tupaväellen,
Mitä mielessä minulla,
Surun alla sullotulla.
Vaikk' ei pakkoa pahaakaan
Olis mulla ollenkana,
Että rustata runoja:
Luonto kuitenkin lupaapi,
Tapa vanha vietteleepi,
Että pikkuisen pitäisi
Kihnutella kirjoitusta
Kansan kasvavan etehen,
Tulevaisten tunnustella.
Myöskin hän valittaa että hänen runonsa olivat hänelle hankkineet vihamiehiä, jotka koettivat häntä estää niitä kirjoittamasta. Juhani Ihalainen kuoli ruotuvaivaisena 5 p. tammik. 1856.
Ihalaisen runoja löytyy kuusi, Tupakkiruno, Ylistysruno Kirjavaiselle, Naimaruno, Toholahden markkinoista, Talkousruno ja Runo itsestänsä, painettuna Lönnrotin Mehiläiseen 1836-37. Paitse näitä tavataan Suom. Kirj. Seuran arkistossa tallella vielä useampia, sekä runoja että lauluja, esim. runot Viitasaaren noidista (Ihalaisen omalla kädellä kirjoitettu), Keisarin armoteoista (omak. v:lta 1850), Runo itsestänsä (aivan uudestaan tehtynä ja nähtävästi paljon myöhemmältä ajalta kuin Lönnrotin painattama v:lta 1831), Herrain hevosen taposta, Talonpojan tyttärille, sekä laulut Näljästä ja kalliista ajasta v. 1832 ja pari kuolinvirttä. Ihalaisen runot ovat kirjoitetut ilman suurempaa runollista innostusta, runomitta on perin huono; useimmissa niistä hän moittii tai pilkkaa kansassa vallitsevia pahoja tapoja.