PAAVO KORHONEN.[1]
Kaikista nykyisemmän ajan suomalaisista runoniekoista on Paavo Korhonen kuuluisimman nimen voittanut. Hän syntyi vuonna 1775 Vihtajärven[2] talossa Sonkarinsaaren kylää, Rautalammin pitäjätä. Syntymätalostansa kutsuttiin häntä loppupuolella ikäänsä Vihtapaavoksi, jonka nimen itsekin muutamassa runossansa omistaa.
Ensimäisestä opistansa annamme hänen itse kertoa. Siitä lausuu runoissansa seuraavilla sanoilla:
En ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta,
Piisaapi kotoinen koulu
Talonpojan tarpeheksi;
Isä ennen iitä neuvoi,
Äätä äitini opetti,
Siihen sain enempi sitte
Opetella itse vielä;
Aloin kirjoittaa kynällä,
Ja panna paperin päälle
Joutoaikoina jotakin,
Miesten muihenkin katsella,
Tulevaisten tunnustella,
Asioita ainoisia.
Piti kyllä kynteä'kin,
Kulkea kuressa aatran,
Koko viikot vieretysten:
Kynä kuivi sill' ajalla,
Leveämmäksi levesi,
Aatran kären kaltaiseksi.
Olin oppinut ojalle,
Viivyin siellä toiset viikot;
Kuivi läkkini kuraksi,
Ei juossut kynästä kyllin.
Palotyössä paljon uuvuin,
Siellä silmätkin pilaantui.
Elon aikana enemmän
Sirpin kammissa kamusin;
Viikot viljoa kokoilin,
Suunnittelin sunnuntaina
Piirteä paperin päälle,
Mitä mielessä makasi.
Olipa käsi olasta
Kovin käynyt kankiaksi,
Oli kanssa kyynäspäästä,
kaikkite'kin kalvosesta,
Eikä peukalo pitänyt
Kylläksi kyneä kiini;
Koko koura paljon painoi,
Se painoi paperin puhki.
Jo nuoruudessaan näytti Korhonen erinomaiset luonnonlahjat siihen, josta kerran oli kuuluisan nimen saava. Erinäinen tapaus johdatti hänen ensikerran laulamaan. Rautalammilla oli silloin Kokki niminen herra nimismiehenä, joka sitä ennen oli Jämsässä samaa virkaa pitänyt. Kun viinankeitto niinä aikoina oli kokonaan kielletty, niin talonpoikain useinki piti laajoilla ja antimilla lumota silmät Kokilta, viinakotien sivutse kulkiessa. Mutta Kokin kukkaro jo vanhastaan pahaan tyhjänä asumisen tapaan totuttua ei kuitenkaan ottanut oikein täyttyäksensä, jonka tähden suurenteli tulojansa velan-otoilla, joita talonpojat harvoin rohkenivat vastaan olla. Niin velkaantui monelle miehelle, jotta velat iäksi päiväksi saivat maksamatta jäädä, semminkin kun Kokki viimein juoniensa ja kujeittensa kautta menetti virkansa, palkkansa ja muut tulonsa. Jollain tavalla kostaaksensa tämän virkaheiton koiruutta ja lohduttaaksensa muita sekä itseänsä häneltä kärsitystä vääryydestä teki Korhonen hänestä laulun, joka kyllä koskevalla ja terävällä tavalla mainii sen mutkia ja konnankoukkuja. Laulu, joka sanotaan olleen Korhosen ensimäisiä kokeita, levisi pian yli ympäri pitäjän, opittiin pian monelta ja laulettiin halullisesti Kokin koiruuden muistoksi ja velkojensa maksuksi. Kun myös tiedettiin Vihtajärven Paavo saman laulun tekiäksi, niin jopa kokouksissa, häissä, ristiäisissä, talkoissa ja muissa senlaisissa pyydettiin häntä sitä laulamaan ja aikaa voittain ruvettiin häntä vaatimaan muistakin aineista lauluja tekemään. Ei niin paikkaa maassa, ettei siinä aina kummempiakin tapauksia eli muuten mainittavampia asioita ilmaantuisi. Milloin saadaan uusi komia kirkko seurakuntaan rakennetuksi, milloin kuolee eli pois muuttaa siitä arvon ja kiitoksen ansainnut opettaja, milloin elää siinä seurakunnalle pahoitukseksi moitteenalainen virkamies eli muu seurakunnan jäsen. Toisen kerran siunaa jumala maakunnan hyvällä vuodentulolla, eli kurittaa sitä kovalla ajalla, elikkä rustaa ruunu maakunnan hyväksi uusia laitoksia. Näistä ja monellaisista muista merkillisistä tapauksista, joista muut kansat tavallisesti suusanoilla seuroissa tarinoivat, Suomen talonpoikainen rahvas ei niin ilman paljo jaarittele, ettei enemmin tahtoisi niistä joita kuita runoja eli lauluja kuullaksensa. Semmoisista aineista teki Korhonenkin enimmät runonsa, vaikkei niin, ettei olisi muihinkin pystynyt. Muutamissa valittaa tapain turmiosta ja kehoittaa parempihin, toisissa on elatuskeinojen parannus ja muu kansainen hyöty aineenansa, toisissa syntymämaansa ja äitinkielensä puolustus niiden ylenkatsojia ja pilkkaajia vastaan. Vanhain tarina- ja loihturunoin tapaan teki myös muutamia runojansa.
Samaten kuin oppineitten seuroissa hyviä laulajoita toisinaan pyydetään joista kuista seikoista lauluja rakentamaan, niin vaadittiin Korhostakin usein milloin mistäkin laulamaan. Semmoisia toimituksia sai välistä ulkopitäjistäkin kaukana Rautalammilta. Muutamana päivänä tuli miehiä Maaningalta ja pyysivät hänen runoa laittamaan papistansa, joka heillä silloin oli pahan-ilkinen jutunkäviä ja muuten konnankoukkuinen mies, joilla juonillansa ei tainnut seurakunnalle mieliksi olla ja joiden kautta viimein virkansakin menetti. Korhonen käski heidän kertoa kaikki, mitä papista tiesivät ja tahtoivat runoon pantavaksi, joka kertominen illasta ruveten kesti pitkään yöhön. Sitte ruvettiin maata. Aamulla jälkeen vuoteelta noustua alkoi Korhonen laulaa pitkän runon, jossa papin elämä ja kujeet olivat kuvatut ehkä paremmin, kuin miehet olivat toivoakaan voineet. Sitte eivät heittäneet häntä, ennenkuin kirjoitti heille saman runon, jonka kanssa lähtivät kotiinsa, ja josta sitte kirjoituttivat ja jakailivat jäljennöitä sinne tänne seurakuntaan, arvattavasti ei pappia itseäkään unohdettu.
Monet muut runoistansa teki Korhonen toimittamatta, eikä pitänyt niistä sen enempätä jälkeenpäin lukua. Nekin, jotka joutoaikoina itseksestään moninaisista aineista mietti ja kirjoitti, anteli pitkin pitäjätä pois luotaan, josta syystä maakunnassa monta tekemätänsä runoa laulettiin, joita itse ei enään muistanut tuskin tehneensäkään. Kun häneltä kerran kysyttiin, paljoko yleensä olisi runoja tehnyt, viittasi pöydän alalliseen melkoiseen kistuun sanoen: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan." Harvat runoistansa syntyivät kirjoituspöydän ääressä, jossa heti mietittyänsä olisi tainnut paperille piirtää ajatuksensa. Parahimmat runonsa sanotaan perustaneen yksinäisillä metsäkuluilla, kalastusretkillä ja muissa töissä ollessansa. Ne sitte miten muisteli kotiin tultuansa kirjoitti paperille, ensi tilassa jollen kullen tuttavistansa annettaviksi. Pitopaikoissa ja muissa iloseuroissa lauloi oluen ja viinan ääressä monta ihan uutta, johon ei ollut ensimäistä sanaakaan sitä ennen miettinyt, niin senkin jo usiammasti räntätyn, joka alkaa sanoilla:
No miehet, miehet, veikkoset! näin näitä häitä juodaan:
Lopussa viel'ei entiset, ja toista aina tuodaan.
Näistä harvat taisivat tulla kirjoitetuksi, jonka tähden menivät sitä myöten kun syntyivätkin, jos kohta joku kuulioista jälkeenpäin olisikin joita kuita paikkoja muistellut.
Edellä mainitusta jo kyllä on nähtävä, Korhosen ei pitäneen runomahtiansa missään suuremmassa arvossa. Kun kerran häneltä muistiansa myöten kirjoitettiin erästä runoa, sanoi hän unohtaneensa loppuvärssyt runosta. Niitä hänen miettiessä väliytyi kirjoittaja ja kysyi eikö sopisi runoa niillä sanoilla lopettaa, jotka samassa kertoi, lopettaa. Heti oli Korhonen valmis myönnyttämään, ja luuli ehdolle pantuja vielä sopivammiksi, kun sanoi olleenkaan ne omatekemänsä, jotka nyt olivat muistostansa kadonneet. Muutamassa kohti runoilee hän laulujensa vähästä arvosta näillä sanoilla:
Virteni ovat verrattavat
Semmoisen sepän takeisiin,
Joka ahjollen ajaapi,
Hiilet polttaapi poroksi,
Rauan tuiki turmeleepi,
Ei kunnon kalua saahen.
Isänsä kuoltua tuli Paavo kuin vanhin poika isännäksi taloon. Mutta luonnostansa huoletonta elämää rakastaen antoi vapatahtoisesti isännyyden nuoremmalle veljellensä Ristolle, joka olikin ymmärtävä, toimikas ja uuttera maamies. Ehkä tähän myös oli syynä Paavon onneton taipumus viinaan, joka keski-ijästä seurasi häntä hautaan asti. Muutamassa runossansa syyttää runonteon ja laulamisen saattaneen hänen tähän turmelukseen, ja valittaa, kun ei sitte havaittuansakaan voinut luopua siitä, sanoen:
Eikä tullut miehen mieltä,
Ett' oisin heti herennyt,
Työstä turhasta lakannut.
Palkka mulle maksettihin:
Vieteltihin viinan kanssa,
Pyyettiin putelin kanssa,
A:ta, b:tä ensi aluksi,
Koko virret viimeiseksi.
Se oli opista voitto,
Että jouvuin juomariksi,
Ratkesin kylän ratiksi.
Toisessa runossa, jonka varta vasten on viinan turmelevista vaikutuksista tehnyt, lausuu ensittäin:
Vasta minä vanhoillani
Oivalsin tämän asian,
Kuinka kunnia meneepi,
Aleneepi miehen arvo,
Kaikki rakkaus katoopi
Entisiltä ystäviltä,
Miesi velkahan veäksen,
Joka ryyppeää rysyltä,
Viinan viljassa elääpi
Monet päivät pääksytysten.
Maailman makia seura,
Tapa vanha tarttuvainen,
Jot'ei arvata alusta,
Saapi semmoiset vahingot.
Vähän jälkeenpäin valittaa samassa runossa itsestänsäkin, sanoen:
Aivan on asian laita
Sillä lailla, lapsukaiset;
Minä sen toeksi tieän,
Kun olen itsekin ollut
Taipuva tähän tapahan,
Saanut semmoiset vahingot:
Terveys on turmeltuna,
Kaikki rikkaus laonnut,
Matti taskussa makaapi.
Tällä suututin sukuni,
Esivaltani vihoitin,
Näytin itseni olevan
Hyvänsuoville suruksi,
Irvihampaillen iloksi.
Viimein päättää runon seuraavilla loppusanoilla:
Olkohon opiksi muille,
Jotka saanevat sanoa:
"Muit' on mies opettanunna,
Itse oli oppimaton."
Tästä viastansa muistuttaa myös eräs hänestä tehty runo, jota Rautalammilla jo Korhosen eläissä laulettiin ja joka, koska ei ole erittäin pitkä, sopinee tähänkin pantaa. Se kuuluu seuraavilla sanoilla:
Vihtapaavo viisas miesi,
Sanottava Suomen maassa,
Muissa maissa mainittava,
Ei ole etäällä käynyt
Hakemassa harjoitusta;
Kotona on koulu ollut
Oman suvun suosiosta,
Oman vanhemman opista.
Koska lassa lattialla
Pieni Paavo polvillansa
Itseksensä istuskeli,
Kyykyllänsä katseleepi,
Ei luultu lukia-miestä,
Kirjamiestä milloinkana
Tästä lapsesta tulevan,
Osaajata ollenkana,
Ensinkään yrittäjätä,
Rupeajata runoille.
Vaan koska ikä eneni,
Tuli tunto täyellinen,
Rupes hän runon tekohon,
Teki runot, laitti laulut
Hyvemmistä, huonommista,
Lukkarista ja papista,
Nimismiehistä, mittarista,
Talonpoikainkin tavoista,
Juomarista, kuoharista,
Sanoi sanat räätälistä,
Sotavuoenkin sovitti.
Pani sen paperin päälle,
Kansan kasvavan varalle,
Tulevaisten tunnustella,
Kuinka oli kumma aika,
Surullinen Suomen maassa,
Kuulun veisun kultahäistä,
Viinasta valitun virren.
Vielä sitte viimeiseksi
Sai maassa sanottavaksi
Pojan veljen Väinämöisen,
Liisan Antero Vipusen.
Jo nyt lauluni lopetan,
Kosk'ei aika myöten anna,
Vaikk'ois vielä virkkamista
Paavon tuhmista tavoista,
Juomisestakin jutella,
Kuinka viina vietteleepi,
Viepi voiman viisahalta,
Ymmärryksen oppineelta,
Panee maata pyllyksiinsä,
Viisahankin vierehensä.
Jospa tietäisin toeksi,
Ettei virttänsä omoa
Ottaisi pahaksi Paavo,
Suuttuisi sanoista näistä,
Paikkani ylös panisin,
Antaisin ala nimeni.
Vaan en tieä miehen mieltä,
Tunne toisen arveloita,
Puhu en paljo paikastani,
Ala en nimeä anna.
Paavon viinaan meneväisyydestä oli kyllä vanhalla äidillänsäkin surua, vaikka muuten vielä vanhoillaanki kiitti Paavon hyväksi lapseksi, jolta elinkautenaan ei ollut pahaa sanaa vastaansa kuullut. Tätä äitiänsä kohteli myös Paavo vielä vanhemmallakin iällänsä lapsellisella rakkaudella, ja kaikki rahat, mitä metsän nahoista sai, sillä hän oli viriä ja onnellinen ketunpyytäjä, vei äitinsä korjuusen talon tarpeita varten, kuitenki sillä välipuheella, että eukon toisinaan piti omasta kädestään poikaansa ryypyllä virvoittaman. Samate oli kotiväkensä, kyläläistensä ja kaikkein muiden ihmisten kanssa suosiossa, sillä totuutta rakastava, tasainen ja hiljainen luonnostansa hän ennemmin kärsei pienen vääryyden, kun että oman puolensa pitämisellä olisi tahtonut riitoja toistensa kanssa nostaa.
Yhtä selvä ja teeskelemätön kun runoissansa oli Korhonen muussakin lauseessansa. Rautalammilla on tapana talonpoikain itse välistä kirjoittaa sukulaisilleen kuolinpuheita, ja pyytää papin niitä saarnastuolista lukemaan. Korhoselta kuoli kerran yhtaikaa sisar kuuden lapsensa kanssa ulkotautiin, josta kirjoitti seuraavan kuolinpuheen:
"Monta mureellista jälkimuistoa on tässäkin seurakunnassa pidetty sen luontoa seuraavan kuoleman tapauksista sekä vanhoina että nykyisempinä aikoina. Nyt meillä taas olisi halu puhua ja jotakin tietä antaa seurakuunalle yhdestä äitistä, joka kuuden lapsensa kanssa on lepokammioon saatettu tänä päivänä — se on Jokelan talon emäntä Maria Korhotar.
"Tämä vainaja on syntynyt isästä Matti Korhosesta, joka oli isäntä Vihtajärven talossa Sonkarinsaaren kylässä, ja on jo aikaa sitten kuoleman kautta pois kutsuttu, ja äitistä Anna Pulkittaresta, joka nyt vielä toivotussa terveydessä elää, ja on emäntä samassa Vihtajärven talossa. Yhdeksäntoista vuoden iällä tuli tämä vainaja naimiseen talon isännän Juhana Jokelaisen kanssa samassa Sonkarinsaaren kylässä, jossa avioliitossa eli 4 kuukautta vajallen 23 ajastaikaa. Tällä ajalla syntyi heille kaksitoistakymmentä lasta — kolme poikaa ja yhdeksän tytärtä —, joista yksi poika ja yksi tytär on ennen kuolemalla pois temmattu, ja nyt viimeisen pidetyn sairauden alla yksi poika ja viisi tytärtä ynnä kuoleman taudin alla syntynyt keskieräinen poikalapsi, jotka kaikki ovat häntä tänäpänä hautaan seuranneet. Jälkeen jääneitä lapsia on vielä yksi poika ja kolme tytärtä. Kaksi tytärtä ja se ainoa poika ovat vanhimmat vainajan lapsista ja yksi tytär vähäinen.
"Koko hänen ikänsä oli kaksiviidettäkymmentä ajastaikaa, jonka suurella kärsivällisyydellä ja tyytyväisyydellä kulutti varustettu kestävällä ruumiin rakennuksella, kelpaavalla toimella perheensä ylitse, piisaavalla ruumiin ravinnolla, hellällä ja lauhkialla sydämellä.
"Jättäin kaikkia näitä maallisia etuja halasi sairautensa lopulla nautita Herran pyhää ehtoollista, mutta kun aika eikä tila sitä myöden antanut, niin toivoi loppua ja odotti siunausta. Ensimäisenä päivänä helmikuussa kello 11 ennen puolta yötä uloshuokasi hän sen viimeisen hengen."
Näin lyhyt, selvä, kaunistelematon oli se kuolinpuhe, jonka Korhonen vainajalle sisarellensa kirjoitti. Moni olisi siitä harvoin sattuvasta, surkiasta tapauksesta, jossa yhtenä päivänä äiti kuuden eli seitsemänki lapsensa kanssa haudataan, tainnut kyllä pitkältä ja liikuttavalta puhua, mutta Korhonen ehkä arveli sopivammaksi ei mainita, mikä jo ilman oli koko seurakunnalle kyllä tuttu ja kaamia asia. Ei hän myös ylistä sisarvainajataan muusta, kun minkä tiesi todeksi. Jumalisuuden hyvät avut ja muut semmoiset asiat, joista kuolinpuheissa tavallisesti paljon lausutaan, vähän tiedetään, heitti Jumalan arvata, joka tutkii sydämen, ei katso ulkonaista, usein pettävätä muotoa.
Usiammasti Korhosen runoista on nähtävä, hänen tarkalla mielellä lukeneen niin pyhän raamatun kun muitakin suomalaisia kirjoja. Myös kirkossa, ehkä Sonkarinsaarelta sinne luetaan puolikolmatta penikulmaa, kävi ahkerasti ja kuunteli tarkkaan saarnaa, jonka sitte kotiin tultuansa kirkkoon pääsemättömille selitti. Mutta sen jälkeen kun ensikerran 18 vuoden vanhana oli käynyt kerran pyhällä ehtoollisella ei enää koskaan mennyt armopöydälle, vaikka papitkin varoittain ja kehoittain koettelivat saada hänen mielensä muutetuksi. Sanat ja varoitukset olivat mitättömät: hän pysyi järkähtämätönnä siinä kerran saadussa luulossa, olevansa mahdoton Herran alttarin vieras, joka söisi ja joisi kadotuksen päällensä. Ehkä Luojalta terävällä älyllä varustettu autuudenkin asioita tutkimaan ja käsittämään, oli mielensä kuitenkin siinä kohdassa pimitetty. Suurin erehdyksensä näyttää olleen, että pyysi ja toivoi oman vanhurskautensa kautta joskus tulevansa mahdolliseksi Herran ehtoolliselle käymään, ei muistaen, ettei se olekaan vanhurskaille, vaan syntisille annettu, sillä eihän itsestänsä vanhurskas lunastajata tarvitsisikaan.
Ehkä Korhonen eli jotenkin vanhaksi, ei hänelle kuitenkaan ollut sallittu kotona kuolla. Lokakuussa vuonna 1840 löysi veljensä hänen kuollunna veneessä ei kovin kaukana kotitalosta. Arvattavasti oli joku äkillinen kuoleman kohtaus häntä tavannut. Tyttärensä Anna Reetta, joka on naimisissa Koivulan talon isännän Sakari Lyytisen kanssa Sonkarinsaarella, lauloi perityllä runolahjallaan isävainajastansa seuraavaisen lapsellista rakkautta ja kristillistä surua osottavan kuolirunon:
Nyt on luonto liikutettu,
Runotöihin taivutettu,
Vaikka ei riemusta runoja,
Ilmi anneta ilosta.
Kaikki on saanut syvälle,
Murhe pannut painon alle,
Kun on kuultuna kamalat,
Saatu surkiat sanomat
Kuolemasta kummemmasta,
Erosta tämän elämän;
Koska päätti Vihtapaavo
Maalimasta matkajuoksun,
Joka vaarassa vaelsi,
Tämän maaliman majoissa,
Surun lakson laitumilla,
Vuotta viisi seitsemättä.
Eikä tietoa edeltä
Annettuna aikanansa
Viikon viimeisen olevan,
Virstan viimeisen tulevan,
Joka saattoi saaren päähän,
Kuolopaikalle kuletti.
Tuo on meiltä tietämätön,
Tuhmain tunnolta salattu,
Mik'oli laitettu lopuksi,
Mitä pantu päätökseksi:
Olisiko usma uuvuttanna,
Sumu silmänsä soaissut,
Vai viluko viivyttännä,
Eli nälkä näännyttännä;
Vaiko varsin määräpäivät
Lie jo tullut täytetyksi.
Ei hän kuollunna kotona,
Sairastanna saapuvilla;
Vasta viimein viikon päästä,
Kun oli kulkenna kotoa,
Kaonna ja kaivattuna,
Veli veljensä tapasi
Ve'en rannalta veneessä,
Ilman alla aukialla.
Totta tunsi tuskan tuiman
Veli veljen kuolemasta;
Tuossa kohtasi kovasti
Huokaus ja huutoääni,
Kun oli kuollut tuttavansa,
Kaunis kasvinkumppalinsa,
Kun oli linnun liukas ääni
Langetettu laulamasta,
Kun oli kuolo katkaissunna,
Aviotkin auaissunna.
Sama surkia tapaus,
Kun tuli tutuksi muille,
Tuotti kyllin kyyneleitä,
Antoi huolta, huokausta,
Sukulaisille surua,
Vielä muittenkin muretta,
Joihen kanssa kaunihisti
Oli aikansa asunut,
Elänyt isänsä päivät
Sovinnolla, suosiossa.
Mutta ei nyt murhe auta,
Eikä vaikia valitus;
Heitetähän Herran päälle
Kaikki huolet, huokaukset,
Jonka viisaus visusti
Läpi kaikki katseleepi,
Jok'on tiennyt lähtötiiman,
Erohetken helpotuksen.
Jo oli iästä ilta,
Elämästä ehtopuoli;
Kyllä aika myöten antoi
Erota elosta tästä,
Päästä tästä Paapelista,
Sotomasta syntisestä.
Eipä siis surua siitä,
Valitusta vainajasta,
Että nuoruuen iässä
Tuli täältä temmatuksi;
Vaan se tuopi tuskan meille,
Sepä suurentaa surumme,
Ett'oli visseillä vioilla,
Tiellä tietyn turmeluksen,
Sitehissä synnin suuren,
Kaotuksen kahlehissa;
Siottuna siitä päivän,
Kun sai viina vietellyksi,
Joka piätti pyhältä,
Esti armo-atrialta;
Kun oli Paavalin sanoista
Käsityksen keksinynnä,
Ettei söisi syömärinä,
Eikä joisi juomarina
Siitä juomasta pyhästä,
Armoleivän atriasta.
Kyllä siitä sielun kuorma
Paljo painoi ja pakotti,
Jota vainaja valitti
Ahkerasti aikanansa,
Ettei jo iällä ennen
Armon lahjoja anonna.
Aina toivoi tointuvansa,
Paremmaksi pääsevänsä,
Saavansa himolle salvan,
Lukon orjuuen ovelle;
Vaan se viipyi viimeiseksi,
Aivan ehtoolle elämän.
Nyt ei tietä Herran töitä,
Eikä tuta tuomioa,
Annettiinko armopaikka,
Vaiko kauhia kaotus.
Voi jos vielä viimeisellä
Ehtoolla elämän Herra
Oisi armon auaissunna,
Paratiisin Paavalille,
Muistanunna niinkuin muinen
Ryöväriä ristin päällä,
Jollen juuri viimeisellä
Ovi armon auaistihin.
Vielä muutamat murehti,
Pahastuivat paljo siitä,
Kun oli kiini kirkonkellot,
Seurakunnan sielukellot.
Vaan kun tarkoin tutkittua
Saatihin sanoma kuulla,
Ett'oli kielty kirkkolaissa
Kellonsoitto kelvollinen,[3]
Pian sekin murhepilvi
Riemuruskoksi rupesi,
Kosk'oli siansa saanut
Siinä maassa siunatussa,
Missä muutkin matkamiehet
Saavat laskeita levolle.
Kyllä vainaja varusti
Itse jo elämäkirjan,
Joka joutui vuotta ennen
Kaikille katseltavaksi,
Jonka otti oppineetkin
Varsin vastahan halulla;
Luki herrat Helsingissä,
Antoi sille suuren arvon;
Vaikk'ei auta arvo suuri,
Nimi kuulu kuolemassa.
Kuolo on se kuulu vieras,
Joll' on valta vallallenkin;
Ei se kysy keisarilta,
Ruunupäältä ruhtinalta,
Vaatisiko valtakunta
Vielä täällä viipymähän;
Ei se pappia paraita
Kierrä kirkon haltioita;
Eikä tutki tuomarilta,
Oikeuen oppineilta,
Tohtivatko itse tulla
Toisen tuomarin etehen.
Kuka kaikki kertoneepi,
Kuolon tuumat tutkineepi;
Ei se aikoja valitse,
Eikä paikkoja paraita;
Ei kysele kynnyksellä,
Taho tietä tanhualla,
Joko oisi outettuna,
Eli kauan kaivattuna,
Vai tuli kovin varahin,
Kesken töihen täyttämättä.
Siitä syystä syntisiltä
Vaaitaankin valmistusta,
Kun on kuolo tietämätön,
Joka hetki Herran käessä.
Onnellinen on se päivä,
Uskovaisille ihana,
Joill' on toivo taivahassa,
Ilonsa isän majassa.
Niillen vaan on vaikiampi,
Kuolo kauhia, kamala,
Joihen mieli maallisilta
Tavaroilt' on tahrattuna;
Niillen maaliman makeus
Kaikki käypi katkeraksi
Kuolemassa kauhiassa,
Synnin palkan päätöksessä.
* * * * *
Päätettyämme tämän vaillinaisen kertomisen Korhosen elämästä ja kuolemasta kääntykämepäs jo hänen runolaatuansa erittäin katselemaan.
Kansanrunon tavallinen laatu ja omaisuus on aineensa luonnollisella yksivakaisuudella toimittaminen ilman mieltä sinne tänne syrjäasioihin juoksuttamatta, niistä muka kaunistusta ja kuvausta kerrottavalle saadaksensa. Samaan kansanrunon omituiseen tapaan laati Korhonenkin runonsa, siinä toki vähän eroma, että mielellään pisti sananlaskuja ja muita vertauksia runonsa suolaksi eli ytimeksi. Sanain sovittamisessa oikiaan runosääntöön eli mittaan ei ollut niin tarkka ja huolellinen, kun Karjalan vanhoissa ja nykyisemmissä runoissa sen suhteen ollaan, jonka tähden välimmiten tavataan virheellisiä lausuksia, kun asianymmärtäjä lukia itse havainnee, jos niitä tässä ei paremmin selitetäkään. Onkin runo jo Savon tienoilla ja vielä enemmin Hämeessä alkusomuudestansa poikennut, jonka tähden ei ollenkaan ole ihme, Korhosenkin runot sanasääntönsä puolesta ei parempia olevan, kuin mitä lapsuudesta kuuli kotiseudullansa laulettavan.
Vielä virheen-alaisemmat, kun runonsa, ovat muut laulunsa viitteellisessä arvaannossa. Läpeensä tavataan niissä sanat sopimattomasti katkaistuna ja tavutten sekä arvo että korko pahasti runneltuna, josta onkin nähtävä, Korhosella niitä tehdessä ei olleen parempata esikuvaa, kun virret tavallisissa arkkiviisuissa ja vanhassa virsikirjassamme. Valitettavasti ei ole muillakaan lauluniekoilla vielä ollut parempaa mallia eli johtoa, kun vasta nimitetyt kielensä suhteen kehnot ja vaivaiset, mitteen vuoksi peräti typerät ja kelvottomat laitokset, jotka jo vuosisatoina ovat paljo huolta Suomen Runottarelle tehneet, ja vasta kentiesi mitä vielä tekevät, kun jo ovat hänen suurimmalle osalle kansasta tuiki tuntemattomaksi saattaneet, elikkä turmelleet korkoamme, ettei moni meistä enää tajua'kaan vanhan Suomen runon suloa ja lempeyttä, joka ennen aikoinansa heitteli kiviä ja kantojakin ja pani karhut tanssimaan tasajalassa.
Ne Korhosen tekemät laulut, jotka tässä kirjassa löytyvät, ovat paraimpiansa, ja jos ei jo siitäkin syystä, niin kuitenkin näytteeksi hänen ulkorunoisesta laulutavastansa painettavat. Näistäkin lauluista on lyhemmyyden vuoksi muutamia kehnompia värssyjä pois jätetty, milloin se järjestyksen loukkaamatta taisi tapahtua. Peräti painamatta on jäänyt toista yhdeksän meille tiettyä laulua, nimittäin:
Jänikselle;
Onnentoivotus nuorelle vaimolle;
Pahasta ja kalliista ajasta;
Venäjän ja Turkin rauhasta;
Leskikeisarinna Maria Veutorounan kuolemasta;
Turun kaupungin palosta;
Kehoitus hääpidon alettaissa;
Nuoren vaimon kiitossanat antimista;
Joutohyräilykset häissä.
Epäilemättä löytyy myös monta muuta Korhosen tekemää laulua, eli kuitenkin on löytynyt, joita ei vielä ole kerätyksikään saatu. Kerääjät ovatkin enemmin ahkeroineet saada hänen runojansa, kun laulujansa kerätyksi, koska edellisillä jo rakentonsakin puolesta nähtävästi oli parempi arvo.
Korhosen tytär, jo mainittu Anna Reetta, joka isänsä kuolemasta teki edellä luettavan kauniin runon, ei ole muunkaan laulun laadinnossa isäänsä kehnompi, miltei ennen parempi. Sen voisi päättää seuraavistakin värsyistä, otetut hänen eräälle orpopojalle tekemästä laulustansa:
Minull' on mieli kirjoittaa,
Maailman surkeutta mainita,
Jos aika myöten antaisi,
Ymmärrys ylös kantaisi.
Viheliäinen, surkia
On ihmisellä elämä,
Niinkuin on Jopi puhunut,
Ja Salomoni sanonut.
Jopa sen tunsi Jooseppi,
Ja tarkoin tutki Taavetti;
Jo Haakar joutui huutamaan,
Ja Ismaeli itkemään.
Kuin lapsi ensin syntyypi,
Ja hengittämään herääpi,
Tuntee jo tuskan olevan,
Ja vaivan takaa ajavan.
Itku jo ompi alkuna,
Ja ensimäisnä äänenä,
Juurikuin ajat arvaisi,
Ja tulevaiset tuntisi.
Jos sitte vähä iloitsee,
Ja lasten kanssa leikitsee,
Ne ilot pian puuttuvat
Ja murehiksi muuttuvat.
Piampa saapi havaita,
Kuin maailma on kavala,
Kuin nuoren ilon kadottaa,
Ja lasten leikin lopettaa.
Niin näkyy nytkin todeksi.
Ja kuuluu kyllä kovaksi,
Kun puhuu orja päivistään,
Yks orpopoika onnestaan.
Tämän orpopojan antaa hän sitte usiammissa värsyissä valittaa vaivojaan ja onnettomuuttaan, ja siitä päästyänsä muistaa korjaajiansa seuraavilla kiitossanoilla:
Nöyrimmän sanon kiitoksen,
Kaikillen niillen yhteisen,
Jotka minun ovat korjanneet,
Ja tänne asti auttaneet.
Suuri on ollut vaivanne,
Suurempi olkoon palkkanne,
Jota ei maassa makseta,
Vaan taivahass' on tarjona.
Ja jos nyt oikein tuntisin,
Hyvyyttä Herran muistaisin,
En vaiti olla saattaisi,
Vaan kiitosuhrin antaisin.
Että niin olen autettu,
Ja vahingolta varjeltu,
Kuin Mooses kaisla-arkussa,
Ja Joonas kalan vatsassa.
Ne Herran suuret ihmetyöt
Muistuttaa mullen päivät yöt,
Että aika oisi palata,
Ja synnin tieltä lakata.
Maailman turhuus hyljätä,
Ja kaikki ylön katsoa,
Toivoa toista tulevaa,
Etsiä uutta elämää.
Että sitten taivaan kuorissa
Saisi voiton virttä veisata;
Siellä vanhat vaivat palkitaan,
Ja kaikki uudeksi muutetaan.
Siellä ompi oikia isänmaa,
Ja kaikki kallis tavara;
Siellä lesket levon löytävät,
Orvot osaansa nousevat.
Siellä taakse taukoo puutokset,
Murheet ja ajan muutokset;
Ei isä jätä seurastaan,
Eik' äiti heitä helmastaan.
Siellä köyhät saavat rikkauden,
Ja sairaat kaikki terveyden;
Siellä ompi ilo yltäinen,
Ja riemu alinomainen.
Viimein jo taas omassa nimessänsä päättää Anna Reetta virtensä tällä loppuvärsyllä;
Lyhyt on tämä kirjoitus,
Yksinkertainen yritys,
Vaan kukas tarkoin tietänee
Ja toisen tuumat tutkinee.
Semmoista sydämen liikutusta, josta tämäkin virsi todistaa, isänsä Paavo ei osoita tuskin yhdessäkään runossa eli muussa laulussa. Se näyttää hänen luonnollensa kokonaan outo olleen. Harvoin on mielensä muutenkaan oikiaan lauluintoon ylennyt. Sen siasta nähdään hänellä olleen tarkan ja terävän älyn moninaisia aineita tutkimaan, käsittämään ja kertomaan, jonka ohessa runonsakin osoittavat hänen vihanneen kaikenlaista pahaa ja vääryyttä, puoltaneen hyvää ja siivollista elämätä. Kun vielä oli lukenut viikkosanomat ja monta muuta suomalaista kirjaa, eitä ainoastaan lukenut, vaan käsittänytkin ja muistoonsa säilyttänyt, niin pidettiin häntä talonpoikain keskuudessa oppineena, ja oppinut olikin hän, vaikk'ei tainnut kuin yhtä äitinsä kieltä, yli monen koulunkin käyneen miehen, ettei suinkaan ensimäiseksi tullut ymmälle, missä vaan ei ilman kainustellut tietoansa ilmoitella.
Tästä kaikesta lienee arvattava syy siihen, että Korhosen lauluja pidettiin suuressa arvossa ja että niistä muutamat levesivät ulommaksi Hämeesen, Pohjanmaalle ja Karjalaanki. Löytyypä vielä muitakin syitä niiden leviämiseen ja semmoisiksi arvaisimme rahvaalta rakastetun vertauksellisen eli muuten polvellisen sanalaatunsa, mielensä malttamisen, siinä kohdassa, ettei koskaan latonut lauluunsa, mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetävi. Siihen lisäksi saapi lukea senkin seikan, että valitsi lauluillensa sopivan aineen, ja viimeiseksi että itse kirjoitti ne paperille, joka esti heti synnyttyänsä katoamasta. Muita syitä emme voi keksiä niiden erinäiseen arvoon ja leviämiseen, koska Korhosella ei kuitenkaan ollut joita kuita mainittavia runolahjoja yli muiden runoniekkain, vaan hän ennemmin jääpi monestakin jälelle. Jopa tyttärensäkin ja pitäjän miehensä Juhana Ihalainen siinä vetävät hänelle vertoja. Monta muuta tunnemme, joita pitäisimme parempina, vaikk'eivät ole sinne päinkään ihmetteliöitä ja seuraajia saaneet, kun Korhonen, jota Savon nykyiset runoniekat tavallisesti pitävät mestarinansa, kuin saksalaiset Schilleriä ja Götheä.
Nimitimmä Korhosen runoista muutamia Karjalaankin levenneen. Semmoisia ovat erittäinkin runot Talonpojille, Viinasta, Tyttärille, Mustalaisista, Ketunpoikain elättämisestä, Väinämöisen veljenpojasta y.m. Näytteeksi miten runot semmoisilla kulkumatkoilla muuttuvat, panemme tähän yhden tämmöisen runon "Piipunperästä" sekä sillä tavalla, kuin se on Rautalammilta kirjoitettu, että toisellakin tavalla Venäjän Karjalasta.
Rautalammilta:
Käännä päätä, katso päälle,
Ota vaari vanha muori,
Kuinka kummalta näkyypi
Tämänaikaiset asiat;
Kaikki pojat kasvavatkin
Piipunpohjalla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jos on paksu huulipanta,
Niin on posketkin porossa,
Kasvo puolipullollansa.
Eivät yr'tä yösialta,
Univuoteilta värähä,
Eikä pirtistä pihalle,
Vielä virkahan vähemmän,
Ulkotyöhön ollenkana;
Ennen karstat kaivetahan,
Ihvetkin imeksitähän.
Kyll' on sitte päivän päällä
Parta paksuna porosta,
Ihvestä ihon sininen,
Hihat hiessä, helmat noessa,
Rintapielet riivanteissa.
Vaimot ne valittelevat
Pilattavan paiat kaikki
Kesken päivän pestäväksi;
Muorit mukamat sanovat,
Että pyyhkeiksi pitäisi
Vanha vaippa laitettaman,
Että aikaa enemmän
Pesemätä päästäisihin.
Sepillen on selvä neuvo,
Valurille vanha käsky,
Kunnon neuloja kumota,
Jolla vilja väännetähän;
Ilkeä on imeisten luona
Puista puikkoa piteä,
Kuletella kukkaroissa.
Miehet muutamat sanovat
Pilattavan piiput kaikki,
Pohjat puhki pisteltävän,
Karetsia kaivettaissa;
Toiset ne toki puhuvat,
Ett' on oppi oivallinen,
Ja juuri komia konsti,
Maahan muuttunut tavaksi.
Muinoin toivat Mustalaiset,
Kusta lieneepi kotoisin:
On tuosta tupakin jatko,
Jopa työlle joutuisampi.
Venäjän Karjalasta:
Kuule ensin, katso siitä,
Kuinka kummalta näkyvi
Tämänaikainen elämä:
Miehet muutkin jos minäkin
Piipun pohjilla pilaavat
Suunsa seuvun semmoiseksi,
Jott' on leukansa liassa,
Parta paksussa porossa,
Ihmestä iho sininen,
Tupakasta turmeltuna.
Muinen söivät Mustilaiset
Piipun pohjia poloiset,
Konnat suuhunsa kosivat,
Karetsia saamitsivat,
Siitä ottivat opiksi,
Suomen miehet mielityöksi,
Jotta jo nykyinen kansa,
Kaikki katsovat musikat,
Nuoret miehet naimattomat,
Pojat puoliparrattomat,
Huuliansa huuhtelevat,
Paian hiemalla hosuvat.
Ei lemmot leposialle,
Vuotehellenkaan väräy,
Kun ei poskessa poroa,
Suussa tuhkia tupakan.
Ilmanko akat sanovat,
Muorit muutamat puhuvat,
Pilattavan parrat kaikki,
Suun menevän surkiaksi.
Puikko on puolta kyynäreä,
Kyllä kypärän pituinen,
Tehtynä teräväpäinen,
Jolla kaivavat karetsan,
Piipun pohjan poskehensa.
Ei purukset suusta puutu,
Tukut karmilta katoa,
Ikipallit ikkunalta.
Miehet muutamat puhuvi
Piiput pantavan pilalle,
Pohjat puhki pistettävän
Karetsia kaivettaissa.
En nyt tuota tarkoin tunne,
Josta on tupakka tuotu:
Sen mä tuntenen toeksi,
Ett' on turmellut tupakka,
Pilannunna kansan kaiken,
Maahan muuttunut tavaksi.
Vielä muitakin toisintoja löytyisi tähän yhteenkin runoon, joilla ei kuitenkaan tarvinne tätä jo ilmankin pitkää alkulausetta venyttää, vaikka nämät kaksi toisistaan eroavimmat jo senkin tähden piti pantaa, etteivät asian ymmärtämättömät luulisi Korhosen runoja tässä kokouksessa tahallaan muutetuksi, jos sattuisivat joita kuita kirjoitettuna käsiinsä saamaan eli muuten niitä rahvaassa vähän toisilla sanoilla kuulemaan. Siitä ei toki liene'kään moitetta pelättävä, jos mistä tahansa saatuja toisintoja on runon täytteeksi ja muuksi parannukseksi käytetty.
Usiampia Paavo Korhosen runoista on ollut ennenkin painettuna: kirjassa Väinämöiset (runo "Muistojuhlasta", erehdyksestä Ryynäsen nimellä); Mehiläisessä 1836 Toukokuulta, Lokakuulta, 1837 Marraskuulta; Sanansaattajassa Viipurista 1835 N:ot 7 ja 21, 1836 N:o 19; Kanteleessa 3 osa, s. 41 ja 52, 4 osa, s. 35; Oulun Viikkosanomissa 1830 N:o 17, 1831 N:ot 22 ja 48, 1832 N:o 25; Lemminkäisessä 1 osa, s. 11; Topeliuksen runokokouksessa: Suomen Kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja 4 osa, s. 23, 5 osa, s. 55; Turun Viikkosanomissa 1820 N:o 23, 1821 N:o 2, ja Helsingfors Morgonblad'ssa 1835 N:ot 32, 33. Lauluista on pari ("Häälaulu" ja "Onnentoivotus nuorelle vaimolle") painettu arkkiviisuina, alkupuoli Kokin moitelaulusta Maamiehen Ystävässä 1844 N:o 16 ja "Laulu, olut ja viina" Kantelettaren alkulauseessa. Näiden ja usiampain Rautalammilla ja muualla tehtyin eri kokousten avulla on Korhosen runoja pyydetty saada tähän kirjaan niin virheettömänä, kuin suinkin on ollut mahdollinen. Rautalammin murretta ei kuitenkaan ole erittäin seurattu, jota muut ei katsone viaksi, kuin ne, jotka tahtoisivat Suomelle niin monta kirjakieltä kuin pitäjääkin Suomessa löytyy. Semmoisesta kirjallisesta jakaumisesta eri murteisiin Suomen kielelle ei olisi mitään hyötyä, mutta suuri vahinko siitä syntyvän yksipuolisuuden, ylenkatseen ja vihan vuoksi erinäisten murretten välillä. Armottomasti pitäisi jokainen murre itseänsä muita parempana, joka tyhjä luulo aina pitäisi sitä entisellä kannallansa ja estäisi sen tointumista. Jos vastahakaan kaikista murteista kasvatetaan kielen perustuslakien mukaan yhteinen kirjakieli, on se kymmenessä vuodessa tointuva täydellisemmäksi ja muulla tavalla paremmaksi, kun minkä joku erinäinen murre voisi sadassa. Juuri sillä lailla on Saksan kieli kasvanut ja rikastunut, mutta Ruotsin, Juutin ja Norjan kieli elävät köyhimpinä juuri kuin kostoksi siitä, etteivät pysyneet yhtenä, vaan tarpeettomasti laittausivat erinäisiksi kirjakieliksi. Lähimmän esimerkin antaa meille Vironkieli siitä vahingosta, minkä murretten itsepäällensä kirjakieleksi rupeaminen ompi vaikuttava. Sen siaan kun Vironkieli ennen aikoinansa olisi tainnut miltei yhdeksi kirjakieleksi Suomen kanssa ruveta, lohkousi itsekin kahdeksi, Tarton ja Tallinnan kieleksi. Kumpikin kulki omaa tietänsä ja kääreysi matkalla omiin ohjiinsa. Sitä selkeyttä, varaisuutta ja perustusta, joka näihin aikoihin asti on pysynyt Suomenkielen kalliina omaisuutena, saisit jo tyhjään Vironkielessä etsiä.
Kajaanissa uudenvuoden päivänä 1848.