AINO
Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, kun annoit minun, poloisen, oman lapsesi lupasit, käskit vanhalle varaksi ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle; oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille; parempi meressä olla, alla aaltojen asua, sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla.
(Äiti ohjaa hänet lempeästi vasemmalle karsikkoon.)
KANTELETAR
Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle; aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti, löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta, ne on päällensä pukevi varrellensa valmistavi; pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin, vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja, itse lauloi mennessänsä, virkki vieriellessänsä…
(Aino tulee vasemmalta kalpeana, kyynelettömänä yllämainitulla tavalla koristettuna.)
AINO (tuijottavin silmin)
Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi, eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, näiltä suurilta suruilta, apeilta miel'aloilta.
Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: ei mua isoni itke, ei emo pane pahaksi, ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen, alle aaltojen syvien, päälle mustien murien.
(Kulkee kuin unessa yli näyttämön oikealle. Pysähtyy, katsoo kasvot jäykistyneinä selälle. Istuu, itkee.)
KANTELETAR
Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa; tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä; aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän, kolme oli neittä niemen päässä, ne on merta kylpemässä, Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi.
AINO (kuin unessa)
Elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!
Elköhön minun emoni
sinä ilmoisna ikänä
panko vettä taikinahan
laajalta kotilahelta!
Elköhönp' on veikkoseni
sinä ilmoisna ikänä
juottako sotaoritta
rannalta merelliseltä!
Elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!
(Vavahtaa äkkiä, riisuu kenkänsä ja syöksyy oikealle rantavesakkoon.)
KANTELETAR
Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.
Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen, kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.
AINO (näkymättömänä)
Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä, mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja, mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita.
(Kuoro, joka edellisen aikana on seurannut tarkkaan hänen liikkeitään, nousee hämmästyneenä.)
KANTELETAR (kirkaisten)
Kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa!
(Purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa hunnullaan.)
ESILAUSUJA
Se oli surma neien nuoren,
loppu kaunihin kanasen.
(Kuoron jäsenet istuvat alas ja peittävät pään käsiinsä. Pitkä vaitiolo.)
1:NEN VUOROLAUSUJA
Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?
2:NEN VUOROLAUSUJA
Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan, neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.
KANTELETAR (valittaen)
Jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunut hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille.
(Äiti rientää pelästyneenä vasemmalta karsikosta, näkee Ainon puvun ja vaipuu hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen.)
ÄITI
Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!
(Kyykistyy maahan, peittäen kasvonsa esiliinallaan).
KANTELETAR
Sai käköset kukkumahan, yksi kukkui: lemmen, lemmen! toinen kukkui: sulhon, sulhon! kolmas kukkui: auvon, auvon!
Kuka kukkui: lemmen, lemmen
sep' on kukkui kuuta kolme
lemmettömälle tytölle,
meressä makoavalle.
Kuka kukkui: sulhon, sulhon!
Sep' on kukkui kuusi kuuta
sulholle sulottomalle,
ikävissä istuvalle.
Kuka kukkui: auvon, auvon! se kukkui ikänsä kaiken auvottomalle emolle, iät päivät itkevälle.
ÄITI (keskeltä kyyneleitään)
Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä; kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen.
(Kohottaa käsivartensa avuttomana taivasta kohden. Kuoro kääntyy pois liikutettuna, peittäen silmänsä käsillään.)