HENKILÖT:
VÄNÄMÖINEN. JOUKAHAINEN. AINO. ÄITI. ANTELETAR. KUORO.
Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Kanteletar nojaa puun runkoon vasemmalla. Valaistus: nouseva aamurusko.
ESILAUSUJA (tyynesti)
Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.
Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta; viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.
1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaammin)
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, se kävi kylässä kerran, kuuli kummia sanoja, lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.
2:NEN VUOROLAUSUJA (synkistyen)
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti Väinämöistä laulajaksi, paremmaksi itseänsä; jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa, lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli noille Väinölän tuville, kera Väinön voitteloille.
(Joukahainen, miekka vyöllä ja jousi olalla tulee vainajien karsikosta laululehdon vasemmalta puolen. Äiti hänen perästään huolestuneena ja lempeästi estellen häntä.)
ÄITI
Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi.
JOUKAHAINEN (kerskaten)
Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä! Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, itse laulan laulajani, sanelen sanelijani, laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän.
(Viittaa ylpeästi äidilleen ja etenee hitaasti, otsa rypyssä ja silmät miettivästi maahan luotuina keskinäyttämölle. Äiti menee murheellisena takaisin karsikkoon. Väinämöinen on tullut karsikosta laululehdon oikealta puolen ja etennyt samoin keskinäyttämölle. Sankarit seisovat hetkisen ja mittailevat tuimin katsein toisiaan.)
VÄINÄMÖINEN (tyynesti)
Kult' olet sinä sukua?
JOUKAHAINEN
Mie olen nuori Joukahainen, vaan sano oma sukusi, kult' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?
VÄINÄMÖINEN
Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen, sie olet nuorempi minua!
JOUKAHAINEN (ylpeästi)
Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta, kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän; lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan, mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan.
VÄINÄMÖINEN
Mitäpä minusta ompi laulajaksi, taitajaksi, ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä; vaan kuitenki, kaikitenki sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet.
JOUKAHAINEN
Tieänpä minä jotaki, sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata.
(Väinämöinen tekee halveksivan liikkeen. Joukahainen kiivaammin:)
Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia, luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia.
Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen; hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä; ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.
(Väinämöinen kuten edellä.)
Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, arvoan yhen asian: Pohjola porolla kynti, Etelä emähevolla, Takalappi tarvahalla; tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla, pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.
Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.
(Lyhyt vaitiolo.)
VÄINÄMÖINEN (hymähtäen)
Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan; sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!
JOUKAHAINEN (epätoivon vimmalla)
Tieän mä tiasen synnyn, tieän linnuksi tiasen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen veen kalaksi, rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi, varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.
Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista.
Vuoresta vetosen synty,
tulen synty taivosesta,
alku rauan ruostehesta,
vasken kanta kalliosta.
Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania.
VÄINÄMÖINEN (otsaansa rypistäen)
Muistatko mitä enemmän vai jo loppuivat lorusi?
JOUKAHAINEN (rehennellen)
Muistan vieläki vähäisen, muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, meren kolkat kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon.
Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä.
VÄINÄMÖINEN
Sen varsin valehtelitki; ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, kalahauat kaivettihin. Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa.
JOUKAHAINEN
Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani; oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen, lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon.
(Paljastaa miekkansa.)
VÄINÄMÖINEN
En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi, vaan kuitenki, kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka.
JOUKAHAINEN (murtaen haventaan)
Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan, panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan!
(Kuoro, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse Väinämöinen on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä ainoalla mahtipontisella liikkeellä Joukahaisen, joka painuu sen voimasta ehdottomasti polvilleen.)
ESILAUSUJA (voimakkaasti)
Jopa suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan; ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset.
KUORO
Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi, jotta tunsi, tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa, voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen!
JOUKAHAINEN (surkealla äänellä)
Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi, päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä, panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat!
VÄINÄMÖINEN
Niin mitä minulle annat, jos pyörrän pyhät sanani?
JOUKAHAINEN
Onp' on mulla kaarta kaksi, jousta kaksi kaunokaista, yks on lyömähän riveä, toinen tarkka ammunnalle; ota niistä jompi kumpi!
VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)
Huoli en, hurja, jousistasi, en, katala, kaaristasi, on noita itselläniki joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu, miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä.
(Tekee jälleen äskeisen kädenlilkkeensä. Joukahainen painuu yhä syvemmä polvilleen.)
JOUKAHAINEN
Onp' on mulla purtta kaksi, kaksi on kaunoista venoa, yks on kiistassa kepeä, toinen paljo kannattava; ota niistä jompi kumpi!
VÄINÄMÖINEN (päätä pudistaen)
Enp' on huoli pursistasi, venehistäsi välitä, on noita itselläniki joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu, mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä.
(Sama mykkä-näyttely kuin edellä.)
JOUKAHAINEN
On mulla oritta kaksi, kaksi kaunoista hepoa, yks on juoksulle jalompi, toinen raisu rahkehitta; ota niistä jompi kumpi!
VÄINÄMÖINEN
En huoli hevosiasi, sure en sukkajalkojasi, on noita itselläniki joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu, vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla.
(Mykkä-näyttely kuin edellä.)
JOUKAHAINEN
Oi on vanha Väinämöinen, pyörrytä pyhät sanasi, annan kultia kypärin, hopeita huovan täyen, isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta!
VÄINÄMÖINEN (ylevästi)
En huoli hopeitasi, kysy en, kurja, kultiasi, on noita itselläniki joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu, ne on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat.
(Mykkä-näyttely kuin edellä.)
JOUKAHAINEN
Oi on vanha Väinämöinen, päästä tästä pälkähästä, annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi!
VÄINÄMÖINEN
En halaja aumojasi, herja, hietapeltojasi, on noita itselläniki peltoja joka perällä, aumoja joka aholla, omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat.
(Mykkä-näyttely kuin edellä.)
JOUKAHAINEN (suurimmassa hädässä)
Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, laula jo laulusi takaisin, heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua, virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.
Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi.
(Kuoro on Ainon nimen kuullessaan säpsähtänyt, katsonut toinen toiseensa, mutta yhtyy nyt Joukahaisen rukoukseen.)
KUORO
Pyörrä pois pyhät sanasi, perin laske lausehesi!
Väinämöinen kohottaa riemastuneena ylös Joukahaisen ja katsoo hetken lämpimästi silmiin häntä. Kääntyy sitten vitkalleen oikealle, jääden suu hymyssä ja silmät ilosta säteilevinä sinistä järvenselkää ihailemaan. — Joukahainen seisoo kotvan paikoillaan kuin ei oikein ymmärtäisi mitä on tapahtunut. Kääntyy sitten vasemmalle, hänen suunsa vääristyy äänettömään itkuun ja hän peittää kasvonsa käsivarrellaan. Kuoro istuu jälleen paikoilleen.
ESILAUSUJA
Jopa vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.
1:NEN VUOROLAUSUJA
Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, parran paikasta pahasta.
2:NEN VUOROLAUSUJA
Tuossa nuori Joukahainen, itkeä vetistelevi alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.
(Äiti tulee vasemmalta karsikosta ja huomaa Joukahaisen.)
ÄITI
Mitä itket, poikueni, nuorna saamani nureksit?
JOUKAHAINEN
Oi on maammo, kantajani, jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna, syytä kyllin itkeäni, Liikoja nureksiani! Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin: annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.
ÄITI (ilahtuen)
Elä itke, poikueni, ei ole itkettäviä, suuresti surettavia: tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni.
(Ohjaa hänet vasemmalle karsikkoon. Pitkä vaitiolo. Kanteletar näkyy puiden lomasta vasemmalta.)
KANTELETAR
Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui, itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla, itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.
(Aino tulee itkien vasemmalta karsikosta. Äiti heti hänen jäljessään.)
ÄITI (mielistellen)
Mitä itket, Ainoseni, kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin, ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?