AINO
Oi emoni, kantajani, itkenpä minä jotaki, itken kassan kauneutta, tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta, jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana. Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.
ÄITI (ankarasti)
Mene huima huolinesi, epäkelpo itkuinesi! Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua: paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa, ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla; myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla.
(Menee vasemmalle karsikkoon. Aino pyyhkii hitaasti kyyneleensä ja poistuu vasemmalle puiden lomaan.)
KANTELETAR (vienosti)
Tuopa Aino, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, läksi luutoa lehosta, vastaksehen varvikosta, taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa.
(Aino palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään. Väinämöinen on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, Väinämöinen iki-ihastuneena, Aino säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa. Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.)
VÄINÄMÖINEN
Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulan helmilöitä, rinnan ristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!
(Sulkee tien häneltä.)
AINO (säpsähtäen)
En sinulle enkä muille kanna rinnan ristilöitä päätä silkillä sitaise; huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita, asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, luona armahan emoni.
(Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä nyyhkien, ynnä Äiti hänen jäljessään.)
ÄITI (lempeästi)
Älä itke, tyttäreni, nuorna saamani nureksi! Syö vuosi suloa voita, tulet muita vuolahampi, toinen syö sianlihoa, tulet muita sirkeämpi, kolmas kuorekokkareita, tulet muita kaunihimpi; astu aittahan mäelle, aukaise parahin aitta siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa, aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta, siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista, ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät. Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi, kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, ehompana entistäsi, parempana muinaistasi.
(Aino nyyhkii yhä esiliina kasvojensa edessä. Äiti häviää karsikkoon. Aino paljastaa kasvonsa ja ottaa surumielisenä askeleen eteenpäin.)