Kanteletar: Suomen kansan wanhoja lauluja ja wirsiä

by Unknown

ALKULAUSE

Hamasta ylimuistoisista ajoista ovat kaikki kansat maailmassa rakastaneet soittoa, laulua ja runoelmata. Soitto ja laulu ihmisellä ovat ikäskun toinen pyhempi kieli, jolla itsellensä eli muille haastelee erinäisiä halujansa ja mielensä vaikutuksia; jolla paremmin, kun tällä tavallisella, jokapäiväisellä kielellä, ilmottaa ilonsa ja riemunsa, surunsa ja huolensa, onnensa ja tyytyväisyytensä, toivonsa ja kaipuunsa, leponsa, rauhansa ja muun olentonsa. Ajatukset itsestänsä semmoisissa tiloissa olisivat sulinta soittoa ja kauniinta laulua, jos taittaisiin havata ja pysyvään muotoon kuvata. Mutta tämä kuvaanta ei taida tapahtua, paitsi äänen ja sanan kautta, puuttuvaisesti, niinkun kaikenlainen muuki kuvaus maailmassa. Kotikielellä huokiasti kerromma joka asian paikallensa, mutta vierailla, vähemmin tutuilla kielillä puutumma usein sanoja tavottelemaan ja asia jääpi kertomatta. Niin on se äänen ja sananki kanssa mielen ja ajatusten asioita kertoessansa; usein puuttuvat kesken, eivätkä saa ilmotetuksi, ei kaikkia osotetuksi, mitä tahtoisivat. Mutta parempaa ja täydellisempää kuvausmuotoa ei saadessa täytyy mielen ja ajatusten tyytyä ääneen ja sanaan, taivutellen niitä mahdollisuutta myöten milloin soitoksi ja lauluksi, milloin muuksi kerrontalaaduksi.

Jos joku kysyisi soiton ja laulun syntyaikaa, niin emme taitaisi juuri erehtyä, jos vastaisimma niiden synnyn ei paljo myöhäsemmän koko ihmissuvun syntyaikoja olevan. Sillä jo ensimäisillä ihmisillä oli samoja syitä, kun meilläki, soittoon ja lauluun. Ensimäinen laulu kuitenki mahtoi paremmin olla jotai äänellistä hyminätä, kun sanallista laulantoa. Lapsi ennen puhumaan tottumistansa kokee sanattomalla äänellä mielensä ilmottaa, ja ensimäistä laulua pidämmä, ei täysikasvaneena, vaan lapsena, syntyneen. Tästä lapsuudestansa kasvoi se vähitellen suuremmaksi ja synnytti aikaa voittain usiampia perillisiä—erityisiä laulu- eli runolaatuja. Semmoisia erityisiä runolaatuja ovat lauluruno, loihturuno, virsiruno, kertomaruno ja osotelmaruno [1].

Lauluruno kuvaelee ihmisen erinäistä mielenlaatua ja kaikkinaisia kohtaavia ajatuksia moninaisissa tiloissa. Loihturunolla on työnä tulleitten pahojen poistaminen eli peljättyjen vastaaminen. Virsiruno kertoo jostain varsinaisesta eli muuten ajatellusta tapahtumasta, useinki jollai sivutarkotuksella, ei paljaan kerrottavan asian vuoksi. Kertomaruno samate kertoo joista kuista nykyisemmistä eli kaukaisemmista asioista, mutta ei yhdestä eli kahdesta, vaan usiammista toinen toistansa seuraavista. Osotelmaruno asettelee kaksi eli usiampaa jostain haastaviksi eli jotain toimittaviksi keskenänsä [2].

Näistä runolaaduista pidämmä laulurunon olevan sekä vanhimman, että muuten yhteisimmän. Myöhäisemmäksi arvaamma loihturunoa, sitäin myöhäisemmäksi virsi- ja kertomarunoja, osotelmarunoa kaikkia nuoremmaksi. Suomen kansa jo vanhuudesta on harjotellut itsiänsä kaikissa näissä runolaaduissa, mutta sitä ei taida yhteisesti kaikista kansoista sanoa. Usiammalla ei ole loihtu- ja osotelmarunoja, emmekä tiedä virsi- ja kertomarunoja, mitä mainita kehtaisi, kaikilla löytyvän. Kauniimmat kertomarunonsa ovat Kreikalaisilla ja samate ylistetään heidän laulujansaki kauniiksi. Mutta selviä, virsihin sekaumattomia lauluja, epäilen jos tavataan missään kansassa enempi kun Suomessa, ja epäilemättäki jäävät loihtu-runoissa kaikki muut tutut kansat Suomalaisista jälelle.

Että tässä edellä olemma vertailleet kansan, ei oppineitten teelmiä runoja, sen lukija helposti muistuttamattaki havatsee. Jos oppineitten teelmiä arvaisimma, niin siinä Suomen runosto jäisi loitos jälelle monesta muusta kansasta, niinkun jääki. Joka jälkeäminen ei kuitenkaan paljo huoletuta meitä, koska kansantekoisissa runoissaan on pian ensimäisiä. Kummallaki, niin kansan, kun oppineitten runoilla on oma arvonsa ja etuisuutensa, sitä emme tahdo, emmekä taida vastustella. Mutta toinen toisensa rinnalla niitä pitäen näemmä edellisissä luonnon, jälkimäisissä moninaisuuden voittavan. Kansarunoja siitä syystä ei juuri saatakaan tehdyiksi sanoa. Niitä ei tehdä, vaan ne tekeytyvät itsestänsä, syntyvät, kasvavat ja muodostuvat semmoisiksi ilman erityisettä tekijän huoletta. Se maa, joka niitä kasvattaa, on itse mieli ja ajatus, ne siemenet, joista sikiävät, kaikkinaiset mielenvaikutukset. Mutta kun mieli, ajatukset ja mielenvaikutukset kaikkina aikoina ja kaikilla ihmisillä enimmiten ovat yhtä laatua, niin runotki, jotka niistä syntyvät, eivät ole yhden eli kahden erityinen omaisuus, vaan yhteisiä koko kansalle. Samassa kun niitä sanottaisi jonkun erityisen tekemiksi, kadottaisivat kansanrunollisen arvonsa.—Tämän saamma liiatenki laulurunoista sanoa, jotka yli kaikkien muiden runojen juuri ovat mielen äänellisiä kuvauksia, ajatusten sanallisia muodostumisia. Pilvet taivaalla kulkevat tietänsä, eivätkä jätä kun varjonsa maalle. Samate ihmisen mieli ja ajatukset: ne liikkuvat ja vaihtuvat toinen toistansa ajellen, vaan lähimmäinen siinä tilassa heistä ei tiedä suuresti mitänä. Mutta pilvet viimein kasvavat ja puhkeavat sateeksi; samalla lailla paisuvat mieli ja ajatukset aikansa, puhkeavat sanoiksi ja lähtevät siinä muodossa toistenki havattavaksi. Taikka kerran vertauksille ruvettuamme joko sopivammasti vertaisimma mielen mereksi, lainehiksi ajatukset, ja erinäiset mielenvaikutukset tuuleksi. Tuuli tyvenästä rannasta alkain ensin siittää pienet väreet, kasvattaa väreistä laineet, kohottaa laineista suuret, ulommaksiki havattavat kuohupäät aallot. Samalla tavalla erinäiset vaikutukset ensin liikuttavat tyvenän mielen ja sitä jonkun ajan liikuteltuansa pakottavat viimein äänellä itsensä ilmottamaan. Olkoon siinä sikseen kansanrunoin synnystä ja ilmaumisesta.

Oppineitten runot siinä kohta erotuksen kansanrunoista, etteivät ole ajatuksesta syntyneitä, vaan ajattelemalla tehtyjä. Tekijä ei pakoteta sydämensä kyllyydeltä runoilemaan, vaan runoilee omalta päättämältänsä. Siinä on muuttunut työksi, mikä kansanrunoissa oli ilmauma; elävän käen ääni metsässä kuvakäen kukunnaksi seinäkelloissa; luonnon puro kaivetuksivesiojaksi; luontainen metsä istutetuksi puistoksi. Lapset usein kuuntelevat mielusammin kuvakäkeä, joka seinäkelloissa tiimat huhuvi, kun elävätä metsäkäkeä; pitävät suoran kaivosojan kauniimpana, kun sinne tänne mutkistelevan luonnonpurun; asuskelevat ennemmin istutetussa puistossa, kun luontaisessa metsässä—moni kiittää kaivovettänsä kaikkia hetetvesiä paremmaksi.—Oppineitten runoelmissa pilvi itsestänsä ei ala sataa, vaan esinnä tehdään pilvi, jonka sitte annetaan sataa, s. t. s. oppinut runoille ruvetessansa ensin kokee mielensä ja sydämensä sillä aineella täyttää, josta päätti runoella. Se työ hänelle miten luonnistuu, sitä myöten saapiki välistä somempia, kauniimpia, välistä sopimattomampia, kehnompia runolaitoksia. Vielä on seki oppineille haitaksi, että kun nuoruudesta alkain harjottavat itsiänsä moninaisten ainetten tutkinnoissa, usein unehuttavat ne, jotka lapsuudesta oikein tunsivat, eivätkä aina opi uusia täydellisesti, vaan puuttuvaisesti tuntemaan. Niin itsen kielenki kanssa. Sen elävä luonnollisuus tahtoo kirjalliseksi kankeudeksi muuttua; se ei taivu ajatusten ja mielen mukaan senkään vertaa, minkä kieli niitä tavallisesti voipi seurata. Sitte semmoisina oppineet kuitenki moninaisuutta rakastavaiset milloin ottavat runoillaksensa aineita, jotka ilman olisivat paremmat, kulloin teeskentelevät mielenvaikutuksia ja ilmisaattavat ajatuksia, jotka myös olisivat paremmat ilman ihmisluonnossa löytymättä. Tätä emme nyt kuitenkaan sano ylehensä kaikista oppineitten runoista. Tosin löytyy niidenki seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaann tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat ne muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkun istutettu puutarha voittaa puitensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi.

Mikä siis on kansanrunoissa se omaisuus, jossa enimmästi tekorunoista erotaksen?—Se on luonto ja teeskentelemättömyys; sula mielen ilmotus ilman mitään salaamatta, mitään ulkoa lisäämättä. Tämän luonnollisuutensa ja yksinkertaisuutensa tähden on myös oppineiltaki kansanruno kaikkina aikoina arvossa pidetty. Kreikalaiset, vanhaan aikaan kaikista sivistyneimmät, kokosivat suurella huolella kansanrunonsa yhteen, ja nykyaikoina on pian kaikki sivistyneet kansat samalla huolella ja rakkaudella niitä kohdelleet. Niin rajamaassammeki Ruotsissa, jossa vielä esivaltaki äskettäin on käskenyt alhaisemmissa kouluissa niitä lukea. Varahinen ei siis taida ollakaan Suomen runojen ja laulujen unohduksen tieltä korjaaminen. Jopa ei varahinen, vaan valitettavaksi kylläki myöhäinen. Monta niistä kauniimmista on jo iäksi päiväksi kadonnut ja monta näihin aikoihin säilynyttä katoaa päivä päivältä, vuosi vuodelta, polvi polvelta, entisten jälkeen, jos niitä ei kohta ja täydellä toimella sitä ennen korjata. Enimmän osan tästä kokouksesta olemma vanhoilta vaimoihmisiltä saaneet ja he ovat aina lauluinsa lomaan, uusia muistutellessansa, sanoneet: "kun olisitta tulleet minun tyttöaikoinani, ka silloin niitä olisi keräytynyt; silloin niitä lauleltiin paljoki, vaan unohtuneet ovat jo muistosta, kun nuori kansa niitä ei enää laula, muita omia renkutuksiansa parempana pitäen". Se on Suomen Karjalassa, jossa näitä lauluja nykyaikoina enimmästi lauletaan, ja mainittavimmia siinä kohdassa ovat Lieksan, Ilomantsin, Kiteen, Tohmajärven, Sortavalan, Jaakkiman ja Kurkijoen pitäjät. Kolmannessa kirjassa löytyviä virsilauluja taasen enemmin lauletaan Venäjän, kun Suomen Karjalassa, ehkä kyllä kumpasessaki, eikä aina erivirsiä, vaan yksiäki. Savosta on jo enin osa kadonnut niin lauluista, kun virsistä, kuitenki vielä siksi jälkimuistoa niistä ollen, että helposti nähdään, niiden sielläki ennen muinaan tutumpia olleen. Pohjanmaalta, Hämeestä ja muilta paikoilta Suomessa niitä enää tuskin muistoksikaan entisestä olostansa tavataan. Laulu kyllä ei ole hävinnyt, ei Savosta, eikä muualta Suomessa, vaan on muuttunut, joko hengellisiksi virsiksi eli maallisiksi toisenlaatuisiksi. Hengellisiä virsiä laulellaan, paitsi lukemattomia arkkiviisuja, vanhassa ja uusissa virsikirjoissa, Sionin virsissä, Achreniuksen juhlavirsissä ja muissa kirjoissa. Ne ovat kaikki präntätyitä, ja sen tarvitsevatki olla, sillä niitä olisi muuten vaikiampi muistaa, kun kansanlauluja, koska kieli ja ajatukset niissä tavallisesti eivät ole selviä, vaan enemmin eli vähemmin sekavia kumpasetki.—Maallisia nykyisemmän ajan lauluja on usiammasta laadusta. Rantamailla ja Hämeessä niitä osittain käännetään ruotsista, osittain tehdään uusia, vaan ruotsin mukaan, taikka muuten entisestä Suomen laulusta poikkeavaisesti. Muutamia niistä tavataan jo ulommaksiki Savoon ja Karjalaan levenneenä, joissa myös itsissäki toisinaan uusia lauluja sihen laatuun ilmautuu. Ne ovat enimmästi pränttäämättömiä monilla erinäisillä nuoteillansa. Syntymäpaikoillani etelä Suomessa tuli viimeistäki joka viides vuosi uusia lauluja entisten siaan. Entisiä uusien ilmautessa ruvettiin vanhantapaisina pitämään ja saivat unohtua. Niille uusille tuli pian sama vuoro eteen. Ainoastaan muutamia, joko aineensa eli nuottinsa tähden, muisteltiin kauemmin. Pitäjän suutarit, räätälit, sepät, nikkarit ja muut mestarusmiehet olivat niiden levittäjiä, usein tekijöitäki. Näytteeksi panemma tähän muutamia semmoisia lauluja. Joka tahtoo, niistä myös saapi tilaisuuden tutkia Suomen nykyaikoina vallan ottavata laulua entisen rinnalla ja oman mielensä mukaan parahiten arvella kummanki somuudesta ja muista etuisuuksista.

1. Kreivin sylissä istunut.

Minä seisoin korkialla vuorella,
Viheriäisessä laksossa;
Näin, näin minä laivan seilaavan,
Kolme kreiviä laivalla.

He laskivat laivan rannalle,
Kävit maallen astumaan;
Ja se nuorempi kreiveistä kaikista
Tuli minua kihlaamaan.

Hän otti sormuksen sormestaan,
Ja se oli kultainen.
"Katsos nyt, minun piikani ihana,
Sinä saat tämän sormuksen."
"En ota minä ouoilta sormusta;
Mua kielsi mun äitini."—
"Ota pois, pane sormus sormeesi,
Sitä ei näe äitisi!"

"Mihin panen minä nyt tämän sormuksen,
Ettei minun äitini nää?—
"Sano: laksossa tuolla kun kävelin,
Tämän sormuksen löysin mä."

"Elä neuo sa minua valehtelemaan,
Sen äitini ymmärtää;
Paljo parempi on minun sanoa:
Olin nuoren kreivin sylissä."

Ja se ilta oli lämmin, ihana,
Ja linnut ne lauloivat,
Keto allansa kaunis ja vihanta,
Kukat keolla kasvoivat.

Likka istui kreivinsä sylissä,
Moni muistui mielehen;
Yö joutui ja päivä oli laskenut,
Hän nukkui kreivin vierehen.—

Aamulla koska likka heräsi,
Hän oli ihan yksinään;
Pois oli laiva lähtenyt rannalta,
Pois kreiviki vierestään.

"Voi, voi mua vaivaista piikaa!
Kuinka onneton nyt minä lien;
Ota pois meri, vie tämä sormuski,
Mitä tällä mä käessäni teen."

"Nyt näen mä sen ehkä myöhään,
Että muita hän rakasti,
Minun jätti surussani itkemään,
Ja viekkaasti vietteli."

2. Petetty nuorukainen.

Nuori mies kihlasi morsiamen,
Otti oman kullan,
Meni sitte vieraille maille,
Lupasi pian tulla—.

Oli hän siellä vuotta kaksi,
Oli kolme vuotta;
Kulta luuli kuolleheksi,
Tainnut ei enää outtaa.

Nuori mies tuli vierailta mailta,
Tuli hän kotiansa,
Meni kultansa kartanohon,
Tervehti kultoansa.

Nuori mies tuli vierailta mailta,
Meni kultansa luoksi;
Kulta se tuosta valjeni
Ja ve'et silmistä juoksi.

"Miksis kultani valjenit,
Et ole niinkun muinen?"—
"Täytyipä minun valjeta,
Kun minull' on kulta toinen."

"Toiseen olen vihittynä,
Kihlat toiselta saanut;
Toinen minua toivotteli,
Toisen kanss' olen maannut."

Kulta se tuosta surkutteli,
Paniin pahoillensa,
Erokirjan kiijotti
Ja antoi kullallensa.—

"Kirjan nyt minä kirjotin
Ja annan sinulle tässä;
Et nyt kauan enempi
Mua näe maalimassa."

Veti hän miekan terävän
Ja painoi itsensä läpi;
Veri lähti vuotamaan,
Kun väkevä virta käypi.

Tästä mahtaa jokahinen
Panna mielehensä,
Kuin se tekee pahasti,
Joka pettää ystävänsä.

3. Morsiamen kuolo.

Illalla istuttiin istumella,
Murehest' ei mitänä tietty;
Va rallalla ra, va ralla ralla ra,
Murehst' ei mitänä tietty.

Nuori mies sai sitte kirjasen,
Ett' oli kultansa sairas;
Va rahalla ra j. n. e.

Kävi hän sitte kammariin,
Puki siellä parahimmat vaatteet.

Meni hän sitte tallihin,
Siell' oli valkia ruuna.

Otti hän kultaisen satulan,
Hopiaisten solkien kanssa.

Satuloitsi valkian ruunansa,
Sitoi ne hopiaiset solet.

Läksi hän sitte ajamaan,
Ajoi seitsemän peninkuormaa,

Yhtenä kauniina kesäisenä yönä,
Kun moni makiasti nukkuu.

Tuli hän viheriähän lehtohon,
Kuuli kun lintuset lauloi.

"Mitä te linnut niin suruisesti
Täällä nyt lauleletta?"—

"Sitäpä linnut me suruisesti
Täällä nyt laulelemma:

Sairas on nuoren miehen morsian,
Kohta jo kuollaki taisi."

Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Kuuli hän kellojen soivan.

Kysyi hän kellon soittajalta:
"Kellenpä kelloja soitat?"—

"Kuollut on nuoren miehen morsian;
Sillen mä kelloja soitan."

Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Näki hautoa kaivettavan.

Kysyi hän hauan kaivajalta:
"Kellenpä hautoa kaivat?"—

"Kuollut on nuoren miehen morsian;
Sillen mä hautoa kaivan."

Ajoi hän vähän matkaa etemmä,
Tuli appensa kartanohon.

Näki hän ruumiin liinattuna
Makaavan lautojen päällä.

Ne posket ennen ruusunpunaiset
Olivat nyt valkia kun liina.

Katseli kalvehia kasvoja,
Ja valkehia poskia kanssa.—

"Ne oli ennen ruusunpunaiset,
Nyt ovat ne valkia kun liina."

Rupesi hän sitte itkemähän,
Itki seitsemän vuorokautta.

Seitsemän vuorokautta itkettyä
Kuoli hän kaheksannella.

Kuollut se sitte hauattihin
Kuollehen morsiamen viereen.

Siellä he lepeävät vierekkää,
Heräävät taivaassa kerran;
Va rallalla ra, va ralla ralla ra,
Heräävät taivaassa kerran.

4. Velisurmaaja.

"Mistäs tulet, kustas tulet,
Poikani iloinen?"—
"Meren rannalta, meren rannalta,
Äitini kultainen."

"Mitä sieltä tekemästä,
Poikani iloinen?"—
"Hevostani juottamasta,
Äitini kultainen."

"Mist' on selkäsi saveen tullut,
Poikani iloinen?"—
"Hevonen huiskasi hännällänsä,
Äitini kultainen."

"Mist' on jalkasi vereen tullut,
Poikani iloinen?"—
"Hevonen polkasi rauallansa,
Äitini kultainen."

Mist' on miekkasi vereen tullut,
Poikani iloinen?"—
"Pistin veljeni kuoliaksi,
Äitini kultainen."

"Mintähen sinä veljesi pistit,
Poikani poloinen?"—
"Mintähen naistani nauratteli,
Muorini kultainen."
"Minne nyt sinä itse jouvut,
Poikani poloinen?"—
"Muille maille vierahille,
Muorini kultainen."

"Minne heität taattosi vanhan,
Poikani poloinen?"—
"Mieron verkkoja paikatkohon,
Muorini kultainen."

"Minne heität maammosi vanhan,
Poikani poloinen?"—
"Mieron rihmoja keträtköhön,
Muorini kultainen."

"Minne heität naisesi nuoren,
Poikani poloinen?"—
"Mieron miehiä katselkohon,
Muorini kultainen."

"Minne heität poikasi nuoren,
Poikani poloinen?—
"Mieron koulua kärsiköhön,
Muorini kultainen."
"Minne heität tyttösi nuoren,
Poikani poloinen?"—
"Mieron karjoja kaitsekohon,
Muorini kultainen."

"Koskas sieltä kotihin käännyt,
Poikani poloinen?"—
"Konsa korppi valkenevi,
Muorini kultainen."

"Koskas korppi valkenevi,
Poikani poloinen?"—
"Konsa hanhi mustenevi,
Muorini kultainen."

"Koskas hanhi mustenevi,
Poikani poloinen?"—
"Konsa kivi veen päällä pyörii,
Muorini kultainen."

"Koskas kivi veen päällä pyörii,
Poikani poloinen?"—
"Konsa höyhen pohjaan painuu,
Muorini kultainen."

"Koskas höyhen pohjaan painuu,
Poikani poloinen?"—
"Konsa päivä syänyöllä paistaa,
Muorini kultainen."

"Koskas päivä syänyöllä paistaa,
Poikani poloinen?"—
"Konsa kuuhut kuumasti polttaa,
Muorini kultainen."

"Koskas kuuhut kuumasti polttaa,
Poikani poloinen?"—
"Konsa tähet taivaalla tanssii,
Muorini kultainen."

"Koskas tähet taivaalla tanssii,
Poikani poloinen?"—
"Konsa kaikki tuomiolle tullaan,
Muorini kultainen."

5. Onneton nuorukainen.

Ah voi kuinka kauhiasti suru vaivaa mieltäni,
Kun mun täytyy lähteä ja tänne jättää kultani!

Sinun luoutosi lempiä on syämeni sitonut,
Sinun kaunis katsantosi kovasti mun vanginnut.

En mä sua, kulta likka, taia koskaan unhottaa,
Enkä muien tyttöin päälle taia koskaan katsahtaa.

Paljo ennen sinun kanssasi juon ma vettä virrasta,
Ennenkun ma muien kanssa joisin olutta tuopista.

Nimesi mä kirjottelen hopiahan, kultahan,
Kuvasi mä kätkielen syämeni pohjahan.

Sinussapa syämeni kiini riippuu ainian,
Sinuapa ainoata minä aina rakastan.

Kaiken hyvyytesi eestä sinua ma kiitän nyt,
Vaikka usein väärin tein mä, et sä mua heittänyt.

Vaikka tuhat, tuhat kertaa mielesi olen rikkonut,
Minusta sa kuitenkaan et ole poies luopunut.

Eikä ajat, eikä vaivat taia meitä erottaa,
Eikä maailman esivallat väliämme vierottaa.

Tieän kyllä, että kaikki soisit minun sortuvan,
Soisit myöski sinun poies puolestani luopuvan.

Mutta ystävätäs elä koskaan poies unhota!
Muistaa mahat aina häntä, vaikka ompi kaukana.

Taivaan Herra meiät vielä kerta yhteen auttavi,
Vaikka moni sen nyt kyllä mahottomaksi luulevi.

Vielä viheriässä laksossa ma kanssasi astelen,
Kukat ynnä ruusut kaikki sinulle siellä taittelen.

Vielä vieressäsi kerran iloisena istunen,
Surut, huolet, vaivat kaikki mielestäni heittänen.

Nyt mä laannen laulamasta—hyvästi nyt kultani!—
En voi laata suremasta, vaikka päätän virteni.

Jos nyt joku tietä tahtoo, kuka laulun tehnyt on,
Niin se oli nuori poika—Nuorukainen Onneton.

6. Toivoton rakkaus.

Syämestäni rakastan sua elinaikani,
Jos kohta onki turha jo kaikki toivoni.

Et kyllä itse luvannut mua koskaan heittää näin;
Vaan köyhyyteni tähten mä hyljätyksi jäin.

Sä syämesi annoit ja jälle pois otit,
Toiselle rakkautesi muista vierotit.

Jos kirjotella taitaisin minä rakkauen sen,
Joka minua nyt vaivaa ja polttaa syämen.—

Se rakkauen kipinä, joka syttyi rintahan,
Ei taia ennen sammua, kun pääsen hautahan.

Kuin aurinkoinen loistaa taivaalla palava,
Niin kaunis myös se rakkaus oli meissä alkava.

Nyt kyyneleeni vuotaa, sen kaikki näkevät,
Ja päiväni on pitkät ja kovin ikävät.

Joka ystävänsä mistaa, suru sille siaan jää;
Voi sitä suurta tuskaa ja sitä ikävää!

Kuin linnut oksapuissa kauniisti laulelee,
Niin suru syäntäni kovemmin kaivelee.

Ja kukat kaikenlaiset kukoistaa keolla,
Vaan ei ne anna mulle tuskissa lepoa.

Ah kuhun otan tieni ja kusta levon saan,
Kun sinä mun nyt hyljäsit ja heitit kuolemaan!

Moni se kyllä luuli mun suotta itkevän,
Ja käski kaiken huolen mun poies heittämään.

Vaan kuinka ystäväni mä taian unhottaa?—
Ei koko maalimassa ole toista semmoista.

Nyt laannen laulamasta, virteni lopetan;
Sinulle hyvin kaikki käteesi toivotan.

7. Kultani kukkuu kaukana.

Kultani kukkuu, kaukana kukkuu,
Saiman rannalla ruikuttaa;
Ei ole ruuhta rannalla,
Joka minun kultani kannattaa.
Ikävä on aikani, päivät, on pitkät,
Surutont' en hetkeä muistakaan;
Voi mikä lienee tullutkaan,
Kun jo ei kultani kuulukaan!

Toivon riemu ja autuuen aika
Suruani harvoin lievittää;
Rintani on kun järven jää—
Kukapa sen viimenki lämmittää?

Kotka se lenteli taivahan alla,
Sorsa se souteli aalloilla;
Kulta on Saiman rannalla,
Lähteä ei tohi tuulelta.

Tuuli on tuima ja ankarat aallot,
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Ruuhet on rannalla pienoiset;
Kultani sormet on hienoiset.

Elä lähe kultani aaltojen valtaan!—
Aallot ne pian sinun pettäisi.
Sitte ei suru mua heittäisi,
Ennenkun multaki peittäisi.

8. Kultaansa ikävöivä.

Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,
Kuninkahan kultaisen kartanon puolla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

On siellä tyttöjä, on komioita,
Kultani silmät ei katsele noita;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät-aamu,
Kauniimmat kultani silmät ja haamu;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Linnut ne laulavat sorialla suulla,
Soriampi kultani ääni on kuulla;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Hunaja ja mesileipä makialle maistaa,
Kultani suu sekä huulet on toista;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Voi koska näen minä senki ilopäivän:
Kultani sivullani kulkevan ja käyvän!
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Syys tulee etehen ja kesäpäivä rientää,
Vaan minun kultani ei tule sentään;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

Tule, tule kultani, tule kotipuoleen,
Taikka jo menehynki ikävään ja huoleen;
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!

9. Merille lähtevä.

Hyvästi kultaseni, hyvästi kultani!—
Mun lähteä nyt täytyy pois kotimaaltani.

Mun täytyvi nyt mennä merille kulkemaan!
Ja sinua, en tieä, jos näen millonkaan.

Lahella laiva pieni minua outtelee;
Se mulla kotimaani ja tuttavani lie.

Se kotimaani mulla ja tuuli kultani,
Ja aalto armahani tahikka—surmani.

Jo ennen monta miestä se meri petteli,
Ja monen kullan silmät vesille jätteli.

Vaan ellös mua surko, jos ehkä kuolisin;
Sä suotta kaottaisit ikäsi kaunihin.

Kun kuulet kuolleheksi, tee risti rantahan,
Ja aallon luomat luuni ne peitä santahan.

Ja ota pieni ruusu ja laita kasvamaan,
Käy sitte kesäilloin välistä katsomaan!—

Kun ruusu kaunihisti kesällä kukostaa;
Se rakkauteni kuvan eteesi muovostaa.

Hyvästi vielä kerta, hyvästi ystävä!
Ei suremaan nyt auta, vaan täytyy lähteä.

10. Turvaton.

Onneton olin minä ollessani,
Onneton tähän kylään tullessani;

Onnettomaksi olen minä luotu,
Ei ole minulle ilopäivää suotu.

Turvoa ei ole siellä, eikä täällä,
Enempi kun linnulla lentonsa päällä.

Maalima minua nyt paljoki vaivaa,
Ja minun eteheni kuoppaa kaivaa.

Ystäväni on myös ynsiäksi tullut,
Kun hän on maaliman juttuja kuullut.—

Kuulepas, kultani, vielä sana yksi:
Kuinka tulin minä näin hyljätyksi?

Kuka sinun eksytti rakkauen tiellä?—
Tule, tule kertaki luokseni vielä.

Muistatko muinen kun marjassa käytiin,
Ahosilla istuttiin, leikkiä lyötiin?—

Päivä se paisti ja pienet kukat loisti;
Kukatki ne ketosilla iloamme toisti.

Linnut ne laulelivat metsien päällä;
Meistä he lauloivat siellä ja täällä.

Ei ole ajat enää, niinkun olit ennen,
Entiset ajat ovat olleet ja menneet.

Entinen oma kulta ei enää hoia;
Niin se mun heitti kun pienen linnun poian.

Toivoni raukesi, meni juuri tyhjään,
Ei ole mulla nyt ilopäivää yhtään.

Enkä mä itselleni näin luullu käyvän;
Ikäväni kestää kuolemapäivään.

Olen ma kun kyyhkynen vierahalla maalla,
Lentävä lintunen taivahan alla.

Olen ma kun oksalla varpunen pieni,
En tieä kuhun otan matkan ja tieni.

Nuoruusikä rientää ja aikani kulkee;
Jopa noista vaivoista väsymyski tullee.

Päiväni päätyy ja elämäni katkee,
Multa se mureheni peittää ja kätkee.

11. Kultaansa sureva.

Itkettää ja surettaa ja huoleksi tahtoo tulla,
Muill' on koissa kultasensa, eikä ole mulla.

Minun kultani kaukana ja kaukana se kukkuu;
Yksin täytyy maata mennä, yksin täytyy nukkuu.

Minun kultani kaukana ja kauas taisi mennä,
Eipä sinne pienet linnut iässänsä lennä.

Kunpa se pieni lintunenki sanoman nyt toisi,
Suru menis mielestäni, parempi mun oisi.

Lennä, lennä lintu rukka, puhu kuullakseni—
Kävitkö sinä kullan maalla, näitkö kultaseni.

Sano, kuinka kullan maalla aamu armas koitti,
Iloisnako elettihin, vaiko suru voitti.

Mitä näit sä muutaki ja näitkö vielä senki,
Jos oli kaikki tervehet ja kulta liiatenki.

Tule jo kulta tälle maalle, tule poika kulta,
Ettei tulis turhaan tämä ikä nuori multa.

12. Hyljätyn suru.

Hoi on, hoi on, huolettaa ja hulluksi taian tulla;
Kultani on vallattuna, jok' oli ennen mulla.

Vesi vuotaa silmistä ja suru syämen kaivaa—
Voi nyt tätä ikävää ja tätä suurta vaivaal

Tämä viikko on pitempi, kun koko mennävuosi,
Eikä kestä silmätkään, kun paljo vettä vuosi.

Mansikoita mennävuonna kullalleni poimin,
Nyt on mulla kokonansa toisenlainen toimi.

Ei nyt enää, ei nyt enää kesämarjat auta;
Minun kultani rakkaus on ruostunut kun rauta.

Kuinka taisit kylmetä, kun lämmin olit ennen;
Rallattelit, laulelit ja aina tulit tänne.

Kuinka taisit narrataki köyhän miehen lasta;
Köyhä mies on elättänyt pienestä kassikasta.

Mitä ompi rikkautesi rakkautta vastaan?—
Maast' on kulta kotoisin ja syän taivahasta.

Jos en minä olis silmiäsi nähäkänä saanut,
Niin nyt oisi syämeni levossansa maannut.

Nyt on syämeni suruinen ja itku kyllä kestää,
Enkä löyä lepoa ma maalimasta mistään.

Vielä löyän levonki ja riemun sekä rauhan,
Jos ei täällä; toki löyän tuolla puolen hauan.

Eikä kauan kestäkänä, ennenkun ma kuolen,
Heitän tänne vaivani ja surun sekä huolen.

13. Ylenkatsottu.

Pois pitää mennä ja hyvä kylä jättää,
Ei nyt enää tämän kylän tytöt anna kättä.

Mikä lie mun kullalleni, mikä mennyt mieleen,
Ei nyt enää haastattele, eikä istu viereen.

Sinä olit oma kultani, olit monta vuotta,
Miksipä nyt vierastuit ja hyljäsit mun suotta?

Vaan en huoli surrakaan, en kanna suurta huolta,
Ei se taia tyttöin tähen tämä poika kuolta.

Mikäs on mun ollessani nuorena poikana aina?—
Menen merimieheksi ja elän sillä lailla.

Kuulepas nyt kulta likka, kuinka minä veisaan
Lähen poies Suomen maasta, muille maille reisaan.

Kauppalaivat seilaavat Turun salmen suulla,
Sinne otan matkani ja siell' on lysti olla.

Taikka menen Ryssän maalle, kauas Venäehelle,
Enkä tule ikänäni tähän kylään jälle.

14. Karjalan neito.

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
Moni poika minua jo houkutteli hukkaan.

Ruusu ei oo kauniimpi, kun tyttö Karjalassa;
Eikä toista tarvita, kun olen maalimassa.
Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
Huoli sytty syämehen, mieli naia tekee.

Kaunis tyttö, siivo tyttö, siivon nimen kannan,
Empä minä joka pojan halatakaan anna.

Enemmän mä mielestäni itsestäni tykkään,
Poies, poies vierestäni kehnot pojat lykkään.

Synniksi sitä sanotaan ja syntipä se lienee,
Nuoren tytön ruvetella kehnon pojan viereen.

Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
Joka kerran heittäytyi noien poikien valtaan.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
Susi ei virka mitänä, pojill' on liukas kieli.

Poika puhuu kaunihisti likan sängyn eessä,
Mesi, maito kielellä ja myrkky syämessä.

Niiin on poika piian luona kun halmehessa halla,
Pian poika piika raukan hempeyen tallaa.

15. Poika ja tyttö.

Poika. Sen mä olen laulanut ja laulan kaikkein kuullen:
Tule tänne likka kulta, anna suuta mulle!

Tyttö. Kerran antoi nätti likka kehnon pojan suuta,
Heti muuttui halvaksi, kun heittolikan luuta.

Poika. Likka kulta, likka kulta, likka kulta vielä!
Ethän toki halaamasta minua nyt kiellä!

Tyttö. Silkkisaalin rinnalla se ei pastihuivi passaa,
Eikä kelpaa kehnot pojat tätä tyttöä vastaan.

Poika. En ole juuri tietäjä, en ole iso noita,
Vaan kun näen nätin likan, vielä mä sen voitan.

Tyttö. Akkoja saapi halata ja se ei haittaa mitään,
Ei saa tyttöihin koskea, hävetä poikien pitää.

Poika. Toinen lampi on syvempi ja toinen matalampi,
Toinen likka on kovempi ja toinen antavampi.

Tyttö. Kyll' on noita poikiaki viientoista sorttii,
Mont' on viety katsomahan Wiaporin porttii.

Poika. Likkoja vieään kuormittaisin Lappeenrannan kouluun;
Siell' on päivät paremmat kun mustilaisen joulu.

Tyttö. Suomen poikia saatellahan ruunun ankkuripajaan;
Siellä lyövät ruuan päälle, kivimuurit kajaa.

Poika. Tämän kylän pienet piiat kukkuvat kun käet,
Hännällänsä häväsevät koko poikaväen.

Tyttö. Tämän kylän nuoret tytöt kaunihisti kasvaa,
Huulet on kun hunaja ja suu kun sula rasva.

Poika. Niin on tämän kylän tytöt, matala kun kaali,
Silmänalus sininen ja posket punamaalii.

Tyttö. Tämän kylän likat on kun mesimarjan kukkii,
Poikia juoksee joukottain kun töpihäntä hukkii.

Poika. Tämän kylän likat on kun rupasammakoita,
Noita pojat tellivät kun tervatallukoita.

Tyttö. Likat käyvät kunnialla, kun kaste heinikossa,
Pojat juovat, rypevät, kun sika rapakossa.

Poika. Emmä ole kehno poika, humalainen hullu,
Enk' ole piikoin pilkaksi ma tähän kylään tullu.

Tyttö. Kesäilta kelvoton sen kerran näytti julki,
Kuinka pojat pohmelossa pitkin kyliä kulki.

Poika. Kesäilta, kaunis ilta, senki näytti kerran,
Että pojat käveli ja eleli kun herrat.

Tyttö. Kesäilta kelvoton se laitti kerran niinki,
Että pojat pohmelossa puuttui suohon kiini.

Poika. Pojat makaa kammarissa pumpulipaiallansa,
Likat saunan lattialla mustalla varrellansa.

Tyttö. Likat makaa aitassansa verkaviitan alla,
Pojat pitkin pihoa ja tallin lattialla.

Poika. Likka parat aitoissansa monta yötä valvoo,
Ikävissä itkevät, kun sutten pennut ulvoo.

Tyttö. Likoill' ompi onnen aika aivan ihanainen,
Pojill' itku, kuikutus ja elo tuhmanlainen.

Poika. Minne tytöt joutuisivat, jos ei pojat korjais?
Iän kaiken itkisivät, oisivat toisen orjat.

Tyttö. Mitä tuosta hyötyisin, jos huonon pojan naisin?—
Viinanjuojan, mieron ruojan, tuskan, ristin saisin.

Poika. Moni tyttö, sievä tyttö, havatsi sen hiljaan,
Että jo oli joutununna vanhan piian kirjaan.

Tyttö. Tämä vuos' on tämmöistä ja toinen vuos' on toista,
Vaan ei tälle tyttärelle viinanjuojat loista.

Poika. Vanha piika harmajapää se on kun telkkä tiellä,
Mykättää ja mäkättää sen kovan ilman eellä.

Tyttö. Emmä ole vallan vanha, enkä vallan nuori,
Sen nyt saatan sanoaki: sinust' emmä huoli.

Poika. Minä poika, kaunis poika niinkun merikaisla,
Et sä löyä Suomen maalta toista tämänlaista.

Tyttö. Jos oisi viina puuttunut jo viittä vuotta ennen,
Oisit kyllä tyttöjä saava, naisit vaikka kenen.

Poika. Piiat pirun riivatut ne pojilta viinan estää;
Pojat herran siunatut ne juovat minkä kestää.

Tyttö. Siit' on pojilla surua, kun viina paljo maksaa;
Likat itsensä elättää, kun työtä tehä jaksaa.

Poika. Elä sinä likan ruoja minua nyt pilkkaa,—
Vielä minun taskussani hopiatki hilkkaa.

Tyttö. Poika rahansa menettävi olvehen ja viinaan;
Tytöt ei pane rahojaan, kun silkkihin ja liinaan.

Poika. Voi kun olen joutunutki näien likkain varviin,
Näistä emmä muuta saa, kun monta mieliharmii.

Tyttö. Mahoit olla tulematta, olla kotonasi;
Ei sua tänne toivottu, ei tietty tuloasi.

Poika. Ei nyt auta, ei nyt auta, ei nyt auta mitään,
Luotu olen lähtemään ja lähteä mun pitää.

Tyttö. Toki saatki lähteä ja parempi oisi ollut,
Kun et oisi ollenkana tähän kylään tullut.

16. Vihaava ystävä.

Oli minullaki ennen ystävä,
Nyt on mulla vihamies.

Toinen istuu jo kultani sylissä,
Toinen suuta jo antelee.

Kuinka taiat nyt mua vihata,
Kun ystävät olimma?—

Kuinka taitaa silmäni katsella
Toista kultani sylissä?

Näin suurella syämeni surulla
Nimeäs minä muistelen.

Näin suru minun syäntäni vaivaapi,
Pois ei lähe mielestä.

Voi jospa se rakkauen kipenä
Nyt vieläki eläisi!

Ja Herra nyt tälläki hetkellä
Sinun mielesi kääntäköön!

17. Petetyn kirous.

Kirotut olkoot sormet, joill' oven avasit,
Kirotut käsivarret, joilla minua halasit!

Kirotut kaksi jalkaa, joill' olit astuva,
Kätesi myös kirottu, jolla koskit minua!

Kirotut kanssa silmät, joilla minua katselit,
Kirottu viekas kieli, jolla minua viettelit!

Voi suurta surkeutta, johon olin joutuva!—
Kukas sen niin nyt käyvän olis tainnut uskoa.

Kun saisin pienen paatin, aalloille laskisin,
Ja koko kotimaani iäksi jättäisin.

Tahi saisin pari lautaa ja maata pikkuisen,
Mullassa maatakseni uneni ikuisen.

18. Nauru ja itku.

Astelin kaunista kangasta myöten,
Heliätä rannan hiekkoa myöten.

Poro minun pölysi polvilleni,
Heliätä hiekkoa helmoilleni.

Menin minä siitä siskoni luoksi,
Sisko se ulos mua vastahan juoksi.

Siskoni vei mua kamarihin käymään,
Toi sitte ruokaa ja käski mun syömään.

Söin palan eli puolen arvoltani,
Kysyin minä siskolta armastani.

"Armahasi ei ole ollunna täällä;
Maatapa taitaa marjojen päällä."

Kävin minä armasta katsomahan,
Sisko se sivullani astumahan,

Armahani makasi paarten päällä,
Silkkinen vaate oli silmien päällä.

Sisko se käski mua nauramahan
"Taiat sa toisenki armahan saaha."

Olisinpa nauranut armastani,
Vaan empä jaksanut itkultani.

Suu minun nauroi, syämeni itki,
Veet ne vierivät poskia pitkin.

Veet ne vierivät poskia myöten,
Kulki kun virrassa koskia myöten.

19. Rannalla itkejä.

Läksin minä kesäyönä käymään
Sihen laksoon, kussa kuuntelin päivää,
Kussa lintuset laulaa,
Metsäkanatki ne pauhaa,
Ja mun syämeni etsi lepoa ja rauhaa.

Katsoin minä alas vetten puoleen,
Näin rannalla tytön kauniin ja nuoren,
Joka istui ja itki,
Katsoi aaltoja pitkin,
Ja hän oli surullinen joka hetki.
"Mitä itket sä raukka rannalla yksin?—
Ja sun silmistäsi veet vierivät nytkin.
Mikä tuska ja vaiva
Sinun syäntäsi kaivaa?
Ei anna syänyölläkään hoivaa."

Hän vastasi: "sepä suru mua vaivaa,
Kun ei koskaan tule takaisin se laiva,
Jossa kultani kulki
Poikki aaltojen julki,
Minun jätti ja surun syämehen sulki.

Jo nyt outellut olen viikkoa kaksi
Juuri tyhjään, näy ei tulevaksi;
Mikä mahtanee olla!—
Jopa taisiki kuolla,
Vain on vankina meren toisella puolla."

Ja hän katseli vähän aikaa vielä,
Näki aalloilla pilven punertavan siellä;—
Pilvi ei ollut vainkaan,
Tunsi kultansa laivan—
Ylistetty nyt luoja maan ynnä taivaan!

20. Varpusen olut.

Näin minä unta maatessani,
Varpusen panevan oltta;
Munankuori oli kuurnana,
Ja tuohta hän ruukasi polttaa.
Ja koska hän oluensa valmiiksi sai,
Hän itsensä siitä nyt humalaan joi,
Ja pani ala räystähän maata.
Räystähän alla hän nyt makasi
Ja synkiähän unehen vaipui,
Kissa hänen nukuksissa kohtasi
Ja käpälällä selkähän tarttui;
Varpunen unestansa havasi,
Kun kissa häntä repi ja raateli,
Ja kuolema ahisti häntä.
Varpunen itkuhun puhkesi
Ja rukoili hartahasti:
"Elä kissa kulta nyt minua syö
Ja tapa näin surkiasti!"
Vaan kissa se hänelle vastasi näin:
"Ei vainen sun varpunen hyvin nyt käy,
Sen olen minä näyttävä kohta."

Kissa se käpälätään kohotti,
Ja varpunen tuiskahti tuuleen:
"Panin minä kerta vähän olutta,
Sen sanon minä kaikkein kuulten;
Vaan kun ei siitä tullut parempaa,
Kun että olin henkeni kaottaa,
Niin olkoonpa viimeinen kerta."

Kun varpunen pois oli lentänyt,
Läksi kissa häntä tavottamahan;
Hän hyppäsi korkialle vuorelle,
Ja sieltä hän putosi maahan;
Senkaltaisellapa pauhinalla,
Pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pa-pauhinalla,
Lopun tämä elämä saapi.

21. Häälaulu.

Koska piämmä häitä,
Elkäm' unohtako näitä
Hyppimiä, tanssimia, kun on vanhuuesta tapa!
Pari kaunis, ihan valmis,
Käy nyt tanssihin kanssa;
Ilotellen, riemutellen tanssikate nyt kaikki!

Väki morsianta katsoo,
Imehellä myös tahtoo
Koreutta, kauneutta, kun on morsiamen päällä:
Ruunu päässä, palmut käässä,
Kulta rinnassa kiiltää,
Hopiapaulat, ketjut, vaulat, hyvin kaunihit kaikki.

Iloisesti nyt vieraat
Kävelevät niinkun herrat,
Hyvä ruoka, jalo juoma, joka hengelle valmis.
Pojat piltit, tytöt kiltit,
Yhä tanssia pyörii,
Syän palaa, sano salaa: "jos ois omat nämät häämme."

Ukot ei tule joukkoon,
Akat pakenevat loukkoon,
Naurelevat, katselevat iloleikkiä nuorten.
Heki ennen eivät menneet
Poies polskasta kesken;
Iloisesti, riemuisesti heki hyppivät silloin.

Sitä muistakame kaikki,
Parikunnallemme ratki
Hoikotella, toivotella, siunausta Jumalalta,
Joka ensin itse vissin
Aviokäskyn sääsi,
Evan pienen pani viereen Adamille paratiisiin.

Perillisiäki kanssa
Jumal' aina armostansa
Heille suokoon, ynnä tuokoon kasvamahan kaunihisti,
Hyvyyessä, siveyessä,
Jost' on kunnia heille,
Maalimalta, kaikkialta, ilo enkeleillä kanssa.

Sitä toivotamme vielä,
Ettei Herra heiltä kiellä
Ajallista, tavallista, mitä tarvitsevat täällä
Hengen eloks, välimenoks,
Kun on ruoka ja juoma,
Vaate verho, talo kerho, sekä tarpehia muita.

Jumal' Abrahamin juuri,
Isakinki Herra suuri,
Jakopinki, jokasenki, anna parillemme tälle
Siunausta, suojellusta,
Hä'ät, tuskat poies poista,
Pitkää ikää heille lisää hyvän terveyen kanssa.

Ja kun päättyvi kerran
Tämä elo, nimeen Herran,
Vajavainen, tukalainen, tämä vähä ajan vaihe;
Elo toinen, parempainen,
Jumal' anna taivahassa,
Muuttumaton, puuttumaton ilo enkelien kanssa.

22. Laulu, olut ja viina.

Löytyvi kultaa kupiksi,
Jos talonpoika tahtoo,
Hopeeta housun napiksi,
Ken kaluksi sen katsoo;
Löytyy myös sanoja virsiksi,
Kun etempätä etsii,
Ja laittelevi lauluksi,
Runoiksi tehä viitsii.

Vaan aina tulee varata
Ne monet väärät värsyt,
Ettei laki sua sakota
Ja pane pahat reisut.
Niin saapi laulaa helistä,
Ett oikein seinät soipi,
Olutta juoa välistä,
Kun kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa,
Antaa myös vähän voimaa;
Kyll' uni muuten uuvuttaa,
Jos välill' ei saa hoivaa.
Ja teki, neiet naitavat,
Sen kernahasti suotta,
Myös ootta yhtä taitavat,
Jos itse vähän juotta.

Miehellen ei myös mitään tee,
Jos ryypyn, kaksi ottaa,
Vaan kolmas mieltä koittelee,
Ja neljäs älyn voittaa;
Viinasta ei tule viisaus,
Kun sitä paljo ryyppää,
Vaan kevyt luonto, kerkeys,
Sen kanssa olla pyytää.

23. Mutkainen matka.

Läksin hevosen ostoon,
Senki kovaan kostoon;
Oli mulla rahoja säkki,
Tuli sitte ilta äkkiin,
Tahottiin minua tappaa,
Rahani poies lappaa,
Minä pääsin pakoon
Vahvan vaaran rakoon.

Yhyin sitte yhteen kylään,
Senki sangen hyvään;
Menin yhteen taloon,
Senki sangen jaloon;
Menin ulkoa tupaan,
Ilman muuta lupaa.
Sanoin mie: hyvää iltaa,
Putosin pääni siltaan,
Ramppasin oven ramppii,
Aloin sitte tanssii;
Panin säkkini naulaan,
Aloin sitte laulaa.

Miniä perässä makaa,
Ei hän unesta takaa,
Heräsi toki tuosta,
Alkoi minulle haastaa:
"Mistä sinä olet miesi?"—
Minä sanoin: "Hiisi tiesi."
Sanoi hän minulle hiljaan:
"On meillä alla sillan
Kellari syvä ja suuri,
Sinne on murhattu juuri
Ennenki monta miestä,
Ku ei päässyt pois eestä."

Niin minä talosta karsin,
Matkalle heti marsin,
Yksinäni halkiöisin,
Tuskinpa tien minä löysin.
Lippasin sitte linnaan,
Saksan kanssa rinnan;
Saksa se minulle sanoi:
"Onko sinun miesi jano?—
Osta viinaa sarkka,
Maksaa kolme markkaa;
Olutta tuopin täysi,
Niin saat hyväksi pääsi."

Marakatti pöyältä katsoi.
Päälleni rännätä tahtoi;
Minä häntä jalalla potkin,
Ruoskalla selkään sutkin.
Läksin sitte kotihin tuolta,
Tiell' olin nälkään kuolta;
Vaan tuli talo vahva,
Siin' oli jalo rahvas,
Emäntä ruokaa laittoi,
Leipeä pöyälle taittoi,
Söin minä mahani täyen,
Läksin sitte kotiin käyen;
Siit' oli mieleni paha,
Rosvot oli vieneet rahan,
Enkä mä hevoista saanut;
Parempi kun oisin maannut,
Ollunna, ajan senkin,
Pitkänä päässä penkin.

24. Neion valitus.

Ehkä tämä Neion valitus jo ennestäänki löytyy edellänimitetyssä Topeliuksen kokouksessa melkein yksillä sanoilla präntättynä, niin emme kuitenkaan ole tahtoneet, emmekä tainneet sitä tästä nykysajan runoelmanäytteestä erottaa, koska se paremmin kun moni muu todistaa, vanhan kansanrunollisen sulon vieläki hengissä olevan.

Eipä mene mielestäni,
Eikä muistosta murene,
Armias ihana aika,
Jona lauloin ollen lassa,
Pikku piikana visersin,
Ilolla ihanan linnun,
Leipojaisen leikitsevän,
Tuolla pilvien povella,
Vapaana, vaivatonna.

Vapaa vaivoista poveni,
Tuuvin ennen tuulen lailla,
Kiiätin kipunan lailla,
Lennin lehtenä lehossa,
Perhosena pyörtänöillä;
Mehun maistelin makian
Kukan kultaisen kupista,
Hopealta hohtavaisen.

Istuin ilona aholla,
Mehumiellä mättähällä,
Istuin kukkana keolla,
Lempeästi leikitellen
Suloisten sisarten kanssa,
Tyvenesti tuuvitettu
Tuulen hengeltä, tulevan
Metisestä mantereesta.

Levon kuvana leholla
Nukuin nurmilinnun lailla;
Rauha rakkahin rakensi,
Siirsi vierehen siansa,
Eikä untani uhannut
Huolilla heräjävillä,
Näillä suurilla suruilla,
Povea nyt polttavilla.

Empä tieä, enkä taia
Selkeästi selvitellä,
Mikä juoksi mieleheni,
Mikä aivohon osasi
Aivan ankara ajatus,
Mikä syttyi syämeheni
Tuli ennen tuntematon.
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle,
Nousi nousulla nisäni,
Suihtui outo syämeheni,
Huoli uusi huivin alle,
Pullistuvahan povehen.

Niin nyt on tukala tuvassa,
Mieli raskas mantereessa;
Löyä en armoa aholla
Enkä lehossa lepoa,
Eikä onni oksapuien
Asu mustan varjon alla.
Vaiva vaivuttaa levolle,
Vaiva vaivaapi uneni;
Vaiva herättää valolle,
Uuen päivän paistehelle.

Tuolla sytevi, syämen
Peitetyissä pohjukoissa,
Toivon tuli tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot' en saata sammutella,
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Tuonne aivoni ajatus,
Tuonne suosio syämen,
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Syämelleni suruisten,
Syämelleni suloisten.
Kaikki kaikissa ajatus,
Yks' on aina arvollinen
Täytten tarvetten seassa,
Yks' on tarve toivottava,
Syämelleni surunen,
Syämelleni sulonen.

Näistä edellisistä lauluista lauletaan niitä seitsemää ensimäistä melkein yli koko Suomen maan, ehkä ei aina ja joka paikassa yhdellä tavalla. Karjalasta saatuja ovat laulut 8, 9, 10——-15, 18, 23, joita kuitenki myös usiampia Savossa ja muuallaki Suomessa eritavoilla laulellaan. Hämeestä kirjoitettuja ovat 16, 17; Uudelta maalta 19, 20; Savosta ja Savonrajaiselta Pohjanmaalta ja Satakunnasta 21, 22, 24.—Kuusi 1:mäisen laulun alkuvärsyä ja koko 2:nen laulu ovat ruotsinkielisten lauluin mukailemata [3] ja melkein näyttää siltä, kun olisi myös lauluilla 3, 4, 9, 20, ruotsalainen alkunsa, joka sama arvelu miks' ei sovi lauluihin 5, 6, 19. Viimeksi nimitettyä kuulimma lassa syntymäpaikoillamme lauleltavan, jota myöten sen olemma kokeneet korjaella muistostamme, kosk' ei saanutkaan silloin kirjoitetuksi.

Jos nyt tarkemmin tutkimma näitä nykyisajan lauluja vanhanaikaisten rinnalla, niin ylipäänsä saatamma sanoa, että ovat kehnompia laadustaan, ei ainoasti kielen vuoksi, vaan muunki laulusomuutensa. Lyhyitä tavuita löytään usein pitkiksi venytettynä ja pitkiä lyhytten siaan pakattuna, jonka ohessa sanojen yksialanta (allitteratio) on sattumoissa. Tavallisesti on niissä myös paljo katkastuita sanoja, jotka näistä näytteistä kuitenki olemma kokeneet pois karsia, jossa työssä niiden monet toisinnot kokonaisemmilla sanoillansa ovat avuksi tulleet. Niin on muuki laulusomuus näissä kehnompi, kun vanhanaikasissa, ainoastaan nuottiensa moninaisuudella voittavat ja niidenpä tähden kyllä ovatki niin tavallisiksi tulleet. Oikiassa laulussa ei pitäisi kumpasenkaan, ei sanan, eikä nuotin, yksipuolisesti vallita, vaan keskinäisessä sovussa ja yhteydessä toisensa kanssa elämän. Tästä yhteydestä ovat nykyisaikoina kuitenki sana ja nuotti erinneet ja edellinen jäänyt oppineitten runoteelmissä melkein itsevaltiaksi, jälkimäinen nykyisissä kansan lauluissa. Sana ja nuotti, alusta sisaria, nyt useinki kaipaavat toistansa ja itkevät yksinäisyydestänsä, sanoen:

Kaks' oli meitä kaunokaista,
Emon tuomoa tytärtä,
Vanhemman varustamata,
Kaksi siivoa sisarta;
Käsikkähä me kävimmä,
Sormikkaha me sovimma,
Kilpoa kiven etehen,
Rinnan riihihuonehesen.
Pois on mennyt meistä toinen,
Toinen suuresti surevi,
Itkevi ikänsä kaiken,
Ajan kaiken kaihoavi.

Syy sihen, että nuotti nykyisissä kansan lauluissa on sanan ylitse vallan saanut, on sama kun kaiken muunki yhteisen elämän muuttumiseen entisestä laadustansa. Entinen yksinkertaisuus tavoissa ja elämässä menee vuosi vuodelta alle ja palkitaan ulkonaiselta, silmään pistävältä koreudelta; vanhanaikaiset vahvat ja lämpimät, harmajat eli valkiat sarkakauhtanat uusilta, painetuilta, ohuilta, kehnotekoisilta takeilta; honkaiset, lujat, maalaamattomat seinät punaisilta, ohuilta ja kylmiltä kyhäyksiltä; mustat, savuttuneet kanteleet korioilta, kiiltäviltä viuluilta.

Kun siis tavat ja elämä muussaki kohdassa ovat muuttuneet, niin ei saa oudostua entisen laulunki muutunnasta nykyiseen, sillä laulut, jos ovat luontaisia, ei teeskeltyjä, kuvaelevat aikoja, joina syntyivät, yhtähyvin, ja ehki paremmin, kun moninaiset muut kuvaukset. Ei muuksi kun naurettavaksi tekeytyisi se, joka, elettävätä aikaansa ei arvaava, karsaasti katselisi kaikkia, missä ei ole entisen ajan muotoinen. Kullaki ajalla on oma luontonsa, elämänsä ja muu olentonsa, eikä entistä aikaa saada takaisin kääntymään, jos kuinka körteistä vedettäisi. Tätä emme nyt kuitenkaan sano nykyisten aikain ylistykseksi entisten suhteen, vaan ainoasti niiden vuoksi, jotka aina surevat entisen kuusen maahan kaatumista, eivätkä arvaa, että vesasta voipi uusi puu yletä, jos sitä ei jalkoihin tallata.—Niin nykyisestä Suomen laulustaki, ehkä kuinka kehno ja vähäarvoinen se onki, voipi parempiarvoinen laulu yletä, jos sitä taitavasti hoidellaan ja korjaellaan, ei kokonansa jaloissa potkita. Vanhalla laululla on jo pian ikänsä eletty, ja uusi laulun vesa onkasvamassa, mutta moni toisi mielellänsä Ruotsista eli muualta täysikasvaneita puita Suomen laulutarhaan istutettaviksi, eikä odota vesan kasvamista, tahi ei arvaa siitä mitään tulevan, jonka tähden sen huoletta heittääki. Meidän toivotuksemme on, että Suomen uusi laulu perustettaisi vanhan laulun kulmakiville, vaikkemme sentähden katso sopivaksi, että koko rakennus tulisi sen entisen pian raukeavan, paikoin jo rauenneen, mukaiseksi. Multimusten siaan voipi hyvin panna kivijalan, erinäisiä huoneita sopii väljentää, akkunoita suurentaa, uloslämpiävä muuri kiukoan ja reppänän siasta raketa, koko rakennus korottaa ja vieläpä seinätki ulkopuolin punata. Ettei tätä uutta rakennusta vielä ole millään paremmalla onnella alotettu, sen todistaa ne moninaiset sekä mielettömät että kielettömät, niin hengelliset kun maalliset arkkiviisut, joita vuosi vuodelta joukottain ilmautuu maahan. Sen todistaa myös seki, että oppineitten tekemistä runoista ja lauluista ei ole mainittavasti mitänä kansan runoiksi ja lauluiksi ruvennut, johon, Suomen kansan lauluhalua muistellessamme, lienee se ainoana syynä, että ovat ulommaksi kansan mielestä, tavoista ja ennen tutusta laulusta hairahtaneet, kun mitä kansa tuntisi omaksensa eli muuten voisi omistaa. Se on Karjalassa kahdapuolen valtarajaa, jossa talonpoikainen kansa paremmin kun muualla oikian arvonsa tunteva, ei vielä ole herrasväen häntään tunkeunut. Siellä on vielä usiammilla vanhanaikaisilla tavoilla arvonsa, siellä, niinkun jo edellä sanoimma, vanhoilla lauluillaki pesänsä. Herroja kun sinne ei vielä ole joka mökkiin asettautunut, niin siitä on talonpoikainen kansa saanut vanhat tapansa rauhassa suojella. Vieläpä on itse herrasväkiki, missä sitä siellä on, enimmästi siksi tottunut talonpoikaista elämää näkemään, ettei ylipäänsä tuomitse kaikkia kansan tapoja. Niin itse kansan lauluissaki. Mamsellitki välistä laulelevat niitä, eivätkä pelkää suunsa siitä pahaksi pilautuvan, jos kyllä toisia löytyy sielläki, jotka pelkäävät. Usiamman olemma myös kuulleet kantelettaki soittavan, ilman sormiensa kuluntaa varomatta eli soittoa muuten talonpojastamatta.

Jo alussa tarpeeksi asti kerrottuamme Suomen erinäisistä runolaaduista, emme enää huolikaan muista, kun näistä, nykyisessä kokouksessalöytyvistä, lauluista ja virsistä puheeksi ottaa. Ylimalkaisesti on näissä yksinäisyys ja surullisuus läpikäypänä aineena, ehkei kuitenkaan niin, ettei toisinaan iloisempiki mielenlaatu ilmoittaisite. Muutamassa laulussa kuvailee tyttö surkeuttansa ja sanoo olevan itsellänsä "paian päivistä pahoista, huivit huolen kankahasta"; ja huolen kankahaksi voisi miksi ei koko tätä laulukokousta nimittää. Loimi niissä melkein ylehensä on huolista kehrätty, kude erilaatuinen ollen. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa. Niistä sopii sanoa, mitä muuan laulaja itsestänsä erittäin kertoo, sanoen:

Usein minun utuisen,
Usein utuisen lapsen,
Maassa mieleni makaavi,
Alla jalkojen asuvi,
Alla penkin pehtelevi,
Nurkissa nuhaelevi—
Miel' ei tervoa parempi,
Syän ei syitä valkiampi.

Sanoimma myös yksinäisyyden olevan näissä alti havattavana, ja niin onki. Peräti toisenlaatuisia lauluja syntyy remuisissa seuroissa ja muissa tiloissa, joissa ihminen ei tunne yksinäisyyttänsä haittaavaksi.— Mutta kun kuitenki ihminen luonnostansa ei rakasta yksinäisyyttä, vaan kanssakäymistä ja seuraisuutta, johon Suomen tytöillä ja pojilla, ynnä muulla maamme kansalla, kaukana toinen toisista erillään asuvilla, ei usein ollut tilaisuutta, niin mielessään vetivät koko luonnon seuraansa, kaikille turhimmilleki aineille hengen ja elämän, mielen ja kielen kuvaellen. Niin usein pitävät puhetta ja kanssakäymistä lintuin, kalain ja muiden eläväin, puiden ja kukkien, kivien ja kantojen, järvien, jokien, lampien ja muiden senlaisten olentojen kanssa. Seuran kaipuussa saivat niistä joka paikalla lässä olevia ystäviä. "Yks' on tuuli tuttuani, päivä ennen nähtyani", sanoo vieraalle maalle joutunut, ja tyttö miehelään lähtiessänsä, kun aavistelee, minlaiseksi syntymäkotinsa, hänen toiste tullessansa, olisi muuttunut, laulaa:

Muut ne ei minua tunne,
Kotihini tultuani,
Kun nuo kaksi kappaletta:
Alimmainen aian vitsa,
Perimmäinen pellon seiväs,
Minun piennä pistämäni,
Neitona vitsastamani.

Samalla mielellä lohduttaa toinen kodista eroava itsiänsä, sanoen:

Paistavi Jumalan päivä
Muuallenki maalimassa,
Ei isosen ikkunoille,
Ei veikon veräjän suulle.

Muuan taas yksinäisyytensä ikävässä haastattelee lintua seuraavaan tapaan:

Tule tänne, pieni lintu,
Lennä tänne, lintu rukka,
Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmoittele;
Mie sanon sinulle jällen,
Haastan mielihaikiani.
Sitte vaihamma vajoja,
Kahenkesken kaihojamme.

Minkä osan ottamisen ja kanssakärsiväisyyden onnettomasta tapauksestansa eikö anna tyttö moninaisille eläviksi ajatetuille aineille, kun laulaa:

Tuota saariki saneli,
Saaren rannat raukoitteli,
Tuot' itki ihanat nurmet,
Ahot armahat valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Kuikutti kukat kanervan,
Tuota piian pillamusta,
Emontuoman turmellusta;
Eipä nouse nuoret heinät,
Ei kasva kukat kanervan,
Kasva ei sinä ikänä
Sillä tuhmalla sialla,
Kuss' on piika pillattuna,
Emontuoma turmeltuna.

Ilmanko eläviksi ja mielellisiksi saarta, rantoja, nurmia, ahoja, heiniä ja kukkia ajattelematta hän sillä tavalla taisi niistä lausua?—Ja samate se, joka salaisia huoliansa haastellessa ei tiennyt kellen ilmoittaisi, etteivät kertoisi ulomma, viimein kuitenki tuuman keksivä, sanoen:

Menen metsähän mäelle,
Puhelen Jumalan puille,
Haastan haavan lehtiselle,
Pakajan pajun vesoille;
Ne ei kerro kellenkänä,
Kuihkaele kullenkana.

Saman ystävyyden ja kanssakärsiväisyyden, jonka ajatuksessansa luonnolta nautitsivat, osottivat sille takaisin. Niin seki, joka eräästi ei tieten, minne mättäisi moninaiset huolensa, viimein käskee korpin niitä poiskantamaan, lampihin hukuttamaan, kuitenki varomalla, ettei veisi kalallisihin vesihin, sillä:

Kalat kaikki huolestuisi,
Ahvenet alas menisi,
Suuret hauit halkiaisi,
Sären lillit liukeneisi,
Saisi siikaset surua,
Kaikki mustuisi mujehet,
Hänen hoikan huolistansa,
Murehista mustan linnun.—

Mutta muita muistellessa elkäme unohtako käkeä!—Yli muiden lintujen ja muiden hengellisten eli hengetönten olentojen oli käki Suomalaisille rakas ja arvossa pidetty—saman arvon vielä tänä päivänäki nautitseva. Oliko tämä tapahtuva lyhyestä ajastansa vuoden kauniimmilla päivillä, taikka yksiäänisestä, erinäisiä huokauksia kuvaelevasta kukunnastansa, taikka seuravajaisesta elämästänsä, johon Suomen kansa paremmin kun mihen muuhun taisi omanki elämänsä verrata?—Arveloamme myöten vähän itsekustaki syystä. Tämän erityisen arvonsa tähden käkeä lauluissa usein muistellaan ja mainitaan kauniimmilla nimityksillä: kultainen, hopiainen, kultakielellinen, kultalintu, hopialintu, hopiarinta, tinarinta, hietarinta, papurinta, Saksan mansikka, Wiron puola j. n. e.—Vähäonniset huolissansa toivottelevat hänen kanssakärsiväisyydestä kovemmin kukkuvan, tytöt milloin kultia ja hopehia ynnä muita koristusaineita suustansa kukahtelevan, milloin ilmoittavan ajan, kuna naitaisivat. Emoton orpo valittaa, ei enää käestäkään iloa itsellänsä emonsa kuoltua olevan, jos kuinka kuuntelisi ja kääntelisihen.—Käen kukunnastapa Wäinämöinenki naulat uuteen kanteleensa kuvasi, ja minkä osan käki ihmisten asioissa luultiin ottavan, osotetaan ehkä silläki, kun runossa asetetaan yksinäisillä sanoillansa koivun latvassa Joukahaisen sisaren hukuntaa suremaan.—Mainitusta kaikenlaisille eläville ja muille olennoille ajatellusta ihmistapaisesta mielestä ja kielestä tulee vielä seki, että usein annetaan lintujen ja muiden elävien eli hengetönten olentojen pitkiä kanssapuheita välillänsä pitää. Sillä tavalla istuvat linnut oikeutta, kissat ja hiiret, revot ja jänikset, koivun ja tuomen tyttäret tarinoivat kaikenlaisia keskenänsä eli ihmisten kanssa. Moni ehkä katsoo aineita ja asioita, joiden kanssa näillä lauluilla on tekemistä, alahaisiksi, vähäarvoisiksi, laulun ansatsemattomiksi. Mutta niiiikun ainaki kansanrunoissa tapahtuu, on myös näissä laulaja tutut, jokapäiväiset aineet valinnut, ei niitä pilvistä eli muista korkeuksista tavotellut—taikka toisin sanoen: tutut, jokapäiväiset aineet ja mielenvaikutukset ovat laulajan laulamaan pakottaneet ja laulut siitä syntyneet.—Kansan runoelmissa mieli harvoin lentelee ylen korkialta pilvistä eli muualta semmoisia lauluaineita tapailemaan, joilla vaan pilvissä, ilmassa ja tuulessa onki kotimaansa, ja perustuksensa laulajan omassa mielessä, silloin tavallisesti olevaki paremmin tuttu pilvien, ilman ja tuulen kanssa, kun tämän varsinaisen elämän. Se, joka halajaa runoelmia semmoisista ylähäisistä aineista, niitä elköön koskaan etsikö kansantekoisissa! Niitä löytään semmoisten korkiaoppisten teelmissä ja laitelmissa, jotka vierahia tälle jokapäiväiselle, alahaiselle elämälle, taikka sitä halpana pitäväiset, sihen siitä syystä eivät puutukaan, vaan mielensä lentimillä kohoten päätyvät viimein kunneki omissa luuloissansa löytyvihin parempihin maailmoihin. He ovat liikaviisaita, joillen ei kelpaa tämä nykyinen Jumalan luoma maailma; sen pitäis heidän mielensä mukaan olla peräti toisenlaisen ja semmoiseksi kuvailevatki.—Mutta se, joka paremman maailman puutteessa ajaksi edes tyytyy tähän oltavaansa elettäväänsä, joka myös halajaa nähdä, tuta ja tietää, milliseksi Suomen kansa sitä arvaa, eli tätä ennen on arvannut, millaiset heidän mietteensä, toivonsa ja yrityksensä siinä ovat,—sillä on näiden laulujen, ehkä alahaisissaki, vähäarvoisissa aineissa kylliksi miettimistä ja oppimista.—Muuten on muistettava, ettei minkään laulun somuus ja kauneus synny aineesta, vaan aineen käyttämästä tahi mielen vapaasta liikunnosta aineita kuvatessansa. Alahaisista aineista ei siis seuraa, että lauluki olisi alahainen, eikä ylähäisistä toisella puolella laulun ylähäisyys; nimi ei pahenna miestä, jos ei mies nimeä.

Itse kirjoitustapaki eli kuvausmuoto näissä ei lentele niin korkialle, kun muutamien muiden, esimerkiksi itäisten kansain runoelmissa. Välistä kyllä vähän sihenki laatuun, mutta ei tavallisesti. Se on jo mainittu lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla, vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun. Usein sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva, joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä. Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta siitetyn yhteyden selvittää?—Tässäki kohdassa on siis laulaja yhteistä mielen luontoa seuraava ja sanoilla kuvaava ajatuksensa ilman varovaisuutta ja pelkoa, niinkun ne itse työssä ilmoitaksen. Suomen laulun suloisuudesta emme nyt huolikaan omaa lausettamme ilmoittaa, koska näitä korjaellessamme vaan olisimma tainneet liiaksi niihin rakastua, ja lauseemme, jos ei ollaki, kuitenki näyttää yksipuoliselle. Se joka enemmin halajaa erityisten mietteitä siitä asiasta lukea, kun itsistä lauluista kokea, lukekoon entisen, kaikista kuulusimman kotimaamme professorin, H. G. Porthaanin erittäin Suomen runotaidosta laitettua kirjaa [4], jossa läpensä ylistää Suomen laulun kauneutta ja suloisuutta. Samalla tavalla ylisti sitä aikoinansa pispa Danieli Juslenius, lausuen: "Suomen laulun kauneutta ja vaikuttavaista, sydämen liikuttavaista luontoa emme taida lyhyellä kertomisella osoittaa, ja jos vielä taitaisimmaki, niin ei kukaan uskoisi kertomustamme todeksi, joka itse ei ole saman laulun sisällisimmän luonnon kanssa tutuksi tullut. Se oikein tulvehtii niin lausettensa kun ajatusten somuudelta, ja ilman niitä runoa ei arvata miksikään" [5].—Saksalainen tohtori H. R. von Schröter, joka kolmattakymmentä vuotta sitte käänti ja pränttäytti saksaksi muutamia Suomen runoja ja lauluja,—nimittää runostoamme ihmeteltäväksi laululähteeksi ja luulee sen kyllä itsestänsä ystäviä luoksensa vetävän, ettei tarvitse ja kaipaa hänen erityistä ylistystänsä [6].—Kuitenki oli niin Porthaanilla, kun Jusleniuksella, Schröterillä ja muilla, jotka senlaisilla lauseilla runostoamme ylistävät, vaan joku pieni osa siitä tuttu, eikä sekään kauniin ja paras osa.

Ulkopuollista todistusta ei siis kaipaakaan laulumme somuudestansa, emmekä juuri pelkää sen sisäpuollistakaan kaipaavan, jos ken sitä kysyisi. Mutta jos tapaisi lukija toisinaan semmoisiaki paikkoja, joilla ei näyttäisi kyllin suloa, somuutta ja kauneutta olevan, niin ensiksi muistakoon, ettei olekaan yhden kaunis kaikkein kaunis, ja toiseksi elköön unohtako, mitä itse lauluin tekijät asiasta arvelevat, sanoen:

Elkäte hyvät imeiset
Tuota ouoksi otelko,
Jos mie lapsi liioin laulan,
Pieni pilpatan pahasti;
En ole opissa ollut,
Seisonut sepon pajassa—
Olen oppinut kotona,
Oman aitan orren alla,
Oman äitin värttinöillä,
Veikon vestoslastusilla.

Vaan jos joku kysyisi, mintähden semmoisina, opistaan ja taidostaan eli muusta mahdistaan, epäilevinä, rupeavatkaan laulamaan, niin vastaavat vieläki laulajamme:

Emp' ois outo ollenkana,
Saattamaton saanutkana,
Ruvennut runon tekohon,
Vaan tuli iso ikävä—
Se minun pani pakolla,
Sepä työnti työntämällä.

Saman sanoivat jo vanhuudestaki, taikka:

Kyllä huoli virttä tuopi,
Mure virttä muistuttavi,
Kaiho kantavi sanoja,
Mielalaset arveloita.———

Laulan hoikka huolissani,
Ikävissäni ilotsen,
Panen pakko päivissäni,
Jott' on iltani kuluisi,
Aamuni alimenisi,
Huopeneisi huomeneni.—

Ja sanotaanpa sanalaskunki tavoin: luotu on lintu lentämähän, huolellinen laulamahan.—Ei siis pitäisi kenenkään oudostuman sitä, jos toisinaan saatostansaki epäilevinä antautuvat laulamaan, kovalta ikävältä, raskailta huolilta eli vielä muiltaki syiltä pakotettuna.—Peljättävästi on myös monen laulun kanssa aikain muuttuessa tainnut käydä, kun tytön kanssa, joka vanhemmilla päivillä itsestänsä muistutteli, sanoen:

Oli mulla muoto muiden,
Oli muoto muien rinnan,
Kun ma notkuin nuorempana,
Hersyin heinän karvallisna.—
Olin ennen, kun olinki,
Olin armas aikoinani,
Kaunis kasvinpäivinäni;
Olin kun omenakukka,
Tahi tuores tuomenkukka,
Tahi mansikka mäellä,
Puola polttokankahalla.

Jo kyllä kahdestiki tätä ennen olemma maininneet, missä näitä lauluja tätä nykyä enimmästi tavataan. Jos Karjala myös on heidän varsinainen ja ainoa syntymämaansa eli vaan jälkimäinen piilopaikkansa, siitä välistä olemma havanneet kahta'alle ajateltavan. Amerikan villit kansat pakenevat tuo tuostaki Euroopalaisten edestä synkempiin erämaihinsa ja nämät luonnon synnyttämät ja kasvattamat laulut lienevät samalla tavalla ulkoa maahan tulleen sivistymisen jaloista aina edemmä ja edemmä vetäyneet, sillä lailla nyt ainoastaan Karjalassa löytyen.— Talonpoikaiset lapset jättävät ilonsa ja lopettavat leikkinsä lattialla, ujostellen loukkoihin rientäen, kun herrasväkeä tulee tupaan; niin arvelisimma myös näiden eli muiden samanlaatuisten lauluin yli koko Suomen muinaan leikkinsä lyöneen, vaan sitte jo sanotusta syystä nykyiseen piilopaikkaan väistyneen, entisestä olostansa muilla paikoilla ei paljo muuta, kun jälkiä ylehensä käyvissä sanalaskuissa jättäen. Karjalassa ovat toki siksi vielä säilyneet, että, vaikka kyllä vanhat ihmiset valittavat niiden lapsuutensa armahien ylenkatseesta, niitä kuitenki vielä kaikilla ijillä ja kaikissa tiloissa laulellaan. Lapsilla on erityiset laulunsa, nuorilla naimattomilla erityiset, naineilla erityiset ja erityiset ikäkuluilla vanhoillaki, paitsi mitä siitä laadusta on, että lauletaan yhteisesti usiammilta eli kaikiltaki. Samate on lauluja erittäin pojilla, erittäin tytöillä, erittäin miehillä, erittäin naisilla, erittäin ukoilla, erittäin akoilla. Yksipuolisuutta peljätessämme emme taida yhtä lajia näistä toistansa paremmaksi kiittää. Jokaisella lajilla on omat sulonsa ja kauneutensa, niin esimerkiksi lastenki lauluilla, joita luetaan ensimäisen kirjan lopulla. Moni taitaisi niitä kehnommaksi arvata, kun mitä pränttiin toimitettaisi, mutta kuitenki ovat ne lapsilla niin rakkaat ja kauniit mielestänsä, etteivät paljo muita lauluina pidäkään, kun semmoisia heidän mielensä ja älynsä mukaan juoksevia. Se on itseensä hämmentynyt viisaus, joka lapsille muuta taritseekaan, kun minkä älytä voivat, taikka joka katsoo sitä vesalle sopimattomaksi, että tuulen mukaa heiluu sinne tänne, eikä asu kun täysi puu jäykkänä, kankiana. Lapsilla on omat mielensä, omat halunsa, omat työnsä,taitonsa ja laulunsaki, ja sen mukaan pitää kaikkia heihin koskevia arvattaman.—Mainitut lasten laulut ovat kun ensimäinen luokka Suomen laulukoulussa. Semmoisia ovat kaikki parahimmat runoniekat lapsuudessansa laulaneet, juuri niistä laulun luontoon tottuneet ja mieltyneet. Muu laulukoulu sitte on itsekullaki ollut niinkun siitä eräs laulaja kertoo, sanoen [7]:

Omat on virret oppimani,
Omat saamani sanaset,
Tiepuolista tempomani,
Risukoista riipomani,
Kanarvoista katkomani,
Vesoista vetelemäni,
Kun olin piennä paimenessa,
Lassa lammasten keralla,
Metisillä mättähillä,
Kultaisilla kunnahilla.—
Tuuli toi sata sanoa,
Tuhat ilma tuuvitteli,
Virret aaltoina ajeli,
Lausehet vetenä vieri.

Muuta erityistä laulukoulua Suomalaisilla ei kyllä ollutkaan. Sillä vaikka laulukouluistaki Suomen runoissa ja lauluissa toisinaan muistellaan, niin niillä arvattavasti ei ymmärretä muuta, kun mikä vieläki maassa on tavallinen, että toinen opettaa toiselle laulun ulkomuistilta laulettavaksi. Sillä tavalla ymmärrettävä lienee kyllä seki toisessa kirjassa präntättävä laulu, jossa tyttö kertoo pienempänä eräälle akalle muutamia lankakeriä ja rätsinän eli paidan laulun opetuspalkasta antaneensa, vaan jota tuhmuutta suuremmaksi tultuansa katuu, kun ilmanki akkojen opetuksitta havatsi huoltensa kyllin virttä jatkavan, niillä samoilla sanoillansa sitä oikiata, joka paikassa tilallista Suomen laulukoulua osottava, josta jo ehki kylliksi olemma edellisissä lehtilöissä maininneet.

Suomen laulun iästä eli vanhuudesta emme taida muuta sanoa, kun että sen juuret katoaa menneisiin ylimuistoisiin aikoihin, latva näihin nykyisiin aikoihin koskeva. Niin näistäki tässä kokouksessa löytyvistä monella kyllä on suuriki ikä, ehkä vuosituhansia seljässä, vaan toiset taas eivät ole kovin vanhoja. Vangittu pannu [8] esimerkiksi ei voi olla vanhempi yhteistä viinakieltoaikaa kuningas Kyöstä III:nnen hallitessa. Koiteren järven rannalla eli pari vuotta sitte ja taitaa vieläki elää vanha 80:vuotinen akka, Mateli Kuivalatar, joka muutamista muilta kerätyistä tyttöin lauluista, kun niitä hänen kuullaksensa luimma, sanoi: "no vieläkö nyt sitäki maassa muistellaan ja ken sitä teille lauloi?—Minä sen ennen nuorra tyttönä ollen tein."—Akan ilman syytä entisestä lauluteostansa kehuneen emme uskokaan, sillä siinäki iässä oli vielä hyvä laulaja ja toiseksi niitä tekemäksensä sanotuita tyttöin lauluja ei juuri laulettukaan Ilomantsia ja Lieksan rajakyliä ulompana. Ainaki lauluin ikää tutkiessa luulisimma jonkun osviitan niiden nykyisestä olopaikasta saatavan. Mitä laajemmalta usiammissa eripaikoissa kutaki laulua lauletaan, sitä vanhemmaksi luulisimma, ja enimmiten lauletaan niitä laajemmalla, joilla on enempi toisinnoita. Tämä on ylehensä sanottu, ei sillä mielellä, että se sopisi joka ainoaan erityiseen lauluun niin yhdessä kun toisessaki kohdassa.

Että Suomen laulutaito on kansan omituinen siittämä, synnyttämä ja kasvattama, ei ulkoa peritty, sen jo osottaa Suomen laulun omituinen muotoki ja kaikki erityinen laatunsa toisista rinnalla kasvavista sisaristansa, Ruotsin ja Venäjän lauluista. Ruotsilla ei ole paljo tämmöisiä mielen suoria ja selviä osotuksia lauluissansa, vaan kun jostain laulavat, pukevat asian kertomatapaan, taikka tarinoivat jostain toisesta, johon ajatuksessa itsiänsä vertailevat. Heidän laulunsa paraasta päästä ovat sitä laatua, kun virsilaulut tämän kokouksen kolmannessa kirjassa, ehkä kyllä niidenki luonnosta paljo eroavaiset. Enimmät Ruotsin kansanlauluista ei olekaan perijuurin kansan tekoisia, vaan ylhäisemmän osan kansasta, Ruotsin muinaisen herrasväen laatimia. Kansa sitte tavoissansa, siisteydessänsä ja muussa elämässä herrasväen tavottava pakkausi tilalle, herrasväki siirtyi edemmä ja jätti tahallaan eli unohduksesta laulut jälkeensä, jotka kansa omisti, korjasi ja säilytti—siitä niitä nyt kansanlauluiksi nimitetään, semmoisia enin osa ei alkuansa ollen. Omituisia, alkuperäisiä kansanlauluja Ruotsilla meidän tiedosta on ylen vähä, neki harvoin minkään veroisia. Venäjän laulu, ehkä vähä enemmin Suomen laulun sukulainen, kuitenki paljo erotaksen siitä, niin että, kun jo sanoimma, Suomen laulua ei taita muuhun kun itseensä verrata, juuri tämä itseisyytensä sen vanhaa ikääki todistava. Viron laulujen yhteydestä Suomen laulujen kanssa olisi enemmin kirjoittamista, kun mihin tässä esipuheessa aikauisimma. Ne alkuansa eivät olleetkaan erotettuja välillään, vaan yksiä lauluja, sitte kansan erotessa laulujenki toisistaan vieroten. Tämän eron jälkeen näyttää Suomen laulu, niinkun itse kieliki, paljo paremmin alkuluonnossansa pysyneen, muuten on se myös kaikella tavalla taitavampi ja runsaampi Viron laulua.—Muiden kaukaisempain kansain laulujen verralla vielä vähemmin rupeamma Suomen laulua tutkimaan, ehkä kyllä seki ei taitaisi sopimaton olla. Sen siasta panemma tähän näytteeksi eräitä muukalaiskansain lauluja, joille kuitenki sitä ennen olemma kokeneet suomalaisen puvun antaa.

Seuraavalla tavalla sanotaan Lappalaisen matkalla armahansa luoksi laulaneen [9].

Paista päivä, armas päivä,
Paista päälle Orra lammin,
Että kultani näkisin
Orra lammin laitehella.

Ei niin mäntyä mäellä,
Eikä kuusta kukkulalla,
Jonk' en latvahan kapuisi,
Kun vaan kultani näkisin.

Oksat poies otteleisin,
Joka lehvän leikkoaisin—
Oksat kaikki kaunihitki,
Kaikki lehvänsä leviät.

Oisko linnun lentoneuot,
Kohottimet kotkalinnun,
Lenteleisin, liiteleisin
Orra lammin laitehelle.

Vaan mitä miehellä minulla,
Kuta kurjanpäiväisellä!
Ei ole siipeä variksen,
Jolla luoksesi tulisin.

Jo olet viikon vuottanunna,
Kaiken kaunoisen ikäsi,
Sinisillä silmilläsi,
Metisellä mielelläsi.

Vaan vielä sinun tapoan,
Vielä istun vieressäsi,
Vaikka minneki menisit,
Kunneki kulekseleisit.

Kova on kahle, rautakahle,
Luja köysi, liinaköysi,
Rakkaus sitäi kovempi,
Lujempi siet syänten.

Eskimaalainen (Amerikan kylmässä, pohjaisessa maanääressä) ilmottaa surunsa ystävänsä kuolemasta tähän laatuun.

Voi minua mies poloista,
Kun nyt näen istumesi
Tyhjänä tuvassa tässä,
Asuntosi autiana.

Pois on mennyt ystäväni
Pimiähän maanpovehen,
Muuttanut Manalan maille,
Käynyt Kalman kartanohon.

Jota ennen iltasilla
Vuotin iltani iloksi,
Kävin vastahan kujilla,
Koska kuulin kulkevaksi.

Tullut ei tyhjänä kotihin,
Tuli täyellä venolla—
Veen. koiria venossa,
Lintusia liiatenki.

Joista äiti joutusasti,
Keitti liemen kerkiästi;
Ruoan runsahan rakenti,
Laitti muille ja minulle.

Kun näki lahella laivan,
Punamaston purjehtivan,
Oli luona ensimmäisnä,
Laivan laialla lähinnä.

Veen koiransa komiat
Kanto kauppiaan kätehen,
Toi parahat liinapaiat,
Nuolet rautaiset nopiat.

Vaan miss' on nyt ystäväni!
Voi kun muistuu mieleheni,
Suru särkevi syämen,
Huoli rinnan raatelevi.

Voi jos vierisi veteni,
Tahi itku irtautuisi,
Niinkun muilta muutamilta;
Ehkä huoli huopeneisi.

Tahi jos kuolisin minäki,
Kaatuisin katala raukka;—
Vaan kuka kantaisi surua
Vaimostani, lapsistani?—

Niin mahan majoilla näillä
Vielä viipyä vähäisen,
Vaikk' on mennyt mielestäni,
Ilo poikennut iäksi.

Lithovilaisen morsiamen laulu syntymäkodistansa eroava, äitinsä jättävä.

Enkö jo sanonut äiti,
Sanonut saoinki kerroin:
Hanki tänne tyttö toinen
Kutojaksi, keträäjäksi;
Jo olen kyllin keträellyt,
Kyllin kankaita kuellut,
Kyllin pessyt pöytiäsi,
Kyllin laassut lattioita,
Kyllin kuullut äitiäni,
En kyllin anoppiani,
Kyllin heiniä haraillut,
Kyllin laitellut lapoja,
Kyllin kukkia keräillyt,
Seppeleiksi selvitellyt.—
Nyt ne ei kukat koriat
Kauan päässäni kahaja,
Ei siniset silkkinauhat
Paista päivänpaistehessa,
Eikä suortuvat soriat
Tuiski tuulessa isosti;
Kun tulen kotihin toiste,
Käyn lakissa, en kukissa.
Sitte lakkini lavia
Vielä tuiski tuulessaki,
Kaulahuivini koria
Kumottavi kuutamella;
Vaan ne sormukset soriat
Vakassa valittelevat,
Silkkinauhani siniset
Itkevät ikänsä kaiken.

Sikelialaisen ylistyslaulu kultasestansa.

Minne, minne mehiläinen,
Kunne kulkusi varainen?—
Tuskin vielä tuntureilla
Aamurusko alkehessa.

Kukat kultaiset, koriat,
Kaikki vielä kaunihisti
Lepeävät lemmessänsä,
Utuisilla uutimilla.

Kaste kanssa kaikinpuolin
Vielä vilkkuvi kukilla;
Etkö sure sulkiasi
Tulemasta turmiolle?—

Et sä sure sulkiasi,
Yhä lennät löyhyttelet;
Sano nyt matkasi minulle,
Kunne kuitenki yritit?

Menikö mielessä sinulla?—
Jos ei muuta, jo sanonki,
Mistä saat mitatta mettä
Elinkautesi imeä.

Etkö tullut tuntemahan,
Näkemähän neioistani?—
Sill' on huulilla hunaja,
Sillä suu sulinta mettä.

Lennä sinne lintuseni,
Kule sinne kultaseni;
Sieltä saat simoa kyllin,
Sieltä määrättä mesiä.

Kreikalaisen tytön lauluja kultaansa ikävöidessä.

En taia, äiti kulta,
Ma kangasta kutoa;
Mull' ompi outo vaiva
Syänalassa aina—
Tuo kehno Kirki rukka
Povea polttelevi.

Kuu kulki matkoihinsa,
Samoite seitsentähti,
Jo yli puol'yön aika,
Ja minä raukka valvon
Yhäti yksinäni.

Kaikki antoi armas aika,
Antoi kesän, antoi talven,
Antoi joulun, antoi kekrin,
Antoi riistoa, eloa,
Ystäviä ja iloa,
Antoi pojan äitilleni;
Vaan mitä minulle antoi?—
Ei mitäpä milloinkana.

Tähän nykyiseen Suomen laulujen ja virsien kokoukseen olemma kokeneet saada kaikki meillä tutut Suomen kansan vanhat eli vanhantapaiset laulut ja virret, niinkun Kalevalaan erottelimma kaikki kertomarunot sitä laatua. Näin on Suomen kansan vanhoista runoelmista kaksi osaa tullut säilytetyksi; loihturunoista tulisi pian kolmas, jos, kuni toivomma, saataisiin präntinalaiseen korjuun edes neki niistä, jotka jo ovat koottuna, joka työ ei kyllä olekaan huokeimmia toimittaa, jos mielitään saada kaikki suunnallensa erotetuksi ja siivotuksi. Näidenki laulujen ja virsien erottaminen itseksensä ei aina ole ollut niin keviä, ettei toisinaan olisi kylliksiki työtä jatkaunut. Virsirunot välistä ylikarkaavat loihturunoihin, samoite laulutki, esimerkiksi toisessa kirjassa präntättävät metsä- ja sotalaulut, jonka tähden niistä enimmän, loihtusekaisemman osan olemmaki tästä kokouksesta loihturunoin sekaan otettavaksi lykänneet. Toisella puolen yhtyvät laulut nykyisempiin lauluihin ja siinäki on raja usein tahtonut tulla sekavaksi. Mutta kuki tekee ja laatii työn ymmärrystänsä myöten parahiten ja niin olemma meki tehneet, emmekä pane tuota sikseenkään mielellemme, jos toisinaan olisi laulumaata joku osa muualle jäänyt, toisinaan raja tullut ylikäydyksi.— Se nyt oli vastuksena koko tämän kokouksen Suomen runostosta erottamisessa; sama sekavuus on tahtonut sen eri osiihinsa laskemisessa haitaksi tulla. Niin esimerkiksi tämän ensimäisen kirjan lauluista ovat paimen- ja lasten laulut liketysten toinen toistansa, ja toisessa kirjassa löytyvistä neitojen lauluista olisi muutamia taittu paimenlauluiksi eli naisten yhteisiksi lauluiksi toisilta lukea ja samoite joita kuita poikien lauluista arvata miesten yhteisiksi eli urosten lauluiksi, taikka vastahakaan. Niin kolmannenki kirjan virsilaulujen kanssa. Moni taruvirsi taitaisi toisilta arvattaa historialliseksi, moni muinaisuskoinen pidettää taruvirtenä eli vastahakaan. Niin usein muunki erottamisen ja rajoittamisen kanssa.

Jo toistakymmentä vuotta olemma näitä keräilleet erittäinki kesäisaikoina 1828, 1831, 1832, ja vuosina 1836, 1837 olimma toista vuotta kerrassaan, Suomen Kirjallisuuden Seuran toimella ja kostannuksella, niin näitä kun muitaki keräyksiä varten Venäjän ja Suomen Karjalassa ynnä Lapissaki liikkeellä. Sitte siltä matkalta kotiuttua olemma pian heittämättömällä työllä näitä yksiä lauluja ja virsiä präntin alle korjaelleet, sovitelleet ja suunnitelleet, enimmän osan sillä ajalla vähintäki neljä kertaa uudestaan puhtaaksi kirjoitelleet, vaikkemme sittekään mielemme mukaan ole kaikkia paikkoja oikein suunnallensa saaneet. Vaan tämän mainimma sillä mielellä ja toivolla, ettei puuttuvaisuutta pantaisi huolettomuuden syyksi, vaan ennemmin muun saamattomuuden. Mainittuun niin usiasti uudistettuun puhtaaksi kirjoittamiseen on, paitsi muuta, seki syynä ollut, että, kun työmme alla aina tulimma vaillinaisia paikkoja yhdessä eli toisessa kohtaa havatsemaan, syksyillä 1838 ja 1839 niiden tähden uudelleen läksimmä Karjalaan, josta myös kummallaki kertaa saimma paljo lisäyksiä ja toisinnoita ennen koottuihin. Toisinnoita tosin onki haitaksi asti paikka paikoin kasvanut, vaikka kyllä olemma kokeneet kaikki joutavat, mielestämme mitättömät, kerrassaan pois heittää. Niin muiden seassa esimerkiksi semmoiset puhetlaatutoisinnot, kun lenti, lensi; lähti, läksi; saattoi, saatto, saatti; kaatoi, kaato, kaali, kansi; olen. oon, oun; olemma, oomma, oumma, olemme, oomme, oumme; mene, mäne, mee, mää; pane, paa; minä, mie, ma, mä; sinä, sie, sa, sä; hän, hään; me, myö; te, työ; he, hyö; tuo, toi, taa; iso, isä, taatto, taatta; emo, emä, äiti, maammo, mamma; sisar, sisko, sikko, siukku; veli, velji, veljyt, velo, veio, veikko; miniä, minjä, minnä, minna; värttinä, värttänä; lassa, lasna; kulkiessa, kulkeissa; sanonut, sanonu, sanonna j. n. e., joita erittäin merkitsemään vaan ylen harvoin lienemmä hairauneet. Joka semmoisista muista poisjätetyistä toisinnoista tahtoisi tiedon, kyllä saapi sen käsikirjoituksistamme, jotka aiomma äsken mainitulle S. K. Seuralle jättää. Toinen huolettavampi asia on ettemme aina ole tainneet osata toisintojen seasta sominta ja parasta iise lauluun valita, vaan sen siaan ottaneet jotain kehnompata, vähemmin sopivata. Mutta mikä missäki olisi somin, sitä ei aina käsitä ajattelemallakaan ja miettimällä; välistä sattuu, välistä taas pitää monenki paikan jäädä vähemmin valmiinnäköiseksi. Jos joskus näistä lauluista tulisi toinen uusi laitos präntättäväksi, niin pankoot ja sovitelkoot silloin toiset paremmin, ikäskun ne, jotka joita kuita näistä ehkä ottavat ulkokielille kääntääksensä, ennen työhön ruvettuansa mahtavat silmäillä toisinnoitaki ja valita, mikä niissä saattaisi paremmin sanottu olla, kun itse pääluvussa. Jo näiden maineena olevien toisintojen paljous mahtaa vapauttaa meitä siitä luulosta, että olisimma näitä lauluja omilla laitoksillamme lisänneet eli muilla vierailla sanoilla parsielleet. Emmekä siitä nyt virkaisi mitänä, jos ei ainaki, jotka kansanlauluja ovat korjaelleet, olisi tulleet saman luulon alaiseksi. Ne, jotka ovat tottuneet erottamaan kansanlauluin oman somuuden ja luontaisuuden, myös kyllä helposti erottaisivat, jos niihin mitä olisi ulkoa lisätty. Ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen, kun kansanlaulut. Joku ainoa vieras sana, jolla luultaisi parannettavan, usein pilaisi koko laulun somuuden. Sen tietessä olemmaki aina varoneet, niihin mitään lisäksi panna, ja vaan aikaharvoin jonkun poisjääneen sanan vaillinaiseen paikkaan panneet, senki useimmiten muistossa säilyneistä kuulluista— sillä paljo olemma ainoastaan kuulleet laulettavan, erittäinki vesimatkoilla ja muissa tiloissa, joissa kirjoitus ei syntynyt.

Näistä lauluista ei ole juuri yhtään, jota emme olisi kansassa tavanneet, vaikkaonki joita kuita ennen präntättynä täydellisemmissä eli vaillinaisemmissa tapailemissa [10]. Kun ne nyt kaikki olemma tähän yhteen liittäneet, niin toivommaki tämän laulukokouksen siinä kohdassa täydelliseksi, ettei tarvitse muualta präntätyitä lauluja hakea, joita tässä ei löytyisi. Ei ennen präntätyitä kyllä usein tavata entisessä muodossaan, vaan välistä toisinnoissa, välistä usiampaan erilauluun erinneenä, joka tulee siitä, että kun kehnommilta laulajoilta ennen lienee erilauluihin kuuluvia asioita ja sanoja yhteen laulettu, niin saivat sekä meiltä että muilta sillätavoin sekavasti präntätyiksiki, vaan ovat nyt tulleet paikoillensa asetetuiksi ja järjestetyiksi sitä myöten, kun paremmat laulajat niitä lauloivat eli muuten olemma älynneet. Tämäki järjestäminen on usein kyllä hankalata työtä ollut. Eri laulajat yhden laulun melkein aina laulavat usiampaan enemmin eli vähemmin toisistaan eriävään tapaan. Mikä muistaa sen täydellisemmästi, kuka vaillinaisemmasti, kuka vaan muutamia sanoja ja eräitä paikkoja tavotteleva, muistonsa kehnoutta poisjäävistä syyttelevä. Eikä sekään olisi niin suurena haittana, vaan kun vielä sen ohessa useinki laulellaan niin sekavasti, että yksiä sanoja ja paikkoja milloin vedetään yhteen, konsa toiseen lauluun, niin viiteen, kuuteenki toisinansa; taikka kun yksiä lauluja lauletaan niin eritapaisesti, että pian joka toinen värsy on erinkaltainen. Semmoisia järjestäissä saapi kyllä visusti miettiä ja tarkata, kuinka kaikki saataisi parahimmaan sopuun keskenänsä, ja ettei tulisi johon kuhun lauluun liitetyksi, mikä alkuansa mahtoi peräti toiseen kuulua.

Yksiä lauseita tavataan paikkapaikoin kahdessa eli usiammassaki eri laulussa. Niistä ei tule meitä syyttää, taikka ajatella, kun olisimma hyvästi voineet poisheittää ne ja neki sanat jostain laulusta, koska ne jo tavattiin jossain toisessa edellisessä. Sihen meillä ei ole ollut oikeutta. Jos yhdessä laulussa jo tavattiin sanat: näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla, taikka: tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla, taikka: voi minä poloinen poika, voi poika polon alainen, niin se ei estä, etteivät saisi toisessaki tavattaa. Semmoisia lauseita mahtoi jo ikivanhuudesta käydä kun muitaki sananparsia kansassa, jonkalaisina helposti tulivat muuttumattomina milloin mihinki lauluun sekaumaan. Eikä ole ensinkään kansanlauluissa semmoinen asia kummiteltava; tapahtuupa välistä oppineittenki keskellä, että käyttävät kun omiansa, mitä jo ennen on tullut muilta sanotuksi.—Erilaatu taasen on sen asian kanssa, että virsilauluissa usein kerrotaan sana sanalta edellisiä, samassa virressä olevia lauseita. Se on Suomen virsilaulun omaisuus, ja ken sitä ei katso kaunistavaksi, toki katsokoon suattavaksi. Olisimma kyllä voineet välttää, ettei semmoisia yhdessä virressä sattuvia, usiammasti kerrottavia lauseita olisi enää jälkisissä sioissansa präntätty. Jos vaan olisimma panneet ensimäiset sanat niistä ja osottaneet toistenki seuraavan, niin olisi siinä tainnut olla kylliksi. Mutta toisinki puolin miettien, ja koska niiden täydellinenki kertominen ei tule kirjan suuruutta lisäämään, kun kahdella, korkeinta kolmella lehdellä, niin olemma katsoneet sopivammaksi, sillä tavalla prättäyttää täydellisesti, kun lauletaanki.

Usiampi näistä lauluista taitaisi kyllä äkkinäisempiä lukijoita varten erityisiä selvityksiä tarvita. Niin esimerkiksi tanssi- ja häälaulut niitä seuraavista tanssi- ja häätavoista. Jos aikaa ja tilaisuutta saamma, niin kyllä miksi emme saataki jossain neljännessä kirjassa vasta semmoisia selvityksiä toimittaa, vaan näihin kolmeen olemma paljaat laulut siltänsä toimittaneet. Kuitenki aiomma kolmannen kirjan lopulla kaikki oudommat sanat selvittää. Paikkoja, joista itsekuki laulu olisi saatu, on työläs ja mahdotonki nimittää muulla tavalla, kun minkä jo olemma tehneet tämän esipuheen IV:nnellä ja V:dennellä sivulla, koska harvoin onki joku laulu täydellisesti yhdestä paikasta ja yhdeltä laulajalta saatu, vaan usiammilta paikoilta ja usiampain laulannasta nykyiseen muotoonsa kasvanut.

Kyllä kymmenellä ja vieläki usiammalla, vähä toisistaan eriävillä nuoteilla laulellaan näitä lauluja eripaikoilla. Muutamat vielä silläki lisäelevät nuottitapoja, että ensisti joka värsyn toisesti kerrottua, eli ilmanki kertomatta, panevat joita kuita erityisiä sanoja jälkeen, taikka kertovat vielä kolmannesti loppusanat itsestä värsystä, jotta tulee esimerkiksi seuraaviin tapoihin laulettavaksi.

Ruvetkasme, rohjetkasme,
Kauniissa joukossa,
Elkäs ääntämme hävetkö,
Kauniissa joukossa,
Vaikk' on lapset laulamassa,
Kauniissa joukossa, j. n. e.

Ompa mulla kultainenki,
Ompa vainen niinki,
Sen punaisen päivän alla,
Ompa vainen niinki,
Sinisukka, saapasjalka,

Ompa vainen niinki,
Verkavästi, sarkatakki,
Ompa vainen niinki,
Palttinapaita, pumpulihuivi,
Ompa vainen niinki,
Leikkatukka, liippahattu,
Ompa vainen niinki j. n. e.

Suru tuli Suomen maalle,
Ai, ai Suomen maalle,
Suru tuli Suomen poikasille,
Ai, ai poikasille,
Itku pitkä piikasille,
Ai, ai piikasille,
Mure musta vanhemmille,
Ai, ai vanhemmille j. n. e.

Empä uskonut olisi,
En vainen olisi,
Vaikk' oisi sata sanonut,
Vaikka sata sanonut,
Tuhat suuta tunnustanut,
Suuta tunnustanut,
Tuhat kieltä kertoellut,
Kieltä kertoellut j. n. e.

Tämmöinen värsyjen välittäminen erisanoilla juuri osottaa jotain kansassa siinnyttä eli sikiävätä halua, entisestä yksinkertaisesta laulunuotista poiketa, moninaisempia saada, ja on kun joku porras entisten ja nykyisten laulunnottien välillä.—Muutamilla muillaki kansoilla, esimerkiksi Hispanialaisilla, Kreikalaisilla, Venäläisillä, on ulkonaisen rakentonsa suhteen Suomenlaatuisia nelimitta runoja, joita myös mahdetaan laulaa, vaan joiden nuotit meillä ovat tuntemattomat, ettemme taida niitä Suomen runonuotin rinnalla tutkia. Emmekä vielä tunne omista Suomenkaan nuoteista, kun jonkun pienemmän osan, koska niitä ei ole keltäänparemmalta soittoniekalta kerätty. Sen vaan tunnemma ja tiedämmä, että Suomessa löytyy kansan seassa paljo erityisiä, usein kylläki kauniita, luontoa vaikuttavaisia nuotteja, joita ei toki pitäisikään ilman keräämättä ja korjaamatta heittää! [11]. Karjalassa, Savossa ja Pohjanmaalla, joissa erittäinki Karjalassa vanhoja kanteleita vielä pidetään ja kanteleen soittoa rakastetaan, laulellaan näitä lauluja toisinaan kanteleen äänen avulla, s. t. s. laulaja laulaa ja soittaa yhdessä. Kanteleella oli ennen vanhaan oma haltianeitsensä, jota Kantelettareksi eli Kantelehettareksi nimitettiin. Kun hänen huolensa kanteleesta jo on vähennyt, ja kohta taitaa peräti loppua, niin toki toivom hänellä nykyaikoina siksi joutoa olevan, että ottaa nämät laulutki huostaansa, liiatenki, kun jo entisessä virassansa lienee niiden kanssa kyllinki tutuksi tullut. Sillä toivolla ja mielellä olemma tälle laulukokoukselle antaneet nimensä Kanteletar.

Elköön uskoko kukaan, että nämät olisivat ne ainoat perintöjätteet Suomen muinaisista lauluista. Toinen mokoma on epäilemättäki vielä poissa, keräämättä. Tämmöisiä kerätessä kohtaaki paljo vastuksia, jotka pitkittävät työtä ja saattavat sen muutenki vaikiaksi. Kansa niitä milloin pitää ylen halpana, ettei kehtaa kirjoitusta vasten, eikä muuten herrasväen kuullessa laulaa, milloin taas luulee niitä jumalattomiksi ja pelkää tilintekoa. Eikä ollenkaan ole ihmeteltävä tämä viimeksi mainittukan kansan luulo ja pelko,—ompa moni oppineemmistaki ihmisistä ajatellut ja sanonut niin tämmöisten, kun kaikenlaisten muiden maallisten lauluin ja tarinain oikian kristillisen elämän harjoitusta maassa estelevän. Jos niin olisi, niin toki olisimmaki paremmin tehneet, ne kerrassaantuleen nakata, kun pränttiin toimittaa, ja sitäki paremmasti, jos niitä emme ensinkään olisi unohduksen tieltä keränneet ja korjanneet. Sillä niin jumalattomat mielestämme emme olekaan, että ehdolla hankkisimma esteitä kristilliselle elämälle, jolla ilmanki hankkimatta kyllä lienee vastusta maailmassa. Sen sanomma vielä kertoen, että vielä nytki, kaiken ja monivuotisen vaivam perästä, saisivat paikalla präntin siasta lieteen lentää nämät laulut ja virret, jos niistä mainitussa kohdassa mitään haittaa, vastusta eli muuta hämmennystä pelkäisimmä. Mutta olemma kuulleet, kristillistä elämätä olevan usiammasta laadusta, eikä sitä yli muiden oikiaksi kiitettävän, joka näiltä ja muilta samanlaatuisilta aineilta taitaisi häiritettää. Sen on usiampi vielä niistäki sanonut, joita nykyaikoina välistä oikein soimataan kiivaudesta kristillisyydessä.—Kallio ei liikahtele kovassakaan tuulessa, vaan vaahti vedellä pyörii pienimmänki löyhkän edessä. Ja joka luulee kenenkään mielen ja ajatukset näiltä pidätettävän, etteivät pääse oikiaan kristilliseen tuntoon heräämään, se ennen näitä ja meitä tuomitsematta hävittäköön maailmasta kaikki joutavat, mielettömät puheet, seurat, hypyt, tanssit, soitot ja muut semmoiset—kieltäköönpä linnutki ilmassa laulamasta, koska ne kuitenki tiettävästi eivät aina laula luojansa ylistystä, vaan luillansa useinki suosittelevat toisiansa—kieltäköön myös maan kasvamasta muita, kun ristinkukkia, Kiesuksen kämmeköita ja Maarian vuodetheiniä.—Kristillisyys on iso, monihaarainen ja monilehvällinen, latvallansa taivaaseen ylettyvä puu. Jos linnut ei sovi yhdelle oksalle laulamaan, niin sopivat toiselle. Mutta oksaa emme pidä lintujen laulannasta sen pahempana. Emmekä myös ylitse kaikista muista katso niitä oksia kauniiksi, jotka alti nuruvat sitä, että puu kasvaessansa kohotti heidät juuripuolesta ja maapinnasta korkiammalle ilmaan, jonka tähden latvoillansa yhä nuokkuvat alaspäin, eivätkä koskaan tyydy nykyiseen oloonsa jaosaansa, vaan tahtoisivat puun juureen asentonsa. Kaikilla on heillä kuitenki juuresta ylösnousevavoimansa.— Sillä mielellä emme pelkää näistä sitä luultua kristillisyyden vastusta tulevan, vaan ennemmin, paitsi muuta hyödytystä, monellenki jotain kaunista, syytöntä ja viatonta mielenpidettä, joka toisinaan ehkä estää sen pahempiin yrityksiin johtumasta ja sekaumasta.

Niin lähde nyt Kanteletar matkoihisi, ei esteeksi hyville tavoille, kristilliselle mielelle ja elämälle, tahi muille hyville tarkoituksille, vaan jälkinäytteeksi ja osotteeksi entisen ajan elämästä, tavoista, mielestä ja muusta laadusta, kun myös joksiki tienviitaksi Suomen tulevalle laululle ja laulajoille, ja muille ystävillesi sekä hyvänsuovillesi syyttömäksi ajanvietteeksi, jos ei huvitukseksi ja opiksi!—Niillen, jotka moittivat sinua, sano, ettet taida olla vanhempatasi parempi, vaan vanhempasi on aika, joka synnytti sinun, ja itse olet sen ajan lapsi. Köyhältä vanhemmalta ei ole lapsen paljo perittävää; ellös sentähden köyhyyttäsi ja talonpoikaista pukuasi ujostelko! Nyt on aika rikkaampi moninaisilta opeilta, tiedoilta ja taidoilta, niin siittäköön, synnyttäköön ja kasvattakoon parempia lapsiaki!—Niillen taas, jotka liiaksi mieltyvät sinuun, ja ylimääräisesti kiittävät, kuiskaa korvaan ja sano, et ansatsevasi semmoista liikanaista ylistystä. Muistuta heitämoninaisista vajavaisuuksistasi, esimerkiksi siitäki, kuinka yhä kohtaavissa, päälle pakkaavissa huolissasi harvoin olet juuri mitään pysyväistä, oikein levottavaista lohdutusta löytänyt, vaan useimmin tavotellut pian jälle meneviä tekolohdutuksia, joihin et kyllä itsekään ole voinut tyytyä, jos kohta sen, lapsellisella kerskaamallasi, maailman kuullessa välistä sanoisitki. Taikka miksi neuon ja opetan sinua, etkö jo itse aikaa sitte ole laulanut:

Kun kuulen sanottavaksi,
Eli liioin pantavaksi,
Silloin seison selvemmästi,
Piän päätä pystymmästi,
Olen kun oriheponen,
Tahi sälkö säärtä lyöen;
Kuulisin kiitettäväksi,
Yhenkään ylistäväksi,
Alempana pään pitäisin,
Alas silmät siirteleisin.

Helsingissä 9 päivä Huhtikuuta 1840.

Elias Lönnrot