ENNEN HÄLINÄÄ
Kas tuolla tekee varhais-nousuaan jo aurinko; on aamu huuruava. Oon kaupungin mä uni-viimeisilleen jo kauas selän taakse jättänyt. Ken tuohon ojaan nukkumaan on käynyt? Mies, talonpoika, hiukan liian päissään, yöks ohdakkeitten alle tupertunut. Ja ojast’ esiin pistää polvi vasen, suu auki kuorsaa siinä, ruokoton.
Nyt ohi taas – jo lakkas kuorsaus. Mut mik’ on tuolla luona virstanpatsaan? Pien’ valkokarva bolognalaiskoira, joll’ ovat punertavat korvannenät; voi miten onkin multaan ryvettynyt. Kuink’ on se tänne tullut, kysyn turhaan. Se Minna-tädin lemmityinen lie? Bijounsa ilot jospa tuntis hän: nyt uutterasti penkoo kuonollaan se erään kuolleen ketun jäännöksiä. Mä lähestyn, ja etukäpälänsä se nostaa silloin haaskan vatsan yli, pään taivuttaa ja katsoo yrmeästi; sen koko ruumis pysyy liikkumatta, vain silmillään se seuraa kulkuain. Nyt ohi taas – on kaikki rauhallista. Kuin syöpynyt ois tuohon aurankärkeen, niin päivänkuvajainen siinä palaa. Ens ääni kaikuu, leirialueelta, min parin mailin päästä eroitan. Ja rummut pärisevät hiljaa, hiljaa, ja torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.
Tie, jota pitkin ripeästi astun, vie ihan luotisuoraan eteenpäin. Viel’ aikaa neljännes, kun nähdä voin, ett’ edessäni, päässä pitkän tien on piste, joka yhä kasvaa, kasvaa. Hurraa! Hän on se, hän! Hurraa, hurraa! Nyt otan nopeasti nenäliinan ja liehutan, myös hänen kädessään nyt liina on; se mua rohkaisee. Kävelykepin nenään lipun sidon, hän päivänvarjon varteen vuorostaan. Nyt huimaa huiskitusta, pyöritystä kuin vallan kyyhkysiä säikytellen. Ja yhä rummutetaan: herätkää; soi torvet: ettekö – nyt ole – kyllin – jo nukku – – – neet.
Mik’ odotuksen ilo polttikaan mun kasvojani, salpas hengitystä, löi sydän haljetakseen, rinta paisui.
Nyt äänenkuuluvissa oomme, silloin – niin kummallista: miks’ ei kiirett’ enää? Me ujostummeko? On hänen poskillaan kuin pilven varjo vieno punastus. Nyt hymyää hän. Taakse, oikealle pää hiukan taipuu; niin, ja silloin, silloin –
Nyt ovat rummut, torvet vaienneet – kuin luostari, min munkit hylkäsivät, niin aamu hiljainen ja pyhä on.