ISÄ
Mä kera kumppaneiden pelotonten unessa elonmeren yli kuljin. Yön pimeässä kotiin saavuttiin. Ja rihlapyssyin toiset vartioimaan jäi ääreen kirkkomaan. Muut hevosia läks hankkimaan. Mut isän haudan ääreen mä yksin hiivin. Ahdistavin kiirein, mi salpas hengitystä, lapioin. Mä kaivoin, kaivoin. Lapioni painui maan poveen pohjattomaan. Turhaan. »Isä», mä huusin, maahan vaipuin, »tää on poikas! Jo ratsut odottaa! Nyt ylös! Pakoon!»
Yht’äkkiä hän seisoi vieressäni; niin ilmettynä, kuin ei kuollut oiskaan. Vain hiukan väsyneenä. Käden pisti hän kainalooni; silmät umpeen jäivät, ja kieli niinkuin uness’ soperteli.
Hänt’ autoin satulaan. Ja kun me nyt pois nelistimme mielin toivorikkain, suursodan, rauhan, myöskin kaiken muun, mit’ oli tapahtunut siitä päivin, mä hälle kuvasin. Hän ilostui ja usein päätä nyökkäs hymysuin.
Mut pian hän jo horjuu satulassaan, pää painuu, kädet tukikohtaa etsii. Ja nyt hän valkopartaa ravistaa ja sitten soinnittomin äänin kuiskaa: »En jaksa enää. Tahdon levähtää.»
Ja kun nyt autoin hänet satulasta, näin äkkiä, häll’ että paidan alla ol’ avohaava, joka rintaa söi. Hän oli sisält’ ontto, aivankuin ei ihon alla luuta, lihaa oiskaan.
Nyt tiesin: häntä pelastais en koskaan.