MEREN POHJASSA LEPÄSIN
(Der himmlische Zecher, 67)
Meren pohjassa lepäsin unen-jäykkänä. Ylläni katto kirkkaan, ohuen jään. Rannalla seisoivat korkeat kuuset. Lumesta valkeat. Niiden kuvat valvoivat hiljaa ympärilläni syvyydessä. Auringon näin ja tähdet kylminä, talvenvalkoisina meren yllä.
* * *
Maailman halki liukui varjo. Astui luokseni alas mereen. Suuren kotkan näin minä liitävän vahvojen siipien varassa vapaana meren yllä.
* * *
Alemmaksi liiteli kotka nyt. Kuusissa helisi lumi, keinuivat vihreät oksat, valkoiset pallot hypähtelivät maahan. Salamoivat pisarat. Aaltoja vaelsi meressä, heräsi yksi, se puhui sisar-nukkujalle, vyöryi tämä; ja kolmas soi. Aivan luonani syvyydessä, kangistuneen ruumiini, henkeni luona tunsin mahtavan-lämpöisen rinnan, tunsin kotkan lemmenkatseen meren yllä.
* * *
Kevät tuli. Nyt kimalsi meri.
Kulkivat kultaiset tuulet.
Kasvoi tummanpunainen kukka
ruumiistani.
Korkealle. Välkkyvän-vyöryvän veden läpi
Yleni vedestä esiin.
Katsoi kotkankatsetta kohti.
* * *
Alas ampui kotka. Meren pohjasta irti
tempasi kukan.
Tempasi irti minut, kaikista syvistä juurista irti –
hymyili – tempasi! – värjyi! –
Liiteli:
liiteli mahtavasti meren luota pois.
* * *
Haamun näin. Taivaalta poimi se tähtiä kirjavan kimpun. Lentomme tunsi se – kääntyi: – Hän oli isäni. – Vinhuen varisivat tähdet nyt hänen käsistään. Hän tavoitti minua – ulvonnassa myrskyjen suurten! Hän tavoitti minut – ukkospilvien välistä! Kotkani siipien ja kynsien välistä.
* * *
Avaruuksista nousivat jyrkästi mustat kukat. Katsoivat kotkankatsetta kohti.
* * *
Kotkan näin minä kaukana liitävän. Synkkänä myöhäissyksyn pilvenä riippuvan kuihtuvan maailman yllä. Mustista kukista, murhe-kukista kaukaisista solisten virtasi tähtiä. Hän joka ylhäällä kantoi minua, korkea loihtija, isänrintaansa vasten painoi minut, punaisia hän suuteli kukkiani, jotka nyt vienosti haihtuivat palavaan pilveen, kiertäen häntä ja peittäen ihanat silmänsä hänen… Palava pilvi!